Kokemuksia teologian opiskelusta 14: Juuri ja juuri aikataulussa

Kolmannen vuoden toinen periodi.

Olen edelleen aikeissa valmistua kandidaatiksi keväällä. Jo viime kirjoituksessa kerroin jaksamiseni laskeneen, ja sama on valitettavasti jatkunut toisessakin periodissa. Opiskelun lisäksi monien muidenkin asioiden tekemiseen on ollut tavallista korkeampi kynnys. Olen nipin napin saanut tehdyksi kaiken vaaditun, mutta seuraavistakin periodeista on kyllä tulossa sangen tiukkoja. Yritän kerätä voimia pitkällä joululomallani kunnes taas ennen pitkää täytyy palata suoritusten pariin. Nyt kuitenkin toisen periodin opinnoista.

Eksegetiikka: Proseminaari: Jumalan valitut luomisesta Jeesus-liikkeeseen

Nyt se sitten alkoi – seminaari, joka johdattaa minut kirjoittamaan kandidaatintutkielmaani. Jo viime kirjoitusta tehdessäni olin saanut suunnilleen tietää, että kandini aihe tulee liittymään Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tarkoitukseni on tutkia, millaisen logiikan Paavali tuossa luvussa esittää sille, että Jumala on valinnut Israelin kansan omakseen. Minkä luonteinen Israelin valinta on? Onko se Paavalin mukaan yhä voimassa, ja jos, niin millä tavoin? Missä merkityksessä Paavali käyttää sanaa Israel?

Seminaarin kokoontumiskertoja on ollut neljä: ensin kaksi kertaa ja noin kuukauden kuluttua toiset kaksi. Ohjaaja oli pyytänyt meitä jo etukäteen miettimään mahdollisia aiheita, jotka liittyisivät jotenkin seminaarin teemaan "Jumalan valitut". Ensimmäisellä tapaamiskerralla toimme ajatuksiamme julki ja toisella ohjaaja perehdyttyään niihin antoi meille vinkkejä siitä, miten kannattaisi edetä. Koin hyväksi sen, että ohjaaja aktiivisesti vei projektiani johonkin suuntaan, sillä minun oli ylipäätänsä vaikeaa keksiä aihetta. Minua kiinnostaa lähes kaikki Raamatussa, joten on hankalaa lähteä spesifimmin valitsemaan yhtä, suhteellisen rajallista aihetta. Minullahan on lisäksi ollut taipumusta valita liian laajoja aiheita, mikä on myöhemmin kostautunut. Nyt halusin välttää ylilyönnit ja saada juuri oikeankokoisen aiheen, jollaisen keksiminen omin avuin kuitenkin olisi tuntunut haasteelliselta.

Tähän mennessä seminaarissa on katsottu läpi monia tutkielman kirjoittamiseen liittyviä seikkoja sekä joitakin juttuja yleisluontoisesta teemasta "Jumalan valitut", tehty muutamia tehtäviä ja lisäksi käyty läpi seminaarilaisten tutkimussuunnitelmia. Tähän mennessä en siis ole vielä kirjoittanut itse tutkielmaa lainkaan, mutta olen alustavasti miettinyt sen rakennetta ja katsonut kirjallisuutta. Myös tutkimussuunnitelman teko oli minulle vaikeaa, olen itse enemmän sen suuntainen ihminen, että kirjoitusteni rakenne hahmottuu niitä tehdessäni. Jotain pitäisi tammikuun lopulle mennessä olla jo kirjoitettuna opponointia varten. Voin kuitenkin huokaista helpotuksesta sikäli, että nyt on kohtuullisen selvää, miten tulen etenemään.

Eksegetiikka: Jeesus-liikkeestä kristinuskoksi: Jeesuksen ihmeet

Olen yliopistossa käynyt suhteellisen vähän eksegetiikan kursseja peruskurssien lisäksi, mutta tälle kurssille Jeesuksen ihmeistä päätin kuitenkin ottaa osaa. Voitaneen tunnustaa, että enemmän kuin sisällöllisistä syistä tein sen luentojen pitäjän, Erkki Koskenniemen, tähden. Olen muutamia kertoja ollut kuulemassa hänen opetustaan ja sanotaan vaikka, että hän on tietyllä tasolla vakuuttanut minut.

Kurssi oli sisällöltäänkin kyllä erittäin mielenkiintoinen. Tutustuimme varsinaisten Jeesuksen ihmeiden lisäksi myös Vanhan testamentin ja Apostolien tekojen ihmeisiin, juutalaisiin ihmeidentekijöihin, erilaisiin ihmekertomustyyppeihin ja kertomuksissa esiintyviin elementteihin sekä ihmeen konseptiin yleensä ottaen. Mielenkiintoista ja antoisaa oli myös, että kurssilla tuli melko pitkiä "kotiläksyjä" luettavaksi suoraan Raamatusta. Monien Vanhan testamentin kohtien lisäksi tuli lukea kaikki evankeliumit ja Apostolien teot ja kiinnittää huomiota ihmeisiin. Luennoilla sitten käytiin läpi, mitä olimme löytäneet.

Viimeisellä luennolla oli luentokertaus eli tentti, jossa vastattiin esseellä luentoja koskeviin kysymyksiin, esimerkiksi ihmeistä Johanneksen evankeliumeissa. En aluksi huomannut, että luento-osuus muodostaakin itse asiassa vain kaksi opintopistettä, joten kolme tulee suorittaa muulla tavoin – eikä minulle vieläkään ole täysin selvää, miten. Oletan kuitenkin, että siihen liittyy kirjallisuuden läpikäyntiä ja että sen voi suorittaa seuraavan kalenterivuoden puolella.

Systemaattinen teologia: Luterilaisen reformaation teologia

Mikäpä olisikaan sopivampi aika osallistua kurssille luterilaisen reformaation teologiasta kuin käsillä oleva reformaation merkkivuosi? Koen, että perustiedot Lutherin ajattelusta ovat minulla hyvin hallussa, mutta kurssi vaikutti mielenkiintoiselta ja kertaus ja syventäminen toki olivat tarpeen.

Kurssi rakentui yksinkertaisesti: joka luennolla oli oma aiheensa (esimerkiksi reformaattorien suhde mystiikkaan, retoriikkaan, filosofiaan, musiikkiin tai tunteisiin), ja luennoista oli viimeisellä kerralla tentti. Lisäksi tuli kirjoittaa kaksi esseetä kolmen kirjan pohjalta. Ensimmäinen oli pituudeltaan noin kuusi sivua, ja sen tuli käsitellä joko Lutherin jumalakäsitystä tai kokonaisuutta hahmottavia periaatteita hänen teologiassaan. Toisen ideaalipituus oli noin kolme sivua, ja aihevaihtoehtoina joko "Reformaation uutuudet" tai "Mikä reformaatiossa säilyi?".

Esseiden tekeminen jäi minulla hyvin viime tippaan. Olin aloittanut käymään aineistona olevia kirjoja läpi melko myöhään, ja vielä deadlinepäivänä oli kirjoittamatta suurin osa pidemmästä esseestä ja lyhyempi kokonaan. Muistiinpanot ja jonkinlaiset suunnitelmat minulla sentään oli, mutta haasteellisuutta lisäsi se, että samana päivänä sattuivat olemaan sekä tämän kurssin että Jeesuksen ihmeet -kurssin tentit. Kun mukaan ympätään vielä latinan tunti, erääseen yliopiston ulkopuoliseen kurssiin liittyvä ekskursio, "välituulettuminen" eräällä vapaa-ajan luennolla (jota en malttanut poiskaan jättää) sekä viime hetken kertaamiset tentteihin, tuli minulle noin viisitoistatuntinen päivä, jonka aikana ei paljoa ehditty ajatuksia lepuuttaa. Mutta sain kuin sainkin esseet tehtyä ja palautin ne noin 25 minuuttia ennen määräaikaa. Ne olisi ilmeisesti kohtuullisen helpoilla neuvotteluilla saanut palautettua vielä myöhemminkin, mutta lisäajan pyytäminen taisi kuitenkin olla minulle liian suuri kynnys.

Olin parille kaverille väläyttänyt ohikiitävän ajatuksen, että palkitsisin itseni tämän rankan päivän jälkeen menemällä kylpylään. Kun sain kannustusta tarttua tuumasta toimeen, minä sitten todella matkasin erääseen kylpylaitokseen, jossa kerran olin entisen opinahjoni kautta päässyt vierailemaan. Vietin siellä tällä kertaa useita tunteja asiakkaana, rentoutuen rankan rupeaman jälkeen.

Sain tästä kurssista vaikeuksista huolimatta niinkin hyvän arvosanan kuin 4.

Latina

Jaksamiseni ei ole riittänyt myöskään niin ahkeraan latinan opiskeluun kuin mitä se ehkä ansaitsisi. Tämän aineen kohdalla on kuitenkin huomattava, että sillä on jostain syystä taipumus olla minulla hyvin hallussa, vaikka en juuri mitään tekisikään. Latina on edelleen ollut mielestäni hyvin helppoa – ehkä minulla vain sitten on niin hyvä kielipää.

Tämän helppouden vuoksi kykenin jo aidosti rentoutumaan sen rankan deadline- ja tenttipäivän jälkeen, vaikka latinan tentti olikin vasta tulossa. En juurikaan latinaa stressannut, ja kertasinkin siihen vielä huonommin kuin olin suunnitellut (en ehtinyt esimerkiksi edes opetella kaikkia sanoja, jotka piti ulkoa osata). Katselin kuitenkin luentojen diat netistä ja yritin painaa mieleeni eri taivutuspäätteet.

Tentissä piti esimerkiksi taivuttaa sanoja määrätyllä tavalla ja kääntää eräs teksti. Aikaa oli varattu noin kolme tuntia. Itse sain tentin tehtyä noin 45 minuutissa, ja lähdinkin melkein heti, kun se oli luvallista. Sain arvosanaksi vitosen.


Olen väsymyksestäni huolimatta saanut yleensä ottaen hyviä arvosanoja. Koen kuitenkin, että jos haluan oikeasti osata jotain ja olla asiantuntija, minun täytyisi saada jostain takaisin intoni viettää enemmän aikaa opintojen parissa. Toivon, että tämä loma voi omalta osaltaan minua virkistää.

Kokemuksia teologian opiskelusta 13: Sic incepit annus tertius

Kolmannen vuoden ensimmäinen periodi.

Lienen jopa tavanomaista enemmän myöhässä palatessani jälleen päivittämään kuulumisiani teologian maailmasta, onhan toinen periodi jo pitkällä. Minulla on ollut ajoittain kovin kiireistä, ja toisaalta oma jaksamisenikin on ollut jonkin verran heikompaa kuin aiemmin. Nyt kuitenkin avaan hieman sitä, millainen kolmannen vuoden alku on ollut.

 

Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena

Tästä olenkin jo paljon kirjoittanut, ja vieläkin päivitettävää riittää. Sain ensimmäisessä periodissa lopultakin tehtyä tämän kivijalkakurssin A-osan, kun paranneltu esseeni viimein meni läpi. Sain esseestä arvosanaksi numeron kaksi, joka lähinnä taisi johtua siitä, että en ollut kyllin paljoa arvioinut lähteitäni ja niiden luotettavuutta. Tavoitteeni oli kuitenkin tässä vaiheessa saada työ pois päiväjärjestyksestä, joten alhainen arvosana ei paljoa kirpaissut. En myöskään siten hyödyntänyt minulle tarjottua vaihtoehtoa perustella, miksi ansaitsisin mielestäni paremman arvosanan. Ymmärsin itsekin valinneeni aiheen, jonka haastavuuteen en etukäteen osannut tarpeeksi varautua, haukkasin siis luultavasti liian suuren palan.

Toisaalta tämän prosessin myötä huomasin jälleen loitontuneeni kauemmas eksegetiikasta. Omat käsitykseni esimerkiksi historiasta lienevät jossain määrin toisenlaiset kuin yliopistolla, ja minun on vaikea uskoa voivani tehdä eksegeettistä tutkimusta täysin puhtaalla sydämellä. Yhä enemmän tämä aine näyttäytyy minulle melko pikkutarkkana näpertelynä, jossa joka kulman takana tuntuu väijyvän väärintekemisen mahdollisuus. Lisäksi vahvana on pysynyt se kokemukseni, että ainakin täkäläisen valtavirtaeksegetiikan parissa on taipumus ikään kuin vetää mutkia suoriksi ja kutsua faktoiksi asioita, joita todellisuudessa ei välttämättä ole näytetty toteen.

Olen tätä kirjoittaessani aloittanut eksegetiikan proseminaarin ja kandiaiheenikin on täsmentynyt jo sen verran, että voin sanoa sen lähes varmasti liittyvän Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että vaihtaisin systemaattisen teologian puolelle maisterivaiheessa, mutta olen edelleen avoin ja päätöstä en ole vielä tehnyt.

Kivijalkakurssista suorittamatta on vielä B-osa, jonka siis pyrin hoitamaan esseellä Vanhan testamentin käytöstä Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä. Koska luulin tämänkin työn deadlinea aikaisemmaksi kuin se todellisuudessa oli, sain hiki hatussa sitä jo melkoisen pitkälle ennen kuin se jäi jälleen tauolle. Kenties saatuani esseen valmiiksi voin kirjoittaa viimeiset ajatukseni kivijalkakurssista.

 

Systemaattinen teologia: Patristiikka

Olisin kenties jo vuosi sitten halunnut päästä tälle kurssille, jota ilmeisesti järjestetään vain kerran vuodessa. Se meni kuitenkin silloin sivu suun, joten nyt olin niin sanotusti kärppänä ilmoittautumassa mukaan, kun se tuli mahdolliseksi.

Patristiikka keskittyy tutkimaan kirkkoisien aikakauden teologiaa ja käsittää siis karkeasti vuodet 90–750. Etenkin viiden ensimmäisen vuosisadan aikana muotoiltiin lähes kaikki tärkeimmät kristinuskon opit, ja siten patristiikan tuntemus on hyvää taustatietoa monille nykyajankin ilmiöille. Tämän kurssin aiheita oltiin sivuttu jo klassisen dogminmuodostuksen kurssilla sekä osittain myös kirkkohistorian toisella kurssilla, mutta nyt pääsin monessa kohtaa syvemmälle varhaisen kirkon teologiaan ja sain palautettua mieleen tärkeimpiä kehityskulkuja.

Luennot pidettiin ikään kuin kaksoistunteina, välissä tietynpituinen tauko. Yleensä yhtenä päivänä siis käsiteltiin kahta erillistä teemaa. Aiheina olivat esimerkiksi pyhiinvaellukset, mariologia, oppi kirkosta ja kolminaisuus. Paitsi luennointia, tunnit sisälsivät myös jonkin verran keskustelua ja pohdintaa.

Suoritukseen vaadittiin oppimispäiväkirja, jossa jokaisesta kerrasta tuli kirjoittaa noin sivun verran, sekä kolme esseetä, joissa kuvattiin varhaiskirkon teologiaa tietyn aiheen osalta. Meille annettiin neljä aihetta, joista tuli valita kolme: Ihminen ja Jumala, Kolmiyhteinen Jumala, Jeesus Kristus ja Kirkko ja sakramentit. Näistä sitten piti kirjoittaa J. N. D. Kellyn kirjan Early Christian Doctrines ja erillisten tekstiotteiden pohjalta. Jokaista esseetä varten kirjasta tuli lähemmäs sata sivua luettavaa, ja Kolmiyhteisestä Jumalasta muistaakseni enemmänkin. Jätin itse tuon sinänsä kiintoisan aiheen sivuun käytössäni olevan ajan tähden ja tartuin muihin aiheisiin.

Lukeminen vei aikaa kenties eniten, ja pääosin hoidin sen tenttiviikolla ollessani niin sanotusti lomailemassa. Oli aiheiden mielenkiintoisuudesta huolimatta haastavaa saada itseään työskentelemään, jotenkin kynnykseni alkaa työskennellä on ollut tänä syksynä korkealla. (Tauotin myös lukemistani katsomalla erästä lapsuuden anime-sarjaa, joka kiinnostikin yllättävän kovasti.)

Suoritukseni venyivät deadlinepäivään saakka, mutta lopulta noin kahdeksantoista sivua käsittävät työni valmistuivat ja sain huokaista helpotuksesta, kun kaikki olikin yhtäkkiä ohi. Yllätyin jälleen kerran iloisesti, kun sain tietää saaneeni kurssista arvosanan viisi.

Patristiikka yhdessä keskiajan ja reformaation teologian kanssa kiinnostaa minua siinä määrin, että voisin hyvinkin kuvitella kirjoittavani joskus gradua jostain niihin liittyvästä. Mutta katsotaan ihan rauhassa.

 

Latina

Viime vuonnahan olin jo ilmoittautunut latinan kurssille, mutta linjasekoilujeni vuoksi jätin tuon kielikurssin silloin pois. Nyt ollessani vankasti A1-linjalla, on luonnollista suorittaa kaikki kolme klassista kieltä.

Latinan luennot ovat mielestäni olleet tänä vuonna kaikista mukavimpia, mikä johtuu varmaan monestakin seikasta. Ensinnäkin olen ylipäätään kielirakas ihminen, mikä lienee tässä blogissakin käynyt selväksi. Toiseksi latina on valtavan helppoa kreikan opiskelun jälkeen: kielet ovat logiikaltaan uskomattoman samankaltaiset ja lisäksi englannin ja sivistyssanojen kautta latinan sanastoakin tuntee valmiiksi jo paljon. (Olenkin vitsaillut, että olen näillä tunneilla oppimassa, että osaan jo latinaa.)

Lisäksi kyseisissä luennoissa on vain se oma fiiliksensä. Ne ovat minulle kohtuullisen aikaisena ajankohtana, ja on jotenkin tavattoman tunnelmallista käydä ostamassa kahvi ja astella valoisaan luentosaliin aamupäivän tuoksinassa, istahtaa alas ja kuunnella kaikessa rauhassa opetusta, rentoutuen ja nauttien.

Mielestäni opettajamme on taitava, selkeä ja miellyttävä, ja olen sisäistänyt uudetkin asiat hyvin nopeasti. Olen jo yhden periodin jälkeen päässyt kieleen niin hyvin sisään, että pystyisin varmaan hitaasti kirjoittamaan tätä blogiakin latinaksi. Eräs nettisanakirja on ollut huomattava apu siinä mielessä, että sieltä on nopeaa tarkistaa eri sanojen taivutustaulukot. Lisäksi kannan tunneilla mukana yleensä kielioppikirjaa sekä painettua sanakirjaa, jollaisen löytäminen olikin hyvin vaikeaa: tämäkin on lainassa eräältä kaverilta.

Mitä on sanottava latinan kielestä? Minun mielestäni siitä huokuu samaan aikaan sivistys, voima ja mahtipontisuus, kaikki asioita, joista pidän. Tämä kieli sopii minusta erinomaisesti massiivisiin kuorolauluihin mutta myös akateemiseen maailmaan.

Kielen rakenne on tosiaankin hyvin samankaltainen kreikan kanssa. Sijamuotojen käyttö on samantapaista, samoin verbien aikamuotojen. Latinassa aspekti on läsnä samoin kuin kreikassa: esimerkiksi menneisyydessä tapahtunutta tekoa voidaan ilmaista joko kerrallisena/päättyneenä tai jatkuvaluonteisena käyttäen eri aikamuotoja (kreikassa imperfekti ja aoristi, latinassa imperfekti ja perfekti). Jollain tapaa latina tuntuu minusta vieläkin helpommalta kuin kreikka: esimerkiksi artikkeleita ei tässä kielessä käytetä ollenkaan, ja tokihan myös kirjaimisto on sama kuin omamme.

Merkittävin vaikeus tässä kielessä liittyy mielestäni ääntämykseen. Latinassa ei nimittäin ole helppoa erottaa, äännetäänkö sanan vokaalit pitkinä vai lyhyinä: pituutta ei normaalisti mitenkään merkitä sanoihin. Koska vokaalien pituudet ovat olennaisia myös sanan painon määrittämisessä, muuttuu ääneen lukeminen aika vaikeaksi, ellei pitkiä vokaaleita ole merkitty viivoilla kirjainten päälle – tällainen tapa on luennoilla tarpeellisessa määrin käytössä.

Ääntämys on itse asiassa myös asia, joka minua on jonkin verran latinassa häirinnyt, vaikka muuten siitä pidänkin. Minusta pitkiä vokaaleita on yksinkertaisesti liikaa! Ennen kuin olin alkanut opiskella latinaa, olin tietysti törmännyt lukuisiin lentäviin lauseisiin ja kirkollisiin teksteihin etc. Kuinka coolilta ne olivatkaan näyttäneet juuri siksi, että olin kuvitellut lähes kaikkien vokaalien olevan lyhyitä! Tämä kuvitelma loi latinaan mielessäni mukavan rytmin. Mutta kun totuus valkeni, koki fanitukseni hienoista takapakkia. Esimerkiksi Caesarin kuolematon ”Veni, vidi, vici” tulisi ääntää ”Veenii, viidii, viikii”. Samoin sanan Euroopan unioni ablatiivimuodon Unione europaea ääntämiseen kuluu odotettua pidempikin aika: Uunioone euroopeeaa. Jotenkin näin suurella määrällä pitkiä vokaaleita puhuminen tuntuu muuttuvan aika työlääksi.

Luennoilla käytetään niin sanottua klassista ääntämystä, jossa esimerkiksi c äännetään aina k:na: circus ääntyy kuin kirkus. Itse pidän oikeastaan enemmän niin kutsutusta keskiaikaisesta tai kirkollisesta ääntämyksestä, joka usein tuo mieleen italian. Siinä c ääntyy e:n ja i:n edellä tsh ja g muuten samoin mutta vain soinnillisena. Myös t ääntyy joskus kuten ts ja qu enemmän kuin kw eikä kv, kuten klassisessa ääntämyksessä. Myöskään pitkät vokaalit eivät tunnu olevan niin korostetussa roolissa kirkollisessa ääntämyksessä. Näin siis löydän itselleni lohdutusta myöhäisemmästä tavasta klassisen sijaan.

Innostuinpa taas purkautumaan kielestä. Oli miten oli, latina on perin hauskaa ja sen opiskelu tullee jatkumaan vielä pitkälle ensi vuoteen saakka.

 

Tällä hetkellä eletään siis jo toista periodia, minulle se pitää sisällään proseminaarin ja latinan lisäksi eksegetiikan kurssin Jeesuksen ihmeistä sekä luterilaisen reformaation teologiaa, joka sopiikin oivasti käsillä olevaan reformaation merkkivuoteen. Palailen taas tämän sarjan merkeissä luultavasti lähempänä joulua.

Valete!

Polykarpoksen marttyyrikuolema

Turkin länsirannikolla sijaitsee İzmir, eräs maan suurimmista kaupungeista. Tuolla paikalla on asuttu jo ammoisista ajoista asti, ja muinaisuudessakin Smyrna, niin kuin sitä silloin nimitettiin, oli vaikuttava näky.

Kaupunki sijaitsi lahden pohjukassa, Egeanmereen laskevan Meles-joen suulla, ja se oli rakennettu kaarevan Pagos-vuoren kupeeseen. Aleksanteri Suuren ajan jälkeen siitä oli tullut kukoistava kauppapaikka, ja se lienee jo ensimmäisellä vuosisadalla ollut sadantuhannen asukkaan koti. Smyrnan kadut olivat leveitä ja päällystettyjä, rakennukset mahtavia. Vähän-Aasian helmi oli tunnettu sekä tieteen että kulttuurin kehtona: siellä olivat lääke- ja luonnontieteelliset koulut, siellä komeili valtava teatteri vuoren rinteellä. Myös uskonnollisesti kaupunki oli moninainen: merkillepantava oli keisari Tiberiukselle omistettu temppeli, jonka hulppea Kultainen katu yhdisti Zeuksen ja Kybelen pyhättöön. Smyrna oli kauneudellaan ansainnut nimen "Aasian koristus".

Kaupungissa oli varhaisista ajoista asti ollut kristillinen seurakunta, ja jo Ilmestyskirjassa kirjoitettiin tämän seurakunnan enkelille. Elämä ei kaikin ajoin ollut helppoa tuossa paikassa, joka tuli myös marttyyriveren vuodatuksesta kuuluisaksi. Eräs ja kenties kuuluisin Smyrnan seurakunnan marttyyreista oli sen piispana toiminut Polykarpos, jonka sanotaan olleen apostoli Johanneksen oppilas. Tämä on tarina Polykarpoksen viimeisistä hetkistä vapaasti kerrottuna uudelleen.

***

Toisen vuosisadan puolivälissä Smyrnassa riehuivat vainot. Kristittyjä surmattiin ja kidutettiin ja heitä vaadittiin kieltämään uskonsa. Tämän paineen alla jotkut kestivät, toiset eivät. Näinä vaikeina aikoina myös vanhaa Polykarposta yritettiin saada lähtemään kaupungista. Ikämies ei ollut moksiskaan, mutta huolimatta halustaan jäädä hän lopulta taipui lähtemään pienelle tilalle kaupungin lähistölle. Hän rukoili siellä yötä päivää kaikkien puolesta ja kaikkialla maailmassa olevien seurakuntien puolesta. Eräänä päivänä hän näki näyn, jossa hänen pieluksensa syttyi tuleen ja paloi poroksi.

"Minä joudun elävältä poltettavaksi", hän sanoi ystävilleen.

Ei kulunut kauaakaan, kun vainoajat saapuivat. He kiduttivat orjapoikaa, joka suostui lopulta kertomaan Polykarpoksen piilopaikan. Niin ratsumiehet sitten lähtivät hoitamaan pidätystä poika mukanaan. Oli perjantaipäivä, ja iltamyöhällä he löysivät Polykarpoksen makaamasta eräässä yläkerran huoneessa.

"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoi Polykarpos ja asteli alakertaan keskustelemaan miesten kanssa. Hän käski tarjota tulijoille syötävää ja juotavaa niin paljon kuin nämä vain ikinä tahtoivat ja pyysi puolestaan itse tunnin aikaa rukoilla huoleti. Miehet suostuivat, ja kävikin niin, että Polykarpos ei voinut vaieta kahteen tuntiin, niin täynnä Jumalan armoa hän oli. Monet kuulijat tulivat jopa katumapäälle siitä, että olivat tulleet ottamaan kiinni näin kunniallista miestä.

Rukouksen viimein tauottua Polykarpos vietiin kaupunkiin aasin selkään pantuna. Eipä aikaakaan, kun vastaan tuli poliisipäällikkö Herodes yhdessä isänsä Niketeen kanssa. He siirrättivät Polykarpoksen vaunuihin ja istahtivat hänen viereensä.

"Mitä pahaa siinä on, jos sanoo: 'Keisari on herra', uhraa ja tekee mitä siihen kuuluu, ja näin pelastuu?" he kysyivät. Polykarpos ei vastannut mitään. Heidän yhä jatkettuaan he kuitenkin saivat lyhyen vastauksen: "En aio tehdä teidän neuvojenne mukaan."

Herodes ja Niketes uhkailivat vankiaan ja jopa tönäisivät hänet vaunuista niin, että hän loukkasi säärensä. Mutta Polykarpos käveli reippaasti ikään kuin mitään ei olisi sattunut.

He saapuivat kilparadalle, jolla vallitsi niin kova meteli, ettei siellä voinut kuulla kenenkään puhetta. Polykarpoksen saapuessa taivaalta kuitenkin kajahti merkillinen ääni, joka rohkaisi häntä. Puhujaa ei kukaan nähnyt, mutta paikalla olleet kristityt olivat kuulleet nuo taivaalliset sanat.

Hirmuisen metelin saattelemana Polykarpos asetettiin prokonsulin eteen, ja tämä kysyi häneltä: "Oletko sinä Polykarpos?"

"Kyllä", Polykarpos vastasi. Prokonsuli kehotti tätä kieltämään uskonsa vedoten muun muassa Polykarpoksen korkeaan ikään.

"Vanno keisarin onnettaren kautta, muuta mielesi, sano: 'Alas jumalankieltäjät!'" hän maanitteli.

Silloin Polykarpos loi vakavan ilmeen saattelemana silmäyksen koko kilparadalla oleilevaan ihmisjoukkoon, noihin pakanoihin, jotka siellä olivat, ja viittasi kädellään heihin päin. Sitten hän huokasi, katsahti taivaalle ja lausui: "Alas jumalankieltäjät!"

Prokonsuli ei antanut tämän käänteen murtaa taistelutahtoaan.

"Vanno, niin minä päästän sinut! Herjaa Kristusta!"

Polykarpos lausui: "Jo kahdeksankymmentä kuusi vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut?"

Itsepintaisesti prokonsuli yritti saada vanhusta vannomaan, mutta tämä totesi olevansa kristitty ja haastoi virkamiestä vain sanomaan päivän, ja hänelle kyllä kerrottaisiin tarkemmin, mitä kristinusko oli.

"Minulla on petoja, ja heitän sinut niiden joukkoon, jollet muuta mieltäsi", prokonsuli sanoi.

"Käske ne tänne", sanoi Polykarpos, "mutta minä en voi muuttaa mieltäni niin, että kääntyisin paremmasta huonompaan; hyvä vaihdos sen sijaan on siirtyminen pahasta oikeaan."

"Minä käskenkin polttaa sinut tulessa, jos halveksit petoja, jos kerran et mieltäsi muuta", prokonsuli uhkasi.

Polykarpos sanoi: "Sinä uhkaat tulella, joka hetkisen palaa ja vähän ajan päästä sammuu. Sinähän et tunne tulevan tuomion tulta, joka odottaa jumalattomia heidän iankaikkiseksi rangaistuksekseen. Mitä vitkastelet? Pane toimeen, mitä tahdot!"

Tätä ja vielä muuta puhuessaan Polykarpos täyttyi rohkeudella ja ilolla: hänelle sanottu ei saanut häntä masentumaan tai kauhistumaan, kun taas prokonsuli meni suunniltaan. Hänen airuensa lähetettiin kilparadan keskelle kolmesti kuuluttamaan Polykarpoksen olevan kristitty. Pakanat ja Smyrnan juutalaiset huusivat hillittömän raivon valtaamina: "Tämä on tuo Aasian opettaja, kristittyjen isä, meidän jumaliemme hävittäjä, joka opettaa monia olemaan uhraamatta ja osoittamatta kunnioitusta."

Polykarpoksen saaman näyn toteenkäyminen lähestyi. Kansanjoukko toi paikalle puita ja kuivia risuja työmailta ja kylpylöistä. Kun rovio oli valmis, Polykarpos riisui vaatteensa. Hänet aiottiin myös naulata kiinni, mutta hän sanoi: "Antakaa minun olla niin kuin olen. Hän, joka auttaa minua kestämään tulen, auttaa minua myös pysymään hievahtamatta roviolla ilman teidän nauloistanne saatavaa varmistusta."

Niin häntä ei naulattu kiinni, vaan ainoastaan sidottiin. Kuin ylevä oinas, Jumalalle uhrattava polttouhri, hän kohotti jälleen katseensa taivasta kohti ja lausui rukouksen, jossa hän ylisti Isää Jumalaa siitä, että hänet oli katsottu tämän päivän ja hetken arvoiseksi, pääsemään marttyyrien lukuun.

Kun aamen oli viimein kiirinyt kilparadalle ja rukous päättynyt, palvelijat sytyttivät tulen. Mutta leimahduksen jälkeen tapahtui suuri ihme. Liekki muodosti holvin, kuin tuulen pullistaman purjeen, ja ympäröi Polykarpoksen ruumiin sitä lainkaan tuhoamatta. Sen sijaan tuo ruumis oli kuin kulta tai hopea, joka hehkuu ahjossa. Areenalle levisi myös suitsukkeen tai kalliin hajuaineen tapainen sanomattoman hyvä tuoksu.

Kun tuli ei voinutkaan tuhota Polykarpoksen ruumista, käskettiin pyövelin mennä antamaan armonisku tikarilla. Kun hän löi aseellaan, pulppusi ulos niin suuri määrä verta, että tuli sammui saattaen kansanjoukon ymmälleen ja ihmetyksiin.

Kristityt olisivat mielellään ottaneet haltuunsa Polykarpoksen ruumiin jäännökset, mutta Niketes, joka oli istunut poikansa kanssa Polykarpoksen kanssa vaunuissa, yllytettiin anomaan, ettei asianomainen virkamies luovuttaisi ruumista. Niketes nimittäin sanoi haluavansa varmistaa, etteivät kristityt alkaisi palvoa Ristiinnaulitun sijaan Polykarposta. Tähän häntä olivat yllyttäneet juutalaiset, jotka myös tarkoin pitivät silmällä kristittyjä, kun he olivat aikeissa ottaa ruumiin.

Nähtyään juutalaisissa heränneen kiistanhalun sadanpäämies ei kuitenkaan antanut kenellekään lupaa ottaa ruumista, vaan poltti sen roomalaisen tavan mukaisesti. Myöhemmin kristityt ottivat talteen marttyyrin luut ja asettivat ne niiden arvoa vastaavaan paikkaan. He alkoivat kokoontua tuossa paikassa, eivät palvoakseen vaan viettääkseen Polykarpoksen marttyyrikuoleman päivää niiden muistoksi, jotka olivat ennen heitä kamppailleet ja niiden harjoitukseksi ja vahvistukseksi, jotka vastedes joutuisivat kamppailuun. He kutsuivat tuota päivää Polykarpoksen syntymäpäiväksi.

***

Polykarpoksen tarina kirjoitettiin muistiin, ja ajan myötä muuan Pionios etsi ajan varrella melkein loppuun kuluneet kirjoituksen osaset ja jäljensi tekstin, joka oli erään Isokrateen tekemä kopio. Isokrates puolestaan oli tehnyt jäljennöksen Gaiuksen tekstistä ja Gaius Irenaeuksen, Lugdunumin piispan, joka tunnetaan suurena harhaoppien kumoajana ja yhtenä ensimmäisistä merkittävistä teologeista. Tuon Polykarpoksen oppilaaksi kerrotun miehen elämä ja teot ovat kuitenkin jo vallan toinen juttu.

Ylläoleva kertomus perustuu suurimmaksi osaksi Markion-nimisen henkilön nimissä olevaan Polykarpoksen marttyyrioon. Kyseinen teos luetaan apostolisten isien kirjoitusten joukkoon, ja se on julkaistu suomeksi käännettynä ainakin kokoelmassa Apostoliset isät (STKS:n julkaisuja nro 100). Olen pääosin kirjoittanut uuteen muotoon Heikki Koskenniemen kääntämän tarinan mutta säilyttänyt silti joitakin sanamuotoja, kuten valtaosan repliikeistä, samoina.

Koin kertomuksen koskettavaksi lukiessani sitä ensimmäistä kertaa, ja sain tästä innostusta tuoda sitä yleisön saataville uudella tavalla. Sitä, onko kertomus kaikilta osin totta, on vaikea sanoa, mutta mielestäni se on kuitenkin sanomaltaan vaikuttava ja rohkaiseva: yhä tänä päivänäkin kristittyjä vainotaan eri puolilla maailmaa, vaikka sitä ei länsimaissa välttämättä tulla ajatelleeksi. Tässä kertomuksessa etenkin Polykarpoksen omat sanat koen mielenkiintoisella tavalla osuviksi ja vaikuttaviksi, vaikka lausutaan suuren uhan edessä.

Smyrnaa koskevat luonnehdinnat olen koonnut eri lähteistä, joiden uskoisin olevan pääosin tässä kohtaa luotettavia. Jokunen virhe saattaa kaikesta huolimatta joukossa olla, missä tapauksessa pahoittelen. Onneksi kertomuksen pääpaino on kuitenkin miljöön sijaan tapahtumissa, jotka olen pyrkinyt tarkasti toistamaan sellaisina kuin ne alkuperäiskirjoitukseen on kerrottu tiivistäen kuitenkin joissain kohdin.

Kuvat olen hakenut Wikimedia Commonsista. Muita käyttämiäni lähteitä ovat seuraavat:

⦁ Apostoliset isät
⦁ ESV-tutkimusraamattu
⦁ Iso Raamatun tietosanakirja
⦁ Wikipedia
⦁ www.bibleplaces.com/smyrna/
⦁ www.biblestudytools.com/encyclopedias/isbe/smyrna.html

Kokemuksia teologian opiskelusta 12: Kesän rämpimiset

Jälleen on pyörähtänyt käyntiin uusi lukuvuosi, minun kolmanteni. Mikäli asiat soljuvat odotetusti, suoritan tämän vuoden aikana kandidaatintutkielmani loppuun. Odotukseni ovat korkealla: vuoteen tullee proseminaarin lisäksi sisältymään myös lisää eksegetiikkaa ja systemaattista teologiaa, latinaa sekä soveltavia opintoja. Näistä kirjoittanen lisää sitten, kun ensimmäinen periodi on päättynyt, nyt on aika tehdä tarpeelliset päivitykset kesällä suorittamistani opiskeluista.


Kreikka: Kreikankielinen Uusi testamentti: Kirjeet
Kirkkohistoria: Kirkkojen ja tunnustuskuntien historia

Kuten viimeksi kerroin, unohdin ilmoittautua varsinaiseen kreikan jatkokurssin tenttiin. Samaten kirkkohissan lukukurssin tenttipäivää siirsin jatkuvasti kauemmas, mutta lopulta päädyin suorittamaan sen yhdessä ja samassa tenttitilaisuudessa kreikan kurssin kanssa. Niin siis eräänä kesäkuisena päivänä lähdin tavoittelemaan kymmentä opintopistettä yhdellä istumalla.

Kreikka ei minua juurikaan jännittänyt: luin muistaakseni alueena olevat Uuden testamentin kirjeet läpi enkä tehnyt paljoa enempää. Sanakirja sai normaaliin tapaan olla tentissä mukana, ja tehtävät koostuivat tekstijaksojen kääntämisestä ja sanojen määrittelystä.

Kirkkohistoria sen sijaan kuumotti. Numerolla ei ollut minulle juurikaan väliä enää tässä vaiheessa, halusin vain saada kurssin ja opintopisteet pois päiväjärjestyksestä. Paaveja koskevan kirjan osuuden olin jo aikoja sitten käynyt läpi, kalvinismia koskevaa en lopulta tainnut loppuun edes lukea. En kokenut enää olevani sellaisella motivaatioasteella, että minulle olisi kirjasta juurikaan jäänyt mitään mieleen. Etsin sen sijaan netistä joukon kirja-arvosteluja ja tekstejä koskien kyseistä kirjaa ja luin niitä. Paaveista kertasin omia muistiinpanojani, ja sitten oli koitoksen aika.

Sain tenttitilaisuudessa kummankin tentin eteeni, ja tartuin ensiksi varmempaan eli kreikkaan. Sen selätettyäni siirryin kirkkohistoriaan, jossa muistaakseni oli kaksi kysymystä kummastakin kirjasta, ja näistä piti valita yhteensä kolme ja kirjoittaa niihin esseevastaukset. Paavit olivat minulla paremmin hallussa, joten valitsin niitä koskevien kysymysten lisäksi yhden kalvinismikysymyksen. Kirjoiteltuani esseet poistuin salista: aikaa suorituksiin oli varattu nelisen tuntia, mutta minä olin mielestäni tyytyväinen vastauksiini jo ennen kuin kolme tuntia oli kulunut. Periaatteessa olisin voinut ehtiä tehdä vielä kolmannenkin tentin esimerkiksi joltain kielikurssilta.

Kirkkohistorian osuus meni omasta mielestäni melko heikosti, ja jännitinkin pitkään, olinko päässyt läpi. Sain tästä kurssista lopulta tietääkseni ensimmäisen kakkosen koko yliopistoaikanani, mutta olin siihen suhteellisen tyytyväinen ja sain huokaista helpotuksesta. Kreikka meni odotetusti hyvin.


Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena

Luulin jo suorittaneeni kymmenen opintopisteen kivijalkakurssista puolet ennen kesää, mutta sainkin erään siihen kuuluvan suorituksen, hermeneuttisen kehitystehtävän, takaisin. Professori ei ollut hyväksynyt sitä, sillä esseessäni oli kyllä hyvin omaa pohdintaa ja kokemusta, mutta liian vähän keskustelua tutkimuskirjallisuuden kanssa. Niin minun sitten piti palata esseen pariin.

Työskentely kuitenkin hidastui merkittävästi useista syistä. En ollut oikein varma, mitä minulta tarkkaan ottaen vaadittiin, ja jouduin esittämään tarkempia kysymyksiä sähköpostitse. Koin, että minulta odotettiin historiallis-kriittisten kommentaarien käyttöä, mutta en käsittänyt, miten olisin niitä voinut hyödyntää. Harmonisointia koskevassa esseessäni olin tuonut esille, että keskityn nimenomaan teksteihin niiden lopullisessa muodossaan: voiko niitä harmonisoida sellaisina kuin me ne tänä päivänä tunnemme. Siten en kokenut, että tekstien syntyhistoria olisi suurestikaan vaikuttanut tutkimukseeni.

Erinäisistä syistä johtuen sähköpostivastausten saaminenkin kesti kohtuullisen kauan, ja niin työni pitkittyi entisestään. Elokuussa sain ongelmakenttään viimein jotain selvyyttä ja kykenin aloittamaan esseen parantelun toden teolla. Sittemmin minua ovat hidastaneet vielä monet vapaa-ajan sosiaaliset menot ja alkaneet muut kurssit. Deadline tehtävälle on lokakuussa, ja uskon selviäväni työstä siihen mennessä.

Kivijalkakurssiin kuuluu myös B-osa, joka on viiden opintopisteen laajuinen. Sen ajattelin suorittaa esseellä, joka käsittelee sitä, miten Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä on käytetty Vanhaa testamenttia. Essee vaatinee kohtuullisen paljon lukemista taustalle, ja sainkin ilokseni kirjavinkkejä. Myös tämän tehtävän pitäisi olla ensi kuussa valmis, sillä seminaarin alkaessa kivijalkakurssin tulisi olla suoritettuna.


Yritän saada itseäni lukemaan ja työskentelemään, vaikka aina ei tuntuisikaan siltä. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin sydämeni ala, vaikka innostusta ei joka hetki löytyisikään.

Ekskursio Suomi tulessa -herätyskokoukseen

Olin saanut kuulla miehen nimeltä Rodney Howard-Browne olevan saapumassa Suomeen. Sarja herätyskokouksia Suomi tulessa -nimen alla tultaisiin pitämään viitenä perättäisenä päivänä Helsingin jäähallilla. Kiinnostuin kovasti menemään paikan päälle. Korviini oli kantautunut juttuja niin menestysteologiasta kuin torontolaisuudestakin, ja halusin kovasti itse päästä omin aistein todistamaan näitä ilmiöitä, jos niitä suinkin ilmenisi. Tässä kirjoituksessa palaan asioihin muistiinpanojeni pohjalta, pyydän anteeksi, jos noiden nopeasti kirjoitettuihin merkintöihin perustautuen olen tullut ilmaisseeksi jotain epätarkasti.

Saavuin jäähallille melko hyvissä ajoin, minkä olin lukenut olevan suotavaa. Vielä ei ollut juurikaan jonoa, kun astelin sisälle erään kaverini kanssa (ekskursiolle saapui mukaan lisäksi vielä pari muuta, hieman myöhemmin tullutta kaveria). Melko pian tultuamme sisään meidän piti ilmoittautua. Kirjoitimme erääseen lappuun tietojamme, joskin ymmärtääkseni vain nimi oli oleellinen. Saimme myös kiinnitettävät nimikyltit, joiden varsinainen tarkoitus ei minulle kuitenkaan koskaan selvinnyt.

Katselin ympärilleni ja huomasin sekä kirjamyyntipisteen että erään lehden mainospisteen. Odotellessamme muita seurueemme jäseniä meille tultiin myös mainostamaan raamattukoulua. Huomasin tekstin River – ilmeisesti aikoinaan vierailemani River Helsinki -yhteisö oli mukana tässä tapahtumassa.

Jono ulkona kasvoi. Kun tilaisuuden alku lähestyi, menimme sisään kaukaloon, johon oli koottu penkkejä. Varsinaiset jääkiekkokatsomot eivät olleet juurikaan käytössä, joten lopulta ihmisiä oli suunnilleen suuren kirkkosalillisen verran. Tunnelma oli odottamaani tiiviimpi, valtaosa penkeistä oli käytössä.

Tilaisuus alkoi ilmoituksilla, joita kertoi eräs nainen. Lastenhoito, kirjamyynti ja eräs Howard-Brownen uusi kirja saivat maininnat. Myös hieman yllättäen valokuvauksen kerrottiin olevan kiellettyä, ja kännyköitä ohjeistettiin laittamaan pois. TV7 oli sen sijaan ymmärtääkseni tilaisuuden virallinen taltioija. Infonaisen puhe oli hyväntuulinen ja vitsikäs, se toi mieleeni käyntini Riverillä. Hän seisoi lavalla, jossa oli monihenkinen orkesteri, ja sivuilla oli screenit, jotka välittivät tietoa.

Hetken kuluttua noustiin ylös ylistämään Petri Kososen yhtyneineen johtamana. Ääni oli suhteellisen kova, mutta mielestäni ylistyskappaleet olivat musiikillisesti toimivia ja soundeiltaan mukaansatempaavia. Ylistystä kesti melko tarkkaan puoli tuntia. Ihmisiä yllytettiin laittamaan käsiä yhteen. Laulamisen aikana kuuluikin jonkin verran taputusta ja monet kohottivat kätensä. Eräässä välipuheessa annettiin vapaus juostakin, minkä toteuttamista en kuitenkaan itse huomannut. Sen sijaan ihmiset innostuivat kyllä hytkymään ja hyppimään paikallaan. Tilaisuudessa laulettiin muun muassa Chris Tomlinin kappaletta Our God suomeksi ja sitten englanniksi, ja ylistysjakson lopulla tuli itse Howard-Browne lavalle.

Hän rukoili mainiten taivaan viinin ja Jumalan virrat, muistaakseni hän myös rukoili tälle illalle seurauksia. Tulkki käänsi hänen sanomiaan lyhyitä puhejaksoja perässä suomeksi. Ihmisillä olivat kädet ylhäällä, ja rukoilijan ääni taisi kohota eräässä vaiheessa hieman.

Seurasi ensimmäinen Howard-Brownen puheista, tämä oli ikään kuin ”lämmittely”, ei aiheeltaan vielä erityisen syvällinen. Puhuja mainitsi suomalaisten varauksellisuuden, mutta kertoi myös näiden lopulta tilaisuuden edetessä äityvän elävämmiksi. Hän korosti joulun, pääsiäisen ja helluntain juhlintaa päivittäin eikä vain kerran vuodessa. Kuten Raamattu sanoo, jos ihmiset olisivat vaiti, kivet huutaisivat. Kai olet parempi kuin kivi? kysyi Howard-Browne. Kuka haluaisi tulla korvatuksi kivellä? Hän yllytti ihmisiä huutamaan, mutta ääntä ei ilmeisesti aluksi tullut tarpeeksi. Muiden lopulta hiljennyttyä eräs ihminen huusi yksin ja puhuja jutteli tämän jälkeen hänelle henkilökohtaisesti.

Kun sattui hiljainen hetki, jostain kuului naurua. Howard-Browne laskeutui alas lavalta ja alkoi kuljeskella ympäriinsä puhuen samalla siitä, mitä juuri teki. Hän lahjoitti yleisölle lukuisia tuotteita, niistä kai valtaosa videotallenteita. Niitä haluavat ihmiset viittasivat ja puhuja antoi tuotteen jollekin heistä, joskus jopa heittämällä. Eräs tuote oli hänen mukaansa ainutlaatuinen: se oli ilmeisesti kahden tunnin video ”rukouskeskuksesta”, jossa rukoiltiin joka hetki vuorokauden ympäri. Muiden aiheita olivat ainakin pelon kanssa taisteleminen, hengellinen nälkä, hengen vauraus, voima hankkia vaurautta, Jumalan kohtaaminen, armolahjat ja Jumalan kosketus.

Tämän osion jatkuttua noin viisitoista minuuttia tuli eräs yksittäinen henkilö esittämään laulun lavalle. Musiikki ei ollut tällä kertaa liveorkesterin soittamaa. Käsiä kohosi jälleen ja muutama nousi seisomaan, yhtäkkiä suurempikin joukkio nousi.

Seuraavaksi oli vuorossa Howard-Brownen hieman pidempi puhe, joka edelsi rahankeruuta. Hän mainitsi, että he eivät tulleet Suomeen rahan perässä, ja kertoi, että puolet budjetista oli jo tähän mennessä täytetty. Muutenkin mies tietyissä väleissä tuntui painottavan sitä, että hän ei halua painostaa lahjoituksiin, tähänkin tilaisuuteen oli vapaa pääsy. Toisaalta hän puhui rahasta paljon muutakin. Jos ihmisellä on ”iso näky”, fakta on, että hän tarvitsee rahaa. ”The bigger the vision, the bigger the provision.”

Muistaakseni sanaa menestysteologia ei tilaisuudessa mainittu, mutta vaurausteologia kylläkin, ja sitä Howard-Browne pyrki monilla raamatunkohdilla puolustamaan. Jos ymmärsin oikein, hänen ajatuksensa oli se, että vauraus ja jonkintyyppinen rikkaus kuuluvat uskovan elämään. Hän kovensi ääntään ja puhui tulkin päälle selostaessaan raamatunpaikkoja. Hän korosti ettei ole yksinäinen ratsastaja, vaan pitää Raamattua esillä.

Kirkon tukemisen verovaroilla hän näki syyksi sille, että ihmiset eivät Suomessa halua antaa. Hän kehottikin antamaan vapaaehtoisesti Jumalalle. Miten rahaa, joka otetaan suoraan palkan päältä, voidaan sanoa antamiseksi? Howard-Brownen mukaan ihmiset jämähtävät seurakunnassa paikoilleen, kun puhutaan rahasta. Seurakunnan jäsenten kuitenkin tulisi olla kaikkein anteliaimpia. Jokapäiväisen antamisenkin käsite tuli mainituksi.

Puheessa vilisi mielenkiintoinen termistö. Köyhyyden henki täytyy murtaa Jumalan ihmisten elämästä ja myös Suomen yltä… Voi tapahtua suuria asioita… Kuka haluaa, että Jumala siunaa sinua? Jumala laittoi sinut tänne menestymään…

Hän kertoi kohdanneensa kritiikkiä näiden opetusten takia mutta kehotti antamaan hedelmän puhua puolestaan. Howard-Browne tuntui eräässä vaiheessa ottavan epäsuorasti kantaa myös hänestä kulkeviin huhuihin. Vuosia sitten hänen luo oli tullut henkilö veljensä kanssa, ja 10 minuutin jälkeen nämä olivat todenneet, että Howard-Browne ei ole kultikko tai harhainen. Tässäkin puheessa hän tuntui linjaavan aika vahvasti todetessaan, että ainoat, jotka eivät tykkää hänen täällä sanomastaan, ovat ihmiset, jotka eivät halua tulla siunatuiksi. Hän kehotti tällaisia ihmisiä ilmeisesti jopa lähtemään pois.

Puhe sai yllättäenkin hyvin poliittisen sävyn, kun Howard-Browne kertoi paavin kehottaneen Puolassa avaamaan rajat. Howard-Browne kehotti puolestaan paavia avaamaan ensin Vatikaanin, muurit alas vain. Lopulta ei ollut kovin vaikeaa sijoittaa Howard-Brownea poliittiselle kartalle: hän puhui pakolaisista, joiden ei tulisi tuoda omia lakeja mukanaan. Hänen mukaansa Euroopassa saa rasistin leiman, jos vastustaa laitonta maahanmuuttoa. Howard-Browne itse halusi, että kansakunnat pysyvät yhtenäisinä. Myös yleisössä tuntui olevan paljon hänen kanssaan samanmielisiä. EU:n lippu sai buuauksia, kun Howard-Browne kysyi, kuka piti siitä. Hän oli globalismin jyrkkä vastustaja.

Hän kertoi myös omaavansa epäluottamuksen mediaan ja poliittikkoihin. Erityisesti hän vaikutti olevan Obama-kriittinen, mainitsi presidentin valehdelleen sinä päivänäkin, tosin kertomatta tarkalleen missä kohtaa.

Rukouksen jälkeen oli mahdollista antaa. Howard-Browne sanoi muistaakseni vielä, että yli yhdeksän miljoonaa ihmistä on pelastunut tämän palvelutyön kautta. Itse antaminen onnistui ainakin kortilla, ”tilisiirtolupausuhrilappujen” kautta tai hieman myöhemmin kuvioihin tulleiden perinteisempien kolehtikoppien kautta. Howard-Browne sanoi, että nyt voi mennä vessaan, mutta sen ei tule antaa olla ainoa uhri.

Amerikkaa ja politiikkaa koskevat osuudet tässä puheessa eivät olleet mielestäni niin selkeästi rahaan liittyviä, mutta kaiken kaikkiaan tämä ”kolehtipuhe”, jos sitä siksi haluaa kutsua, kesti vajaan tunnin.

Kun eräs nainen oli siunannut meitä laulullaan, Howard-Browne aloitti uuden puheen. Hän sanoi, että elämme viimeisiä aikoja ja että Jeesus on tulossa takaisin niitä varten, jotka ovat valmiina. Seurakunnan kokous on tärkeä asia, vaikka mistään ei löydäkään täydellistä seurakuntaa. Jumalan sanassa on kaikki järjestyksessä. Efesolaiskirjeen mukaan Jumala antoi seurakuntaan apostoleita, profeettoja, evankelistoja sekä paimenia ja opettajia. Howard-Browne lisäsi, että Raamattu ei sano Jumalan antaneen paavia tai kardinaalia.

Howard-Brownen mukaan Jumala tuo edelleen apostoleita ja he ovat tänäänkin olemassa, mutta he eivät ole samoja kuin Kristuksen 12 opetuslasta. Apostoli on henkilö, joka on lähetetty ja istuttaa seurakuntia, hän on kuin peukalo kädessä. Monet kutsuvat itseään apostoleiksi, mutta tämä piti puhujan mukaan kyetä demonstroimaan.

Puhuja kertoi myös siitä, miten tärkein asia palvelutehtävässä on sielujen pelastus. Ihminen voi mennä terveenä helvettiin: pelkkä ajallisiin ja fyysisiin tarpeisiin vastaaminen ei siis riitä.

Nyt on aika tehdä ”maksimi”, ei vain ”minimiä”. Jos seurakunta mobilisoituu, koko Suomi voi tulla ravistelluksi kahdessa vuodessa. Puheesta jäi osaksi mieleen juuri Suomi-keskeisyys. ”Valmistautukaa, sillä suomalaiset tulevat!” taidettiin jossain kohtaa innostaa. Suomi mainittiin ylipäätänsä tilaisuudessa usein, ja tästä moni yleisössä vaikutti pitävän.

Jälleen päästiin katolisen kirkon ja politiikan pariin, kun Howard-Browne kertoi siitä, miten Vatikaanin pankki on historian aikana ryövännyt. Mies tunnustautui nationalistiksi ja sanoi, että Trumpiakin vihataan siksi, koska tämä on nationalisti.

Myös tämä puhe kesti vajaan tunnin, ja sitten alkoi toiminnallisempi osuus, joka toi mieleeni tyypillisen vapaakristillisen kaavan, erityisesti vielä muuan yhteisön nimeltä Suhe. Päät painettiin ja edestä alettiin puhua evankelioivia sanoja. Sinun tulee olla uudestisyntynyt. Tänään voit pelastua, et ehkä saa toista tilaisuutta. Missä vietät ikuisuutesi? Musiikki alkoi jossain vaiheessa soida Howard-Brownen jatkaessa puhumistaan. Hän etsi käsienkohottajia jopa katsomon osien mukaan (This section here…) ja sanoi siunauksia. Suhesta tämä toiminta alkoi laajemmin poiketa vasta sitten, kun käsien kohottajat pyydettiin eteen. Niinpä ihmiset alkoivat mennä, heitä oli kymmenittäin. Musiikki soi edelleen. Tulkaa Jeesuksen luo, kehotettiin.

Sitten seurasi niin kutsuttu syntisen rukous, jossa yleensä pyydetään syntejä anteeksi ja Jeesusta asumaan sydämeen. Se rukoiltiin toistaen Howard-Brownen ja tulkkauksen perässä. Sitten ihmisiä pyydettiin ylistämään.

Howard-Browne kutsui lapsen lavalle ja kysyi häneltä joitakin asioita. Sitten lasta pyydettiin kohottamaan kädet ja yhtäkkiä Howard-Browne sanoi jotain sen suuntaista kuin ”Jumalan tuli!” ja lapsi kaatui. Se kävi niin äkkiä, että minulta meni itse kaatumisen täydellinen näkeminen oikeastaan ohi, samoin myös seuraavan.

Eteen tulleille ihmisille tarjottiin stipendejä ilmeisesti raamattukouluun ja heitä opastettiin menemään hetkeksi sivulla olevaan tilaan tätä varten.

”Jesus’ name!” ja ”Fire!” olivat muistaakseni huutoja, jotka Howard-Browne sanoi ennen kaatamisia. Hän lähti jopa yleisön joukkoon ja vain yksinkertaisesti kehotti ihmisiä tulemaan luokseen. Mies käyskenteli puhuen, ja esitti muun muassa kysymyksen siitä, löytyykö tätä kaatamisasiaa Raamatusta. Hän vastasi mielenkiintoisella tulkinnalla psalmista 23, jossa englanniksi sanotaan: ”He makes me lie down”.

Kun salissa alkoi eräässä vaiheessa kuulua kovempaa huutoa ja kirkumista, oli tämä muistaakseni ainoa tilanne kokouksessa, jolloin minua alkoi hieman ahdistaa. Se oli nopea hetki, enkä enää osaa sitä juuri kuvailla. Yleensä en itse ahdistu rajuinakaan pidettyjen hengellisten tai henkisten ilmiöiden tarkkailusta, mutta nyt niin kävi.

En ole juuri perehtynyt siihen, mikä kaatamistoiminnan taustalla on. Käsittääkseni usein ajatellaan, että nimenomaan Jumala kaataa ihmisen, vaikka ulkoisesti saattaakin vaikuttaa muulta: joskus kaadettavia jopa tietääkseni saatetaan tuupata. Minut itseni on kaadettu kerran, se tapahtui Kuopiossa, kun Vapaaseurakunnassa oli vieraileva puhuja. Sinä iltana tuossa paikassa oli toimintaa, jota siellä ei useinkaan nähnyt. Menimme jonoon miehen eteen ja kun tulin hänen luokseen, hän kysyi rukouspyyntöä tai vastaavaa. Ehkä hän rukoili pienen hetken ja sitten hän muistaakseni hieman työnsi minua taaksepäin ja takana otettiin vastaan. Mikäli tapahtuma on säilynyt mielessäni oikein, oli myös tuossa tilaisuudessa kirkumista. Silloin ymmärsin kaatamisen ideaa varmaan vielä vähemmän kuin nyt ja ajattelin vain muina miehinä mennä.

En ole sittemmin ajatellut, että Jumala kaatoi minut, koska oma kokemukseni oli, että sen teki ihminen. Toisaalta en myöskään kiellä Jumalan tehneen sitä. Ylipäätänsä pidättäydyn melko suuresti ottamasta kantaa hengellisten ilmiöiden lähteeseen: ovatko ne Jumalasta vai kenties demoneista, kuten usein sanotaan äärikarismaattisten ilmiöiden kohdalla. Haluan itse olla varovainen, jos minulla on vähäistäkään epävarmuutta, ja keskittyä enemmän ilmiöiden luonnehtimiseen.

Eteen kutsuttiin vielä uusi ihmisjoukko sanomaan vihkiytymisen rukousta. Pian minä ja kaverini päätimme alkaa pikkuhiljaa lähtemään, pari seurueestamme olikin jo poistunut aiemmin. Kun lähdin jäähallilta, oli tilaisuuden alusta kulunut noin neljä tuntia.

Jälleen oli takana ajatuksia herättävä vierailu.

Ekskursio Helsingin Baptistilähetyksen herätyskokoukseen

”Siunausta!” ja ”Jumalan rauhaa!” olivat sanoja, joita ensimmäisten joukossa kuulin kävellessäni bussipysäkiltä tämänkertaiseen kohteeseeni. Astelin sisään normaalin oloiseen pienehköön huoneistoon, josta panin merkille erityisesti esillä olevat hengelliset lentolehtiset, kirjahyllyt sekä myytävine että lainattavine teoksineen, keittiötilan ja pöydät ynnä tilan etuosassa olevan salin, jossa oli muutamia penkkirivejä ja ristillä varustettu puhujanpönttö. Seinälläkin oli risti, samoin ehkä hieman odottamatta myös krusifiksi. Sen sijaan tyypillisenä voitaneen pitää seinällä ollutta tekstiä Jeesus pelastaa.


Olen joitakin vuosia sitten ollut enemmän tekemisissä baptististen yhteisöjen kanssa, käynyt jopa – niin kuin sanotaan – todistamassa sellaisessa. Enemmän kuin tämän maassamme sangen pienen liikkeen jäseniä tunnen kuitenkin baptismille hyvin läheisten helluntaiherätyksen ja Vapaakirkon väkeä. Helsingin Baptistilähetyksen kanssa ajauduin varmaankin ensi kerran kosketuksiin tehdessäni kartoitusta pääkaupunkiseudun hengellisistä yhteisöistä, ja myöhemmin muistaakseni olen tavannut kaupungilla Baptistilähetyksen katuevankelistoja. Olin kerran jo melkein mennyt käymään tässä yhteisössä, silloin se oli vielä sijainnut toisessa paikassa. Nyt kuitenkin sain viimein toteutettua ekskursioni.

Tilaisuus alkoi hieman myöhässä, ja ennen sitä salissa kuului selkeästi, kun eräs mies kiitti ääneen Jeesusta. Eteen käveli pian nainen, joka sanoi tervetulosanat sekä mainitsi, että täällä oltiin koossa Jeesuksen nimessä. Uskontoa täällä ei kuulemma julisteta vaan Herraa Jeesusta. Tapaan erottaa uskonto ja Jeesus jyrkästi toisistaan törmää aina silloin tällöin hengellisissä piireissä.


Seurasi alkulaulu, käsittääkseni vapaakristillisestä Hengellisestä laulukirjasta. Säestyssoittimena oli piano. Tämän jälkeen nainen kertoi joitakin ilmoitusasioita, minkä jälkeen seurasi muistaakseni hänen itsensä pitämä pieni puhe aiheesta Herran tunteminen. Puheessa korostui uskoontulo, ja se sisälsi muitakin ilmauksia, kuten etsikkoaika ja ajatus Jeesus-tielle lähtemisestä, joihin vähemmän hengellisissä piireissä liikkunut voisi kiinnittää enemmän huomiota.


Rukouksen jälkeen eräs vanhempi nainen tuli kertomaan todistuksen eli tässä tapauksessa käyttämään hänkin lyhyen hengellisen puheenvuoron. Se käsitteli rukousta, hän otti esiin niin omaa kokemustaan kuin raamatunpaikkoja ja vakuutti, että Jumalaa voi huutaa, Hän auttaa ahdingon läpi. ”Aamen!” kajahteli salissa.


Vielä eräs nainen tuli kertomaan kokemuksen kielillä rukoilemisesta. Samantyyppistä kertomusta kuulee itse asiassa aika usein: jotain ulkomaista kieltä taitamaton rukoilee ymmärrettävästi tällä kielellä. Puhuja itse kertoi kuulleensa eräältä ranskankieliseltä henkilöltä kielillä rukoilemisen jälkeen, että oli kiittänyt Isää ranskaksi. Esirukousosiossa nainen jakoi puheenvuoroja viittaajille ja nämä saivat sanoa omia rukousaiheitaan. Hyvin paljon aiheita kumpusi niin omien kuin toisten elämistä, kirjo oli laaja. Kun aiheiden puolesta rukoiltiin, panin silloin merkille, että salissa kuului puheensorina: ihmiset kaiketi rukoilivat kielillä.


Kokousta johtava nainen tuli kertomaan toisaalla järjestettävistä telttakokouksista, ja sitten otettiin kolehtilaulu. Ymmärsin, että seurakunta toimii palkatta ja vapaaehtoistyön voimin. Laulua oli tällä kertaa pianon lisäksi säestämässä myös viulu.


Jälleen eräs nainen tuli eteen. Hän kertoi todistuksen Herrasta, aiheena parantaminen. Hän sanoi, että ihmisen sairaus ei johdu aina synnistä, vaikka se toki siitäkin voi johtua. Sairaus voi olla jopa siunaus, Jumala voi sen kautta näyttää voimansa. Sairaus ei kuitenkaan koettele enempää kuin Jumala sallii. Mielenkiintoisesti mainittiin jopa Luther, jonka kerrottiin sanoneen: ”Saatana on Jumalan kahlekoira.”


Pian puheen jälkeen eräs penkillä istunut mies puhkesi puhumaan, sanoen jotain sen suuntaista kuin: Minä olen ilmestyksen Jumala, tahdon ilmestyä tämänkin seurakunnan kautta. Hän myös kehotti uskomaan ja luottamaan ja mainitsi Jerikon muurien murtuneen uskon kautta. Miehen puheessa oli kaiketi kyse jonkintyyppisestä profetiasta.


Laulettiin laulu, jonka minäkin tunsin, se tunnetaan nimellä Riihikirkkohymni. Itse pystyin tähän lauluun kirjattomana yhtymään, yksinkertaiset sanat on ollut helppo oppia.


Tämän jälkeen pääsimme pääpuheeseen, jonka puhuja aloitti tunteikkaalla rukouksella. Puheessa oli ainakin jonkinasteisena pääaiheena viinipuun oksat, Jeesuksessa oleminen ja pysyminen. Puhetta elävöittivät monet mielenkiintoiset tarinat puhujan elämästä, hän oli ilmeisesti ollut lähetystyössä. Saimme myös nähdä ihkaoikeita diakuvia. Puhe itse oli lähetys- ja pelastuskeskeinen, siinä otettiin kantaa muun muassa siihen, onko kerran pelastunut aina pelastunut. Myös Suomessa puhaltamaan alkaneet Jumalan tuulet, uskovien kulkeminen oman tahtonsa mukaan Herran tahdon sijasta ja jokapäiväiset valinnat nostettiin esille. Loppuunkin tuli tunteikas rukousosio, jossa mainittiin maalliset johtajat ja Israel sekä jonkinlainen synnintunnustus.


Rukouksen hiivuttua eräs nainen jäi puhumaan nopeaan tahtiin kielillä ja aloin huomata välissä kasvavassa määrin myös nopeita suomen sanoja. Moni suomenkielinen osio oli ainakin osittain kuin suoraan Raamatusta.


Rukousalttarin mainittiin olevan avoinna, ja sitten laulettiin loppulaulu. Kokouksen jälkeen olisivat vielä kahvit. Minulle tultiin ensimmäistä kertaa pidemmin juttelemaan tilaisuuden päätyttyä, puhuin sitten ainakin kolmen ihmisen kanssa. Kainostelin mainita opiskelualaani, sillä siihen ei aina suhtauduta kovin myönteisesti vapaissa suunnissa, mutta kerrottuani opiskelevani teologiaa oli keskustelukumppanini yllättäen oikein iloinen. Koin, että tässä yhteisössä teologiaa jopa arvostettiin. Erään toisen henkilön kanssa keskustellessani taas löysimme monia yhteisiä tuttavia.


Tämä herätyskokous oli ollut melko sanakeskeinen, rukoukset olivat olleet usein kohtalaisen lyhyitä ja lauluja ei ollut mahdottoman montaa. Tietyt piirteet yhteisössä ja tilaisuudessa olin tämän käynnin perusteella havainnut melko perinteisiksi vapaakristillisyyden piirissä, toiset taas hieman odottamattomiksi.


Valitettavasti se, miten ekskursio loppui, latisti kokemustani hiukan. Tekiessäni jo lähtöä eräs henkilö alkoi puhua minulle. Hän kysyi, mihin seurakuntaan kuuluin (keskustelimme englanniksi ja hän käytti sanaa church, enkä ole täysin varma, tulisiko se tässä yhteydessä suomentaa kirkoksi vai seurakunnaksi). Kun kerroin, että en tällä hetkellä kuulunut muodollisesti mihinkään, hän sanoi minulle, jos ymmärsin oikein, että ihminen ei voi pelastua, jos ei kuulu seurakuntaan. Hän myös selitti tätä näkemystä tavalla, jota en kuitenkaan täysin kyennyt ymmärtämään.


Itse olen ajatellut, että pelastumiseen ei tarvita jonkin yksittäisen tunnustuskunnan tai sen alaisen yhteisön jäsenyyttä, ja tietääkseni aika moni muukin on tätä mieltä. En lopultakaan ole varma, mitä keskustelukumppanini oikein tarkoitti, mutta koin hänen epäsuorasti mitätöineen minun pelastuneisuuteni. Kerroin hänelle lisää taustastani ja vaiheistani sekä tämänhetkisestä etsinnästäni ja halustani tehdä totuuden mukaisesti, kun se kirkastuu minulle. Keskustelukumppanini mainitsi myös entisen yhteisöni Vapaakirkon olevan hänen mielestään roskakirkko.


Päätimme juttelun sävystä huolimatta lyhyen keskustelumme kädenpuristukseen ja molemminpuolisiin siunauksiin. Ei sovi kuitenkaan kieltää, että minusta tuntui pahalta. En tiedä, edustiko tämän henkilön mielipide millään tavalla Baptistilähetyksen kantaa, mutta se kuitenkin jätti jälkensä muistoihini. Tiedostin hyvin kirkkaasti jotain itsestäni: sen, miten herkkä ihminen olen.

Hengellinen etsijä

Vene seilaa ulapalla, mutta mistä löytyy satama?

Varmuus on mielenkiintoinen piirre ihmisessä. Itse voin sanoa kovasti rakastavani ja hamuavani sitä tunnetta, jonka vallitessa voin sanoa olevani täysin varma tietystä asiasta: näin se menee ja näin se toimii. Tämä on totuus, ja minä tiedän sen. Tiedonjanoiselle luonteelleni on ominaista haluta ymmärtää sekä yksityiskohtia että kokonaisuuksia, tietää asioita, ja nimenomaan niitä varmoja tosiasioita. Näille asioille minulle on myös luonteenomaista kuvitella perustavani elämäni. Kysymys varmuudesta ja tiedosta on siten omalla kohdallani vahvasti maailmankatsomuksellinen, ja kristittynä se on minulle myös hengellinen kysymys.

Joskus olin paljon varmempi. Löydettyäni uskon seurasi muutamien kuukausien mittainen jakso, jonka aikana tankkasin turbovaihteella lähinnä internetin sisältämiä hengellisiä kirjoituksia. Jos kerran olin alkanut elää uskonelämää, halusin oppia mahdollisimman paljon tästä elämäntavasta. Kohtuullisen pian löysin näkemyksilleni vakiintuneet raamit ja perustan, vastaanotin kasteen ja liityin paikalliseen vapaiden suuntien seurakuntaan. Hengelliset kantani olivat tässä vaiheessa lähes yksi yhteen uuden uskonyhteisöni kanssa.

Tätäkään vaihetta ei kestänyt erityisen kauaa, ehkä noin kaksi vuotta. Täsmällistä aikaa on hankalaa määrittää, sillä tilanteeni alkoi muuttua vähitellen. Kysymys kysymykseltä aloin epäröidä aiempien näkemysteni oikeutusta. Aloin mielestäni löytää aukkoja niistä perusteista ja argumenteista, joihin olin tukeutunut, ja aluksi oli muistaakseni hyvin kauheaa niitä havaita. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan lopulta enää kokenut voivani pitäytyä vanhoihin ajatuksiini – tai ainakaan julistaa niitä julkisesti. Koin epävarmuuteni lisääntyneen niin paljon, että en halunnut ottaa riskiä mahdollisesti johtaa toisia harhaan puhumalla katteettomasti.

Niin minulle pikkuhiljaa muotoutui yhä kokonaisvaltaisempi etsijän identiteetti. Aiempi varmuuteni, jota olin kiihkollakin kanavoinut, on vaihtunut hämmennyksen aikaan, jossa uudelleen testaan uskonkäsitysteni oikeutusta. Kenties jonain päivänä voin rakentaa kantani uudelleen, kestävämmälle pohjalle kuin millä ne joskus seisoivat. Kenties jotkut kantani pysyvät samoina, jotkut toiset taas mahdollisesti muuttuvat. En tiedä tässä vaiheessa.

Ajattelin jonkin aikaa kestäneen harkinnan jälkeen "tulla ulos" etsijyyteni kanssa, vaikkakin olen siitä henkilökohtaisesti monille jo puhunut, ja se on ehkä tässä blogissakin näkynyt. En kuitenkaan halua säikyttää uskovia ystäviäni, joten jo aluksi todettakoon, että en ole missään vaiheessa vakavammin tai pitkäkestoisemmin alkanut epäillä kristinuskon totuudellisuutta ja olen jatkuvasti pitänyt itseäni kristittynä. Epävarmuuteni koskee monia muita kysymyksiä, joista osa tosin on melko suuriakin, toiset taas vähämerkityksisempinäkin pidettyjä.

Koin haluavani tuoda näitä kysymyksiä esille ainakin siksi, että tällaisten etsijöiden olemassaolo tiedettäisiin ja heihin osattaisiin suhtautua tarkoituksenmukaisesti ja kristillisesti. Mielestäni harmillisen usein epävarmoihin kristittyihin saatetaan suhtautua vihamielisesti. Joidenkin omasta kannastaan hyvin varmojen ihmisten kanssa tuntuu olevan lähes mahdotonta keskustella, sillä he vaikuttavat usein ikään kuin loukkaantuvan, jos joku vähänkään uskaltaa epäillä heille rakasta oppikäsitystä. Tällainen reaktio on toistaalta ymmärrettävä, mutta soisin, että ystävällinen ja asiallinen keskustelu voisi olla mahdollista erimielisyyksistäkin huolimatta ilman että kenenkään tarvitsee kiivastua. Se, että joku etsii ja kyselee, ei minun mielestäni tarkoita, että hän haluaisi välttämättä hyökätä tai provosoida.

Seuraavaksi esittelen eräitä minua mietityttäviä asioita.


Pelastuksen dynamiikka

Kenties kaikista suurin ja merkittävin kysymykseni koskee sitä, miten ihminen pelastuu. Onko olemassa niin sanottu Jumalan osuus ja ihmisen osuus, jolloin kummankin täytyy tehdä jotain, jotta ihminen voisi olla osallinen iankaikkiseen elämään? Vai onko pelastus alusta loppuun asti Jumalan työtä, joidenkin kantojen mukaan jopa ennaltamäärätysti niin, että ihminen ei voi mitenkään vaikuttaa omaan iankaikkisuuteensa? Tätä kysymystä olen oikeastaan pohtinut koko uskonelämäni ajan löytämättä selkeää vastausta. Uskonvaellukseni alkuaikoina liikuin piireissä, joissa ihmisen tekoja ja kuuliaisuutta korostettiin paljon. Tulkitsin niiden julistuksen niin, että Jumala on kyllä valmistanut pelastuksen ja Jeesus on sovittanut synnit, mutta ihmisen tulee itse aktiivisesti tahtoa tulla pelastetuksi ja vastaanottaa Jumalan tarjoama armo ja tämän jälkeen vaeltaa koko loppuelämänsä kuuliaisena Jumalalle. Mikäli näin ei käy, ihmisellä on suuri vaara menettää pelastuksensa.

Viimeiset kaksi vuotta olen liikkunut tiiviisti luterilaisissa herätysliikepiireissä, joissa lähestymistapa on mielestäni ollut hyvin toisenlainen. Oikeaa vaellusta ei niissä ole todellakaan laiminlyöty, mutta ihmisen pahuutta ja kyvyttömyyttä muuttaa itseään paremmaksi sekä Jeesusta ainoana turvana pelastuksen tiellä on niissä ehkä korostettu enemmän.

Saatat huomauttaa, että nämä kaksi luonnehtimaani näkökulmaa eivät sulje toisiaan pois. Ehkeivät suljekaan, mutta minun on ollut toisinaan vaikea ymmärtää niiden yhteensopivuutta. Mitä tarkalleen minun on tehtävä, jotta en lakkaisi olemasta pelastuksen tilassa? Minkälaisena Jumalan vaikutus ilmenee teoissani? Millainen on Jumalan ennaltamääräämisen luonne?


Seurakunta

Tässä blogissa olen kirjoittanut seurakuntaa käsitteleviä kiivaahkojakin kirjoituksia – ja myöhemmin hiukan muokkaillut niitä kantojeni muuttuessa epävarmemmiksi. Seurakunnan ykseys oli jossain vaiheessa minulle sydämen asia, ja toivoin kovasti, että kirkkokuntarajat eivät erottaisi kristittyjä toisistaan. Tämän vakaumuksen herättyä jättäydyin myös kirkkokuntien muodollisen jäsenyyden ulkopuolelle enkä ole koskaan liittynyt uudelleen, mutta olen miettinyt asiaa hyvin paljon.

Polttavin kysymys on kysymys paikallisseurakunnasta. Mitkä ovat sen tuntomerkit? Jos paikkakunnalla voi olla useampi todellinen seurakunta, millä kriteereillä erotan nämä "oikeat" "vääristä" (esimerkiksi Jehovan todistajia ja mormoneita eivät useat pidä lainkaan kristillisinä ja siten suositeltavina kotiseurakuntina). Muodostavatko paikallisen seurakunnan paikkakunnan kaikki kristityt (niin kuin Raamatun aikana on mahdollista päätellä laajalti olleen) vai ovatko kaikki paikalliset kristilliset seurakunnat samantasoisia paikallisseurakuntia?

Olen miettinyt myös sitä, että jos päättäisin virallisesti liittyä johonkin hengelliseen yhteisöön, millä perusteella minun tulisi valita se ja miten paljon minun pitäisi uskoa samoin kuin se. Tällä hetkellä tämän suhteen lienee ongelma, että en erityisesti koe omakseni mitään kirkkokuntaa.


Kaste

Hengellistä heräämistä seuranneella tutkiskelukaudellani perehdyin myös kasteeseen ruvettuani ajattelemaan, että minun varmaankin olisi hyvä käydä tämä toimitus läpi, jos kerran olin tullut uskoon. Luterilaisen vaikutuspiirin vuoksi pidin kaiketi luterilaista oppia aluksi jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, mutta kantani muuttui lueskeltuani jonkin aikaa. Omaksuin baptistisen kastenäkemyksen, jossa kastetaan ainoastaan uskoontulleita (ja täten siis ei vauvoja), ja päädyin oikeastaan tämän vuoksi silloiseen kirkkooni.

Innostuin aiheesta siinä määrin, että aloin tehdä siitä jopa omaa tutkimusta. Vielä noin puolitoista vuotta sitten olin melko baptistisella kannalla, mutta erinäiset sattumukset saivat minut tässäkin niin selvältä vaikuttaneessa kysymyksessä ajattelemaan uudelleen. Pääkysymykseni liittyvät kasteen edellytyksiin ja vaikutuksiin. Onko perusteltua kastaa jo vauvana? Tapahtuuko kasteessa esimerkiksi Pyhän Hengen saaminen, vanhurskautuminen ja uudestisyntyminen, niin kuin luterilaisuudessa tavataan ajatella?


Ehtoollinen

"Herran ateria" ei ole ollut minulle koskaan niin suuri kysymys kuin kaste, mutta siihenkin on liittynyt omat ongelmansa. Tähänkin blogiin julkaisin kirjoituksen, jossa toin julki erään ongelmani: tulisiko ehtoollisen ulkonaisen muodon olla täysin sama kuin Raamatussa kuvataan, jotta kyseessä on oikea ehtoollinen? Tähän ongelmaan olen ilokseni löytänyt ainakin jonkinlaisen väliaikaratkaisun. Minua kuitenkin mietityttää yhä niin kutsuttu reaalipreesens: onko Kristus ehtoollisessa todellisella, erityisellä tavalla läsnä? Hän sanoi leipää omaksi ruumiikseen ja viiniä verekseen, mutta puhuiko Hän kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti?


Israel

Kristillisissä piireissä törmää ihmisiin, jotka vaikuttavat suhtautuvan juutalaisiin jopa vihamielisesti, ja toisiin, jotka lähestulkoon vaikuttaisivat itsekin haluavan olla juutalaisia ja noudattaa näiden tapoja. Tässä oli ehkä kaksi ääripäätä, joiden väliin mahtunee vielä paljon erilaisia identiteettejä: esimerkiksi korvausteologeja tai Israelin ystäviä. Itse uskon, että Israel on Jumalan valitsema kansa, mutta minua askarruttaa, mikä rooli Israelin kansalla tarkemmin on tänä kristinuskon olemassaolon aikana. Onko Jumalalla kaksi kansaa (Israel ja kristityt)? Vai onko kaksi "Israelia": juutalaiset Israelina ja kristityt "tosi-Israelina" (ks. Room. 9:6–8)? Entä miten tulisi suhtautua nykyiseen Israelin valtioon: onko sillä Jumalan edessä erityisasema kaikkien maailman poliittisten valtioiden joukossa? Ja mihin Israelia ja Palestiinaa koskevaan uutisointiin sitä oikein uskaltaa luottaa?


Lisäksi minua ovat mietityttäneet ainakin seuraavat kysymykset:

• Millä tavoin kristityn tulisi vaikuttaa yhteiskunnallisesti?
• Esivallan käskemä tappaminen. Onko oikein tappaa esimerkiksi sodassa tai osallistua kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoon, jos maallinen hallitus vain määrää? Raamatun mukaan esivallalle tulee olla alamainen, mikäli sen käskyjen noudattaminen ei ole ristiriidassa Jumalan käskyjen kanssa. Raamatussa sanotaan "Älä tapa", mutta toisaalta myös kerrotaan Jumalan käskemistä sodista.
• Perisynti. Syntyykö ihminen Jumalan edessä syyllisyyden alaisena?
• Kadotustuomion olemus: iankaikkinen kärsimys vai tyhjiinraukeaminen?

Jossain määrin myös Raamatun luotettavuus, erehtymättömyys, virheettömyys ja ristiriidattomuus ovat minua mietityttäneet, mutta siinä minulla on toistaiseksi ollut niin vähän epävarmuutta, että en lue sitä välttämättä samaan kategoriaan näiden muiden ongelmien kanssa. Silti haluan myös tutkia ahkerasti erilaisia raamattunäkemyksiä.


Keskeiset ja vähemmän keskeiset asiat

Luettuaan edellä esitetyt lyhyet kuvaukseni ongelmista joku saattaa ajatella, että ei näistä monikaan ole niitä ydinasioita: kyse ei ehkä ensimmäistä ongelmaa lukuunottamatta ole kristinuskon kaikista keskeisimmästä sisällöstä, Jeesuksesta ja Hänen sovitustyöstään. Tämä jako kristinuskon keskeisiin ja vähemmän keskeisiin asioihin on kuitenkin sellaisenaan eräs ongelmistani. Millä perusteella monet ihmiset tekevät tuon erottelun? Ja jos asia on heidän mielestään niin selvä, miksi monet antavat keskenään ristiriitaisia jaotteluja?

Joillekin esimerkiksi kaste tai ehtoollinen saattavat sisältyä kaikista tärkeimpään ytimeen: useille ne ovat Jumalan armon välittäjiä, sakramentteja. Toiset taas saattavat pitää niitä tärkeinä, mutta vähemmässä määrin.

Mielestäni tämä asia ei ole kovinkaan yksinkertainen ja köykäisesti sivuutettava. Eikö kristikunnan hajanaisuus olisi aika paljon vähäisempää, jos kyettäisiin objektiivisesti ja valtaosaa tyydyttävästi määrittelemään, mitkä asiat uskossa ovat luovuttamattomia perustotuuksia ja missä taas mielipide-erot voidaan sallia?


Henkinen kramppitila

Sinänsä on iloinen asia, että huolimatta kaikesta tästä epävarmuudesta tunnen syvää rauhaa tilanteessani. Valtaosan ajastani koen voivani elää hengellistä elämää melko normaalisti ja olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että Jumala on kanssani minua auttamassa ja johdattamassa. Asiat voisivat siis olla pahemminkin: voisin olla jatkuvasti hirvittävän ahdistunut ja potea hengellistä kriisiä näkemättä mitään muuta kuin synkkyyttä ja löytämättä ulospääsyä. Toki hetkittäin olen myös tämäntyyppistä kokenut, mutta useimmiten minulla on rauha. En tietysti osaa aukottomasti sanoa tästä rauhantunteestakaan sitä, onko se oikeaa vai väärää rauhaa, mutta jotenkin koen, että uskonelämän elämiseen ei tarvita joka aika täydellistä tietoa ihan kaikesta.

Vaikka olenkin uskovainen, pidän itseäni kuitenkin myös melko skeptisenä. Tämä saattaa yllättää, mutta joskus jopa pelkään heittäytyä mukaan sellaiseen näkemykseen, joka ei täytä tiettyä mieleni asettamaa varmuuden rajaa. Ja tuo raja on ehkä minulla korkeampi kuin monella muulla ihmisellä.

Onko se jopa liian korkea? Olen lukenut Olli-Pekka Vainion kirjaa Hitaan järjen kritiikki, joka pureutuu monipuolisesti ihmisen ajatteluun ja järjen käyttöön. Erehtymistä käsitellessään (s. 80) Vainio kirjoittaa:

"Virheet voidaan jakaa myös kahteen luokkaan siten, että onko kyseessä aktiivinen teko vai huomiotta jättäminen. Se, kuinka suhtaudumme näihin kahteen virheen luokkaan, vaikuttaa paljolti siihen, millaisia tiedonhankkijoita meistä tulee. Voimme esimerkiksi pyrkiä välttämään kaikki väärät uskomukset. Kuitenkin samalla kykymme sitoutua mihinkään kantaan pienenee, koska meillä ei ole pääsyä ideaaliseen tietoon, jolloin voisimme välttää kaikki kognitiiviset virheet. Seurauksena on henkinen kramppitila."

Väärässä oleminen. Sitähän minä pelkään. Niin paljon, että se estää minua ottamasta kantaa, jos epävarmuus kasvaa vähänkään suuremmaksi. Tulisiko minun olla herkkäuskoisempi? Tähän en osaa ainakaan vielä antaa sen selkeämpää vastausta.


Mistä ratkaisu?

Kuten ehtoollisen ulkonaista muotoa koskeva tapaus osoittaa, on epävarmuus myös mahdollista selättää. Mielessäni pyörii useitakin tapoja, joiden avulla tämä voi onnistua.

Itse haluan perustaa hengelliset käsitykseni Jumalan sanaan, jollaisena Raamattua pidän. Siten itselleni kaikista toimivin keino löytää tarpeeksi pitävä peruste kannalleni on varmaankin vakuuttua Raamatun kautta. Haasteena on se, että Raamatusta on olemassa monenlaisia tulkintoja, joiden paremmuuden vertailemiseen minulla ei aina ole kapasiteettia. Näin ollen lukeminen ja asiaan perehtyminen raamatunselittäjien töiden kautta tulee itselleni myös tarpeeseen. Tämä toki täytyy tehdä sopivalla kriittisyydellä.

Haluan nostaa esille myös keskustelun toisten uskovien kanssa. Itse olen "vaivannut" monia eri tavoinkin ajattelevia omilla kysymyksilläni yrittäessäni pyrkiä saamaan lisää ymmärrystä. Omaan kontakteja lukuisiin eri kirkkokuntiin, joiden jäsenten parissa olemisessa on omat voittopuolensa. Tästä kuitenkin lienee seurannut myös se, että olen jatkuvasti eräänlaisessa "kirkkokuntien ristipaineessa": altistun erilaisten tunnustusten vaikutuksille ja opeille kuulumatta itse selkeästi mihinkään yhteisöön. Nykyisissä käsityksissäni on vastavuoroisesti yhteisiä piirteitä monien eri kirkkokuntien kanssa. Esimerkiksi tämänhetkiset kaste- ja ehtoolliskäsitykseni ovat – niin erikoiselta kuin se saattaa kuulostaakin – jossain vapaakristillisyyden ja luterilaisuuden välillä. Mutta prosessissa ollaan ja Jumala johdattakoon minua.

Tahdon rohkaista itseäni ja muita Raamatun henkilökohtaiseen lukemiseen. Ihmiset ovat eri mieltä keskenään, mutta uskon, että Raamatussa on vain yksi sanoma. Toisaalta mielestäni ei pidä jättäytyä myöskään täysin oman raamatuntulkintansa varaan, vaan olla jatkuvasti dynaamisessa yhteydessä toisiin ja antaa omat tulkintansa seurakunnan arvioitavaksi.

Raamattu siis on itselleni kenties merkittävin ja toistaiseksi käytännön tasolla aika lailla ainoa opin lähde, mutta en toisaalta väitä, että sen välttämättä tulisi olla sellainen kaikkien ihmisten vakaumuksissa. Ehkä en tämän enempää tässä kohtaa ota kantaa niin kutsuttuun Yksin Raamattu -oppiin tai pyri johdattelemaan ketään oppiperustansa suhteen.

On varmaankin hyvä ellei jopa tärkein asia muistaa rukoilla Jumalalta johdatusta oikeaan suuntaan ja turvata Häneen etsiskelyprosessin aikana. Ihminen on mestari erehtymään ja jopa pettämään itsensä moninaisin tavoin (tästäkin taipumuksesta Vainion kirjassa kerrotaan). Uskon, että ilman Jumalaa emme voi päästä kovinkaan pitkälle.

Mieleeni tulevat Jeesuksen sanat: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" (Joh. 14:6). Herra auttakoon, että saisin juuri tämän totuuden tuntea!