Kokemuksia teologian opiskelusta 13: Sic incepit annus tertius

Kolmannen vuoden ensimmäinen periodi.

Lienen jopa tavanomaista enemmän myöhässä palatessani jälleen päivittämään kuulumisiani teologian maailmasta, onhan toinen periodi jo pitkällä. Minulla on ollut ajoittain kovin kiireistä, ja toisaalta oma jaksamisenikin on ollut jonkin verran heikompaa kuin aiemmin. Nyt kuitenkin avaan hieman sitä, millainen kolmannen vuoden alku on ollut.

 

Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena

Tästä olenkin jo paljon kirjoittanut, ja vieläkin päivitettävää riittää. Sain ensimmäisessä periodissa lopultakin tehtyä tämän kivijalkakurssin A-osan, kun paranneltu esseeni viimein meni läpi. Sain esseestä arvosanaksi numeron kaksi, joka lähinnä taisi johtua siitä, että en ollut kyllin paljoa arvioinut lähteitäni ja niiden luotettavuutta. Tavoitteeni oli kuitenkin tässä vaiheessa saada työ pois päiväjärjestyksestä, joten alhainen arvosana ei paljoa kirpaissut. En myöskään siten hyödyntänyt minulle tarjottua vaihtoehtoa perustella, miksi ansaitsisin mielestäni paremman arvosanan. Ymmärsin itsekin valinneeni aiheen, jonka haastavuuteen en etukäteen osannut tarpeeksi varautua, haukkasin siis luultavasti liian suuren palan.

Toisaalta tämän prosessin myötä huomasin jälleen loitontuneeni kauemmas eksegetiikasta. Omat käsitykseni esimerkiksi historiasta lienevät jossain määrin toisenlaiset kuin yliopistolla, ja minun on vaikea uskoa voivani tehdä eksegeettistä tutkimusta täysin puhtaalla sydämellä. Yhä enemmän tämä aine näyttäytyy minulle melko pikkutarkkana näpertelynä, jossa joka kulman takana tuntuu väijyvän väärintekemisen mahdollisuus. Lisäksi vahvana on pysynyt se kokemukseni, että ainakin täkäläisen valtavirtaeksegetiikan parissa on taipumus ikään kuin vetää mutkia suoriksi ja kutsua faktoiksi asioita, joita todellisuudessa ei välttämättä ole näytetty toteen.

Olen tätä kirjoittaessani aloittanut eksegetiikan proseminaarin ja kandiaiheenikin on täsmentynyt jo sen verran, että voin sanoa sen lähes varmasti liittyvän Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että vaihtaisin systemaattisen teologian puolelle maisterivaiheessa, mutta olen edelleen avoin ja päätöstä en ole vielä tehnyt.

Kivijalkakurssista suorittamatta on vielä B-osa, jonka siis pyrin hoitamaan esseellä Vanhan testamentin käytöstä Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä. Koska luulin tämänkin työn deadlinea aikaisemmaksi kuin se todellisuudessa oli, sain hiki hatussa sitä jo melkoisen pitkälle ennen kuin se jäi jälleen tauolle. Kenties saatuani esseen valmiiksi voin kirjoittaa viimeiset ajatukseni kivijalkakurssista.

 

Systemaattinen teologia: Patristiikka

Olisin kenties jo vuosi sitten halunnut päästä tälle kurssille, jota ilmeisesti järjestetään vain kerran vuodessa. Se meni kuitenkin silloin sivu suun, joten nyt olin niin sanotusti kärppänä ilmoittautumassa mukaan, kun se tuli mahdolliseksi.

Patristiikka keskittyy tutkimaan kirkkoisien aikakauden teologiaa ja käsittää siis karkeasti vuodet 90–750. Etenkin viiden ensimmäisen vuosisadan aikana muotoiltiin lähes kaikki tärkeimmät kristinuskon opit, ja siten patristiikan tuntemus on hyvää taustatietoa monille nykyajankin ilmiöille. Tämän kurssin aiheita oltiin sivuttu jo klassisen dogminmuodostuksen kurssilla sekä osittain myös kirkkohistorian toisella kurssilla, mutta nyt pääsin monessa kohtaa syvemmälle varhaisen kirkon teologiaan ja sain palautettua mieleen tärkeimpiä kehityskulkuja.

Luennot pidettiin ikään kuin kaksoistunteina, välissä tietynpituinen tauko. Yleensä yhtenä päivänä siis käsiteltiin kahta erillistä teemaa. Aiheina olivat esimerkiksi pyhiinvaellukset, mariologia, oppi kirkosta ja kolminaisuus. Paitsi luennointia, tunnit sisälsivät myös jonkin verran keskustelua ja pohdintaa.

Suoritukseen vaadittiin oppimispäiväkirja, jossa jokaisesta kerrasta tuli kirjoittaa noin sivun verran, sekä kolme esseetä, joissa kuvattiin varhaiskirkon teologiaa tietyn aiheen osalta. Meille annettiin neljä aihetta, joista tuli valita kolme: Ihminen ja Jumala, Kolmiyhteinen Jumala, Jeesus Kristus ja Kirkko ja sakramentit. Näistä sitten piti kirjoittaa J. N. D. Kellyn kirjan Early Christian Doctrines ja erillisten tekstiotteiden pohjalta. Jokaista esseetä varten kirjasta tuli lähemmäs sata sivua luettavaa, ja Kolmiyhteisestä Jumalasta muistaakseni enemmänkin. Jätin itse tuon sinänsä kiintoisan aiheen sivuun käytössäni olevan ajan tähden ja tartuin muihin aiheisiin.

Lukeminen vei aikaa kenties eniten, ja pääosin hoidin sen tenttiviikolla ollessani niin sanotusti lomailemassa. Oli aiheiden mielenkiintoisuudesta huolimatta haastavaa saada itseään työskentelemään, jotenkin kynnykseni alkaa työskennellä on ollut tänä syksynä korkealla. (Tauotin myös lukemistani katsomalla erästä lapsuuden anime-sarjaa, joka kiinnostikin yllättävän kovasti.)

Suoritukseni venyivät deadlinepäivään saakka, mutta lopulta noin kahdeksantoista sivua käsittävät työni valmistuivat ja sain huokaista helpotuksesta, kun kaikki olikin yhtäkkiä ohi. Yllätyin jälleen kerran iloisesti, kun sain tietää saaneeni kurssista arvosanan viisi.

Patristiikka yhdessä keskiajan ja reformaation teologian kanssa kiinnostaa minua siinä määrin, että voisin hyvinkin kuvitella kirjoittavani joskus gradua jostain niihin liittyvästä. Mutta katsotaan ihan rauhassa.

 

Latina

Viime vuonnahan olin jo ilmoittautunut latinan kurssille, mutta linjasekoilujeni vuoksi jätin tuon kielikurssin silloin pois. Nyt ollessani vankasti A1-linjalla, on luonnollista suorittaa kaikki kolme klassista kieltä.

Latinan luennot ovat mielestäni olleet tänä vuonna kaikista mukavimpia, mikä johtuu varmaan monestakin seikasta. Ensinnäkin olen ylipäätään kielirakas ihminen, mikä lienee tässä blogissakin käynyt selväksi. Toiseksi latina on valtavan helppoa kreikan opiskelun jälkeen: kielet ovat logiikaltaan uskomattoman samankaltaiset ja lisäksi englannin ja sivistyssanojen kautta latinan sanastoakin tuntee valmiiksi jo paljon. (Olenkin vitsaillut, että olen näillä tunneilla oppimassa, että osaan jo latinaa.)

Lisäksi kyseisissä luennoissa on vain se oma fiiliksensä. Ne ovat minulle kohtuullisen aikaisena ajankohtana, ja on jotenkin tavattoman tunnelmallista käydä ostamassa kahvi ja astella valoisaan luentosaliin aamupäivän tuoksinassa, istahtaa alas ja kuunnella kaikessa rauhassa opetusta, rentoutuen ja nauttien.

Mielestäni opettajamme on taitava, selkeä ja miellyttävä, ja olen sisäistänyt uudetkin asiat hyvin nopeasti. Olen jo yhden periodin jälkeen päässyt kieleen niin hyvin sisään, että pystyisin varmaan hitaasti kirjoittamaan tätä blogiakin latinaksi. Eräs nettisanakirja on ollut huomattava apu siinä mielessä, että sieltä on nopeaa tarkistaa eri sanojen taivutustaulukot. Lisäksi kannan tunneilla mukana yleensä kielioppikirjaa sekä painettua sanakirjaa, jollaisen löytäminen olikin hyvin vaikeaa: tämäkin on lainassa eräältä kaverilta.

Mitä on sanottava latinan kielestä? Minun mielestäni siitä huokuu samaan aikaan sivistys, voima ja mahtipontisuus, kaikki asioita, joista pidän. Tämä kieli sopii minusta erinomaisesti massiivisiin kuorolauluihin mutta myös akateemiseen maailmaan.

Kielen rakenne on tosiaankin hyvin samankaltainen kreikan kanssa. Sijamuotojen käyttö on samantapaista, samoin verbien aikamuotojen. Latinassa aspekti on läsnä samoin kuin kreikassa: esimerkiksi menneisyydessä tapahtunutta tekoa voidaan ilmaista joko kerrallisena/päättyneenä tai jatkuvaluonteisena käyttäen eri aikamuotoja (kreikassa imperfekti ja aoristi, latinassa imperfekti ja perfekti). Jollain tapaa latina tuntuu minusta vieläkin helpommalta kuin kreikka: esimerkiksi artikkeleita ei tässä kielessä käytetä ollenkaan, ja tokihan myös kirjaimisto on sama kuin omamme.

Merkittävin vaikeus tässä kielessä liittyy mielestäni ääntämykseen. Latinassa ei nimittäin ole helppoa erottaa, äännetäänkö sanan vokaalit pitkinä vai lyhyinä: pituutta ei normaalisti mitenkään merkitä sanoihin. Koska vokaalien pituudet ovat olennaisia myös sanan painon määrittämisessä, muuttuu ääneen lukeminen aika vaikeaksi, ellei pitkiä vokaaleita ole merkitty viivoilla kirjainten päälle – tällainen tapa on luennoilla tarpeellisessa määrin käytössä.

Ääntämys on itse asiassa myös asia, joka minua on jonkin verran latinassa häirinnyt, vaikka muuten siitä pidänkin. Minusta pitkiä vokaaleita on yksinkertaisesti liikaa! Ennen kuin olin alkanut opiskella latinaa, olin tietysti törmännyt lukuisiin lentäviin lauseisiin ja kirkollisiin teksteihin etc. Kuinka coolilta ne olivatkaan näyttäneet juuri siksi, että olin kuvitellut lähes kaikkien vokaalien olevan lyhyitä! Tämä kuvitelma loi latinaan mielessäni mukavan rytmin. Mutta kun totuus valkeni, koki fanitukseni hienoista takapakkia. Esimerkiksi Caesarin kuolematon ”Veni, vidi, vici” tulisi ääntää ”Veenii, viidii, viikii”. Samoin sanan Euroopan unioni ablatiivimuodon Unione europaea ääntämiseen kuluu odotettua pidempikin aika: Uunioone euroopeeaa. Jotenkin näin suurella määrällä pitkiä vokaaleita puhuminen tuntuu muuttuvan aika työlääksi.

Luennoilla käytetään niin sanottua klassista ääntämystä, jossa esimerkiksi c äännetään aina k:na: circus ääntyy kuin kirkus. Itse pidän oikeastaan enemmän niin kutsutusta keskiaikaisesta tai kirkollisesta ääntämyksestä, joka usein tuo mieleen italian. Siinä c ääntyy e:n ja i:n edellä tsh ja g muuten samoin mutta vain soinnillisena. Myös t ääntyy joskus kuten ts ja qu enemmän kuin kw eikä kv, kuten klassisessa ääntämyksessä. Myöskään pitkät vokaalit eivät tunnu olevan niin korostetussa roolissa kirkollisessa ääntämyksessä. Näin siis löydän itselleni lohdutusta myöhäisemmästä tavasta klassisen sijaan.

Innostuinpa taas purkautumaan kielestä. Oli miten oli, latina on perin hauskaa ja sen opiskelu tullee jatkumaan vielä pitkälle ensi vuoteen saakka.

 

Tällä hetkellä eletään siis jo toista periodia, minulle se pitää sisällään proseminaarin ja latinan lisäksi eksegetiikan kurssin Jeesuksen ihmeistä sekä luterilaisen reformaation teologiaa, joka sopiikin oivasti käsillä olevaan reformaation merkkivuoteen. Palailen taas tämän sarjan merkeissä luultavasti lähempänä joulua.

Valete!