Kokemuksia teologian opiskelusta 18: Neljännen vuoden ilta hämärtyy

Jo melkoisen epäsäännöllisiksi käyneiden opiskelupostausteni saaga jatkuu. Kevät on lopuillaan ja samoin myös neljäs vuoteni teologian opiskelijana. Kandidaatintutkinnon sain viimein kasaan vuodenvaihteessa, mistä kerroin aiemmassa sarjani kirjoituksessa. Tuon etapin saavuttamisen jälkeen olen suorittanut pari kirjatenttiä sekä seurakuntaharjoitteluni. Tämänkertaisessa avautumisessani viimeksimainittu oikeutetusti painottuu, mutta sitä ennen muutama sana noista tenteistä. Varsinainen pihvi ja kiinnostavin osuus tulee kuitenkin harjoittelun käsittelyssä ja varsinkin tämän kirjoituksen lopulla, joten jos haluat, ole vapaa skippaamaan "tylsä" akateeminen osuus!

Helppoa kreikkaa ja systiksen ydintä

Aiemmin kerroin suorittaneeni Uuden testamentin kreikkaa viisi opintopistettä, nyt oli luontevaa jatkaa toiseen tarjolla olevaan maisteriopintojaksoon kyseisestä aihepiiristä. Vaikka sanakirjaa ei enää tenteissä saakaan tässä vaiheessa käyttää, ovat kyseessä silti mielestäni kaikista helpoimmat opintopisteet, joita kuunaan olen napsinut. Kaikessa yksinkertaisuudessaan suoritin viisi pistettä tenttimällä kreikaksi osan Luukkaan evankeliumista ja Ilmestyskirjan. Tentissä oli pätkiä noista teksteistä, minun piti kääntää ne ja määritellä kieliopillisesti tietyt katkelmien sanat. Sain tentistä arvosanaksi nelosen niin kuin aiemmastakin maisterivaiheen kreikan kurssista. Tähän olin tyytyväinen.

Koskapa pääaineeni on dogmatiikka, minun tulee suorittaa jonkin verran tähän aineeseen keskittyviä opintoja graduseminaarin, metodiopintojen ja itse gradun lisäksi. Kun kirjatenttejä on ainakin toistaiseksi vielä ollut tarjolla vanhanmallisen tutkintorakenteen sisältöjen mukaisesti, halusin mennä tätä tietä. Olin yhteydessä professoriin, jonka kanssa sovin tenttiväni kaksi opusta, joita voi kutsua melkoisen keskeisiksi systemaattisen teologian alalla: Katolisen kirkon katekismuksen sekä luterilaiset Tunnustuskirjat.

Katekismus oli minulle entuudestaan hiukan tuntemattomampi, joten siihen paneuduin astetta syvällisemmin. Kirja oli luettavuudeltaan mielestäni erinomainen: sisältö oli syvällistä mutta ilmaistu ihanan yksinkertaisesti, johdonmukaisesti ja ytimekkäästi. Olen aikanaan saanut teoksen omistukseeni alle yhden euron hintaan, ja se on ollut minulla jonkin verran käytössä myös vapaa-aikanani: siellä on nimittäin paljon myös sellaista teologiaa, johon protestantti voi täysin yhtyä, ja koska tuo teologia on ilmaistu niin ihailtavalla tavalla, on Katolisen kirkon katekismuksesta ollut minulle hyötyä asioiden omaksumisessa.

Tunnustuskirjojen oppi on minulle tuttua jo aika lailla intuitiivisestikin, koska olen pyörinyt niiden vaikutuspiirissä jo melko kauan. Olen siis oppinut luterilaisuutta ensisijaisesti nimenomaan olemalla läsnä yhteisöissä, joissa Tunnustuskirkojen perintöön suhtaudutaan vakavammin. En ole lukenut tuota kirjakokoelmaa vielä läheskään kokonaan itse (tämä on itse asiassa kesän kunnianhimoinen tavoitteeni), syynä lienee ollut se, että koen Tunnustuskirjat melko raskaslukuisiksi. Niiden tekstilaji on hyvin toisenlainen kuin Katolisen kirkon katekismuksen: sen sijaan että kaikkia teologian osa-alueita sivuttaisiin päällisin puolin, keskitytään monessa kohtaa kuvailemaan monumentaalisen pitkästi, polveilevasti ja poleemisestikin muutamia tiettyjä opinkohtia, jotka reformaatioaikana olivat kiistojen kohteina. Nähdäkseni Tunnustuskirjat siis edellyttävät astetta enemmän uurastusta läpikahlaajalleen: täytyy olla jaksamista lukea paljon samasta aiheesta, kertausten ja toistojenkin kera, eikä kaikista selkeimmällä kielellä.

Tentissä oli neljä esseekysymystä, joista kolmessa piti osata vertailla Katekismusta ja Tunnustuskirjoja. Kysymykset eivät mielestäni olleet kaikista vaikeimpia, mutta sain silti tentistä vain kolmosen. Syvällisempi perehtyminen olisi siis kaiketi ollut paikallaan, mutta omien jaksamis- ja elämänhallintahaasteiden vuoksi tätä ei tullut tehtyä.

Seurakuntaharjoittelu

Maisterivaiheen opintoihin kuuluu linjallani kuuden viikon mittainen seurakuntaharjoittelu. Tämän opintojakson toteutus oli paljon aikaa vaativa ja pitkällinen prosessi, joka valmisteluineen kesti varmaan melkein koko lukuvuoden.

Yliopistolla pidettiin muutama infoluento, joilla selvitettiin käytännön asioita. Seurakunnat, jotka olivat hakuvaihtoehtoina, julkaistiin syksyllä, ja sähköisellä lomakkeella pystyi hakemaan niistä kolmeen. Itse hain kotikenttäetu mielessäni kahteen Savonlinnan seurakunnan paikkaan ja lisäksi villinä korttina Inariin. Minulla kuitenkin tärppäsi jo ensimmäisen hakutoiveeni kohdalla, ja niin sain Savonlinnan harjoittelupaikakseni.

Muilla infoluennoilla kerrottiin, mitä harjoittelun työtehtäviin tulisi sisältyä ja neuvottiin mystisen kirjoituksen, portfolion, tekeminen. Portfolio, jossa kerrottiin itsestään ja osaamisestaan sekä asetettiin tavoitteita harjoittelujaksolle, tuli lähettää harjoittelua ohjaavalle pastorille erään ohjeistuksen mukaan jo syyslukukaudella. Siksipä olikin mielenkiintoista, että minulle suositeltiin menemistä portfoliota ohjeistavalle luennolle vasta keväällä, koska oma seurakuntaharjoitteluni ajoittuisi kevätkauden lopulle. Tässä jännitteessä päädyin kuitenkin menemään toiselle vastaavalle infoluennolle jo syksyllä, ollen läsnä puolet luennosta ja saaden tietooni, miten portfolio tehdään, ja toisen puolen kävin istumassa sitten keväällä.

Olin harjoitteluani ohjaavaan pastoriin yhteydessä jo syyskaudella ja tapasimme ensimmäisen kerran Savonlinnassa joulukuussa alustavan suunnittelun merkeissä. Siinä missä yliopiston puolella keskinäinen ymmärrys ja vuorovaikutus suhteessa harjoittelun vastuuhenkilöiden kanssa ei ollut kaikista sujuvinta, seurakunnan puolella tuntui syntyvän hyvä yhteys ja kaikki sujui siltä osin mutkattomasti.

Aloitin harjoitteluni pääsiäisen jälkeen. Alkuvaiheessa koin jonkin verran stressiä, kun kalenterini ei ollut vielä täysin selvä, ja edessä odotti joitakin jännittävämpiä tehtäviä. Myös uudenlainen tilanne varmaankin jännitti. Melko pian kuitenkin kuviot selkenivät ja totuin työn mukanaan tuomiin aikaisiin aamuihin sekä asumiseen yksikseni suurella sukutilallamme. Maatalon isäntänä olemisessa oli omat etunsa, kun esimerkiksi saunaan pääsi vaikka joka päivä, mutta riski toki oli olemassa myös jonkinlaiseen pimahtamiseen. Onneksi näin ei itselleni käynyt, pääsinhän sentään miltei joka päivä käymään myös ihmisten ilmoilla.

Työtehtäväni voitiin karkeasti jakaa kolmeen aihepiiriin: jumalanpalveluselämään, uskontokasvatukseen ja auttavaan kohtaamiseen. Jumalanpalveluselämään kuului kaksi liturgiaa ja kaksi saarnaa, hartauksien pitämistä sekä osallistuminen neljään hautaan siunaamiseen, kahteen kasteeseen ja yhteen avioliittoon vihkimiseen. Saarnojen pitäminen oli varmaankin kaikista helpoin asia, mitä harjoittelun aikana tein. Koen oloni esiintymistilanteissa niin luonnolliseksi, että minkäänlainen jännitys ei minua juurikaan päässyt painamaan. Saarnojen valmistelu kylläkin oli tällä kertaa piirun verran työläämpää, sillä aikaa ei ollut paljon, ja jätin hommat hiukan viime tingaan. Ensimmäisen saarnani kanssa sain taistella aika kauan, sillä Hyvästä Paimenesta kertova saarnateksti ei ollut mielestäni mitenkään helppo käsiteltävä. Kumpaakin saarnaani ja ulosantiani kuitenkin laajalti kehuttiin. Molemmat saarnani ovat myös täällä blogissa luettavissa.

Liturgina oleminen jumalanpalveluksessa oli minulle täysin uutta, jollei taannoisia praktikumien harjoitusmessuja lasketa. Nyt tilanne oli ihan oikea, ja olin ensi kertaa päävastuussa jumalanpalveluksen toimittamisesta, toisella kertaa jopa Savonlinnan tuomiokirkon sunnuntaimessussa. Liturgiat kuitenkin sujuivat hyvin siihen nähden että tulin niitä toimittamaan melkein ummikkona, ja härdelli kirkossa ennen messua oli välillä melko suurta. Olen selittänyt tätä sillä, että olen vain riittävän paljon saanut seurailla messun kulkua lukuisilla kirkkokäynneilläni, joten minun oli helppo hypätä alttarikaiteen toiselle puolelle. Ehtoollista en luonnollisesti harjoittelun aikana voinut toimittaa, mutta muuten hoidin liturgin tehtäviä melko laajasti. Pääsin myös kummallakin kerralla siunaamaan isosia tehtäviinsä.

Hartauksia pidin kaksi laitoksissa ja kerran olin myös pitämässä puhetta diakoniaruokailun yhteydessä olevassa messussa. Näiden tilaisuuksien puheet olivat parin kolmen minuutin mittaisia, usein sisältäen vain yhden keskeisen ajatuksen. Itse hartaustilanteista etenkin ensimmäinen oli haastava, sillä siihen sisältyi myös ehtoollinen. Kaikki läsnäolijat eivät olleet ihan parhaimmassa kunnossa, joten ehtoollisen jakamiseen liittyi omia haasteitaan. Selvisin kuin selvisin siitä huolimatta. Ehtoollisen jakaminen muuten tuli minulle hyvin tutuksi harjoittelun aikana, nyt se tuntuu menevän jo melkein rutiinilla. Tämä on erikoista siihen nähden, että en ollut koskaan ollut ehtoollisavustajana ennen tätä harjoittelua.

Toimitukset olivat oma mielenkiintoinen osansa harjoittelujaksoa. Olen tietenkin ollut muutamissa häissä ja hautajaisissa elämäni aikana, mutta kummankin määrä on varmaan melkein yhden käden sormilla laskettavissa. Luterilaisissa kastejuhlissa olen ollut joskus niin pienenä, että en siitä muista mitään. Siispä tämä toimitus tuli minulle käytännössä täysin uutena. Näin vähäisen ruohonjuuritason kokemuksen vuoksi oli kiva päästä seuraamaan näitä tilaisuuksia seurakunnan puolelta, ja tässä suhteessa etenkin toimituskeskustelut olivat hyvin antoisia. Huomasin, että kaikkia toimituksia edeltävissä keskusteluissa oli oma "kaavansa", pappi pyrki selvittämään ja sopimaan tietyt asiat. Kasteessa ja vihkimisessä juridiikan kannalta oleellista olivat kastettavan nimeen ja avioon aikovien esteettömyyteen liittyvät seikat, siunauskeskustelussa korostui ensisijassa myös kuolleen omaisen sielunhoito. Kaikille keskusteluille oli yhteistä itse toimituksen kulun valmistelu.

Toimituksissa sain joko pieniä luku- tai järjestelytehtäviä tai sitten olin vain seuraamassa. Pääsin toimitusten jälkeen myös useampaan muisto- tai juhlatilaisuuteen, ja täytyy sanoa, että nautin kaiken sen ensiluokkaisen ruuan syömisestä! Olikin vaikea käsittää mutta silti toki ymmärrettävää kuulla kanssani olevilta papeilta, miten he saattoivat jo olla täysin kyllästyneitä joihinkin jatkuvasti toistuviin ruokalajeihin. Omalla kohdallani kyllästymistä ei päässyt tapahtumaan ainakaan vielä, vedin karjalanpiirakkaa ja voileipä- ja täytekakkuja ikionnellisena!

Uskontokasvatuksen piiriin kuuluviksi voitaneen laskea ainakin koulun aamunavaus, perhekerhoon osallistuminen sekä rippikouluoppitunti. Aamunavauksessa luin otteen Lasten Raamatusta papin hoitaessa muuten puhumisen, mutta sain ilokseni palautetta, että voisin ryhtyä lukemaan äänikirjoja. Perhekerhoon valitsin hartaushetkeen erään lasten virren, jossa toimin esilaulajana, muuten kerhon vetäjät johtivat tilannetta. Mutta se rippikouluoppitunti. Se oli ylivoimaisesti kaikista jännittävin ja etukäteen stressaavin tehtäväni.

Aiheenani oli Pyhä Henki. Toki tiedän Pyhästä Hengestä kaikki teologiset perusasiat ja paljon enemmänkin, asiasisällöllisesti siis hallitsen kaiken, mikä rippikoulussa pitää nuorille opettaa. Mutta pedagogisilla taidoillani en ainakaan tämän kohderyhmän kanssa juurikaan päässyt loistamaan. Sain oppia kantapään kautta, että vaikka kuinka olin valmistellut PowerPointin ja suunnitellut kokonaisuuden aktiviteetteineen päivineen, oli osaamani asian opettaminen hankala pala. Huomasin, että minun on äärimmäisen vaikeaa päästä irti ammattikielestä ja sanoittaa opetettava asia nykynuorisolle ymmärrettävällä tavalla. Teologinen kieli läpäisee minuuteni syvyydet, mutta normaalissa elämässäni osaan puhua mielestäni hyvin ilman sitä. Nuoriso on kuitenkin jotain ihan muuta kuin normaalit kuvioni. He ovat kohderyhmä, johon minun on erityisen vaikea saada yhteyttä, ja heidän varmaan myös minuun.

No, ehkä sain osan anteeksi sillä, että en ole itse käynyt koskaan yhdelläkään riparioppitunnilla ja tulin siten tässäkin kohtaa pystymetsästä suoraan henkilökunnan puolelle. Riparikulttuuri ylipäätään on ollut minulle hankalaa ottaa haltuun, koska omakohtaista kokemusta ei ole. En kaikesta huolimatta saanut lainkaan tyrmäävää palautetta oppitunnistani, vaikka oma ajatukseni oli: juuri niin hirveää kuin olin pelännytkin! No, se jos jokin oli oppimiskokemus minulle itselleni. Samalla arvostukseni kohosi kertaheitolla kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät nuorisotyötä ja oikeasti osaavat sen.

Helpompi kokemus oli isoskoulutuspäivään osallistuminen. Koulutettavat isoset kiersivät rasteilla, joissa oli omat aiheensa. Itse olin parin muun työntekijän kanssa rastilla, jossa isoset saivat kysyä meiltä ihan mitä tahansa. Kysymyksiä oli niin käytännöllisiä kuin erittäin syväluotaaviakin. Vastailu oli hauskaa!

Auttavan kohtaamisen saralla koin kenties voimakkaimmat tunteeni koko harjoittelun aikana. Pääsin kohtaamaan ihmisiä, joista osa oli köyhyyden ahdistamia, osa surun murtamia ja eräät elivät viimeisiä hetkiään tässä maailmassa. Näin monenlaisia ihmiskohtaloita seurakunnan järjestämässä diakoniaruokailussa sekä diakoniapäivystyksessä, johon tulleita seurakunta tuki taloudellisesti. Pääsin myös kohtaamaan useita saattohoitopotilaita, joista joidenkin kanssa kävin keskustelua myös aivan yksin. Elämän ja kuoleman kysymykset oleilivat mielessä väkisinkin tämän harjoittelun aikana. Meidän kulttuurissamme kuolema on ehkä yhä enemmän piilossa arkielämän katseilta. Kuolemasta on ehkä tullut yhä kipeämpi ja vaikeampi asia käsitellä, kun se ei enää ole samalla tavalla "normaalia" kuin vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Tätä vasten en kykene edes asettamaan mittaa sen työn arvolle, jota seurakunta tekee käydessään kuolevien ihmisten luona, antaessaan heille ehkä elämänsä viimeisen todellisen kohtaamisen, kun jopa omat läheiset saattavat vieroksua kuolemaa niin paljon, että eivät kykene käymään. Näissä hetkissä minulle kirkastui varmaan kaikista selkeimmin, että tällä työllä on merkitystä.

Ja kuinka absurdia tavallaan on, että pastorikin saattaa parin työpäivän aikana nähdä koko ihmisen elinkaaren, käydä kastamassa, pitämässä aamunavausta, opettamassa rippikoulussa, vihkimässä avioliittoon, hoitamassa vanhuksen sielua ja heittämässä hiekkaa arkun päälle. Joka tilanteessa on oma "etikettinsä", joka pitää vaihtaa lennosta. Ja sitten täytyisi vielä huolehtia siitä, että kaikki nämä ihmiset tulevat todellisesti kohdatuiksi. Tässä on oma jännitteensä: papille vaikkapa hautaan siunaaminen voi olla hyvin rutiininomaista ja arkista, mutta saattoväelle se on kertaluonteinen, jopa järkyttävä tapahtuma. Heidän läheisensä, uniikki ihmisyksilö, on kuollut ja he ovat jättämässä viimeisiä jäähyväisiään. Papilla on liian matala mutta toki inhimillisesti ymmärrettävä kynnys ruveta ajattelemaan, että siinä se taas kyhjöttää, yksi arkku satojen muiden joukossa.

Tässä oli joitakin nostoja työtehtävistäni, joukkoon kuului myös erityisriparipäivä, kanttorikonsultaatio liturgisesta laulusta, lähetyspiiri, isoskoulutusilta sekä kokeneen sielunhoitajan haastattelu. Pääsin myös seuraamaan seurakunnan henkilökunnan ja erityisesti papiston kokouksia. Kivaa oli myös päästä kahteen koulutuspäivään, joista ensimmäinen käsitteli uutta rippikoulun opetussuunnitelmaa ja toinen oli Eero Huovisen pitämä saarnakoulutus Kouvolassa. Lisäksi tietenkin harjoitteluun sisältyi ohjauskeskusteluja ohjaavan pastorini kanssa sekä loppuun palautekeskustelu. Yliopistolle minun pitää vielä lähettää ohjaavan pastorin lausunnon lisäksi loppuraportti, joka on - yllätys, yllätys - taas ohjeistettu hyvin kummallisesti.

Ennen kuin keikautan tämän kirjoituksen ehkä odottamattoman kaltaiseen loppuun, haluan hetkeksi pysähtyä vielä harjoitteluun liittyviin oheissuorituksiin, joista kirkko kai on ensisijaisessa vastuussa yliopiston sijaan. Aiemmin lukuvuonna eri hiippakunnista tuli väkeä tiedekuntaan ja saimme jakaantua hiippakunnittain sen mukaan, missä suorittaisimme harjoittelumme. Näissä tapaamisissa saimme esitellä itseämme ja meille esiteltiin hiippakuntia. Harjoitteluni aikana oli toinen vastaavankaltainen tilanne, joka kulkee nimellä KiTOS-seminaari. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin väkeä saapui Kouvolaan, jonne kutsuttiin myös eri kirkollisilla aloilla hiippakunnassa harjoittelevia tai harjoitelleita henkilöitä. Seminaari oli kaksipäiväinen eikä siitä tarvinnut maksaa mitään. Kokemus oli erittäin myönteinen: koulutuskeskus ruokineen, saunoineen ja kauniine luontoineen, yhteistä jakamista sekä kutsumuksen, elämäntarinan, harjoittelun ja kirkon pohdintaa yhdistettynä mukaviin ihmisiin. Kiitos kapitulille! Syksyllä minua odottaa vielä sangen mielenkiintoinen soveltuvuustutkimus, jossa minulle kaiketi tullaan antamaan osviittaa siitä, miten hyvin papiksi sovin.

Jälkipuinti

Ei ole liioittelua sanoa, että harjoitteluni oli mullistava kokemus. Se avasi minulle uusia näköyhteyksiä, antoi lisää perspektiiviä, tarjosi ensikosketuksia moneen seurakunnan arkiseen asiaan. Aloin ensi kertaa ymmärtää, millainen taustatyö vaikkapa yhdellä ainoalla messulla on, ja miten seurakunta työaloineen ja henkilökuntineen toimii "kulissien takana" pelaten yhteen ja sopien lennokkaasti aikataulujaan. Harjoittelu oli, niin kuin osasin odottaakin, jotain aivan muuta kuin muu opiskelu yliopistolla. Omalla tavallaan paljon, paljon opettavaisempaa. Mutta myös niin erilaista, että ei ole edes täysin mielekästä suorittaa vertailua.

Harjoitteluni oli minulle kaiken kaikkiaan hyvin myönteinen kokemus. Kuulin kirjavalta ihmisjoukolta jatkuvasti hyvää palautetta ja kommentteja siitä, miten olen kutsumustyössäni, miten voisin jo melkein heti ruveta papiksi, jos vihkimys olisi mahdollinen, ja miten on jo käytännössä varmaa, että tulen joskus tuon vihkimyksen saamaan, ja tulen melkoisen ammattitaitoiseksi ja hyväksi papiksi. Oikeastaan kaikilla, jotka minulle jotain aiheesta sanoivat, tämä oli kantava näkökulma. Siksi seuraavat sanani voivat monesta tuntua yllättäviltäkin. En ole laajalle joukolle avannut tuntemuksiani tulevaisuuteni suhteen laajemmin, mutta nyt on hyvä hetki valottaa jotain.

Koen nimittäin itse tällä hetkellä, että tulevaisuuteni on kenties epävarmempi kuin koskaan näiden opintojen aikana. Kiirehdin sanomaan, että minulla on edelleen olemassa oma abstrakti pappiskutsumukseni tuolla jossain yläpilvessä, ja yhdyn sitä kautta erittäin vahvasti sanoihin, joiden mukaan pappeus on selkeä suunta elämälleni. Mutta konkretian tasolla olen oikeastaan pelkkänä kysymysmerkkinä. Säveleni ovat selvät tasan siihen asti kuin saan maisterinpaperit kouraani, mutta sitten minulla ei ole rehellisesti sanottuna hajuakaan, mihin etenisin. "No, papiksi kirkkoon!" nyt sanotaan. "Työnhakuun vain, tekemään loput, mitä kirkko vaatii, ja sitten vihkimys ja hieno ura seurakuntapastorina, ehkä myös kappalaisena, kirkkoherrana, piispana..." Kun se vain menisikin niin. Mutta se ei taida olla tätä todellisuutta.

Jos hyvän maun jättänyt seurakuntaharjoitteluni jotain minulle selkiinnytti, niin paradoksaalisesti varmaan juuri sen, että en halua papiksi kansankirkon paikallisseurakuntaan! Tähän suuntaan olin toki jo pitkään mennyt, mutta nyt sain suuren vahvistuksen. Syyt tähän ovat moninaiset, ja tulenkin, jos Luoja suo, piakkoin valottamaan tässä blogissa tiettyjä kirkkoon liittyviä tekijöitä, jotka osaltaan ovat tuntemuksiini vaikuttaneet. Tässä kohtaa voin sanoa, että en koe kauhean innostavana tulevaisuutta, jossa yritän kilpailla viidenkymmenen muun hakijan kanssa papinpaikasta pahimmillaan vuosikausia ilman, että kertaakaan päästään edes lähelle. Ongelmani on ennen muuta siinä - ja tämä kuulostaa varmaan kaikista oudoimmalta koko tässä kirjoituksessa valtaosalle minut tuntevista ihmisistä - että en koe itseäni juuri lainkaan kilpailukykyiseksi noilla markkinoilla.

Kyllä, osaan saarnata ja vaikka toimittaa messunkin. Kyllä, osaan kuunnella ihmisiä ja ehkä auttaakin heitä. Kyllä, hallitsen auttavasti teologiaa. Mutta tässä on vasta pienen pieni osa pastorin työstä ja minulla on erittäin vahva tunne, että työnhakutilanteessa nämä eivät riittäisi alkuunkaan. Jos lyödään faktaa tiskiin, ei minulla ole lainkaan seurakunnallista työkokemusta (tätä harjoittelua toki lukuun ottamatta), ei juurikaan valmiuksia toimia lasten ja nuorten kanssa, ei minkäänlaista visiota tai näkyä siitä, mihin suuntaan seurakuntaa tulisi viedä. Jo tästä syystä on äärimmäisen helppo ymmärtää, miksi minua ei todennäköisesti työnhaussa lykästäisi. Jos olenkin valtaosan ystävistäni silmissä ilmeisen sopiva papin työhön, en jaksa uskoa, että sama pätisi työnantajaan. Työnhaku on aivan oma todellisuutensa, jonka kaikkia aspekteja minua papiksi kirkkoon suosittelevat eivät välttämättä aina tule ajatelleeksi. Siitä huolimatta olen erittäin iloinen kaikista kehuista, jotka saan. Ne kantavat eteenpäin ja antavat osviittaa siitä, että minä kuitenkin mitä ilmeisimmin osaan jotain. Otan kaiken myönteisen palautteen hyvin vakavasti.

Omissa silmissäni kuitenkin olen ilmeisen kyvytön papinvirkaan paikallisseurakunnassa, ja uskon tämän olevan myös objektiivinen totuus.

Mutta kaikista suurin syy, miksi olen vahvasti edellä mainitun ratkaisun kannalla, on se, että työ kansankirkon paikallisseurakunnassa pappina oikeastaan lakkasi kiehtomasta minua viimeistään tämän harjoittelun aikana. Minulla on sitä vastoin useampiakin syitä olla tavoittelematta tuota nimenomaista työtä. En toki halua sanoa "ei koskaan": tietyissä olosuhteissa paikallisseurakunnan pappeus voisi edelleen hyvinkin olla mahdollista. Mutta en pidä tällaisten olosuhteiden ilmenemistä tällä hetkellä kovin todennäköisenä. Mitä tällä tarkoitan, seljennee lähitulevaisuudessa, jahka kaavailemani kirjoitus (tai kirjoitussarja) tänne blogiini tupsahtaa.

Koska siis tilanne on tämä, on elämässäni suuri epävarmuus tulevan työpaikkani suhteen. Näitä pohdintoja olen muistaakseni täällä joskus julkaisutkin eivätkä ne ole tämän enempää oikeastaan muuttuneet. Moni on rohkaissut minua luottamaan Jumalan johdatukseen ja siihen, että Hän hoitaa asiat ajallaan. Usein tuo luottamus kantaa minua. Mutta en voi kieltää, että välillä tämä epävarmuus kasvaa myös ahdistukseksi.

No, minulla on vielä opiskeltavaa, ehkä maksimissaan kahdeksi vuodeksi. Nyt olen taas herännyt siihen, että koska tässä jo voiton puolella ollaan, kannattaa minun ottaa kaikki irti jokaisesta päivästä, jonka vielä tällä tutulla ja turvallisella opiskelijaelämän maaperällä vietän. Monesti huomaamme jonkin arvon vasta, kun menetämme sen.

Kesällä saatan suorittaa jonkin tentin, jos sellainen sujuvasti onnistuu. Lisäksi voin tiedottaa, että olen ilmoittautunut dogmatiikan graduseminaariin, ja saanut kesälle jo hieman taustaluettavaa. Seminaarin aiheena on Missio Dei eli ajatus, jossa korostetaan nimenomaan kolmiyhteistä Jumalaa lähetystyön tekijänä. Alustava gradun aihe pitäisi keksiä jo tämän kuun puolella, onneksi olen siitä jo jonkin verran hajulla.

Kokemuksia teologian opiskelusta -sarja palailee luultavasti tänne blogiin taas viimeistään jouluna, ehkä jo aiemminkin!

Saarna ykseydestä

Julkaisen blogissani myös toisen harjoitteluni aikana, Kerimäen kirkossa 13.5.2018, pitämäni saarnan. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Kuudes sunnuntai pääsiäisestä

(Exaudi)

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Joh. 17:18-23

Niinkuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan; ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa. Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.

***

Luimme juuri otteen Jeesuksen jäähyväisrukouksesta, joka sijoittuu aikaan vähän ennen hänen vangitsemistaan kiirastorstai-iltana. Vain muutaman tunnin kuluttua Jeesus joutuisi oikeudenkäyntiin ja saisi kuolemantuomion. Käsillä oleva evankeliumin kohta on eräs viimeisistä sanoista, jotka Jeesus opetuslapsilleen puhui. Siksipä onkin merkillepantavaa, miten hän tuolloinkin osoittaa seuraajilleen rakkautta loppuun asti ja rukoilee heidän puolestaan. Jeesus tiesi, että hänen poistuttuaan opetuslapset joutuisivat kohtaamaan monia haasteita. Kenties keskeisin niistä liittyy heidän yhteyteensä, tai vielä täsmällisemmin ilmaistuna ykseyteensä.

Tarkastelen tässä saarnassa tuota Jeesuksen jäähyväisrukouksen kantavaa teemaa kolmesta näkökulmasta: 1) Mikä ykseys, 2) Miksi ykseys? ja 3) Miten ykseys?

Aloitamme ykseyden luonteesta. Jeesus rukoili, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, niin kuin hän itse ja Isä Jumala ovat yhtä. Tänään äitienpäivänä tekee mieli pysähtyä miettimään vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Jumalan kahdesta ensimmäisestä persoonasta ei varmastikaan käytettäisi niitä nimiä, joilla tunnemme ne, jos ne eivät auttaisi meitä hahmottamaan jotain hyvin tärkeää. Vanhempien ja lasten välillä näyttää ikään kuin luonnostaan olevan selittämätön ja vahva side. Uskallan väittää, että tuollaisessa suhteessa on meillekin jotain ihanteellista. Vanhemmat ja etenkin tänään äidit, teillä on oma ainutlaatuinen asemanne. Huolehtikaa yhdessä lastenne kanssa, että välillänne oleva side, Jumalan kallis lahja, pysyy.

Kun palaamme tekstiin, huomaamme, että Jeesus näyttää kuitenkin menevän vielä hiukan pidemmälle. Sen lisäksi, että uskovien yhteyden tulisi olla samanlaista kuin Isän ja Pojan, uskovilla tulisi olla vielä yhteys näiden Isän ja Pojan kanssa. Me ja Jumalan persoonat, yhtä suurta ykseyttä kaikki! Jeesus rohkenee rukoilla aika suuria, käyttääpä jopa sanaa täydellinen ykseys. Tämä ei varmastikaan tarkoita sitä, että meidän tulisi olla kaikista asioista täysin samaa mieltä ja menettää henkilökohtaiset eromme. Mutta jonkinlaisesta syvästä tahtojen, päämäärien ja olemusten yhteydestä on kyse.

Kun tänä päivänä katsomme kristinuskoa ja erilaisten kirkkokuntien paljoutta, monelle aivan oikeutetustikin herää kysymys, vallitseeko Jeesuksen rukoilema ykseys. Kristityillä on paljon yhteistä keskenään ja uskomme kohde on sama, mutta silti emme voi esimerkiksi astua aina ja kaikkialla samaan ehtoollispöytään. Eikä tämä hajaannus kosketa ainoastaan maailmanlaajuista kirkkoa, vaan valitettavasti myös omaa kansankirkkoamme, jossa jakolinjat ovat kasvaneet. Samoin se itse asiassa koskettaa myös meidän yhteiskuntaamme. Kuilut kasvavat, oli kyse sitten elintasosta tai aatesuuntauksista. Ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan. Hajaannus ja erottautuminen toisista on edennyt sangen pitkälle.

Ainakin ulkoapäin katsottuna me ja meidän kirkkomme näyttää ykseydessään epätäydelliseltä. Mutta nyt mieliimme jo pyrkii kysymys: mitä sitten?

Toinen näkökulmani ykseyteen esittää kysymyksen: Miksi? Minkä tähden ykseydellä sitten on merkitystä?

Ykseys Jeesuksen jäähyväisrukouksessa tähtää koko ajan johonkin päämäärään, joka on koko puheen keskiössä. Tämä päämäärä on Kristuksen kirkastuminen. Sillä tarkoitetaan sitä, että Jeesuksen tunteminen maailmassa saisi lisääntyä ja sanoma hänestä saisi levitä kaikkialle. Jeesuksen mukaan myös kristittyjen ykseys palvelee tätä päämäärää: ”että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt”. Yksinkertaisesti Jeesus painottaa, että meidän ykseytemme on hyväksi lähetystyölle. Kristittyjen ykseys on hyvä todistus maailmalle ja auttaa vetämään muitakin tähän samaan ykseyteen. Kun olemme yhtä keskenämme, voi sillä esimerkin ja todistuksen kautta olla vaikutusta koko maailman rajalinjojen madaltumiseen.

Olette ehkä kuulleet ekumeenisesta liikkeestä, joka osaltaan pyrkii lähentämään kristillisiä kirkkokuntia toistensa kanssa. Tuo liike syntyi osaltaan siksi, koska ykseyden särkyminen nähtiin tragediana, joka haluttiin korjata. Ekumeniassa pyritään keskustelemalla löytämään yhteistä maaperää ja mahdollisuuksia yhteiselle toiminnalle. Tälläkin paikkakunnalla toimiva Loisto-yhteisö on hieno esimerkki paikallistason kristillisestä yhteistyöstä.

Tahdon muistuttaa, että vaikka kirkko onkin hajaantunut, se ei toki estä Jeesusta toimimasta. Jeesus ei tule kyvyttömämmäksi meidän kyvyttömyytemme tähden. Hän on vapaa vaikuttamaan ihmiskunnan parissa haluamallaan tavalla ja viemään suunnitelmansa päätökseen olosuhteista riippumatta. Tämä on suurta armoa, ja saamme iloita siitä, että meillä on tällainen Jumala. Ykseyden arvo ei kuitenkaan sinänsä vähene, sen tavoittelu on nähtävä ennemminkin haasteena, johon saamme vastata. Kuinka sitten teemme sen?

Kolmantena kysymyksenäni oli: Miten? Millä lihaksilla, millä välineillä tuo ykseys olisi mahdollista saavuttaa ja ylläpitää? Tähän mennessä saarnaani on ehkä herännyt jonkinlainen epätoivo: ykseys olisi tärkeää, mutta se vaikuttaa monessa kohtaa puuttuvan. Jeesus sanoo tähän mielestäni jotain hyvin vapauttavaa. Hän itse on voima: ”minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa”. Jeesuksen antama uhri on, niin kuin uskonelämässä usein, voimanlähde. Usko tuohon uhriin saa ihmeitä aikaan.

Me ihmiset luomme usein raja-aitoja ja erottaudumme muista, tiedostaen ja tiedostamatta, monesti ilman todellista syytä. Olemme mestareita tekemään toisista vihollisia, jopa omista ystävistämme. Kun katsomme kirkon historiaa, on se jakaantumisen historiaa. Ja jaon kerran tapahduttua on ekumeenisesta työstäkin huolimatta ollut hankalaa palauttaa yhteyttä. On tavallaan kummallista, että ihmiselämässä on monesti mahdollista rikkoa jotain, jota omat voimat eivät enää riitäkään korjaamaan.

Mutta onneksi meidän ei tarvitse jäädä tässä tilanteessa oman onnemme nojaan. Ratkaisu on Jeesus. ”Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä”. Meidän ei tarvitse lopulta tehdä muuta kuin uskoa häneen, ja tästä uskosta käsin voimme rakastaa toisiamme puutteistamme huolimatta.

Tahdon tänä päivänä kannustaa meitä kaikkia rakastamaan niitä, jotka ovat eri mieltä meidän kanssamme, ja ottamaan todesta Jumalan antaman haasteen keskinäisestä yhteydestämme. Kuitenkin painotan erityisesti Jeesuksen keskeisyyttä. Hän on mestari korjaamaan sen, minkä me olemme hajottaneet. Pääsimmepä me elämässämme ykseyteen toisten kanssa tai emme, saavutimmepa voittoja tai emme, onnistuimmepa tulemaan paremmiksi tai emme, hän saattaa eräänä päivänä kaiken täydelliseksi. Hän on eräänä päivänä palauttava myös täydellisen yhteyden kaikkien rakkaidensa välille. Me saamme turvallisin mielin luottaa häneen tässäkin. Hän on sen tekevä.