Viimeisin
ekskursioni viime sunnuntailta liittyy sujuvaksi jatkoksi sarjaan vierailuista katolisiin
tilaisuuksiin. Tällä kertaa miljöön muodosti minulle jo sangen tutuksi käynyt
Pyhän Henrikin katedraali Helsingin Kaivopuistossa. Koko alue on
mielipaikkojani pääkaupungissamme, ja itse kirkko on ulkonäöltään kaunis ja
ympäristöön sopiva.
Katedraalin
koko on hyvin pieni, vaikka se onkin tavallaan koko maamme katolisuuden
keskittymä. Kävijöitä on tilaisuuksissa usein niin paljon, että läheskään
kaikille ei edes riitä istumapaikkoja. Siksi olen tottunut saapumaan ”Henkkaan”
hyvissä ajoin, jopa puoli tuntia etukäteen. Tällä kerralla tilaongelmaa ei
kuitenkaan vähimmässäkään määrin ollut. Meneillään oli iltapäivä ja
runsasväkisin messu oli todennäköisesti jo vietetty. Nyt oli aika
tridentiiniselle eli vanhalle messulle.
Tapasin
jälleen kaverini, joka kertoi minulle tästä messusta haettuamme kaavat sisältä.
Juuri tridentiininen messu tai jokin sen kaltainen monille yhä tänä päivänä
tulee ensimmäisenä katolisesta hengellisyydestä mieleen: pappiskeskeistä,
latinankielistä rituaalia. Sana ”tridentiininen” viittaa Trenton eli Tridentin
kirkolliskokoukseen (1545–1563), niin kutsutun vastauskonpuhdistuksen tai
katolisen reformaation keskeiseen suunnannäyttäjään, jonka perinnönjatkajaksi
tridentiininen messu on usein nähty. Koskapa olen käynyt tänä vuonna
Trento-piirissä, olen kuitenkin oppinut, että tridentiinisyyden ja Trenton
konsiilin itsensä välille ei voida läheskään aina vetää yhtäsuuruusmerkkejä.
Joka
tapauksessa vanhoja tridentiinisiä messuja järjestetään edelleenkin, vaikka
viimeisimmän kirkolliskokouksen 1960-luvulla jälkeen kansankieliset messut ovat
yleistyneet. Itse en ollut vielä koskaan jostain syystä tehnyt vierailua
tridentiiniseen messuun, nyt oli siis loistava tilaisuus.
|
Kuva: Emil Anton |
Kuten
todettua, sisällä ei ollut tungosta. Ihmisiä oli ehkä joitakin kymmeniä.
Istuimme aloillemme, ja hetken kuluttua edestä tultiin ilmoittamaan papin
olevan hiukan myöhässä. Ihmisiä, jotka olisivat muuten menettäneet tilaisuuden
alun, ehtikin valua vielä jonkin verran sisään. Sitten kuului terävä kellojen
kilinä, ja sisään astui kaksi miestä. Toinen oli messua johtava pappi, toinen
käsittääkseni eräänlainen messupalvelija, joka lausui kirkkokansan osuutena
olevia sanoja. Aivan, kenties messun kaikista omalaatuisin ja minulle myös
entuudestaan täysin tuntematon piirre oli, että miehet useassa kohtaa menivät
ikään kuin kahdestaan liturgiaa läpi selin kirkkokansaan. Esimerkiksi musiikin
soidessa he saattoivat sanoa omassa rauhassaan osuuksia, joita kansan ei ollut
mahdollista kuulla. Miesten sanoja pystyi seuraamaan kattavasta
messukaavasta, mutta kuten kaverini oli minua varoitellut, ei aina ollut ihan
helppoa pysyä mukana vauhdissa. Minun piti useasti hypätä sivuja eteenpäin, kun edessä oli kaikessa rauhassa edetty odottamattomankin pitkälle.
Sinänsä
messun kulussa oli todella paljon samaa muiden vierailemieni katolisten
messujen kanssa, samoin luterilaisten. Esimerkiksi jako johdanto-, sana-,
ehtoollis- ja päätösosiin oli helppo tehdä. Johtuen edellä kuvaamastani tavasta
jäivät jotkin osuudet minulta kuitenkin tyystin huomaamatta, ne kun oli edessä
käyty läpi jo ennen kuin huomasinkaan. Esimerkiksi osien ”Herra armahda” ja
”Kunnia Jumalalle korkeuksissa” aikana edessä tapahtui paljon.
Mieleen
jääneitä erikoisuuksiakin oli. Esimerkiksi alussa tapahtunut papin pukeminen ja
veden pirskotus ihmisten päälle olivat jotain, jota luterilaisessa messussa en muista koskaan nähneeni. Vesi pirskotettiin mielenkiintoisella instrumentilla, joka
kai pilkkoi pisarat niin pieniksi, että niitä hädin tuskin tunsi. Ihmiset
tekivät ristinmerkin saatuaan veden.
Saarna oli,
kuten osasin odottaakin, kansankielinen. Se käsitteli aikamme lyhyyttä ja
rajallisuutta. Pappi puhui siitä, kuinka tänä päivänä meidät halutaan saada
haaskaamaan aikamme merkityksettömiin asioihin. Hän esitti myös hyviä tapoja
käyttää aikamme: Herraa voi seurata oikein esimerkiksi rukoillen ruusukkoa
Fátiman hengessä. Fátiman kaupungissa Portugalissa sattui eräs tunnetuimmista
katolisen maailman tunnustamista ihmeistä, kun Neitsyt Marian kerrotaan
ilmestyneen kolmelle lapselle ja välittäneen näille salaisuuksia. Ilmestyksiä
koettiin useampia, ensimmäinen niistä tätä kirjoittaessani tismalleen sata
vuotta ja yksi päivä sitten. Tunnettu on myös ”aurinkoihme”, jossa kymmenien
tuhansien kerrotaan nähneen auringon tanssivan taivaalla.
Saarnan
omalaatuisin piirre oli, että aina kun pappi sanoi Marian tai Jeesuksen nimen,
hän nosti päässään olevaa hattua. Hattu oli väriltään musta, ja muodoltaan
samanlainen kuin mediassa ehkä useammin näkemäni kardinaalien punaiset hatut: hieman
kulmikas, päätä myötäilevä rakenne ja laella kuperia harjanteita.
|
Kuva: Emil Anton |
Ehtoollisosassa
pappi sanoi jälleen monia osuuksia ja rukouksia selin, ja jatkoin kaavan
lukemista itsekseni. Oli mukavaa saada lukea, mitä alttarilla sanottiin, ja vaikka en
voinut ruveta tekstejä erityisen tiiviisti analysoimaan, niiden sisällön huomasin
kuitenkin syvälliseksi. Olen opiskellut latinaa yhden lukuvuoden, joten pystyin todella paljon ymmärtämään jo lainaksi, mistä milloinkin oli kyse. Onneksi kaavassa
olivat kuitenkin rinnakkain sekä latinan- että suomenkieliset tekstit.
Lopusta
merkillepantavinta lienee niin sanottu loppuevankeliumi, joka on ilmeisesti
aina sama: Johanneksen evankeliumin alku. Tätä osaa ei normaaleissa
kansankielisissä messuissa ole.
Sain
tridentiinisestä messusta sen, mitä odotinkin: kaiun ikivanhasta perinteestä. Yllättävintä olivat papin omat osuudet: edessä olevia miehiä katsoessa välillä
olisi pystynyt kuvittelemaan, että he eivät lainkaan tiedosta muita olevan
paikalla. Toisaalta tätä tasapainottivat vahvasti kansankielinen saarna sekä
lukuisat rauhantoivotukset: niitä oli tässä messussa enemmän kuin missään olen
tavannut. Myös polvistumista oli jonkin verran tottumaani enemmän, seisomista
suunnilleen saman verran.
Oli hauskaa
päästä viimeinkin kokemaan monien stereotypioiden mukainen katolinen messu –
mutta eikö olekin aika jännää, että yli kolme vuotta katolisissa tilaisuuksissa
pyörineenä vasta tässä vaiheessa koin sen? Omalla tavallaan tämä viestii sitä,
että monilla ihmisillä on tavallaan ihan totuuteen liittyviä kuvia katolisesta
kirkosta, mutta heidän pitäisi vain päästä avartamaan käsityksiään aika
tavalla.