Vierailu Jehovan todistajien haaratoimistoon

Jo viime kesänä, jolloin aloitin keskusteluni Jehovan todistajien kanssa, minulla ja keskustelukumppaneillani oli muistaakseni puhetta kierroksesta Betelissä, Jehovan todistajien Suomen haaratoimistossa, joka sijaitsee Tikkurilassa. Jostain syystä varsinainen pääsyni tuolle kierrokselle lykkäytyi niinkin kauas kuin tämän vuoden kesäkuuhun. Lopulta kuitenkin ilokseni huomasin, että käynti, josta olin ollut ajatuksen tasolla niin kiinnostunut, sai toteutua.

Olin eräältä tuttavaltani kuullut kertomuksia hänen vierailustaan Betelissä, mikä oli vain lisännyt kiinnostustani tuota paikkaa kohtaan. Olin saanut sellaisen kuvan, että paikka oli eräänlainen suurkommuuni, jossa oli monenlaisia eri osastoja ja toimintoja. Tämä käsitykseni osoittautui todeksi.

Sain paikalle kyydin Jehovan todistajalta, jonka kanssa olin pääasiassa viime ajat keskustellut. Ensitöiksemme ajoimme tuon monihaaraisen rakennuskompleksin ympäri. Betelin läheisyydessä oli valtakunnansali, ja itse toimiston yhteydessä, kuten minulle kerrottiin, näin seinät, joiden takana olivat paino ja sitomo. Nykyään painotoiminta on kuitenkin tietääkseni siirtynyt tai siirtymässä Suomesta pois. Ehkä tämän johdosta en vierailullani käynyt lainkaan noissa tiloissa.

Kun auto oli ajettu parkkipaikalle, astelimme viihtyisän, puistomaisen piha-alueen läpi kohti sisäänkäyntiä. Ovet olivat jonkinlaisessa lukossa, mutta päästyämme sisälle saavuimme valoisaan aulaan. Sisustuksesta pistin merkille oli mustat tiilet ja taiteen (olin tunnistavinani erään taulun yhdeksi niistä sangen taidokkaasti tehdyistä kuvista, joita todistajien julkaisuissa yleensä esiintyy), myös piano tilasta löytyi. Muutama nainen katsoi aulan nojatuoleissa kaiketi jotain videota. Olin kysynyt luvan ottaa kuvia, ja minulle oltiin sanottu paikan olevan julkinen. Niinpä aloin räpsiä otoksia, tosin mukanani oli vain kännykkä, joten pahoittelen tässä julkaisemieni kuvien mahdollista heikkoa laatua.

Aulan sisustusta

Me menimme ensin erään tiskin eteen – se muistutti hotellin receptionia – ja tapasimme nuorehkon miehen. Minun seurassani oleva todistaja, joka myös tulisi toimimaan oppaanani, kysyi mieheltä kysymyksen, miten hänen päivänsä oli alkanut. Mies vastasi, että hän oli aloittanut sen rukouksella ja raamatunluvulla, mikä lienee kaiketi täällä myös yleinen tapa.

Aulaa

Aloitimme pian kierroksen minun vietyäni takkini naulaan roikkumaan lähelle erästä puhelinkopilta näyttävää pistettä. Kierroksemme alussa tarkastelimme karttoja ja tilastotietoa sekä Betelin ja liikkeen historiaa maassamme. Seinällä oli Suomen kartta, johon oli merkitty valtakunnansalit: kartan antamien lukutietojen mukaan maassa on valtakunnansaleja yhteensä 231, pikarakennusmenetelmällä tehtyjä saleja 89 ja konventtisaleja 3. Nähtävästi nämä kaikki sai myös loistamaan kartalla, kun painoi vieressä olleesta laatasta haluamaansa nappia. Kartan vieressä oli myös kuvat ehkäpä jopa kaikista Suomen valtakunnansaleista, tunnistin joukosta Kuopion salin, jossa olin aiemmin käynyt.

Pikarakennusmenetelmä oli mielenkiintoinen: myöhemmin minulle esiteltiin työsuunnitelma, jossa valtakunnansali rakennetaan talkoovoimin kolmessa päivässä, ja näin myös nopeutetun rakentamisesta kuvatun videon. Päivän aikana minulle korostettiin useaan kertaan sitä, että Jehovan todistajien toimet tehdään vapaaehtoisvoimin, ilman yhdenkään kolehtihaavin kiertämistä, ilman yksienkään kymmenysten maksamista.

Näyttelytila

Läheinen huone oli ikään kuin näyttelytila vitriineineen, seinäjulisteineen ja näyte-esineineen. Seiniltä löytyi lisää karttoja, näiden joukossa kartta, jossa näkyi pääkaupunkiseudun seurakuntien aluejakoa, ja Baltian kartta, joka ilmeisesti esitti sen alueen seurakunnat. Jossain Betelissä muistan nähneeni myös maailman kartan, johon oli merkitty maailman haaratoimistot ja New Yorkin päätoimisto. Mielenkiintoisia yksityiskohtia on esimerkiksi se, että kartan mukaan ei Ruotsissa ollut omaa haaratoimistoa lainkaan, ei myöskään Pohjoisissa Afrikan maissa. Sellaisilla laajoilla alueilla kuin Yhdysvallat ja Venäjä taas oli muistaakseni vain yhdet haaratoimistot (Venäjän toimiston kohtalosta tosin oltiin vähän epävarmoja, koska paluu kommunistimeininkiin oli kuulemma itänaapurissamme siihen malliin lisääntynyt).

Huoneessa oli myös pienoismalli Suomen haaratoimistosta. Toimistohan ei suinkaan ole aina sijainnut Tikkurilassa, se oli aiemmin Helsingissä. Tikkurilassa toimisto oli ollut yli 50 vuotta, vanhin osa oli vuodelta 1961, ja itse toimisto on sijainnut paikalla vuodesta 1962 lähtien. Toimistoa on laajennettu vähitellen 1970-, 1980- ja 1990-luvuilla.

Seinillä olevien julisteiden aiheet olivat kirjavat, ne sisälsivät esimerkiksi historiallisia kuvia todistajien ja näiden edeltäjien toiminnasta Suomessa ja tietoa historiallisista todistusmenetelmistä. Mieleen jäi Suomessa aikanaan ilmaiseksi esitetty kahdeksantuntinen neliosainen kuvashow nimeltä Kuvanäytös Luominen, joka kävi läpi Raamattua esittäen nimensä mukaisesti kuvia (jälleen korkealaatuisia). Eräässä kuvassa esitettiin, kuinka on periaatteessa mahdollista, että tarina Eedenistä on voinut kulkea Aadamilta Moosekselle vain viiden ihmisen kautta, tämän tietenkin mahdollistavat Raamatun alkusivujen henkilöiden pitkät eliniät.

Vitriinit sisälsivät vanhoja esineitä kuten äänityksensoittolaitteita ja historiallisia liikkeen julkaisuja, näiden joukossa muistaakseni myös ensimmäinen suomenkielinen Vartiotorni-lehti, jonka kannessa vielä komeilee risti-symboli, jota todistajat nykyään hyljeksivät.

Minulle mielenkiintoisin vitriini oli kuitenkin se, joka oli omistettu Jumalan nimelle, jota todistajat korostavat. Vitriinissä oli Raamattuja, uusia ja vanhoja, ja ne oli avattu kohdista, joissa nimi Jehova tai Jahve jossain muodossa esiintyi. Useista Raamatuistahan toinen niistä löytyy ainakin jostain kohden tai vähintään alaviitteestä, vaikkakin yleisempää taitaa olla kääntää Raamatussa esiintyvä Jumalan nimi sanalla Herra.


Jumalan nimi -vitriini

Pian tässä huoneessa käymisemme jälkeen olikin jo aika lähteä syömään. Mutkittelimme pitkin käytäviä ruokalaan, jossa kävi vilinä. Myös minä otin ruokaa, josta ei peritty maksua, ja istahdin oppaani kanssa pöytään. Ruokailun aikana esittäytyin monelle ihmiselle ja kerroin itsestäni ja teologian opiskelustani. Todistajat eivät yleensä ottaen pitäne teologian opiskelua kovin hyvänä asiana, mutta ke kyllä osoittavat hyvin positiivisia reaktioita, kun kuulevat minun opiskelevan Raamatun alkukieliä. Niin tälläkin kertaa: juttelimme kielistä ja siirryimme niistä sujuvasti Raamatun kääntämiseen. Minulta kysyttiin, oliko minun mielestäni ei-uskovaisen mahdollista kääntää Raamattua. Lyhyen pohdinnan jälkeen vastasin jotain sen suuntaista, että ainakin kääntäjien vakaumuksella voi olla selviä vaikutuksia siihen, millaisia tulkintoja käännöksessä tehdään.

Eräs ilmeisesti käännöstyötä tekevä mies kysyi minulta, suosinko itse enemmän vuosien 1933 ja 1938 Vanhaa kirkkoraamattua vai vuoden 1992 Uutta kirkkoraamattua, ja vastasin käyttäväni mieluummin edellistä käännöstä, koska minulle sen sanatarkkuus on tärkeä asia, jopa tärkeämpi kuin vähemmän sanatarkan 92-käännöksen tekstin sujuvuus ja hyväkielisyys. Ajattelin todistajien olevan kanssani samaa mieltä, mutta sainkin kokea jonkinmoisen yllätyksen nähdessämme samaista käännösmiestä myöhemmin hänen työhuoneessaan.

Nautittuamme spagetin ja jälkiruoan, joka oli kuin appelsiinisuklaan makuista moussea, jatkoimme kierrosta. Tällä kertaa kiertelimme enemmän toimistossa ja sain myös aulassa istuutua itsekin niille nojatuoleille ja katsoa esittelyvideon.

Aulan ruutu

Kierrellessämme sain lopulta nähdä omin silmin, miten laaja organisaatio jo pelkästään tämä haaratoimisto oli. Sieltä löytyi muun muassa pesula, laboratorio, lääkäri, hammaslääkäri, kampaamo, parturi, saunat ja suuri, kloorintuoksuinen vesiallas, jota käytettiin ilmeisesti kastamiseen. Aiemmin näkemäni pienoismallin yhteydessä ollut esittelylappu kertoi lisäksi, että paikassa oli (tai oli ollut) muun muassa myös sähkö-, metalli- ja puusepänverstas, maalaamo, verhoomo, autokorjaamo, lähetysosasto, varastotiloja ja harrastustila. Betelin työntekijät käsittääkseni itse asuvat toimiston yhteydessä, joten he muodostavat keskenään eräänlaisen miniyhteiskunnan mitä erilaisimpien töiden ja palveluiden ollessa heidän ulottuvillaan. Vapaaehtoisuutta korostettiin tässäkin kohtaa: rahallista palkkaa ei täällä ilmeisesti juurikaan maksettu, ja New Yorkin päätoimistossakin saattoi saada vain mitättömän tuntuisen summan.

Suuri vesiallas

Käännöstoimisto muodosti merkittävän osan haaratoimistoa, liikkeellähän on materiaalia jopa yli seitsemälläsadalla kielellä. Eräänä kielellisen viestinnän muotona ovat myös eri maiden viittomakielet, joista minulle näytettiin videokin.

Teimme vierailun ruokalassa näkemämme käännösmiehen työhuoneeseen. Siellä hän kertoi minulle kiintoisan uutisen: Jehovan todistajien Uuden maailman käännöksestä ollaan tekemässä uutta versiota. Vanhan ja uuden version ero lienee suurin piirtein sama kuin Vanhan ja Uuden kirkkoraamatun: siinä missä nykyinen on sanatarkempi, on uusi dynaamisempi, tiiviimpi ja ikään kuin ajatus ajatukselta kääntävä. Ilmeisesti Jehovan todistajat ovat aiemmin olleet enemmän sanatarkan käännöksen kannattajia, mutta sittemmin tulleet toisiin aatoksiin. Käännösmies selitti minulle, että käännös on hyvä silloin, kun se aiheuttaa käännöskielen lukijassa samanlaisen reaktion kuin alkukielisessä henkilössä. Vaikka hän sanoikin, että kääntäminen on itse asiassa mahdoton asia (kielethän ovat lopulta niin erilaisia), on hyvä käännös selkeä, tarkka ja luonteva.

Käännösmiehen sanat olivat minusta monessa kohdin omalla tavallaan järkeviä, enkä ryhtynyt eri mieltäkään ollessani tuomaan esille dynaamisen kääntämisen mahdollisesti sisältämiä ongelmia. Minulle oli kuitenkin jollain tapaa yllättävää kuunnella miehen puhetta johtuen varmaankin aiemmista kokemuksistani: olen kristillisissä piireissä monen monta kertaa törmännyt dynaamisen vuoden 1992 Uuden kirkkoraamatun kritiikkiin, koska monet sanovat sen olevan enemmän tulkintaa kuin käännöstä, käännösvalinnoissaan toistuvasti virheellinen ja jopa liberaali. Vaikka dynaamisessa kääntämisessä on omat hyvätkin puolensa, en olisi odottanut Jehovan todistajien, joita pidän aika konservatiivisena ja omalla tavallaan perinteikkäänä liikkeenä, alkavan suosia sitä. Elämme kiintoisia aikoja!

Sain paljon tietoa myös muun materiaalin kuin Raamatun kääntämisestä. Kieli, josta käännöksiä tehdään, on lähinnä englanti, ja oli mielenkiintoista kuulla, miten joitakin englannin kielen ilmauksia ei vain voi ilmaista suomeksi samalla tavalla. Samoin kirjoitusten tyyli muistaakseni saattoi osin muuttua käännösprosessissa: esimerkiksi amerikkalaisessa tekstissä voi esiintyä suurtakin tunteikkuutta, joka ei oikein sovi suomalaiseen kontekstiin. Minulle kerrottiin myös eräästä meksikolaisesta saunaa käsittelevästä jutusta, jota ei oltu lainkaan voitu julkaista suomeksi: juttu oli nimittäin sisältänyt aika kriittistäkin tekstiä saunan terveysriskeistä. Suomessa oltiin – ilmeisesti poikkeuksellisesti – saatu tässä tapauksessa laatia aivan oma artikkeli.

Menimme kierroksen lopuksi käymään pienehkössä kirjastossa, jonne pääsimmekin siitä aiemmasta vitriinihuoneesta siellä olevia kierreportaita pitkin. Kirjastossa oli aiempien liikkeen julkaisujen lisäksi mielenkiintoisesti myös liikkeen ulkopuolista teologiaa, esimerkiksi Iso Raamatun tietosanakirja, joka löytyy omastakin hyllystäni. Seinällä oli pitkä juliste, joka sisälsi Raamatun kuvitetun aikajanan.

Kirjasto

Kirjastossa sain yhdessä joidenkin muiden kanssa kuulla eräältä mieheltä englannin kielellä jo mainitusta uudistetusta Uuden maailman käännöksestä, ja sain nähdä omin silmin ilmeisesti jo valmistuneen virolaisen version. Minulle myös yritettiin perustella, miksi tuossa käännöksessä oli järkevää käyttää "välikieltä", joka Uuden maailman käännöksessä oli englanti: jos ymmärsin oikein, oli virolaisen käännöksen laadinnassa ainakin käytetty apuna englanninkielistä Uuden maailman käännöstä sen sijaan, että se oltaisiin käännetty vain suoraan Raamatun alkukielistä.



Näkymä kirjastosta ulos

Katselimme oppaani kanssa vielä tietokoneelta jotain, kun englanniksi esitelmöinyt mies tuli hymyillen tarjoamaan jotain, omien sanojensa mukaan alkoholia, ja antoi meille sitä sisältäviä konvehteja. Huh! Toki Jehovan todistajat eivät taida pitää alkoholia syntinä, mutta silti tämä yllättävä sattumus huvitti minua sangen suuresti!

Näkymä aulasta pihalle

Pian olikin jo aika lähteä. Oli mukavaa saada tämä haaratoimistokäynti, eräässä vaiheessa jo pelkäsin, että sitä ei tulisi lainkaan. Kanssani keskustellut Jehovan todistaja on maininnut minulle, että tätä käyntiä tärkeämpi asia ovat käymämme keskustelut. Oma mielenkiintoni keskusteluja kohtaan on taas viime aikoina aika lailla lopahtanut, ne eivät ole olleet välttämättä erityisen rakentavia. En muutenkaan juurikaan tiedä jatkosta: onko todistajien puolelta suunnitelmissa käydä näitä keskusteluja kanssani vielä kauankin? Ne ovat jo nyt jatkuneet pidempään kuin luulin, lähes vuoden. Minuun on käytetty jo hyvin paljon resursseja, monia tunteja, joilla ei ole kuitenkaan ollut omaan ajatteluuni suurtakaan vaikutusta. On vaikea arvioida, milloin minuun mahdollisesti aletaan kyllästyä ja keskustelut mahdollisesti lopetetaan tuloksettomina. Koska lopun ajankohtaa on vaikea arvailla, oli siitäkin syystä mukavaa päästä Beteliin vielä tässä vaiheessa.

En siis osaa sanoa juuri mitään jatkostani Jehovan todistajien kanssa, en myöskään siitä, tulenko vielä kirjoittamaan heistä blogissani.

Kiitos lukijoille tällä erää, ehkä palailemme vielä aiheeseen!

Kokemuksia teologian opiskelusta 5: Analyysia ensimmäisestä vuodesta teologisessa

 

Viime syyskuun alussa julkaisin tunnelmiani teologian opiskelun aloittamisesta. Pohdiskelin, olisiko tiedekunnan suhde Raamattuun sen arvovallalle uskollinen, ja mietiskelin, olisiko mahdollista tehdä tiedettä uskovaisena. Uumoilin, että kovinkaan hengellinen tuo uusi opinahjo ei varmaan olisi. Kuvailin myös ihmisten suhtautumista kerrottuani aloittavani teologian opinnot: joukossa oli niin kauhuskenaarioita uskon menettämisestä kuin yleisiä stereotyyppisiä arveluja siitä, että ryhtyisin papiksi.

Onko näissä ennakkokäsityksissä osoittautunut olevan perää? Olenko nyt eri ihminen kuin reilut kahdeksan kuukautta sitten? Millainen vuosi teologian opiskelussa on sosiaalisesti ollut? Onko minusta tullut kriittinen tieteilijä vai hengellisesti rakentuneempi uskonmies? Vai kenties molempia? Olenko jossain kohtaa muuttunut myös ei-toivomaani suuntaan? Mikä on suurin oppimani asia?

On aika analysoida kulunutta vuotta.

Yllätys vai ei?

Kuten ehkä muistatte, astelin yliopiston ovista sisään kutsumustietoisena ja tiedonjanoisena, mutta samalla hyvin jännittyneenä. Halusin haalia viisautta ja oppineisuutta, perehtyä Raamattuun ja teologiaan, jotta voisin hyödyntää tätä osaamista seurakunnan opettamisessa, jonka koin hengelliseksi tehtäväkseni. Mielessäni olivat kuitenkin nuo lennokkaat sananparret (”aloitti Hengessä, lopetti Helsingin teologisessa”), ja mietin, näinköhän opinnot menisivät taisteluksi uskon puolesta. Saisinko täältä mitään hengellistä ravintoa vai kokisinko jopa hyökkäyksiä uskoani vastaan? Vaikka ajattelinkin monia lukemiani ja kuulemiani kokemuksia siitä, miten teologian opiskelu oli muuttanut ihmisten uskoa tai saanut heidät luopumaan siitä, en vakavasti ottaen uskonut, että omalle uskolleni tapahtuisi juuri mitään.

No, olin aika oikeassa!

Jos mietitään hengellisiä näkemyksiäni, on vaikeaa löytää asioita, joita teologian opiskelu olisi muuttanut. Uskon edelleen Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, uskon edelleen Jeesuksen sovittaneen ihmiskunnan synnit ja nousseen kuolleista kolmantena päivänä. Uskon edelleen Jumalan virheettömästi inspiroineen Raamatun ja pidän sitä edelleen historiallisesti hyvin tarkkana dokumenttina. Ajattelen myös synnistä ja seurakunnasta lähes täysin samoin kuin ennen teologista.

En toki sano, että en ole ollut hengellisissä kamppailuissa tai että opilliset käsitykseni eivät olisi kokeneet muutosta. Esimerkiksi virkakäsityksessäni ja vaikkapa ymmärryksessäni kasteesta on kyllä tapahtunut liikettä johonkin suuntaan, mutta tämä ei johdu näkemykseni mukaan teologian opiskelusta. Noihin muutoksiin ovat ajaneet opiskelijaelämän ulkopuoliset tutkimiset ja keskustelut. Olen jopa kokenut jonkinlaisia kriisejä hengellisessä elämässäni, mutta nämäkin on aiheuttanut lähinnä se, että olen ollut tekemisissä erinäisten minulle vieraiden oppien kanssa.

Myös ne odottamani hyökkäykset jäivät hyvin vähäisiksi. Edes eksegetiikan kurssi ei ollut läheskään niin "hajottava", kuin olin odottanut. Toki kohtasin jonkin verran käsityksiä ja tulkintoja, joihin en itse yhtynyt. Tämä ei kuitenkaan tuhonnut uskoani: useissa tapauksissa keksin lähes heti, missä kohtaamieni argumenttien heikkoudet ovat, toisinaan taas en osannut heti vastata väitteisiin, mutta otin tällaisetkin väitteet vastaan ennemmin kiintoisina haasteina kuin uskoni hajottajina. Provosoiduin enemmän itse tutkimaan ja etsimään mahdollisia vastauksia noihin väitteisiin sen sijaan että olisin heti muuttanut itse näkemyksiäni niiden mukaan. En siis suoraan tyrmännyt noita väitteitä, mutta en suoraan muuttunutkaan. Halusin lähteä kolmannelle tielle, tarkemman tutkimuksen tielle.

Eräs muutos minun kuitenkin lienee syytä mainita. Kysyttyäni kreikanopettajaltani, miten Matteuksen lähetyskäskyn lopussa olevat partisiippimuodot tulisi ymmärtää, muutin käsitystäni hänen selityksensä pohjalta siten, että siinä missä ennen ajattelin opetuslapseuttamisen tapahtuvan ennen kastetta ja kaiken Jeesuksen käskemän opettamista, nyt ajattelen kastamisen ja opettamisen enemmänkin olevan opetuslapseuttamisen välineitä. Muutos koski siis lähinnä käsitystäni siitä, kenelle opetuslapsen nimi kuuluu, mutta mistään uskoni mullistaneesta asiasta ei kuitenkaan ole kysymys.

Te, jotka pelkäsitte uskoni puolesta, voitte ainakin toistaiseksi huokaista helpotuksesta!

Vuosi sosiaalisessa mielessä

Orientoivan viikon ensimmäisenä päivänä oloni oli ehkä arvattavastikin hyvin orpo. Katselin muita opintonsa aloittavia, mietin että mitenkähän se suhteiden luominen taas kannattaisi tehdä. Samanlaiset tuntemukset minulla lienee ollut niin peruskoulua, yläastetta kuin lukiotakin aloittaessani. Tällaisissa tilanteissa on vaikea muistaa, että yleensä suhteet kyllä tuntuvat muodostuvan vähän kuin itsestään.

En tuntenut ennestään vuosikurssistamme juuri ketään, muutaman saatoin henkilöinä tietää. Sanoin joillekin ihmisille päivää, mutta kun meidät jaettiin tuutoriryhmiin, pääsimme esittäytymään pienemmille porukoille. Kaikkien kohdalla niin ei välttämättä käynyt, mutta meidän ryhmässämme muodostui melko dynaamisia kontakteja, jotka edelleen olivat omalla kohdallani pohjana laajemmalle verkostoitumiselle.

Orientoivan viikon ryhmäytymishetket (cocktail-tilaisuus, raitiovaunuajelu ja kaupunkisuunnistus) auttoivat muutenkin luomaan ihmissuhteita, joista monet tulivat kestämään. Lisäksi voin vielä mainita kaupungin hengelliset tilaisuudet, joiden yhteydessä ”satuin” löytämään myös useampia vuosikurssilaisiamme.

Ystävyyssuhteiden lujittumista ovat sittemmin jatkaneet opintojen lomassa suoritetut ryhmätyöt, tiedekuntayhdistyksemme organisoimat ekskursiot, teemaillat ja muut tilaisuudet, muutaman henkilön kanssa pystyyn laittamamme teologiraamis sekä tietenkin vapaa-ajan vietto opiskelijaporukalla, mistä on jäänyt monia kultaisia muistoja. Minulla itselläni on tavallaan useampiakin piirejä, joissa pyörin, mutta tällaisen olen kokenut itselleni mutkattomaksi ja luontaiseksi.

Minulle kerrottiin ennen opintojeni alkua, että teologisessa muodostuu erittäin antoisia keskusteluja, ja tämä on todellakin pitänyt paikkansa. Tiedekunnassa on niin laaja spektri erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista (suunnilleen akselilla ateisti–fundamentalistiuskova), että värikkäiden keskustelujen syntyminen on melkeinpä pakon sanelemaa. Ilokseni lähes aina nämä keskustelut ovat olleet hyvähenkisiä ja asiallisia. Siis juuri sellaisia, joita rakastan!

Onko tästä vuodesta ollut mitään hyötyä hengelliselle elämälle?

Muistaakseni parikin pastorikaveriani ilmaisi minulle ennen opintojen aloittamista, että yliopistossa ei todellakaan ole kyse hengellisestä uskovaiskoulusta, vaan tieteellisestä tutkimuslaitoksesta. Niinpä mielessäni oli tietty jännite: olihan eräs motiivini opintojen aloittamiselle nimenomaan hengellinen varustautuminen kutsumustani varten.

Luultavasti tämä vuosi ei tosiaan kasvattanut minua niin paljon hengellisesti kuin vaikkapa vuosi raamattukoulussa olisi voinut tehdä. Toisaalta haluaisin ajatella hengellisyyttä myös kokonaisvaltaisena asiana: hengellistä hyötyä on mahdollista hankkia muutenkin kuin vain Raamattua opettelemalla ja tietoisesti uskoa harjoittamalla. Useat ovat sanoneet, että uskonelämässä ei ole erikseen hengellisiä ja maallisia asioita, vaan että kaikki on uudessa elämässä tietyllä tapaa hengellistä. En ole varma, kärjistäisinkö itse noin paljon, mutta ajatuksessa on pointtinsa. Eikö esimerkiksi sillä, että olen uskontotieteessä oppinut ymmärtämään toisten uskontojen ajatusmaailmaa, ole myös selkeää hengellistä painoarvoa? Tuntiessani toisen taustan voi kohtaamiselle avautua uusia uria. Samoin kirkkohistoriaa opiskellessa on tullut kirkkaaksi ajatus, että auringon alla ei ole mitään uutta (Saarn. 1:9). Kun tunnen kristikunnan piirissä ja läheisyydessä tapahtuneita historiallisia virheitä ja erehdyksiä, voin osoittaa viisautta pyrkimällä huomaamaan noiden virheiden toistamiset ja yrittämällä päästä niistä eroon.

Myös eksegetiikassa ja systemaattisessa teologiassa on käyty läpi joitakin asioita, jotka ovat selkiyttäneet näkemyksiäni ja jopa ravinneet hengellisesti. Kaikista suurimman hengellisen hyödyn koen kuitenkin ehdottomasti saaneeni Uuden testamentin kreikan opiskelusta. Minulle on syntynyt valmius lukea ja ymmärtää kreikankielistä Uutta testamenttia vähintäänkin sanakirjojen ja apuneuvojen avulla. Tämä taito on omiaan avaamaan Raamattua aivan uudella tavalla verrattuna käännösten lukemiseen. Kreikan osaaminen on jo ollut suureksi avuksi ja uskon, että se tulee myös olemaan.

Siitä huolimatta, että olen saanut vuodesta irti hengellistä hyötyä, on paikallaan sanoa, että teologian lukemisen ja opiskelun ei kannata antaa korvata henkilökohtaista hartauselämää. Itse olen ainakin kokenut toimimattomaksi vaikkapa sellaisen mallin, jossa luen jotain teologista kirjaa ja sillä varjolla päätän, että minun ei nyt tarvitse rukoilla tai lukea Raamattua. On tavallaan hämäävää, että opiskelemani alan asiasisältö liittyy niin tiiviisti siihen, mikä on elämässäni muutenkin tärkeää. Tämän piirteen ei kuitenkaan kannata antaa pettää itseään. Vaikka teologia myös rakentaa, suosittelisin silti suhtautumaan siihen enemmän yhtenä alana muiden joukossa ja pitämään hartauselämästä huolta sen ulkopuolella.

Tieteenteon lähtökohdat: onko supranaturalistinen lähestymistapa hyväksytty?

Vuoden alkupuolella minua mietitytti kovasti seuravanlainen ongelma: voisinko olla vakavasti otettava tieteilijä, jos jo lähtökohtaoletuksissani pitäisin Jumalaa ja yliluonnollisuutta olemassaolevina? Vai syytettäisiinkö minua heti epätieteellisyydestä ja uskonnon sekoittamisesta tieteeseen, jos näin tekisin? Aluksi kallistuin sille kannalle, että vaikka oletankin Jumalan olevan olemassa, minun olisi tieteenteossa otettava toisenlainen, neutraalimpi lähestymistapa. Mainittakoon, että naturalistista lähestymistapaa, jossa kaikki yliluonnollinen suljetaan jo heti alkuun pois, en pidä sinänsä sen neutraalimpana lähtökohtana kuin yliluonnollisuuden olettavaa lähtökohtaa.

Sen sijaan mietin jotain tältä väliltä: olisiko kaikista parasta pyrkiä olemaan ottamatta alussa kantaa yliluonnollisuuteen, mutta olla kuitenkin myös sulkematta sitä pois silloin, kun se vaikuttaa johdonmukaiselta? Jossain määrin tämä on edelleen ihanteeni. Minun ei esimerkiksi tarvitse heti olettaa kaikkien ihmeellisten asioiden olevan yliluonnollisia ihmeitä, mutta vaikkapa Jeesuksen ylösnousemuksen suhteen minun on mielestäni myös historiallisesti ja tieteellisesti perusteltua pitää yliluonnollisen tapahtuman sisältävää hypoteesia kohtaamistani selityksistä selitysvoimaisimpana. Sille, joka on kiinnostunut tämän väitteeni perusteluista, suosittelen William Lane Craigin kirjaa Valveilla – uskon perusteltu puolustaminen.

Sinänsä tieteen lähtökohdissa on kyse oletuksista, jotain todistamatonta on yleensä pakko olettaa, että voidaan ylipäätään lähteä liikkeelle. En siis pidä supranaturalististakaan lähtökohtaa enää niin ongelmallisena – sekin on mielestäni omalla tavallaan varteenotettava lähtöoletus. Hienoa on lisäksi se, että lähtökohtiakin voidaan vertailla ja niiden paremmuudesta käydä argumentoivia väittelyitä.

Kriittisyyden kasvu: myös epämieluisia muutoksia?

Olen huomannut vuoden aikana alkaneeni suhtautua vierailemiini hengellisiin tilaisuuksiin, kuulemiini saarnoihin ja kohtaamaani uskonnollisuuteen kriittisemmällä katseella, enemmänkin kuin ulkopuolisen arvioijan silmin. Välillä huomaan ajattelevani esimerkiksi sitä, onko opetusta pitävällä pastorilla minkäänlaista syvempää teologista tietämystä raamatunkohdasta, jota hän opettaa. Perustuuko hänen puheensa huolelliseen tutkimukseen vai muodostuuko se vain hänen omista ajatuksistaan? Mikä pohja noilla ajatuksilla on?

Toisinaan myös koen itseni osin vastentahtoisesti ”uskontotieteilijäksi”: saatan yhtäkkiä katsoa jopa toisten kristittyjen ylistystä, rukoilua tai toimintaa ajatellen, että tällä tavalla he harjoittavat uskontoaan. Ikään kuin osittain sijoitan itseni sen joukon ulkopuolelle, johon koen sydämessäni kuitenkin kuuluvani!

Toki kriittisyys sinänsä on hyvä asia, ja olen ihan iloinenkin siitä, että olen esimerkiksi alkanut huomata puutteellisen argumentaation puutteellisuutta entistä paremmin. Mutta jos alan vaatia jokaiselta hengellisiä asioita opettavalta teologista koulutusta, olen mielestäni jo mennyt pahemman kerran metsään. Uskon nimittäin, että Pyhälle Hengelle on täysin mahdollista ottaa voimalliseen käyttöönsä oppimatonkin ihminen. Kouluja käymätönkin voi olla suuri hengenmies tai -nainen. Ja vastavuoroisesti teologian tohtori voi olla yllättävänkin mitäänsanomaton hengellisessä mielessä. Pidän teologista koulutusta hyödyllisenä, mutta välttämättömänä en sitä halua pitää. Samoin kuin en halua suhtautua ylimielisesti myöskään kehenkään kristittyyn, joka ei ole opiskellut teologiaa.

Merkittävin oppimani asia?

Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, mikä olisi se yksi juttu, jonka voisin sanoa tästä vuodesta omaksuneeni. En ehtinyt vastata kysyjälle livenä, mutta jäin kyllä pohtimaan kysymystä. Jos saisin sanoa vain yhden asian, se luultavasti olisi laajempi perspektiivi. Tuo ilmaus jollain tapaa kiteyttää vuoden. Olen saanut kuvan siitä, kuinka laajan kirjon erilaisten ihmisten näkemykset muodostavat. Tämä on totta niin meidän teologian opiskelijoiden kuin kirkkohistorian ajattelijoiden keskuudessa, se on totta maailman eri uskontoperinteiden suhteen ja yhdenkin uskontoperinteen sisäisen erilaisuuden suhteen. Olen sisäistänyt, kuinka monia erilaisia tapoja on lähestyä Raamattua. Olen käsittänyt, kuinka laajalti ja pikkutarkasti vaikkapa oppia Kristuksesta on aikojen saatossa lähestytty, ja kuinka monta eri tapaa on tulkita Ilmestyskirjaa. Olen ymmärtänyt, kuinka jumalallisen ja inhimillisen käsitteitä voidaan lähestyä niin teologian, psykologian kuin filosofian näkökulmasta.

Mutta tämä kaikki on vasta pieni jäävuoren huippu.

Olen hyvillä mielin kuluneesta vuodesta. Tulevaisuudensuunnitelmanikin ovat kohtuullisen selvät: olen ajatellut pääaineekseni eksegetiikkaa ja ammatikseni jotain muuta kuin pastoriutta tai opettajuutta. Tämän ensimmäisen vuoden jälkeen into sykkii sisimmässäni, into löytää ja tutkia lisää, into vastata kohtaamiini haasteisiin, into omaksua viisautta ja tietoa, joista on käytännöllistä hyötyä.  Minulla on into opiskella teologiaa.

Kokemuksia teologian opiskelusta 4: Vuosi loppuun kirjavissa merkeissä

Ensimmäisen vuoden neljäs periodi.

Palautin juuri viimeisen koulutyön, joka enää laskelmieni mukaan puuttui. Siten osaltani tuli päätökseen paitsi neljäs periodi, myös ensimmäinen lukuvuosi teologian opiskelussa. Tästä kirjoituksestani löydät siis perinteisen periodikuvauksen eri aineiden luonnehdintoineen, mutta koska vuosikin on tullut loppuun, olen katsonut asialliseksi laatia myös toisen kirjoituksen kuvaillakseni sitä, millainen vuosi oli kokonaisuudessaan, miten se muutti minua ja mitkä olivat tärkeimmät oppimani asiat tältä vuodelta, joka tuntui kuluneen niin nopeasti.

Neljäs periodi oli selkeästi helpompi ja vähemmän työllistävä kuin kolmas ja ehkä toinenkin periodi olivat olleet. Kreikka ja kirkkohistoria jatkuivat, ja lisäksi mukaan tulivat psykiatria ja systemaattisen teologian klassinen dogminmuodostus. Suoritin myös pakollisen TVT-ajokortin, joten kattaus oli jälleen moninainen.

Kreikka

Kolmas periodi eli toinen kolmesta osiosta oli selkeästi kreikassa haastavin: silloin tuli paljon uutta kieli- ja muoto-oppiasiaa, ja juuri tuo periodi antoi suurimman osan niistä eväistä, joita vielä tarvitsin kielen perusasioiden ymmärtämiseen. Neljättä periodia leimasikin muutamista uusista asioista huolimatta lähinnä aiemmin opitun sisäistäminen ja käytäntöön soveltaminen. Siirryimme yhä enemmän lukemaan suoraan kreikankielistä Uutta testamenttia, käänsimme ja määrittelimme sanoja kieliopillisesti.

Loppukokeeseemme tuli pätkiä suoraan Raamatusta. Koealueessamme olivat luvut 1–6 ja 13 Evankeliumista Markuksen mukaan, luvut 1 ja 2 Ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille sekä oppikirjassamme ollut melko tarkka mukaelma Jeesuksen jäähyväispuheesta Evankeliumissa Johanneksen mukaan. Emme ehtineet tunneilla käydä läpi kaikkia näitä katkelmia jae jakeelta, vaikka esimerkiksi Korinttilaiskirjeen luvut ehdimmekin kääntää ja määritellä kokonaan. Paljon jäi kuitenkin myös omalla ajalla opiskeltavaksi. Tulinkin kääntäneeksi itsekseni Raamattua jonkin verran, apunani tosin käytin Bible Hub -sivuston mainiota teksianalyysiosiota. Kyseinen sivusto oli apunani myös käydessäni läpi Markusta: yritin haasteellisten sanojen kohdalla itse keksiä päässäni määritelmän ennen kuin katsoin sen oikealla olevasta sarakkeesta.

Kenties tässä pikkuhiljaa kääntelen Uutta testamenttia enemmänkin. Suomalaisista käännöksistämme ei useinkaan määrity esimerkiksi kreikan muodoissa ilmenevä ajatus siitä, onko tekeminen hetkellistä vai jatkuvaa. Sitä paitsi itse kääntäessä kohtien luulisi myös jäävän mieleen ja sitä kautta myös Raamatun oppiminen voi tehostua. Toki kääntäessä tulee olla tarkka, sillä varsinkin aloittelijalla virheitä voinee tulla hyvinkin helposti.

Aion jatkaa raamatunkohtien tutkimista alkukielellä niin kuin jo tietyssä muodossa tein ennen teologian opiskelua. Nyt minulla on kuitenkin hallussani kreikan kieliopin perusteet ja pystyn paikoin lukemaan Raamattua suoraan kreikaksi hyvinkin sujuvasti. Seuraava vaihe lieneekin vähitellen tapahtuva sanojen opettelu ja vaikeimpien kielioppiasioiden kertaus.

Kirkkohistoria: Kirkkohistorian perusopinnot

Pääasiallinen luentojenpitäjämme vaihtui ja otimme erityisen tarkastelun alle ajan vuodesta 1600 eteenpäin. Joitakin merkittäviä teemoja, joita käsittelimme, olivat pietismi, valistus, uskonnonvapaus, individualismi, herätysaallot ja -liikkeet ja ekumenia. Emme keskittyneet ainoastaan globaaliin kirkkohistoriaan, vaan kotimaammekin vaiheet saivat huomattavan suuren osuuden: muistiin jäi varsinkin Mathilda Wrede, joka oli 1800- ja 1900-luvuilla elänyt, erityisesti vankilatyön suhteen aktiivinen uskovainen. Kenties mielenkiintoisin luento käsitteli paaveja: saimme tiivistetyn kokonaiskuvan paaveista aina Pius IX:n ajoista nykypäivään saakka.

Kurssin loppuosan suorittaminen koostui lähinnä tentistä, jota oli helpotettu siten, että siihen sai ottaa mukaan muistiinpanot. Koealueessa olivat luentojen lisäksi asiaankuuluvat osuudet Arffmanin Kristinuskon historiasta ja Heinisen & Heikkilän Suomen kirkkohistoriasta. Meille oli vieläpä jälkimmäisen kirjan osalta annettu hieman osviittaa siitä, mihin kysymyksiin kannattaisi keskittyä. Niin sitten menin tenttiin useampi kymmen muistiinpanosivuja mukanani, katsoin tuosta nivaskasta muutaman pikkujutun ja pärjäsin tentissä tämänhetkisen tietoni mukaan hyvin.

Viimeistelin myös kirkkohistoriallisen esseeni raamatuntutkijoista, Jehovan todistajien edeltäjistä. Esseestä oli siis aluksi tehty lyhyt raakaversio ja sen jälkeen ns. välivaihe, joka tuli takaisin kirkkohistorian ja kirjoitusviestinnän asiantuntijoiden arvioimana sisältäen korjausehdotuksia. Itselläni olivat asiat pääosin jo kunnossa, mutta yksityiskohdat kaipasivat vielä rukkausta. Mielestäni tämä palautteenantosysteemi oli hieno, ja toivon, että se on ollut monille avuksi tieteellisen tekstin kirjoittamisessa ja kirjoittajana harjaantumisessa.

TVT-ajokortti

Tämä suoritus koostui yksinkertaisesti kokeesta, johon pystyi netissä etukäteen valmistautumaan ja johon oli mahdollista myös hankkia lisäpisteitä tekemällä lähtötasotestejä. Aiheiltaan TVT-ajokortin materiaali liittyi tieto- ja viestintätekniikkaan, yliopiston sähköisiin järjestelmiin ja tietoturvaan. Monet asiat olivat minulle jo ennalta tuttuja, tiettyihin kysymyksiin vaistoni tai maalaisjärkeni osasi jo kertoa vastauksen. Lisäksi koska ajokortin suorittamiseni oli pitkittynyt neljännelle periodille asti, olin jo yliopiston järjestelmiä käyttämällä ehtinyt oppia joitain asioita, jotka materiaaleissa selitettiin.

Lopulta siis ilmoittauduin tenttiin maaliskuulle. Perehdyin materiaaleihin kohtuullisen nopeasti ja sain ihan kelvollisen määrän lisäpisteitäkin. Kun sitten koitti sen päivän aamu, jona tentti oli, jostain syystä onnistuin vitkastelemaan niin paljon, että olin todellisessa vaarassa myöhästyä. Tenttitilaan ei ilmoitetun tiedon mukaan olisi myöhässä enää mahdollista päästä, vaikka myöhästyisi vain minuutilla. Niin minä juoksin, tietämättä edes tarkkaan, missä huoneessa koe olisi. Pingoin oikeaan rakennukseen, sitten menin oikeaan kerrokseen ja hetken harhailtuani löysin huoneen. Olin muistaakseni paikalla noin minuuttia ennen kokeen alkua.

Kokeeseen oli aikaa noin tunti, ja se tehtiin tietokoneella vastaamalla sarjaan kysymyksiä aihepiireistä. Materiaalia sai käyttää hyödyksi myös kokeen aikana. Minä vastailin, oloni oli vielä jonkin aikaa juoksemisen tähden huono.

Lopulta olin valmis ja katsoin huojentuneena pistemäärääni: se oli selvästi yli sen rajan, joka oli vaadittu. Hyvä, että olin ehtinyt, nyt ajokortti oli alta pois!

Psykiatria

Ehkä joidenkin yllätykseksi opintoihimme kuuluu myös yksi kurssi psykiatriaa. Tätä meille perusteltiin mielestäni aika hyvin: teologia, meni hän sitten pastoriksi tai opettajaksi tai muuhun työhön, pidetään yleensä sellaisena henkilönä, jolla on kompetenssia vastata ongelmaisille ihmisille. Yleinen stereotyyppinen kohtaaminen teologin kanssa meneekin siten, että ihminen alkaa avautua vaikeuksistaan teologille. Tulee työni olemaan miten akateemista ja ei-sielunhoidollista hyvänsä, tavan ihmiset luultavasti silti ajattelevat alastani kuullessaan, että minä olen sellainen henkilö, jolle voi huoliaan kertoa. Ja sellainen omasta puolestani haluankin olla.

Kun lapsena olin pitänyt psykologian tutkimisesta ja lukiossa taas kokenut psykologian kurssin hieman tylsänä, oli yliopiston psykiatria yllättäen taas kiintoisaa. Aiheina kurssilla käsiteltiin muun muassa kehityspsykologiaa, seksuaalisuutta, kriisejä ja traumoja ja mikä itselleni ehkä mielenkiintoisinta, saimme laajan kuvan erilaisista psyykkisistä häiriöistä, niin persoonallisuushäiriöistä kuin mielenterveyden häiriöistä. Kurssilla suosittiin sanaa ”häiriö” sanan ”sairaus” sijaan, sillä se on kuvaavampi eikä synnytä tarpeetonta yhtymäkohtaa vaikkapa flunssaan. Pohdimme myös mielenkiintoisia kysymyksiä, esimerkiksi sitä, mikä ratkaisee ihmisen sukupuolen: esimerkiksi kromosomit, anatomia vai ihmisen oma kokemus? Itse kallistuisin jommankumman ensimmäisistä puoleen, mutta en totta puhuen tarkemmin osaa määritellä vastaustani tuohon kysymykseen! Kurssi siis innosti laajemminkin perehtymään sillä käsiteltyihin aiheisiin ja etsimään avoimiksi jääneisiin kysymyksiin vastauksia.

Kurssi suoritettiin ”kotitentillä”, joka koostui kahdesta esseestä. Ensimmäisessä piti pohtia sitä, minkä psyykkisten häiriöiden kanssa itselleni olisi vaikeaa toimia työelämän tilanteessa, toisessa taas pohtia esimerkkikertomuksen valossa, mikä siinä esiintynyttä henkilöä todennäköisesti vaivaa. Kurssilla oli myös suhteellisen tiukka läsnäolovelvoite, ja luentosalit olivatkin aina lähes täysiä.

Systemaattinen teologia: Klassinen dogminmuodostus

Jos aiemman periodin systiksen kurssi olikin ollut hieman puuduttava, tämä ei tosiaankaan sitä ollut! Klassisen dogminmuodostuksen kurssilla käsiteltiin varhaisten kristillisten vuosisatojen teologiaa, painottuen 300- ja 400-luvuille. Aiheina olivat niin kevyemmät kirkko- ja sakramenttioppi, suhde juutalaisiin ja apologetiikka kuin monimutkaiset kolminaisuusopilliset ja kristologiset rakennelmat suurine konsiileineen, hämyisine hereetikkoineen ja juhlallisine uskontunnustuksineen.

Pidin luennoista, ne vaikuttivat suurimmaksi osaksi asiantuntevilta ja selkeiltä johdatuksilta kulloinkin esillä olevaan aiheeseen. Yhdellä luennolla kävi myös puhumassa Helsingin hiippakunnan emerituspiispa ja merkittävä teologi Eero Huovinen. Olin kerran aiemminkin ollut kuuntelemassa häntä ja nyt hän puhui yhtä mielenkiintoisesti, sivuten aiheinaan ekumeniaa, saarnaamista ja keskiajan armokäsityksiä. Hän kertoi myös hauskan tarinan kohtaamisestaan tunnetun kristinuskon oppeja kieltäneen episkopaalipiispa John Shelby Spongin kanssa.

Merkille pantavaa on, että tällä kertaa sekä luennot että kirja (Hällström, Laato & Pihkala: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan) käsittelivät melko lailla samoja aihepiirejä. Siten asetelma oli erilainen kuin viime kurssilla, jossa luennot ja McGrathin kirja eivät olleet niin selkeästi sivunneet toisiaan. Nyt luennot ja kirja täydensivät kumpikin osaltaan oppimistani ja auttoivat muodostamaan kattavampaa kokonaiskuvaa.

Lyöttäydyin mukaan porukkaan, joka teki kirjasta tiivistelmän, ja kokosin työmme tuloksen yhteen tiedostoon. Samoin luennoilla kirjoitin ahkerasti koneellani muistiin suunnilleen kaiken dioilla olleen, mutta myös lisäksi asioita, joita luennoitsija kertoi. Kirjan luettuani ja luentojen loputtua oli helppoa keskittyä tankkaamaan muistiinpanoja ja tiivistelmää. Kristologia ja kolminaisuusoppi eivät kylläkään meinanneet avautua ennen kuin sitten viimeisenä tenttiä edeltävänä iltana koin suuren heureka-elämyksen ja palaset mielessäni alkoivat viimein loksahdella kohdilleen. Luin materiaaliemme lisäksi aiemman kurssin tenttikirjaa sekä muutamia netistä löytyneitä kirjoituksia. Vaikka pikkutarkka hienosäätö sanoilla hypostasis, ousia, fysis ja prosopon (niinpä!) jäikin vielä hiukan hämärän peittoon, olin saanut lopulta kokonaiskuvan, mikä merkitsi jo paljon.

Tenttiin tulivat sekä kirja että luennot, ja se toi muodoltaan hauskasti mieleen yläasteen ja lukion. Esseitä oli vain yksi, muuten koepaperissa oli erinäisiä pikkutehtäviä, jopa yhdistä viivalla -tehtävä ja sarjakuvan analysointi. Vaihtelu virkistää!

Jatkon suhteen

Aion näillä näkymin pitää yllä perinnettäni ja kirjoittaa blogiini suunnilleen periodi periodilta myös ensi vuonna. Mikäli asiat sujuvat odotetusti, syntyy ainakin alussa noin neljä kirjoitusta per lukuvuosi, ja lisäksi mahdollisesti myös vuosien kokonaisarviointeja ja ekstrapäivityksiä esimerkiksi kesäkursseista. Koen edelleen tärkeäksi tuoda ihmisten tietoon, mitä teologian opiskelu todella on. Haluan valistaa tästä sekä niitä, jotka ehkä itse miettivät teologian opiskelua, että niitä, joilla on mahdollisesti stereotyyppisiä tai virheellisiä käsityksiä teologisesta tiedekunnasta ja sen opiskelijoista.

Ilmoitan tässä myös siitä, että olen hieman muokkaillut aiempia kirjoituksiani ulkoasultaan yhtenäisemmiksi, lisäillyt väliotsikoita ja myös luonut näistä kirjoituksista sarjan, jolle olen antanut nimeksi: Kokemuksia teologian opiskelusta.

Seuraavaksi siis on tulossa vuoden kokonaisluonnehdintaa ja sen jälkeen mahdollisesti kuvaus heprean kesäkurssista.

Voikaa hyvin!

Ekskursio katoliseen iltamessuun kera kardinaalin

Julkisia ei sattunut kulkemaan sopivasti ja minulla oli kohtuullinen kiire, joten päädyin etenemään jalan rautatieasemalta etelään. Välillä juoksin, sikäli kun jaksoin, mutta jouduin myös kävelemään. Näpräilin puhelimeni karttaohjelmaa yrittäen päästä perille nopeimmasta reitistä.

Pian olin jo Tähtitorninvuorella ja lähdettyäni laskeutumaan siltä alas näin määränpääni: katolisen Pyhän Henrikin katedraalin. Kellot alkoivat soida. Ilokseni huomasin olevani sittenkin melko ajoissa. Kenties sisällä olisi vielä paikkoja. Olin saanut kuulla, että tänään saattaisi kirkkoon ilmaantua paljon väkeä, nimittäin itse Roomasta tullut kardinaali Kurt Koch saapuisi messuun. Minulle tilaisuudesta oli ystävällisesti vinkannut eräs katolinen kaverini.

Kompuroin sisälle tähän tuttuun rakennukseen väsyneenä. Tämä olisi laskujeni mukaan kolmas katolinen messu, johon osallistuisin – aiemmin olen sellaisessa käynyt Kuopiossa jouluna 2013 (kirjoitin siitä blogiinikin: http://childwhospoke.blogspot.fi/2013/12/yhteysmatkat-osa-7-katolinen.html) ja myöhemmin Helsingissä neokatekumenaalisen liturgian mukaisessa messussa – siitäkin minun olisi pitänyt kirjoittaa, niin erikoinen kokemus se oli!

Joka tapauksessa sisällä vaikutti olevan vielä hyvin paikkoja. Otin itselleni oman oikealta puolelta, takarivistä. Pappishenkilöitä pyöri kirkon etuosassa aina välillä ilmeisesti tekemässä vielä joitain järjestelyjä, pari heistä tunnistinkin kasvoilta. Kirkossa oli arvattavasti kansainvälinen meininki: maamme katolilaisista huomattavalla osalla on etninen tausta ainakin osittain muualla kuin Suomessa.

Pyyhin hikeäni ja käväisin juomassa ostamaani juomaa eteisessä, sillä kirkkotilassa en sitä kehdannut tehdä. Kellot jatkoivat tasaista ääntään ja ihmisten määrä lisääntyi.

Tämä kirkko ei ollut niin koristeellinen kuin jotkin ulkomailla näkemäni, mutta kuvat olivat täälläkin keskeinen osa sisustusta. Kirkossa oli kullattuja tauluja, jotka ilmeisesti kuvasivat Jeesuksen kärsimystietä. Seiniä koristivat lasimaalaukset, joista parin aiheiksi olin tunnistavinani Jeesuksen kasteen ja Pyhän Annan itse kolmantena. Lisäksi löytyi muun muassa Neitsyt Mariaa esittävä patsas ja suuri krusifiksi, joka roikkui katosta lähellä alttaria. Muistin, mitä olin koulussa oppinut, että tällaiset kuvat lienevät olleet keskiajan ihmisille tärkeitä väyliä Raamatun kertomusten oppimiseen, messut kun olivat suureksi osaksi latinaksi. Itse asiassa tämäkin messu tulisi olemaan osittain latinankielinen.

Kellot lakkasivat soimasta noin kahta minuuttia ennen messun ilmoitettua alkamisajankohtaa. Äkkiä alkoi kuulua taitavaa urkujensoittoa ja kirkkokansa nousi ylös. Joukko valkoisiin pukeutuneita miehiä käveli keskikäytävää pitkin juhlallisessa kulkueessa, joka suuntasi alttarin taakse, eräs kantoi ristiä ja toinen kirjaa. Laskin henkilöitä olleen noin kaksikymmentä, joukossa myös muistaakseni useampi lapsi – sekä tietenkin itse hänen eminenssinsä, kardinaali. Myös Helsingin katolisen piispan Teemu Sipon olin joukosta tunnistavinani.

Kardinaali suitsutti alttarin musiikin yhä soidessa, ja pian ilmoille kajahti "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" latinaksi sanottuna. Havaintoni piispasta osoittautui oikeaksi, kun tämä meni puhujanpöntön taakse sanomaan muutaman sanan suomeksi. Piispa mainitsi, että kardinaali Kochia olivat tänne olleet kutsumassa Suomen ekumeeninen neuvosto ja myös ortodoksinen ja luterilainen kirkko. Koch onkin kristittyjen ykseydestä vastaava kardinaali.

Kuten mainittu, messu oli suureksi osaksi latinankielinen, ja koska en toistaiseksi ole opiskellut kieltä, en päässyt perille kaikista tilaisuudessa sanotuista ja lauletuista asioista. Kokemustani lienee kuitenkin vaikea samaistaa siihen, mitä keskiajan ihminen on kokenut, sillä kaikesta huolimatta ymmärsin latinaa niinkin hyvin, että suunnilleen joka vaiheessa tiesin, mitä oli meneillään: rukoiltiinko esimerkiksi Isä meidän -rukousta tai tunnustettiinko uskoa. Osin opintojeni, osin kielikiinnostukseni tähden tiedän suuren joukon niin kutsuttuja yleissanoja, jotka ovat latinasta siirtyneet romaanisiin kieliin, englantiin ja omaankin äidinkieleeni. Niinpä kun sellaiset ilmaukset kuin Pater omnipotente (Isä kaikkivaltias), Gloria in excelsis Deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa) ja Pax Domini (Herran rauhaa) tulivat sanotuiksi, pystyin aika hyvin arvaamaan, mistä oli kyse. Tuttuja ilmauksia minulle olivat myös se pecca-alkuinen syntiä tarkoittava sana, mea culpa ja tietenkin in saecula saeculorum.

Myös suuri kokemukseni luterilaisista messuista auttoi varsin hyvin seuraamaan tätä tilaisuutta, vaikkakaan se ei täysin samanlainen sisällöltään ollutkaan. Messun rakenne oli tuttua kaavaa: Raamatun luku ja saarna tulivat ennen eukaristiaa, ja uskontunnustus, rahankeruu, Pyhä-laulu (Sanctus) sekä Isä meidän tulivat suunnilleen siinä kohden kuin osasin odottaakin. Lisäksi minua auttoi vieressäni olevan henkilön kirja, jossa olivat laulujen sanat nuotteineen: tätä kirjaa vilkuillessani hoksasin pari kertaa paremmin, mistä sillä hetkellä puhuttiin tai laulettiin.

Suitsutuksen lisäksi tässä messussa oli kuitenkin myös paljon luterilaisuudesta poikkeavia elementtejä. Siinä missä luterilaisessa messussa puhutaan paljon ja laulua kuuluu lähestulkoon vain virsissä ja muutamissa perinteisissä resitatiiviosioissa, täällä laulettiin mielestäni enemmän myös osia, jotka olin tottunut kuulemaan puhuttuina. Vierailemilleni ortodoksisille liturgioille tämä messu ei kuitenkaan laulun ja resitatiivin määrässä mielestäni vetänyt vertoja.

Lisäksi tämä tilaisuus oli jotenkin juhlallisempi: jopa evankeliumitekstin lukemista edelsi pieni kulkue puhujanpöntölle ja kirjan suitsuttaminen kolme kertaa. Kun evankeliumin nimi mainittiin, tekivät ihmiset ristinmerkin. He myös kumarsivat päätään laulujen aikana silloin, kun Jeesuksen nimi mainittiin. Messussa oli lisäksi lähempänä loppua pari kohtaa, jolloin kirkkokansa polvistui tätä tarkoitusta varten penkkirivien ohessa oleville pehmusteille. Itse en tehnyt sitä (toivottavasti en loukannut ketään), vaikka seisomaan nousinkin silloin, kun muutkin nousivat.

Raamattua luettiin sekä suomeksi että englanniksi, ja saarnakin, jonka kardinaali piti, oli englanniksi, tosin merkittävällä aksentilla. Ajatukseni harhaili hieman puheen aikana, mutta ymmärsin, että kardinaali puhui Hyvästä Paimenesta ja tämän sanoman julistuksesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli eminenssin päähine: saarnan ja ilmeisesti myös alkukulkueen aikana hänellä oli hiippa ja muuten pääosin se pieni pyöreä "töpöhattu" (sen virallinen nimi lienee ainakin Wikipedian mukaan zucchetto?), kuten piispa Sipollakin, mutta lähempänä eukaristiaa minusta näytti siltä, että tuo pikkuhattukin olisi kadonnut.

Kolehdinkeruun aikana alkoi alttarin takana olla jo kuhinaa, ja pian erinäisten vaiheiden jälkeen seurasi eukaristian asettaminen. Rekisteröin tämän oikeastaan vasta sitten, kun kuulin kellon pirinää ja kohotin katseeni asettajaan, jolla oli pieni leipä kohotettuna käsissään. Kertasin mielessäni aikaisempia sanoja ja ymmärsin, että leipä oli ilmeisesti juuri katolisen uskon mukaan muuttunut Jeesuksen ruumiiksi. Viinimaljan suhteen toistui sama kellon ääni – emmekä puhu nyt vain parista vaimeasta kulkusenkilinästä, vaan äänekkäästä ja useampia sekunteja kestäneestä kilkatuksesta.

Itse en luonnollisesti ehtoolliselle ei-katolilaisena mennyt, joten kun ihmiset nousivat ylös, puikkelehdin hieman taaemmas ja hetken kuluttua menin jopa ulos asti haukkaamaan ilmaa. Kuvittelin, että eukaristiassa kestäisi näin suurella ihmismäärällä kauemminkin, mutta mennessäni sisään olivat ihmiset jo takaisin paikoillaan ja tilaisuus läheni jo loppuaan. Se oli todella ollut hyvin ytimekäs, ehkä vähän yli tunnin mittainen. Väistyin syrjään, kun loppukulkue asteli kohti uloskäyntiä. Laskin taas ihmiset, tällä kertaa sain 21.

Nappasin kamppeeni, jotka yhä olivat lojuneet istumapaikkani lähellä, ja aloin purkautua muiden mukana ulos kirkosta. Vaihdettuani vielä kaverini kanssa muutaman sanan oli jo aika suunnata kohti uusia seikkailuja, taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Kohtaamisia uskontojen hämärissä: Jehovan todistajien muistonvietto

Pitkäperjantaina on vielä valoisaa, kun kävelen kesältä tuttua matkaa valtakunnansalille. Tilaisuus alkaa etukäteen selvittämäni mukaan klo 19:45. Ehkäpä on sopivaa olla paikalla noin viidestä kymmeneen minuttia etuajassa. Ei liian myöhään, ettei olisi kiusallista etsiä istumapaikkaa muiden jo istuessa ja katsellessa. Ei myöskään liian aikaisin, etten joutuisi liian pitkään seisoskelemaan ja keskustelemaan.

Tänään on Jehovan todistajien merkittävin juhla, Jeesuksen kuoleman muistojuhla. Tämä juhla on vain kerran vuodessa, ja silloin Jehovan todistajat viettävät sitä ateriaa, joka vastaa kristittyjen ehtoollista. Mutta he tekevät sen hyvin poikkeavalla, jopa eriskummallisella tavalla.

Olen jännittynyt ja tuttuun tapaan rukoilen vielä itsekseni vähän matkan päässä salista. Parkkipaikka on melko täysi. Muutama mies seisoo ulkona, tervehdin heitä vaimeasti. Astelen sisään ja alan ottaa takkiani pois. Ei kulu kauaa, ennen kuin ensimmäinen todistaja tulee jo juttelemaan minulle. Minut opastetaan naulakkojen luokse, ja saan ojentaa takkini henkaria pitelevälle miehelle. Aion jo lähteä kohtaamani miehen perään, jotta hän voisi näyttää minulle istumapaikan, mutta kopaisen taskuani ja huomaan kännykkäni jääneen takin taskuun. Haen puhelimeni nopsasti ja riennän kohti suurta salia. Äkkiä erotan ihmispaljoudesta sen miehen, jonka kanssa kävin keskusteluja kesällä, vielä oleillessani tässä kaupungissa. Hän on silminnähden iloinen nähdessään minut, ja puristamme kättä. Hän lähtee näyttämään minulle istumapaikkaa, mutta ennen kuin pääsen asettumaan aloilleni, olen jo paiskinut rutkasti lisää käsiä.

Vaihdan muutaman sanasen miehen kanssa ja silmäilen ympäristöäni. Paikalla on paljon hienosti pukeutuneita miehiä ja naisia. Huomioni kiinnittyy salin etuosassa olevaan pöytään, jolle asetetulla valkealla pöytäliinalla lepää lautasia ja kolme lasia.

Saan samalle penkkiriville istuvalta nuorelta naiselta laulukirjan ja Raamatun Uuden maailman käännöksen. Pian tilaisuus jo kuulutetaan alkavaksi ja ihmiset istahtavat paikoilleen nopeasti. Meidät toivotetaan tervetulleiksi ja kuulemme maininnan, että tätä samaa tilaisuutta vietetään kaikkialla maailmassa.

Ihmiset nousevat ylös laulamaan laulua teemalla "Herran illallinen". Sen jälkeen on rukous, jossa kiitetään siitä, että tilaisuuteen on voitu saapua, ja pyydetään siunausta. Lopuksi kajahtaa yhteen ääneen: "Amen."

Seuraa pitkähkö muistonviettopuhe, jota eräs mies tulee eteen pitämään. Mies puhuu siitä, mitä Jeesus mahtoi ajatella astellessaan juhlahuoneistoa kohti noin 2000 vuotta sitten: oliko hän jännittynyt tai haikea? Aihe johdatellaan siis melkein heti tilaisuuden keskiöön: leipään ja viiniin, joita täällä nimitetään vertauskuviksi. Nimitys ei jättäne sijaa kiistoille siitä, millä tavalla ehtoollisen olemus tässä liikkeessä ymmärretään.

Puheessa korostuu se, että Jeesuksen oli ehtoollista asettaessaan tarkoitus aloittaa uskoa ja toivoa vahvistava perinne. Mies mainitsee paljon Raamatun jakeita, hän ei ehtii sanoa raamatunkohdasta kuin vasta kirjan tai kirjeen nimen, kun Raamattujen selaamisesta aiheutuva kahina jo alkaa salissa. Kenties mielenkiintoisimpana piirteenä heidän raamatunkäännöksestään voin mainita, että siellä ei lue, että ehtoollisleipä ja viini ovat Jeesuksen ruumis ja veri, vaan että ne tarkoittavat sitä. Käännöksessä on siis tässä kohtaa merkittävää tulkintaa.

Mies mainitsee mielenkiintoisia tietoja: juhlaa vietetään Nisan-kuun 14. päivää vastaavana iltana, 239 maassa, ja siihen kokoonnutaan valtakunnansalien lisäksi konventtisaleissa, kodeissa, vankiloissa ja jopa taivasalla.

Puhuja ilmoittaa, että saisimme vastaukset seuraaviin kysymyksiin: 1. Miksi tarvitaan vapautusta synnin kahleista? 2. Ketkä hyötyvät Jeesuksen rakkaudellisesta uhrista? 3. Ketkä nauttivat leipää ja viiniä? 4. Mitä tulee tehdä tilaisuuden jälkeen?

Puhujan vastaus kysymykseen 1. on hämmentävänkin lähellä sitä, mitä minä itse ja käsittääkseni valtaosa kristityistä ajattelevat, ainakin sanojen tasolla: puheessa vilahtavat mahdollisuus vapautua synnistä; usko Jeesukseen; ajatus, että Jeesus vapautti tottelevaisuudellaan; että Jumala on järjestänyt lunnaat langenneille ihmisille; että Jeesus avasi Aadamin jälkeläisille mahdollisuuden saada elämän, mikä on lahja. Syvemmin tutkittavaksi jäänee, mitä nämä termit tarkemmin Jehovan todistajille merkitsevät.

Vastauksen kysymykseen 2. kohdalla alkaa puhe selvästi kulkea mielestäni eri suuntaan valtavirran kristittyjen näkemyksestä, ja tuo suunta on jo ennalta tuntemani Jehovan todistajien oppi ihmisten kahdesta mahdollisesta toivosta. Jehovan todistajien mukaan voimme valita, tuleeko meistä Jumalan perhettä, mutta emme voi valita sitä, missä tulemme lopulta ikuista elämäämme viettämään, taivaassa vaiko maan päällä. Taivaaseen pääsee todistajien mukaan vain 144 000 valittua, kun taas loput Jehovan todistajat pääsevät maanpäälliseen paratiisiin.

Puheessa tulevat esille valtavirran kristillisyyden kanssa melko yhtenäiset ajatukset siitä, että Jumala on se, joka saa aikaan Raamatussa mainitun uudestisyntymisen, ja että omasta uudestisyntymisestään voi vakuuttua siitä, että Henki todistaa näiden ihmisten henkien kanssa. Kuitenkin totena esitetään myös käsitykset siitä, että Raamatussa mainittu uudestisyntyminen koskee vain noita valittuja, ja siitä, että Ilmestyskirjassa mainitut 144 000 ovat nimenomaan noita uudestisyntyneitä.

Se, minkä vuoksi näistä kahdesta erilaisesta ihmisporukasta puhutaan, selviää seuraavan vastauksen kohdalla: osaa leipään ja viiniin saavat ottaa ainoastaan noihin 144 000 valittuun kuuluvat, joita puhuja antaa ymmärtää olevan enää hyvin harvoja maan päällä. Esimerkiksi itseään hän ei sanamuotojensa perusteella tuohon joukkoon sisällytä. Sitä, että vain nämä harvat saavat osallistua ateriaan, perustellaan sillä, että Jeesus vietti ehtoollista apostoliensa kanssa, joille hän antoi kuninkaallisen vallan. Apostolien uskottaneen siis tämän perusteella olleen osa tuota erityistä valittua joukkoa. Muistonvietto jatkuisi ainoastaan niin kauan kuin noita taivaallisen toivon omaavia yhä olisi maan päällä. En ole varma, ymmärränkö oikein, mutta ihan kuin puhuja antaisi ymmärtää näiden henkilöiden tulevan jossain vaiheessa otetuksi pois maan päältä, minkä jälkeen nämä ateriat loppuisivat täällä tyystin.

Pian ollaan tilaisuuden kohokohdassa. Kirkkokunnista laajalti tutut "ehtoollisen asetussanat" leivän osalta luetaan 1. Korinttolaiskirjeestä, minkä jälkeen eräs todistaja tulee eteen pitämään rukouksen. Joukko miehiä nousee ottamaan pöydältä lautaset ja jakaantuu penkkirivijonoille.

Seuraa sarja kieltäytymisiä. Jotkut ottavat lautasen vähäksi aikaa käteensä, ja sitten, tekemättä mitään sillä olevalle leivälle, ojentavat lautasen vierustoverille. Jotkut siirtävät lautasen seuraavalle henkilölle suoraan. Kun rivi on lopussa, lautasta kantava mies ojentaa leivän seuraavalle riville.

Yritän seurata, söisikö kukaan, ja samalla yksi aseteista lähenee minua nopeasti. Edessä puhutaan kiertämisen aikana lyhyt esittely leivän koostumuksesta. Äkkiä minulla on kädessäni Iittalan lasilautanen, jolla näen ruskean, litteän ja osaksi murennetun leivän. Annan lautasen viivyttelemättä siitä huolehtivalle miehelle, joka jatkaa jälleen eteenpäin.

En huomaa kenenkään syövän leipää.

Miehet vievät lautaset takaisin eteen. Seuraa maljaa koskevan korinttolaiskirjeen kohdan lukeminen ja samaan tapaan rukous. Sitten sama järjestely toistuu viinilasien suhteen. Miesten kiertäessä edestä kerrotaan, että viinin on oltava käynyttä ja että esimerkiksi viini, johon on lisätty alkoholia, ei olisi sopivaa.

Keskityn kovasti siihen, että en pudottaisi lasia, kun se tulee kohdalleni. Saan sen ojennettua rivejä kiertävälle miehelle ongelmitta, tunnen juoman väkevän tuoksun. Mieleeni nousee kysymys: Missä tämän tilaisuuden pointti on? Jos jo ennalta tiedetään, että tähän yhteisöön ei kuulu ketään "valittua" ja nähdään, että ketään valittuna itseään pitävää ei tule paikalle, miksi täällä vaivaudutaan järjestämään koko "ateriaa"? Miksi valittuksi itsensä mieltävät eivät voi ilmoittaa, missä aikovat olla muistonvieton aikaan, jotta tilaisuudet voitaisiin järjestää vain siellä? Nyt koko järjestely vaikuttaa muodollisuudelta, joka jää ikään kuin puolinaiseksi.

Puhuja korostaa pian, että tässä tilaisuudessa on toimittu raamatullisesti. Hän puhuu kauniin kuuloisin sanoin vertauskuvien miettimisestä ja Jeesuksen myönteisistä ajatuksista meitä kohtaan jo nyt: Jeesus kuulemma näkee jo nyt meidät sellaisina, joita heistä voi tulla hänen tuhatvuotisen hallintonsa aikana. Tarkoittaako hän me-muodolla läsnäolijoita vai vain todistajia, jää epäselväksi.

Lopuksi mies innostaa yleisöä osoittamaan arvostusta uhrille noudattamalla Jumalan huonekunnan sääntöjä: Kasvata tietoasi, kadu, käänny, vihkiydy, ota kaste. Tutki Raamattua ja hyödynnä kaikki viikoittaiset kokoukset. Ja kerro muille.

Raamatunkohdan 1. Joh. 4:9 jälkeen seuraa joukko ilmoitusasioita, ja sitten päätöslaulu teemalla "Tervehdi Jehovan esikoista!". Sen jälkeen tuttuun tapaan rukous.

Melkein välittömästi tilaisuuden päätyttyä vieressäni istuva seurusteleva pari aloittaa keskustelun kanssani. Myös ennen tilaisuutta kohtaamani tuttu mies tulee vielä juttelemaan minulle. Hän puhuu siitä, miten tämän juhlan ajankohta lasketaan: menetelmä on ilmeisesti suunnilleen sama kuin "kristikunnalla", mutta päivää ei ole sidottu aina samaan viikonpäivään, kuten kristittyjen pääsiäinen ja pitkäperjantai. Muistonvietto sattuu miehen mukaan kuitenkin aina suunnilleen viikon sisälle näistä juhlista.

Astelen pian eteiseen, huojentuneena tilaisuuden päättymisestä. Se on kestänyt vain noin tunnin, vaikka aika on tuntunut hieman pidemmältä. Enää naulakkojen luona ei näytä olevan henkarien ojentelijoita. Nappaan takkini ja livahdan ulos, huikaten vielä vierustovereilleni, jotka ovat oven vieressä. Jos näen oikein, parin miesosapuoli jakaa siinä Vartiotorni-lehtiä.

Tilaisuus oli paljolti sellainen kuin olin odottanut. Mielessäni on totta kai joitakin kysymyksiä, joista olisi kiva keskustella Jehovan todistajien kanssa, kuten se, tukeeko Raamattu kokonaisuutena, esimerkiksi Apostolien teoissa, ongelmattomasti vain valittujen osallistumista ehtoolliselle taikka sitä, että tämä ateria olisi vain kerran vuodessa. Mutta nämä toistaiseksi minulle vastaamattomat kysymykset saavat jäädä odottamaan vähäksi aikaa.

Kävelen läpi autojen kansoittaman parkkipaikan. Ulos on tullut pimeä, ilta on tummunut.

Kokemuksia teologian opiskelusta 3: Työllistävää mutta kiintoisaa

Ensimmäisen vuoden kolmas periodi.

Jälleen on takana yksi osa teologian opintoja. Kuluneen vuoden opinnoista tähän mennessä voin todeta, että kyseessä on ollut kenties työläin jakso. On riittänyt lukemista, ja lisäksi toki on ollut myös paljon vapaa-ajan toimintaa, mikä on ollut omiaan pitämään minut suhteellisen kiireellisenä.

Tämä periodi on sisältänyt kreikkaa, joka onkin vanha tuttu (sen on tarkoitus kestää kolme neljästä periodista), mutta myös kirkkohistorian ja systemaattisen teologian opinnot ovat saaneet alkunsa. Lisäksi periodissa oli vielä uskontotiedettäkin: jo kolmas kurssi, joka käsittääkseni sitten paketoikin kyseisen aiheen perusopinnot. Kaikki aineet ovat jälleen olleet kukin omalla tavallaan kiintoisia.

Kreikka

Kreikassa kulunut jakso oli kenties kaikista haastavin. Nyt mentiin kieliopissa erittäin syvälle: tuli uusia muotoja kuten konjunktiivi, infinitiivi, imperatiivi sekä partisiippi, joukko uusia aoristimuotoja sekä substantiivien puolelta kolmannen deklinaation sanoja ja niiden vartaloita.

Nämä kielitieteelliset nimitykset eivät välttämättä kaikille sano kovin paljoa, joten lyhyt luonnehdinta lienee paikallaan. Infinitiivi on verbin muoto, joka on yleensä sanan perusmuoto (esim. sana "puhut" on perusmuodossaan, infinitiivissä "puhua"). Kreikassa kuitenkaan verbin perusmuodoksi ei sanakirjassa anneta infinitiivimuotoa, vaan ensimmäisen persoonan muoto aktiivin indikatiivin preesensissä ("puhun"). Tämä on erikoisuus koineekreikassa, mutta siihen ei ole kovinkaan vaikea tottua. Infinitiiviä voi kreikassa käyttää esimerkiksi apuverbien kanssa (voin tehdä), mutta myös ikään kuin suomen "-mään"-muodossa: (hän tuli tekemään). Tutuksi tuli myös niin kutsuttu accusativus cum infinitivo -rakenne, joka on lähinnä että-lausetta korvaava lauseenvastike: "En tahdo teidän kuolevan." / "En tahdo, että te kuolette."

Imperatiivi on käskymuoto. Kreikassa ei ole suomen tapaan yksikön ensimmäisen persoonan käskyä (eli itseään ei pysty suoraan käskemään), ja lisäksi monikon ensimmäisen persoonan käsky ("tehkäämme") ilmaistaan kreikassa konjunktiivilla. Joten jäljelle jää neljä muotoa, yksikön ja monikon 2. ja 3. persoonat. Näistä yksikön 2. persoonan päätteissä on luultavasti eniten vaihtelua, mikä tekee siitä mielestäni vaikeimman.

Konjunktiiville ei ole suoraa vastinetta suomessa, se ilmaisee jotain haluttua tai oletettua (tai ei-haluttua tai ei-oletettua), epävarmaa mutta todennäköistä tai mahdollista toimintaa. Se käännetään yleensä indikatiivilla, konditionaalilla tai imperatiivilla. Jo mainitun monikon 1. persoonan käskyn lisäksi konditionaalilla voidaan ilmaista mm. kieltoa tai harkitsevaa, epäröivää tai retorista kysymystä, ja se esiintyy kohtuullisen usein myös sivulauseissa. (Jarmo Kiilunen & Raimo Hakola, Alfasta alkuun: Johdatus Uuden testamentin kreikkaan.) Erityisen mielenkiintoista on, että erilaisilla muoto- ja sanavalinnoilla voi kirjamme mukaan näihin sivulauseisiin luoda hienoisiakin merkityseroja, jotka eivät välttämättä juurikaan välity Raamatun käännöksistä!

Partisiippia kutsuttiin kielessä niin keskeiseksi, että vasta sen myötä kreikka on kreikkaa. Kyse on verbimuodosta, joka on saanut substantiivin tai adjektiivin piirteitä. Selkeää on ajatella se -va- tai -vä-päätteen kanssa: "tekevä", "puhuva", ja sitten ruveta pohtimaan mahdollista sujuvampaa käännöstä. Esimerkiksi kuuluisa lähestyskäsky sisältää partisiippeja ja pitkään minua askarrutti, miten se tulisi kääntää. Kysyin opettajaltani ja hän hahmotteli sen kutakuinkin näin: "Mentyänne (partisiippi ja aoristi, joten oikeammin lienee kääntää 'mentyänne' kuin 'mennessänne' tai 'mennen') siis opetuslapseuttakaa (ilmeisesti ainoa Lähetyskäskyn todella imperatiivissa oleva sana) kaikki kansat, kastavina (partisiippi, voitaisiin kääntää sujuvammin myös: kastaen) heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, opettavina (taas partisiippi, voitaisiin kääntää myös: opettaen) heitä pitämään kaikki, mitä käskin teille."

Kreikka vilisee tämänkaltaisia partisiippimuotoisia sanoja, mutta niihinkin oli kohtuullisen helppo tottua.

Kerrallista tai loppuunsaatettua, kokonaisuutena tarkasteltavaa tekemistä kuvaavista aoristimuodoista uusina tulivat niin kutsutut sigma-, kappa- ja juuriaoristi sekä kaksi passiivin aoristiluokkaa. Kun nämä yhdistettiin edellä mainitsemaani ja aiemmin opittuun sekä otetaan vielä huomioon omalaatuiset päätteet saavat supistumaverbit, huomasinkin pian olevani aikamoisessa erilaisten muotojen paljoudessa. Läksymme koostuivat edelleen pääosin käännös- ja määrittelytehtävistä, joissa tuli kääntää tietty kreikankielinen teksti ja määritellä sen sanat kieliopillisesti. Kun vaihtoehtoisia muotoja alkaa olla aina vain enemmän, tulee määrittelystä ja sen hoksaamisesta, missä kaikissa muodoissa sana on, tarkkaa aivopeliä. Erityisesti verbimuotojen kulloinkin omaamat päätteet ovat olleet minulle vaikea hahmotettava kokonaisuutena.

Vaikeus kreikassa siis näyttävät minulle olevan nimenomaan verbit. Substantiivit ovat loppujen lopuksi mielestäni paljon yksinkertaisempia, ja vaikka 3. deklinaatio onkin hieman haastava, noudattavat substantiivit lähes aina tiettyä kaavaa (3 mahdollista sukua, 2 mahdollista lukua ja 4 tai 5 mahdollista sijamuotoa).

Olen edelleen pitänyt kreikasta (kielten opiskelu on minulle suuri nautinto), ja ottanut mielelläni sen tarjoaman haasteen vastaan. Eräs motivaattori on toki se, että unelmanani on kyetä lukemaan Raamattua suoraan kreikaksi. Opintojenkin suhteen ollaan jatkuvasti lähenemässä tätä tavoitetta: tilasimme joukon Novum Testamentum Graeceja, lyhyemmin "Novumeita", jotka sisältävät Nestle-Alandin version Uudesta testamentista. Loppukokeeseen meille on tulossa suoraan Novumista otettuja jaksoja. Olen menestynyt hyvin tähän mennessä ja innolla odotan, mitä viimeinen jakso tuo tullessaan.

Kirkkohistoria: Kirkkohistorian perusopinnot

Ennen kuin hain opiskelemaan teologiaa, pyrin kahtena vuotena historian opiskelijaksi lukuisiin eri yliopistoihin. Ollessani Helsingissä pääsykokeessa vuonna 2013 totesin kuitenkin, että historia ei sittenkään taida olla tiede, josta haluaisin ammatin itselleni. Siihen aikaan minua hirvitti se, että jatkuvasti pitäisi miettiä eri lähteiden luotettavuutta. No, tämän miettimisestä ei kyllä teologiassakaan ole puutetta!

Historia on kuitenkin ollut minulle mieluisa harrastus, ja kirkkohistorian kurssikin (tai se, mitä siitä on jo mennyt, se nimittäin jatkuu vielä neljännessäkin periodissa) on osoittautunut hyvin kiintoisaksi. Suoritustapa oli kenties hieman poikkeuksellinen: meidän tuli ryhmissä tuottaa kaksi miellekarttaa, toinen kristinuskon historiasta vuosina 200–1000 ja toinen vuosina 1000–1600. Yhteensä oli siis kyse hyvin laajasta ajanjaksosta, ja päädyimmekin jakamaan kullekin ryhmän jäsenelle omat vuodet, joihin hän erityisesti keskittyisi. Kokoonnuimme muutamia kertoja ja saimme aikaan kaksi käsintehtyä, noin A2:n kokoista miellekarttaa. Pohjatietona käytimme lähinnä Kaarlo Arffmanin kirjaa Kristinuskon historia ja Simo Heinisen ja Markku Heikkilän teosta Suomen kirkkohistoria. Näiden lukeminen tuntui etenkin systemaattiseen teologiaan verrattuna mukavan "kevyeltä", ja luinkin ainakin kerran ikään kuin iltasadukseni tätä mielenkiintoista kertomusta historian havinoista. Miellekartta piti myös intoa yllä olemalla aidosti erilainen oppimistapa.

Miellekarttojen lisäksi kurssi sisältää luentoja, joiden aiheet ja luennoitsijat vaihtelivat kirjavasti. Matkasimme marttyyrikertomuksista seksuaalisuuteen, keskiajan arkeologiasta reformaatioiden (huom. monikko!) aikaan pohtimaan sitä, oliko Luther johtotähti vai yksi monien joukossa. Psalmilaulua koskevalla luennolla pääsimme yleisönäkin monta kertaa laulamaan innokkaan luennoitsijan esitellessä muinaista muistiinkirjoitettua musiikkia.

Lisäksi kirkkohistorian kurssiin kuuluu tutkimusesseen kirjoittaminen jostain kirkkohistoriallisesta aiheesta. Aluksi tuli kirjoittaa harjoitusessee, jossa lähinnä harjoiteltiin lähteiden merkitsemistä ja valmiin sähköisen pohjan käyttöä (kaava tutkimuksen kirjoittamiseen on melko tarkka). Itse pohdiskelin aiheekseni erillisten piispan (episkopos) ja pastorin (presbyteros) virkojen kehittymistä Raamatun esittämästä mallista, jossa nuo sanat näyttävät viittaavan enemmänkin yhteen ja samaan virkaan. Kävi kuitenkin ilmi, että esseen aiheen täytyy olla ajallisesti sijoitettavissa vuoden 150 jälkeen, jottei se menisi päällekkäin perinteisen eksegetiikan alueen kanssa, joten minun oli luovuttava tästä hahmotelmasta. Mietin myös keskiajalla eläneiden valdolaisten tutkimista. Lopulta pääsyin kuitenkin 1800-luvulle, erään liikkeen pariin, josta nykyiset Jehovan todistajat ovat kehittyneet. Tarkoituksenani on tutkia ja pohtia, milloin näiden "Raamatun tutkijoiden" voidaan sanoa lakanneen olemasta kristittyjä. Jehovan todistajista minulla onkin jo kohtuullisen hyvät pohjatiedot, olen lukenut heistä lukuisia kirjoja ja käynyt heidän kanssaan keskusteluja kesästä lähtien.

Lähdemateriaalina esseessä on oltava kaksi nooteilla varustettua kirjaa, jotka onnistuin löytämään, vaikka Jehovan todistajien historiasta vaikuttikin olevan melko vähän kirjallisuutta saatavilla. Nuokin löytämäni kirjat ovat molemmat englanninkielisiä.

Kurssi siis vielä jatkuu uusin luennoin ja esseen seuraavakin versio on pian tehtävä valmiiksi. Sekä kirkkohistorian että kirjoitusviestinnän edustajien on käsittääkseni tarkoitus arvioida esseetä. Lopulta sen tulee olla noin 3-sivuinen.

Systemaattinen teologia: Johdatus systemaattiseen teologiaan

Monille juuri tämä aine yliopistoteologiassa lienee kaikista vaikeaselkoisin, ja ehkä useiten minulta kysytään juuri tästä aineesta, mitä se tarkoittaa. Luentomateriaalimme perusteella systemaattisen teologian voi lyhyesti määritellä kristinuskoa koskevien käsitysten tutkimiseksi. Teologia voidaan perinteisesti jakaa "kirkolliseen" ja "akateemiseen" teologiaan, joista ensimmäinen on kirkkojen omaa opetusta Jumalasta, Raamatusta ja hengellisistä asioista. Luentodioissa niin ikään mielenkiintoisesti kiteytettiin, että kirkollinen teologia on tieteellisen teologian tutkimuskohde. Olemukseltaan tieteellinen teologia lienee myös puolueettomampaa niin kutsuttujen totuuskysymysten suhteen. Kaikille vielä muistutuksena, että minä siis opiskelen tällä hetkellä yliopistossa nimen omaan tieteellistä teologiaa, joka on tänä päivänä kohtuullisen erillään kirkollisesta, vaikkakin entisaikoihin myös yliopistojen voidaan katsoa opettaneen kirkollista teologiaa.

Systemaattinen teologia jaetaan moniin eri osa-alueisiin, joita ovat dogmatiikka, ekumeniikka, teologinen etiikka ja sosiaalietiikka, uskonnonfilosofia, missiologia ja teologinen hermeneutiikka. Systemaattisen teologian eli "systiksen" alle mahtuu siten moninainen joukko eri oppialoja. Eksegetiikan ohella olen harkinnut myös systiksen ottamista pääaineekseni, vaikkakin toistaiseksi olen enemmän kallistunut eksegetiikan puolelle. Minua kiinnostaa erityisesti kirkko-opin eli ekklesiologian tutkiminen, mitä kaiketi voisin parhaiten tehdä juuri systiksen alla.

Joku saattaa kysyä (ja muistaakseni sitä kirkkohistorian luennolla kysyttiinkin), mitä eroa systiksellä ja kirkkohistorialla on? Kumpikin kertoo jollain tapaa historiasta ja kristinuskon parissa vallinneista opeista. Yhteistä aineille onkin nimenomaan kristinuskon historia ja dogmihistoria. Meille kuitenkin kerrottiin, että kirkkohistoria on enemmän aikaan ja paikkaan sidottua. Siinä kiinnostus kohdistuu ehkä ennemminkin tapahtumiin (esimerkiksi miten jokin harhaoppi on levinnyt), kun taas systiksessa oppeihin (itse harhaoppi ja sen opetukset). Ainakin näin olen ymmärtänyt.

Systiksen kurssi "Johdatus systemaattiseen teologiaan" koostui hyvin yksinkertaisesti luennoista ja kirjallisuudesta, jotka tentittiin. Luennoilla, jotka olivat mielestäni ehkä se vähemmän kiinnostava osa kurssia, käsiteltiin teologiaa yleensä, sen lähteitä (esimerkiksi Raamattua), Jumalaa (Hänen ominaisuuksiaan, olemassaoloaan ja kolminaisuutta) ja uskonnollista kieltä, jonka eräällä luennolla saimme nähdäksemme hyvin mielenkiintoisen ja syvällisen analyysin Psalmista 22 ja Jeesuksen sanoista ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Kirjallisuutena oli Alister E. McGrathin Kristillisen uskon perusteet: Johdatus teologiaan. Niin kuin kirkkohistoriankin kirjat, ostin myös tämän itselleni. Minua kiinnosti McGrathissa erityisesti se, että hän on ollut kirjoittamassa kahta vastinetta uusateisti Richard Dawkinsille. Hän vaikuttaa olevan kristitty, ja sellaisena apologeettinen luonne. Niinpä ajattelin, että tuo hänen kirjansa, jonka olemassaolosta olin jo kauan tiennyt, lienee ostamisen arvoinen johdatus kristinuskon teologiaan ja historiallisiin oppikäsityksiin.

Lähes 700-sivuinen kirja ei sentään tullut meille kokonaan luettavaksi, mutta yli 370 sivua oli kuitenkin kahlattava läpi. Kirja oli aiheiltaan kiintoisa, mutta paikoin raskasta luettavaa ja välillä piti patistaa itseään, jotta olisi pysynyt tarpeellisessa lukuvauhdissa. Voin kuitenkin mielelläni suositella kirjaa teologiasta kiinnostuneille.

Uskontotiede: Maailman uskontoperinteet

"The surest way to the heart of a people is through their religion, assuming it is still alive and has not fossilized." (Huxton Smith, The Religions of Man, 1958, s. 10.)

Uskontotieteestä oli vuorossa kenties paras kurssi tähän mennessä. Aiheena olivat maailmanuskonnot, jotka ovat jo lapsuudesta lähtien olleet yksi kiinnostuksenkohteeni. Minussa on tiettyä uskontotieteilijän vikaa, vaikka en olekaan vakavasti harkinnut uskontotiedettä pääaineekseni. Kuitenkin tämä kurssi oli sangen mielenkiintoinen katsaus maailman uskontoperinteisiin.

Systiksen tapaan kurssi koostui luennoista ja kirjallisuudesta. Kirjana oli jo aiemmasta esseekurssista tutuksi tulleen Ninian Smartin järkäle Uskontojen maailma. Kirjaa ei kuitenkaan sentään tarvinnut lukea kannesta kanteen, vaan meille annettiin luentojen lopussa senkertaista uskontoa koskevia tuntitehtäviä, joista Smartiin pohjautuvissa oli annettu tarpeelliset sivut kirjasta. Tuntitehtävät olivat kysymyksiä (moni niistä oli muotoa vastaa kysymykseen + pohdi), joista osa valittaisiin tenttikysymyksiksi, joten tavallaan tiesimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot jo ennalta ja pystyimme valmistautumaan niihin luentomateriaalin ja kirjan pohjalta. Yleensä tuntitehtäviä oli kolme per luento, ja niitä kertyi kaikkiaan hieman alle kolmekymmentä.

Johdantoluentoja oli kaksi, joiden jälkeen päästiin maailmanuskontojen pariin. Käsiteltävinä uskontoina olivat kristinusko, juutalaisuus, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus, Kiinan uskonnot ja Japanin uskonnot. Saimme myös vierailevan luennoitsijan, professori Iftikhar Malikin, joka kertoi muslimeista Etelä-Aasiassa ja Länsi-Euroopassa. Mielenkiintoisena lisänä oli myös luento ateismista ja uskonnottomuudesta. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että niitäkin voi hyvin käsitellä Maailman uskontoperinteet -kurssilla, sillä vaikka ne eivät välttämättä olekaan varsinaisia uskontoja, käyttäytyvät ihmiset, joilla ne ovat vakaumuksena, kuitenkin yleensä elämässään melko uskonnolliseksi tulkittavalla tavalla.

Itse asiassa ateismia käsitellessään uskontotiede meni hieman systiksen kurssin kanssa samalle alueelle, sielläkin nimittäin olimme eräällä luennolla käsitelleet samoja asioita, enimmäkseen näkökulmaa ateismin jaottelusta kahteen haaraan: joko uskotaan, että Jumalaa ei ole tai sitten ei uskota, että Jumala on. Siinä todella on ero.

Smartin kirja sisälsi erään ehkä merkittävimmistä saavutuksista, joista kirjoittaja muistetaan, nimittäin uskonnon seitsemän ulottuvuutta. Nämä ovat 1. Käytännön ja rituaalien ulottuvuus, 2. Kokemuksen ja tunteen ulottuvuus, 3. Kertomusten ja myyttien ulottuvuus, 4. Opin ja filosofian ulottuvuus, 5. Etiikan ja säädösten ulottuvuus, 6. Yhteisöjen ja instituutioiden ulottuvuus ja 7. Materiaalinen ulottuvuus. Uskontoja voidaan tämän jaottelun avulla analysoida, mutta mielenkiintoista kyllä, se soveltuu myös varsin hyvin esimerkiksi maolaisuuden ja sen ilmentymien analyysiin. Onko ihmistä, jolla ei olisi omia rituaalejaan? Montako sellaista ihmistä on, jolla ei ole jotain käsitystä moraalista? Onko täysin yhteisöihin kuulumisesta vapaata ihmistä, entä ihmistä, joka ei koe tiettyjä tuntemuksia ollessaan jonkin hänelle tärkeän asian äärellä? Yllättäen uskonnollista tai uskonvaraista voi olla monikin asia, jota äkkiseltään pidämme ei-uskonnollisena.

Tein luennoista ahkerasti muistiinpanoja, joita kertyi yli 70 sivua, tuntitehtävähahmotelmineen päästään yli 94:ään. Muistiinpanoissani on pääosin kaikki, mitä diaesityksissäkin, ja lisäksi tein kuulemani perusteella täydennyksiä. Erityisesti juutalaisuutta koskeva luento oli loistava, mutta muutenkin oli antoisaa tehdä tämä samantyyppinen kierros maailmanuskonnoissa nyt kaiketi jo kolmatta kertaa (aiemmin yläasteella ja lukiossa).

Seikka, jonka tietyllä tapaa voidaan sanoa yhdistävän kaikkia kolmea ainetta, joita kolmannessa periodissa opiskelin, on kristinuskon suhde muihin uskontoihin, niin kuin eräs opiskelutoverini huomautti minulle. Kirkkohistoriassa käsiteltiin erityisesti kristikunnan ja muslimien välistä historiaa sekä ympäri maailmaa tapahtunutta lähetystyötä. Systiksessä McGrathin kirjassa oli kokonainen luku omistettu lähes pelkästään kristinuskon ja muiden uskontojen suhteen käsittelylle. Uskontotieteessä taas kerrottiin kristinuskon tulleen leviämisensä myötä kontakteihin erilaisten filosofioiden, oppien ja kulttien kanssa ja kristillistämisen vivahteikkaasta prosessista.

Lopuksi sopii pohdintani eräästä uskontotieteessä ilmenneestä ongelmasta, nimittäin ihmisten luokittelusta eri uskontoihin. Mietin, mihin minut tulisi luokitella? Pidän itseäni kristittynä, mutta toisaalta en muodollisesti kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Jos pitää valita vain toinen, olenko minä tilastoissa "kristitty" vai "uskontokuntiin sitoutumaton"?