"Tässä seison enkä muuta voi"

"Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon."

– Jeesus

Kirjoitukseni Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma on osoittautunut yllättävän luetuksi - sitä on klikattu auki vuorokauden aikana noin 300 kertaa. Kiitos kaikille lukijoille.

Olen saanut paljon myönteistä sekä jonkin verran kriittisempää palautetta. Kritiikki on ennen muuta tarttunut seuraaviin vahvoihin virkkeisiini:

• "En koe juurikaan huonoa omaatuntoa ajatellessani, että valtaosa ev.-lut. kirkon jäsenistä ei ole kristittyjä."
• "Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä."

Nämä kohdat ovat rohkeita, ja olisin halutessani voinut käyttää eri sanoja ja määritellä ne tarkasti. Oikein ymmärrettyinä - ja uskon, että valtaosalla ei ollut ongelmaa ymmärtää niitä tarkoittamassani merkityksessä - seison edelleen ajatusteni takana.

En siis näe tarvetta perua mitään kirjoittamaani. Täsmennän kuitenkin, että kirjoitukseni pointti ei ollut hyökkäys kenenkään yksilön uskoa vastaan, vaan pitäytyen ns. sekoitetun ruumiin (corpus permixtum) oppiin herättää kirkkoa ajattelemaan, pitäisikö sen harkita suhtautumista selkeästi sekularisoituneeseen jäsenkuntaansa ja käytännön todellisuuteensa jotenkin toisin kuin tällä hetkellä.

Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma

Johdanto

Viimeisimmässä teologian opiskelua koskevassa kirjoituksessani kerroin seurakuntaharjoittelustani, missä yhteydessä myös paljastin kypsyneeni lähes varmaan päätökseen olla ryhtymättä ev.-lut. kirkon paikallisseurakunnan pastoriksi. Kirjoitin tuolloin sopimattomuuden tai kyvyttömyyden kokemuksistani, mutta en tuossa kirjoituksessa kuitenkaan lähtenyt tarkemmin avaamaan tähän päätökseen johtanutta pääsyytä – ennen muuta teologiaan liittyvää syytä. Nyt lienee sopiva aika julkaista teksti, jossa tuota syytä erittelen. Haluan katsoa tätä tekstiä ja sen mahdollisia jatko-osia itsenäisinä kirjoituksina, mutta koska tavallaan jätin lukijani jännityksen valtaan, halusin kirjoittaa tekstilleni kehykseksi tämän johdannon sekä lopun henkilökohtaisen katsauksen.

Kirkon ongelma

Tarkastellessani Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa en voi olla jatkuvasti törmäämättä erääseen ongelmaan, joka on mielestäni tällä hetkellä erityisellä tavalla akuutimpi kuin yksikään muu. Kyse on perustavanlaatuisesta vääristymästä, joka tuntuu läpäisevän kirkon kaikki ulottuvuudet. Kansankirkollamme on ongelma, josta juuri mikään muu yhteisö maassamme ei niin korostetusti joudu kärsimään.

Mistä puhun? Teorian ja käytännön poikkeavuudesta. Yksinkertaisuudessaan kirkossamme virallinen, paperille kirjoitettu totuus ei vastaa sitä käytännön todellisuutta, jota kirkossa eletään todeksi. Tähän poikkeavuuteen on nähdäkseni mahdollista palauttaa valtaosa niistä epäkohdista, joita kirkossa näen.

Virallisella tasolla kirkko pitkälti yhä edustaa klassista kristinuskoa, perinteistä arvomaailmaa ja muutenkin todellisuutta, joka vallitsi ehkä noin sata vuotta sitten. Monessa kohtaa on toki tapahtunut muutoksiakin, mutta pääasiallisesti näen tilanteen olevan tämän. Maailma on kuitenkin käynyt läpi suuria muutoksia aatteiden ja arvojen suhteen. Olemme astuneet yhä syvemmin ns. ”totuuden jälkeiseen” aikaan, individualismi on entisestään korostunut ja perinteinen, organisatorinen uskonnollisuus hiipinyt kauemmas julkisesta elämästä. Kulttuurimme on sekularisoitunut ja liberalisoitunut, auktoriteetit ja vallankäyttö kyseenalaistetaan voimakkaammin kuin ehkä koskaan ennen.

Lähes kaikki näistä seikoista ovat myös vaikuttaneet kirkkoon. Kirkko on käytännön tasolla muuttunut sadassa vuodessa paljon enemmän kuin paperilla. Tunnetun sanonnan mukaan ”kirkkolaiva kääntyy hitaasti”, ja eittämättä sutkautus on oikeassa. On syntynyt suureneva ero kirkon virallisen linjan ja käytännön elämän välille. De jurea ja de factoa on vaikeampaa tunnistaa yhden ja saman objektin kuvaajiksi.

Tällaisessa tilanteessa kirkolla on ollut kolme ensisijaista toiminnan vaihtoehtoa:

1) mukauttaa virallinen todellisuutensa vastaamaan käytännön todellisuutta,

2) mukauttaa käytännön todellisuutensa vastaamaan virallista todellisuutta ja

3) antaa vääristymän pysyä ja kasvaa.

Siinä missä pitkän tähtäimen trendi kirkossa on eittämättä ollut vaihtoehto 1, on käytännössä osin kirkon hallinnon jäykkyydestä ja osin varmaan muistakin syistä johtuen vallalla ollut vaihtoehto 3. Reagoimattomuus. Minun mielestäni tämä on kuitenkin vaihtoehdoista kaikista kestämättömin.

Otetaanpa esimerkki. Pappislupauksessa vihittävä pastori joutuu lupaamaan pappisvirkaa toimittaessaan pysyvänsä Jumalan sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Tunnustuksen vastaisia oppeja vihittävä lupaa olla julistamatta ja levittämättä julkisesti sekä edistämättä tai suosimatta salaisesti. Teoriassa siis kaikki papit ovat luvanneet sitoutua hyvinkin klassisiin kristinuskon mukaisiin oppeihin ja arvoihin. Silti kun kirkossa tänä päivänä pappien keskuudessa opetetaan suoraan uskontunnustuksen vastaisia oppeja, esimerkiksi vastustetaan kolminaisuutta, neitseestäsyntymistä tai ylösnousemusta, harvoin kuullaan kirkon millään tavoin asioista rankaisevan. On jopa ateistipappeja. Kysymys kuuluu: miten tämä voi olla päässyt tapahtumaan? Vielä parempi kysymys on, että kun kerran kirkkoa ei liiemmälti kiinnosta valvoa pappislupauksen noudattamista, miksi se yhä luvataan?

Muita esimerkkejä tarjoavat Kirkkolaki ja Kirkkojärjestys esimerkiksi seuraavissa kohdin:

Kirkkolaki 23 luku 2 § 1 momentti

Vaalikelpoinen seurakunnan ja seurakuntayhtymän luottamustoimeen on kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ei ole vajaavaltainen. Vaalikelpoisuusiän on täytyttävä vaalipäivänä.

Kirkkojärjestys 1 luku 5 §

Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista.

Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.

Kirkkojärjestys 4 luku 2 §

Niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan, papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan.

Kirkon tunnustuksen vastaisesti opettavaa kirkon jäsentä kirkkoherran tulee oikaista.

Kuinka moni tiesi, että meidät kirkon jäsenet on velvoitettu osallistumaan jumalanpalvelukseen, armonvälineiden käyttöön ja seurakunnan tehtävän toteuttamiseen? Tai että luottamustoimeen vaalikelpoisen pitäisi Suomen lain mukaan olla tunnettu kristillisestä vakaumuksestaan? Entä kuinka usein nämä kohdat todellisuudessa toteutuvat? Ja milloin viimeksi muistatte kuulleenne papiston nuhtelevan seurakunnan jäseniä epäkristillisestä elämästä? Kirkko on paperilla hengellisempi, konservatiivisempi ja vanhanaikaisempi kuin todellisuudessa.

Nostin nämä esimerkit kuvaamaan virallisuuden ja käytännön välistä kuilua ev.-lut. kirkossa. Ihmiset eivät useinkaan nähdäkseni tule ajatelleeksi kyseistä kuilua tai varsinkaan sitä, että se olisi jollain tavalla ongelmallinen. Itse näen tässä kuitenkin ongelman jo siinä, että kun virallinen ja käytännöllinen todellisuus näin merkittävästi poikkeavat toisistaan, on tilanne omiaan aiheuttamaan sekaannusta ja antaa kirkosta varsin selkärangattoman kuvan. Tätä ongelmaa ei olisi, jos edellä esittämistäni vaihtoehdoista valittaisiin numero 1 tai 2. Silloin virallisuus vastaisi käytäntöä.

Mutta kirkossa ei hinguta tekemään tällaista vastaavuuden päivittämistä. Syitä voin vain arvailla. Ehkä kyse on ennen muuta perinteistä, traditioista ja jatkuvuudesta. Kirkon ihmisten mielessä ovat ehkä vieläkin ne ”kulta-ajat”, jolloin kristillinen yhtenäiskulttuuri vallitsi, kirkko oli pitäjän keskus ja vaikutti kaikkien elämässä vahvasti. Ja onhan se kaunis idylli, toden totta. Ei ihme, että olemme niin kiihkeitä kuvittelemaan ja haluamaan sen olevan edelleen totta. Me ehkä haluaisimme vielä kerran nähdä nuo loiston ajat emmekä siksi halua luopua virallisista määritelmistämme: ehkä niiden voimassa pitäminen voisi joskus jotenkin vielä aikaansaada sen, että käytännön todellisuus alkaisi jälleen mukailla niitä.

Toinen syy voi olla ekumenia. Jos viralliset määritelmät muutettaisiin, oltaisiin melko pian ongelmissa monien vanhakantaisemmin ajattelevien kirkkojen kanssa. On hyvä olla näitä lähellä edes paperilla, ajatellaan.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että vallitseva tilanne on kestämätön. Eikä pelkästään jännitteen synnyttämän selkärangattomuuden imagon vuoksi. Silloin kun kirkko toimii tiukasti virallisten määritelmiensä mukaisesti, se nimittäin merkittävässä määrin epäonnistuu kohtaamaan nykymaailman realiteetin.

En koe juurikaan huonoa omaatuntoa ajatellessani, että valtaosa ev.-lut. kirkon jäsenistä ei ole kristittyjä. Monia tällainen lausunto saattaa järkyttää. Kuinka minä muka voisin tietää kenenkään toisen ihmisen hengellistä tilaa? En voikaan, enkä lähde yksittäisten ihmisten kohdalla mitään kannanottoja tekemäänkään. Mutta minun mielestäni ihmisten elämäntavat ja teot voivat kuitenkin antaa merkittävässä määrin osviittaa siitä, mikä henkilön todellinen maailmankatsomus tai usko on. Jos ihminen kirkkoon kuulumisestaan huolimatta ei harjoita hengellisyyttä millään tavoin, vaeltaa näkyvissä epäkristillisissä teoissa ja jopa sanoo, että ei usko Jumalaan, en näe enää paljoakaan syytä suhtautua häneen kristittynä ainakaan määriteltynä teologisesti. Eräs aikamme vääristymistä yleensä ottaenkin on määrittää henkilön uskonnollinen vakaumus sen yhteisön perusteella, mihin hän muodollisesti kuuluu. Näin esimerkiksi on ollut koulun uskonnonopetuksen suhteen. Mutta minä sanon: meidän on aika herätä tästä unesta. Ei ole mitään syytä olettaa, että vakaumus automaattisesti mukailisi yhteisöjä. Nykyaikana ihminen tuppaa haluamaan määritellä itse, mihin hän uskoo. Usein hän ei tätä määritelmää tee sen yhteisön mukaan, mihin hän kuuluu, vaan enemmänkin siitä huolimatta. Näin on minusta erityisesti ev.-lut. kirkon kohdalla. Ilmiölle on nimikin: tapakristillisyys. Ei-uskovat ihmiset kuuluvat kirkkoon tavan vuoksi, koska eivät ole jaksaneet erota tai koska aina on kuuluttu.

Kun oikein ajattelemme, niin mistä muusta viestii se, että jumalanpalveluksissa käy niin vähän ihmisiä? Se, että kirkollisia toimituksia haluavat ihmiset eivät usein keksi tai edes halua virsiä toimituksiinsa? Se, että pappi saa välillä sanoa uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen kenenkään muun siihen yhtymättä? Se, että rippikouluissa on niin paljon motivoitumatonta nuorisoa? Se, että hengellisten asioiden puheeksi ottaminen kirkon jäsenten kanssa on välillä työntekijöille kiusallista?

Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä. Voin vain kuvitella, miten kammottavia seurauksia tällaisella suhtautumisella on ollut kirkon mission kannalta. Toki kirkko jossain määrin tuntuu asian tiedostavan, tämä nimittäin näkyy kielenkäytössä esimerkiksi siten, että mietitään väyliä ”tavoittaa seurakuntalaiset”. Tämä on kuitenkin minusta vain puolittaista ongelman tunnustamista. Teologisesti katsottuna mielestäni on jotain pahemman kerran pielessä, jos kirkko joutuu pohtimaan, miten tavoittaisi omat jäsenensä. En tarkoita sanoa, että kirkko olisi kirkko vasta silloin, kun joka ikinen sen jäsenistä on seurakunta-aktiivi: niin sanotut näkyvä ja näkymätön kirkko eivät ennen iankaikkisuutta liene koskaan yhtymässä täydellisesti. Näkyvän kirkon sisällä tulee siis varmaan aina olemaan jonkin verran myös ei-kristittyjä, tämä ongelma on varmaan kaikilla kirkoilla. Mutta en osaa muuta kuin nähdä tietyn perustavanlaatuisen ongelman kirkon suhtautumistavassa jäsenistöönsä, jos tapakristittyjen määrä on päässyt paisumaan niin mittavaksi kuin Suomen ev.-lut. kirkossa.

Jos joku on tästä eri mieltä, kuulen mielelläni perusteluja. Minusta ongelmat vaikuttavat äärimmäisen selviltä, kun vain uskallamme katsoa niitä. Mutta ehkä pelkäämme katsoa, koska tulemme silloin kysymyksen eteen: mitä meidän pitäisi sitten tehdä?

***

Monilla on ollut visioita siitä, mihin suuntaan kirkkoa ja sen hengellistä elämää tulisi viedä. Minulla itselläni ei sellaista ainakaan loppuun asti hiottuna ole. Siksi en halua hätiköidä ja kirjoittaa nopeasti sarjaa reformihenkisiä tekstejä, joihin suurella todennäköisyydellä jäisi paljon aukkoja. Voin kuitenkin paljastaa, että olen kaavaillut ajan tultua kypsäksi esittäväni kolme tapaa, jotka mielestäni ovat puutteellisia ratkaisuja tässä esittelemääni ongelmaan. Näiden jälkeen olisi looginen paikka vielä yhdelle kirjoitukselle, jossa esittäisin oman ratkaisuni. En kuitenkaan uskalla toistaiseksi luvata mitään noiden kirjoitusten ilmaantumisen aikatauluista tai siitä, ilmaantuvatko ne ylipäätään. Tämänkertainen kirjoitukseni kuitenkin pääsi seulani läpi, ja hyvä niin, sillä näiden höyryjen ulos päästäminen helpotti.

Henkilökohtainen loppukatsaus

Ehkä tekstistäni pystyitte jo päättelemään syyn haluttomuudelleni ev.-lut. kirkon paikallisseurakunnan papinvirkaa kohtaan, mutta kirjoitan sen varmuuden vuoksi vielä auki. Kokisin siis itselleni vakaumuksellisesti erittäin vaikeaksi olla pastorina seurakunnassa, jonka virallisista jäsenistä valtaosan vakaumus ei todellisuudessa ole kristinusko, tai ainakaan tuon vakaumuksen mukaan valtaosa ei kirkon piirissä elä. Kiirehdin ilmaisemaan, että en pidä ei-uskovia mitenkään vastenmielisinä tai kristittyjä huonompina ihmisinä. Olen aina tullut mutkattomasti toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa eri vakaumuksista. Syyni onkin enemmän periaatteellinen. Jos ja kun seurakunta on teologisesti katsottuna Kristuksen ruumis, uskovien yhteisö ja maallisessakin mielessä uskonnollinen yhdyskunta, en kokisi helpoksi työskennellä seurakunnaksi kutsutussa yhteisössä, jossa näin ei ole – ja minun vielä pitäisi tavallaan ”esittää”, että on!

Kiirehdin myös antamaan arvostukseni kaikille niille kristillisen vakaumuksen omaaville pastoreille, jotka tällaisessa työssä ovat. Tarkoitukseni ei ole moralisoida tai heittää kiviä, vaan kertoa, miksi minusta ei olisi samaan. Niin kauan kun evankeliumin julistus kirkossa on mahdollista, osoitan kiitollisuuteni työntekijöistä, jotka sitä kirkossa ihmisille julistavat. Omasta näkökulmastani katsottuna tämä tuikitärkeä työ on kuitenkin tänä aikana yhä enemmän lähetystyötä kuin varsinaista seurakunnan kaitsemista – näin kirjoitan jälleen omasta teologiastani käsin. Itselleni on periaatteellisesti mielekkäämpää pitää nämä kaksi työmuotoa erillään toisistaan. Joillekuille toisille ei ole, enkä tuomitse heitä.

Pastorius luterilaisessa kirkossa olisi tämän ongelman kannalta kuitenkin täysin mahdollista: sen vain tulisi todennäköisesti tapahtua järjestössä tai herätysliikkeessä, joiden käytännön todellisuus on kokemukseni mukaan hyvin toisenlaista kuin paikallisseurakunnissa. Näihinkin haaveisiin liittyy toki omat haasteensa, mutta ei niistä nyt sen enempää. Aika näyttää, päädynkö papiksi lopulta ensinkään, vai onko minua varten kenties jokin toinen tie.