Kesällä kirjoittamani kirjoitus Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma oli, kuten täällä
blogissakin on jo todettu, kovasti kiitelty ja jonkin verran myös kritisoitu
teksti. Minulta on valtavasti toivottu jatkoa tuolle ongelmanasetteluni
selväksi tekevälle kirjoitukselle, ja vielä sitä kirjoittaessani pohdin
tekeväni mahdollisesti neljäkin uutta kirjoitusta, joista kolme ensimmäistä
olisivat käsitelleet mielestäni vääriä tapoja vastata ”kirkon ongelmaan” ja
neljäs oikeana pitämääni. Nyt tuntuu siltä, että tämä viisiportainen rakenne tulee
tuskin koskaan toteutumaan sellaisenaan, sillä en edelleenkään ole täysin
varma, mitä muihin osiin (varsinkaan viimeiseen) kirjoittaisin. Koska kuitenkin
asetuin lopulta ehdolle seurakuntavaaleissa, antoi tilanne minulle
mahdollisuuden pohtia kirkkoa hieman laajemmasta, ei enää niin paljoa mainitun
kohukirjoitukseni rajaamasta näkökulmasta. Tein siis vaaleista itselleni muodollisen
syyn julkaista kypsyttelemiäni ajatuksia siitä, millaisena näen ideaalisen
kirkon.
Seurakuntavaalien teema/slogan on monen kritisoima ”Minun
kirkkoni”. En itsekään pidä tuosta muotoilusta ja oikeastaan haluan jo ennen tämän
pidemmälle etenemistä tähdentää, että kirkkoa ei pidä nähdä ihmisen
omaisuutena, jota voi muokata oman tahtonsa mukaisesti millaiseksi tahtoo. Jos
kirkko on jonkun, se on Kristuksen. Olen tässä kirjoituksessa kuitenkin halunnut
käyttää slogania mukailevaa ilmausta ”Minun kirkkoni on” retorisena keinona
ilmaistakseni ideaaleja, joiden toivoisin olevan kirkossa todellisuutta,
ja muotoillut 14 yhtaikaa voimassa olevaa jatkoa tuolle lauseen alulle. Näitä
kutsuttakoon luterilaisessa hengessä teeseikseni, vaikka ne aika paljon
pidempiä ovatkin kuin Lutherin 95 teesiä. Lukijoita kehotan kuitenkin pitämään
mielessä ensinnäkin sen, että nämä teesit eivät ole kaikenkattava esitys kirkko-opillisista ajatuksistani, vaan kontekstisidonnainen ja tiettyjä puolia painottava lista. Toiseksi haluan muistuttaa, että nämä teesini on kirjoittanut rajallinen ja monin tavoin vajavainen
ihminen, joka ei välttämättä ole kaikilta osin oikeassa tai vielä hoksannut
kaikkia kirkon hienouksia. Jos jonkin ajatuksen siis haluan tästä
blogikirjoituksesta jättää, niin tämän: ”Kirkko on Kristuksen.”
14 teesiä kirkosta
Minun kirkkoni on:
1. Hengellinen yhteisö. Kirkko on aina ensisijaisesti ja
lähtemättömällä tavalla olemukseltaan hengellinen. On pelkästään oikein
nimittää kirkkoa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, koska usko on aina ja
kaikkialla kirkkoa keskeisimmin määrittävä tekijä.
2. Ikiaikaiseen uskoon sitoutuva. Kirkon usko ei ole mitä
tahansa uskoa, vaan se on uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja
Pyhään Henkeen, joka uskontunnustuksen mukaisesti on luonut maailmankaikkeuden
ja ihmiset siinä; joka meidän ihmisten pelastuksen tähden on tullut ihmiseksi
Jeesuksessa Kristuksessa, kärsinyt sovittavan ja lunastavan kuoleman ja noussut
ylös kuolleista kuoleman voittaen sekä joka Pyhässä Hengessä pyhittää ja tekee
eläväksi Jumalan osallisuuteen päässeet ihmiset. Kirkon virallisten
uskontunnustusten osalta kirkko ei koskaan voi tehdä kompromisseja, vaan sen on
sitouduttava niihin kaikkina aikoina aina Kristuksen paluuseen saakka. ”Kirkko
on rakennettu Jeesuksen Messiaaksi tunnustamiselle.”
3. Uskollinen Raamatun sanalle. Kirkon opin ja elämän
perusta on Raamatussa, jota on oikein nimittää Jumalan sanaksi kirjoitetussa
muodossa. Raamattu tulisikin huomioida kirkon kaikessa elämässä, toiminnassa ja
päätöksenteossa. Raamatuntulkinnassa tulee olla hienovarainen ja välttää
ylilyöntejä, kuten kaiken Raamatun tekstin ottamista kirjaimellisesti ja vasavuoroisesti
joidenkin kohtien hylkäämistä siksi, koska ne eivät helposti tunnu soveltuvan
nykyaikaan. Pyhän kirjan tulkitseminen on mahdollista tekemättä sille
väkivaltaa sen enempää yltiöpäisellä kriittisyydellä kuin
fundamentalismillakaan, tähän avuksi luterilaisessa kirkossa on virallisestikin
hyväksytty luterilaiset tunnustuskirjat. Raamatun ydinsanoma on ilosanoma
Kristuksesta, joka on tullut ihmiskuntaa pelastamaan. Tämä ei kuitenkaan anna
lupaa hylätä niitä Raamatun kohtia, jotka eivät vaikuta Kristuksesta suoraan
puhuvan.
4. Messukeskeinen. Kirkon kaiken toiminnan keskus ja sydän
on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu, seurakunnan yhteinen juhla, jossa Jumala
joka kerta lahjoittaa taivaan aarteet lapsilleen. Ehtoollinen on armon ateria,
joka edustaa intiimeintä yhteyden muotoa Kristuksen kanssa tässä ajassa – tällä
tavalla kirkko elää uskoaan todeksi. Kirkossa tulee myös järjestää
sanajumalanpalveluksia, rukoushetkiä, hartauksia, eri ikäryhmille suunnattua
toimintaa ja teematilaisuuksia, mutta mielessä tulee pitää, että messussa
kuultu ja saarnattu Jumalan sana sekä ehtoollinen uskoa vahvistavana
sakramenttina ovat lähtökohta kaikelle muulle kirkon toiminnalle: kaikki kumpuaa
messusta. Kaikki muu toiminta myös omalla tavallaan tähtää tai ohjaa messun
lahjojen äärelle. Säännöllinen ehtoollisjumalanpalvelus on kirkon elinehto,
jota ilman se ei ole kirkko.
5. Universaali. Eräässä mielessä kirkko on koko maailman
laajuinen pelastuvien ihmisten joukko, jollain tapaa syvimmiltään
näkymättömissä. On asioita, jotka yhdistävät kaikkia maailman kristittyjä, ja
niin on tarkoituskin olla. Kristinusko tulisi nähdä yhtenä kokonaisuutena,
jonka on tarkoitus sulkea alleen ihmisiä kaikista maista ja kulttuureista,
yhdistää ihmiset yhdeksi Jumalaan uskovaksi kansaksi.
6. Paikallinen. Kirkko on myös paikallinen kirkko. Länsimaat
tekivät mielestäni aikanaan harkitsemattomasti yrittäessään tuputtaa
länsimaalaisuutta ja omia kirkollisia tapojaan evankelioinnin lomassa
kansoille, jotka eivät ole länsimaalaisia. Se, että kristinusko (joka itse
asiassa on alun perin lähtöisin Lähi-idästä) on niin hanakasti samaistettu
länsimaalaisuuteen, on saanut aikaan paljon haitallisia ajatuksia. On toki
kiistatonta, että länsimainen kulttuuri on suurilta osin rakennettu
kristillisten arvojen pohjalle, mutta mukana on myös paljon kristillisyyden
nimellä kulkevaa epäkristillisyyttä. Vastavuoroisesti nykyään liian vähän
huomataan, että ollakseen toimivaa oma suomalainen kristillisyytemme ei
edellytä sitä, että varauksetta tuomme omaan kirkkoomme esimerkiksi
amerikkalaista kristillistä kulttuuria. Muista kulttuureista saatavat
vaikutteet ovat kirkollista elämäämme rikastuttava kokemus, mutta itsestään
selvinä itseisarvoina niitä ei tulisi pitää. Myös suomalainen kulttuuri on yhtä
arvokas kuin kaikki muutkin, ja suomalainen kristillisyys saakin olla rohkeasti
suomalaista.
7. Suhteiden kirkko. Organisaationa kirkko ei ole maailmassa
yksin, vaan se huomaa ympärillään olevan monia tahoja ja toimijoita omine
pyrkimyksineen. Joskus nämä pyrkimykset ovat yhteisiä kirkon kanssa, joskus
taas sitä vastaan. Yhteiset päämäärät kirkon joidenkin työmuotojen kanssa
jakavat tahot on luontevaa nähdä myös tietynasteisina yhteistyökumppaneina. Harkintansa
mukaan kirkko voi varmasti erinäisissä asioissa tehdä yhteistyötä esimerkiksi
valtiovallan kanssa erikseen sovittaessa, mutta poliittinen yhteisö kirkko ei voi
olla eikä valtiokirkkoajatuskaan ole enää nykyaikana mielekäs. Yhteistyö on
mielekästä samaten tiettyjen humanitääristen järjestöjen kanssa. Maailmaa
katsomalla ajatteleva ihminen havaitsee helposti senkin, että kirkkokuntia on
maailmassa useita. Mikäli kirkkokunnat tunnustavat toisensa eroistaan
huolimatta saman Paimenen lampaiksi, on yhteistyö niiden välillä suotavaa niin virallisten
oppineuvottelujen kuin ruohonjuuritason toiminnankin kautta. Siitä täytyy
kuitenkin pitää huoli, että kaikenlainen yhteistyön ja yhteyden harjoittaminen
tapahtuu kirkkojen yhdessä sopimien käytäntöjen mukaisesti.
8. Yhteisöllinen. Kristuksen kirkossa, Jumalan
seurakunnassa, ei ole kyse sooloilusta, vaikka Jumalalla onkin henkilökohtainen
suhde kaikkiin lapsiinsa. Kristityt on kutsuttu olemaan yhteydessä paitsi
Jumalaan myös toisiinsa. Kirkko on hyvä hahmottaa ikään kuin joukkueena: sen
elämässä on kyse eräänlaisesta tiimipelistä. Kirkon tulee huomioida jäsentensä
lahjat ja suoda heille mahdollisuuksia käyttää niitä. Maallikkoaktiivisuus ja
vapaaehtoistoiminnan kynnyksen madaltaminen sekä kaikkien ikäryhmien,
erityisesti nuorten, osallistaminen ovat nykyajan valtteja, jotka kirkon
kannattaa ottaa erittäin vakavasti. Sanan ja sakramenttien virka eli
pastorinvirka on kuitenkin myös Jumalan asettama, eikä kirkko voi tästä virasta
luopua lakkaamatta olemasta kirkko.
9. Erilaisuuden hyväksyvä. Kaikki ihmiset ovat uniikkeja
yksilöitä, jotka kirkon on nähtävä rikkautena. Jumalan ainutlaatuinen luomistyö
näkyy kauniilla tavalla siinä, että kukaan ihminen ei ole samanlainen ja että
kaikilla on oma erityinen tehtävänsä Hänen valtakunnassaan. On totta, että
kirkon on asetettava myös rajoja eikä se voi hyväksyä kaikkea. Nykymaailmassa
erityisenä haasteena onkin tulla johonkin kestävään tulokseen sen suhteen, mikä
kirkossa voidaan sen ykseyden ylläpidon tähden hyväksyä ja mikä
vastavuoroisesti ylittää opin puhtauden rajan. Tästäkin huolimatta kirkon olisi
kyettävä kohtaamaan jokainen ihminen arvokkaana yksilönä ja oltava valmis myös
keskustelemaan siitä, olisiko sen käytännöissä joissain tilanteissa myös parantamisen
varaa.
10. Ihmisten parissa. Kirkon jäsenten ei tule jäädä vain
omiin kupliinsa, vaan harjoittaa ”liturgiaa liturgian jälkeen”: elää maailmassa
ihmisten keskellä loistaen Kristuksen valoa. Kirkolle on vahingollista, jos se
jää liiaksi omiin ympyröihinsä ja unohtaa keskeisen tavoittavan tehtävänsä:
rakastaa ja palvella ihmisiä sekä julistaa heille evankeliumia ja kutsua Jumalan
ja kirkon yhteyteen. Tässä tehtävässä kirkko on Kristuksen työväline eikä sen
tule laiminlyödä niitä monia puolia, joita tähän missioon liittyy. Yhtäältä on
harjoitettava diakoniaa ja autettava ihmisiä, jotka apua kaipaavat, oli sitten
kyse köyhistä, sairaista, yksinäisistä, kodittomista, työttömistä tai vähäosaisista,
unohtamatta myöskään paremmin toimeen tulevia. Toisaalta on myös aina
muistettava kohdata ihmiset ilosanoman kautta ja kerrottava heille Jeesuksesta.
Kirkolla on maailman paras ja tärkein sanoma, jolla on potentiaali luoda
todellista muutosta. Sanoma Jeesuksesta on myös viime kädessä oleellisin, sillä
se tähtää iankaikkiseen elämään. Sitä ei myöskään mikään muu taho voi kertoa,
kun taas avustustyötä tekevät monet muutkin toimijat. Tasapaino tässä kohtaa on
kirkon missiossa tärkeä. Käytännön tasolla kirkon kannattaa panostaa kanaviin,
joiden kautta ihmiset on helppo tavoittaa, esimerkiksi monipuolinen toiminta
sosiaalisessa mediassa on hyväksi havaittu taktiikka. Samalla kirkon on
suotavaa jatkaa mukanaoloa ihmisten arjessa esimerkiksi pyhien toimitusten
kautta jatkuvasti keskeistä sanomaansa esillä pitäen.
11. Omat jäsenensä ja ulkopuoliset huomioiva. Kirkon ei tule
missionsa kannalta asettaa vastakkain omia jäseniään ja ulkopuolisia sillä
tavalla, että se pitäisi toista ryhmää tärkeämpänä kuin toista. Kirkon tulee panostaa
ulkopuolisten tavoittamiseen, mutta oikeastaan tämän tavoitteen saavuttamiseksi
on hyvä panostaa jo olemassa oleviin aktiivijäseniin. Kirkon varustamina nämä
aktiivit ovat juuri niitä, jotka ovat omiaan tavoittamaan ulkopuoliset.
Ulkopuolisiin kirkon tulee suhtautua rakkaudella ja pyrkiä resurssinsa
huomioiden auttamaan heitä, vaikka he eivät tahtoisikaan tulla kirkon
yhteyteen.
12. Ajassa ja kulttuurissa elävä. Kirkon on oltava ”etsijäystävällinen”
siten, että sen on tultava lähelle ihmisiä ja heidän jokapäiväistä elämäänsä.
Kirkon on tehtävä kynnyksensä matalaksi niin, että mahdollisimman monen olisi
luontevaa hakeutua mukaan kirkon toimintaan. Kirkossa on oltava tietoisia
niistä kysymyksistä ja teemoista, jotka nykyajan ihmistä puhuttavat ja mietityttävät,
ja osattava reagoida niihin soveltaen muuttumatonta oppiaan uusin tavoin.
Kirkon ei tule pelätä kulttuurillisia ilmaisuja tai tieteen löytöjä, jotka eivät
ole ristiriidassa sen arvomaailman kanssa, vaan niitä on lupa rohkeasti
hyödyntää mission toteuttamisessa.
13. Vastakulttuurinen ja suoraselkäinen. Kirkon on oltava
myös ”löytäjäystävällinen” eli tarjottava mahdollisuuksia kehittymiseen myös ihmisille,
jotka ovat jo tulleet sen yhteyteen. Kristittyjen pitää tiedostaa, että heidän
elämäntapansa ja todellisuutensa on lopulta ”jotain muuta”, sitä ei voi
pelkistää täysin ihmisten käsityksiä ja toiveita vastaavaksi. Jeesus sanoi: ”Minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta.” Kirkolla ei ole tästä syystä tarvetta pyrkiä
eroon omaleimaisuudestaan ja esimerkiksi kaikesta niin sanotusta ”kaanaankielestä”,
vaan kirkon yhteyteen tulleita ihmisiä voidaan pyrkiä ottamaan mahdollisimman
pitkälti sisään tähän kielipeliin. Kirkon on maailmassa edustettava
vastakulttuuria, vaihtoehtoista tapaa nähdä maailma. Sen tulisi kaikessa
toiminnassaan ja kaikissa kannanotoissaan olla johdonmukainen ja uskollinen
sanomalleen. Siten useamman ristiriitaisen opin hyväksymistä kirkossa ei tule
sallia, vaan kirkon on osoitettava selkärankaa pysymällä ajattomien
totuuksiensa takana yhteiskunnan mahdollisesta painostuksesta huolimatta.
Kirkkokuri olisi kirkkoon jossain määrin taas tervetullutta, ja esimerkiksi selkeästi
kirkon tunnustusta vastaan opettaville vastuunkantajille tulisi voida
sujuvammin ja rohkeammin antaa oikaisua. Kirkon imago ja luonne vaativat tätä,
ja myös Kirkkojärjestys puoltaa kyseistä menettelyä.
14. Vastuullinen ja esimerkillinen. Kirkon on tarkoitus oman
maailman parhaaksi tapahtuvan toimintansa kautta antaa ihmisille myös kuva
esimerkillisestä toiminnasta. Kaikessa on hyvä pyrkiä moitteettomaan toimintaan
maailman silmissä, jos se vain suinkin on kirkon sanomaa kunnioittaen
mahdollista. Kirkon on oltava vastuullinen omassa taloudenhoidossaan ja
huolehdittava, että kaikenlaisiin väärinkäytöksiin puututaan. Kirkon tulee
nykyisenä hektisenä, erilleen heittämisen jaksona auttaa muun muassa sodan
jalkoihin joutuneita ja sotaa pakenevia ihmisiä. Kenties kirkolle tällä
hetkellä kaikista näkyvin tapa olla vastuullinen liittyy siihen, miten paljon
se panostaa Jumalan käskemään luomakunnan varjelemiseen aikana, jolloin
ilmastonmuutos uhkaa koko mittaamattoman arvokasta, Jumalan luomaa
planeettaamme. Kirkon tulee näyttää esimerkkiä paitsi omilla teoillaan myös
sanoillaan. Niinpä on kirkolta oikein ilmaista ilonsa oikeudenmukaisuuden
toteutuessa ja tukea pyrkimyksiä tehdä maailmasta parempi paikka.
Vastavuoroisesti kirkko saa äänekkäästikin arvostella sellaisia tahoja, jotka
maailmassa toimivat moraalittomasti, etenkin jos ne uhkaavat ihmisen
perusoikeuksia tai sielujen pelastamista.