Hengellinen elämäkertani – Osa 2: Pelko, vääristymät ja syyllisyys – Sairaan uskonnollisuuden vankeus ja kuinka vapauduin siitä

 2011–2013

 

”Minulla on mielenterveysongelmia, kuten kerroin. Epäröinti ja pelko ovat ajaneet minut niihin. Yritän kyllä olla kokosydämisesti Jeesuksen oma ja lakata vastustamasta Häntä, mutta pelkään, etten pysty siihen, jos se tarkoittaa epäröinnin alaiseksi suostumista ja ainaista pohtimista, että onko tämä ajatus Jumalasta vai ei. Epäröinti on alkanut viedä minua pois ihmisten seurasta. Yksinäisyyteen. Silloin ajatukseni ottavat vallan ja ahdistavat. Minulla on vakavia harhakuvitelmia, kuten se veripelko, josta kirjoitin, ja tämä puhtauden ja saastaisuuden täyttämä arki on suuri taakka. Toimintakykyni on heikentynyt epäröinnin seurauksena. Puheeni on alkanut muuttua änkytykseksi. Osa näistä saattaa olla ylihuolehtivan mieleni kuvitelmaa, mutta osa on täyttä totta. – – Jumalalle on tietenkin kaikki mahdollista, mutta minä en tiedä, milloin ylitän psykoosin rajan. Nämä oireet pahenevat. – – Olen neuvoton. Rukoilen lähes päivittäin Herraa parantamaan minua. Olen niin sekaisin, pelkään, ettei uskoni riitä.”

– Ote vuonna 2012 kirjoittamastani viestistä sielunhoitajalle

 

Johdanto

Hengellinen heräämiseni oli käynnistynyt 12.10.2011 ollessani abiturienttina Kuopiossa. Tuosta päivästä alkaen elämäni alkoi muuttua hyvin toisenlaiseksi, ja valitettavasti minun on todettava, että muutos oli lähes kaikilta osin huonompaan suuntaan. Tein yli vuoden ajaksi elämästäni itselleni aivan kammottavaa. Sairastuin vakavasti, laihduin hälyttävän paljon ja sietämätön ahdistus ja tuska olivat läsnä melkein joka sekunti. Monille, jotka minut ovat vasta myöhemmin saaneet oppia tuntemaan, voi olla vaikea uskoa, miten absurdilta elämäni näytti noina aikoina. Nyt on aika kertoa uskonelämäni surullisin luku.

Olen ryhmitellyt kirjoitukseni seuraavalla tavalla, joka on suurimmaksi osaksi kronologinen mutta kuitenkin joiltain osin aiheen mukaan etenevä. Käsittelen ensin joitakin perustavanlaatuisia ongelmiani, jotka ilmestyivät uskontaipaleeni alussa antaen elämääni pitkäaikaisen leiman. Sitten kerron siitä, kuinka päädyin ensimmäiseen seurakuntaani, Kuopion vapaaseurakuntaan, ja millaista elämäni osana sitä oli. Sitten on vuorossa todellinen aallonpohja noin vuoden kuluttua uskoontulostani. Viimeisessä osiossa pohdiskelen sitä, miten lopulta vapauduin ongelmistani ja terve hengellisyys sai minussa jalansijaa. Päätän varsinaisen tekstini tämän jälkeen loppuanalyysiin. Senkin jälkeen on kaikista kiinnostuneimmille luvassa epilogina vielä yksi extratarina.

Nyt käsillä oleva hengellisen elämäkertani osa on pitkähkö, mutta siinä on monia oleellisia seikkoja, joiden on viimein aika nähdä päivänvalo. Toivon lukijalta paitsi kärsivällisyyttä myös ymmärtäväisyyttä.

 

1. Alkutaival: pääasialliset ongelmat muotoutuvat

Epäilykset - onko Jumala olemassa?

Aluksi on paikallaan sananen kamppailustani Jumalan olemassaolon kanssa. Olin ennen heräämistäni ajatellut uskovani Jumalaan jollain lailla, mutta toisaalta olisin noina aikoina varmaankin heti kieltänyt uskovani, jos minulta olisi kysytty. Hengellisen heräämiseni jälkeen jokin todella muuttui, sillä silloin avoimesti halusin uskoa. Olin uskossani hyvin epävarma, mutta pelko oli epävarmuuttakin suurempi. Eikö pelini olisi pelattu, jos Jumala loppujen lopuksi olisi totta, mutta minä olisin epäröinyt uskoa häneen? Tavallaan siis halusin ojentautua jonkin sellaisen mukaan, josta en edes ollut varma, koska pelkäsin rangaistusta, jos nyt tultuani tuntemaan totuuden luopuisin uskosta.

Uskominen oli kuitenkin haastavaa järkeni ja tunteideni takia, jotka huusivat minulle alati, että eihän kristinusko voi olla totta. Minusta tuntui, että Jumala ei ole olemassa. Oli myös haastavaa uskoa joihinkin kristinuskon totuuksiin, kuten Jeesuksen ylösnousemukseen tai iankaikkiseen elämään. Järkeni sanoi, että eihän sellaista voi olla tai tapahtua. Koetin kuitenkin peloissani pusertaa itsestäni uskoa, ja vaikken siinä oikein onnistunutkaan, halusin ainakin ulkoisesti valita elää ikään kuin olisin kristitty.

Voin kyllä sanoa, että ajatus uskovaisena elämisestä ei miellyttänyt minua yhtään, vaan tuntui hyvin vastenmieliseltä osin syistä, jotka jäljempänä kerron. Mutta helvetti pelotti vielä enemmän, minkä vuoksi tuskastuneena valitsin uskon. Kun tietoisesti jätin ruokkimatta epäilksiäni, ne karisivat hiljalleen pois.

Pyhän Hengen pilkka

Kuten edellisessä osassa kerroin, tulin uskoon pelon kautta. Aloin pelätä tehneeni anteeksiantamattoman synnin. Toisaalta en kuitenkaan ollut varma, olinko tehnyt sitä, minkä vuoksi halusin alkaa elää elämääni siten, että en ainakaan vastedes tuohon syntiin syyllistyisi. Tässä on yksinkertaisuudessaan uskonelämäni alkuaikojen perusstruktuuri: kaiken hengellisen ponnisteluni päämotivaattori oli anteeksiantamattoman Pyhän Hengen pilkan välttäminen.

Mieleeni syöpyivät tiukasti Jeesuksen itsensä sanat tästä synnistä:

"Totisesti minä sanon teille: kaikki synnit annetaan ihmisten lapsille anteeksi, pilkkaamisetkin, kuinka paljon pilkannevatkin; mutta joka pilkkaa Pyhää Henkeä, se ei saa ikinä anteeksi, vaan on vikapää iankaikkiseen syntiin." (Mark. 3:28–29)

Erityisesti ajatuksiini iskostuivat pitkäksi ajaksi nämä sillä hetkellä erittäin pelottavilta tuntuneet jakeet:

"Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet-taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät. Sillä maa, joka särpii sisäänsä sen päälle usein tulevan sateen ja kantaa kasvun hyödyksi niille, joita varten sitä viljelläänkin, saa siunauksen Jumalalta; mutta se, joka tuottaa orjantappuroita ja ohdakkeita, on kelvoton ja lähellä kirousta, ja sen loppu on, että se poltetaan." (Hepr. 6:4–8)

"Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä, vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat. Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman: kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä! Sillä me tunnemme hänet, joka on sanonut: "Minun on kosto, minä olen maksava"; ja vielä: "Herra on tuomitseva kansansa". Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin." (Hepr. 10:26–31)

Luin lukuisia opetuksia Pyhän Hengen pilkasta. Melko pian löysin kirjoituksia, jotka totesivat, että kyseessä oli yksi tavallisimmista sielunhoidossa käsitellyistä aiheista. Törmäsin siihen yleiseen selitykseen tästä synnistä, että kukaan, joka pelkää tehneensä sen, ei ole sitä tehnyt. Rauhoituin hetkellisesti, mutta epäilevä kun olin, en voinut tyytyä siihen. Pelkäsin, ettei se kuitenkaan ollut niin. Mitä jos kaikki nuo opettajat olivat väärässä? Mitä jos olin yhä matkalla helvettiin, mitä jos Jumala vihasi minua aikomatta koskaan muuttaa mieltään ja antaa armoa?

Luin kauhukseni myös joitakin sellaisia kirjoituksia, jotka edustivat toista kantaa: että joku, joka pelkää tehneensä tuon synnin, voi olla tehnyt sen. Nämä kirjoitukset jäivät kummittelemaan mieleeni. Aloin pelätä tahallista synnin tekemistä, ja aina kun niin tein tai uskoin tehneeni, ahdistuin ja pelkäsin iankaikkista rangaistusta. Kerran, kun olin kiusauksessa, vannoin Jumalalle uskaliaasti, että en koskaan luopuisi uskosta. Jos minä kerran vielä niinkin myöhään kuin lokakuussa 2011 olin saanut tilaisuuden, niin enää en sitä hylkäisi. Mutta kuten sanottua, valitettavasti vain epäröin koko ajan sitä, olinko koskaan tullut uskoon, oliko Jumala todella antanut uuden tilaisuuden, vai oliko Hän vain ilmaissut, millaisessa synnissä olin elänyt, aikomatta kuitenkaan armahtaa? Elämääni rytmittivät kaksi anteeksiantamattoman synnin pelkoa: pelko siitä, että olen jo menneisyydessä tehnyt sen, ja toisaalta jatkuva pelko siitä, että syyllistyn siihen epäonnistuessani elämään paremmin ja langetessani syntinä pitämääni asiaan.

Itse asiassa kysymys siitä, mikä synti on anteeksiantamatonta ja mikä ei, tuli minulle nopeasti aika merkityksettömäksi, sillä ajattelumallini mahdollisti periaatteessa jokaisen tahallisen ”lankeemukseni” olevan Pyhän Hengen pilkkaa. Sanan ”lankeemus” kirjoitin lainausmerkkeihin, sillä tässä kohtaa tulemme tärkeän kysymyksen äärelle: Mikä on syntiä? Minun vastaukseni tähän kysymykseen, niin kuin saatte pian huomata, oli karmaisevan vääristynyt. Lyhyesti sanottuna aloin pitää syntinä lukemattomia sellaisia asioita, jotka eivät syntiä ole. Tämän takia minkä tahansa noista asioista tekeminen tahallaan oli mielestäni potentiaalisesti anteeksiantamatonta. Ainoa, joskin tuskallinen, mahdollisuus oli luopua kyseisistä asioista. Enkä minä uskaltanut olla luopumatta. Näin tulin tehneeksi päätöksen, joka pian tuhoaisi mielenterveyteni ja suistaisi elämäni perikadon partaalle.

Pakkoajatukset

Pian hengellisen heräämisen jälkeen aloin kokea syyllisyyttä omista ajatuksistani, joita pidin synnillisinä. Kaksi pääasiallista tällaista ajatustyyppiä olivat himokkaat ja vihamieliset ajatukset. Olin ymmärtänyt sinänsä ihan oikein himon ja vihan ongelmallisuuden, mutta valitettavasti kiristin silmukan ympärilleni liian tiukaksi. Kadulla kulkiessa, tv:tä katsoessa tai oikeastaan melkein missä vain yhteydessä alkoi tulla vaikeaksi edes katsoa vastakkaisen sukupuolen edustajia, sillä koin saavani itseni kiinni lähes joka kerta jonkinlaisesta himon tunteesta, vaikka ihan pienestäkin. Vihamieliset ajatukset ilmenivät siten, että esimerkiksi kävellessäni kadulla ja katsoessani vastaantulijaa saattoi äkisti mieleeni tulla jokin hänen ulkomuotoonsa liittyvä herjaus tai muunlainen pilkka. Samanlaisia ajatuksia minulle saattoi tulla myös silloin, kun ajattelin jotakin tuntemaani ihmistä, rakastakin. Ajatukset saattoivat toisinaan olla jopa häiritsevän synkkiä. Ja kuten edellisessä osassa mainitsin, tällaisia ajatuksia saattoi tulla myös Jumalasta.

Mielessäni pyöri raamatunkohta, jossa Jeesus puhuu pahoista ajatuksista:

"Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset." (Matt. 15:19)

Ehkäpä juuri se, että ajattelin tuollaisen ajattelun olevan erittäin kiellettyä, provosoi minua ajattelemaan ilman, että kykenin sitä estämään. Merkillinen oli tuo voima, joka lähes pakotti minut ajattelemaan asioita, joita en tahtonut ajatella. Tätä ilmiötä kutsutaan pakkoajatuksiksi.

Ahdistuin ja kauhistuin omia ajatuksiani ja pelkäsin joskus myös niiden vuoksi langenneeni anteeksiantamattomaan syntiin. Nämä ajatukset vaikuttivat mielessäni ilmiselvän synnillisiltä pelkästään oman olemuksensa perusteella – vaikka toki mutkia suoriksi vedinkin. Oli kuitenkin olemassa toinen, paljon merkittävämpi mekanismi, joka alkoi mielessäni tehdä synnilliseksi käytännössä lähes mitä vain. Puhun yliherkästä omastatunnosta, pakonomaisesta omien ajatusteni tottelusta ja epäröinnistä.

Yliherkkä omatunto, sisäisten viestien johdatus ja epäröinti

Aloin nähdä syntiä lähes kaikkialla, mitä katsoin tai ajattelin. Teatteri ja elokuvat, joita olin ennen harrastanut, alkoivat tuottaa syyllisyyttä. En uskaltanut enää jatkaa piirtämis- ja kirjoitusharrastustani. Syöminen, ainakin siinä mittaluokassa kuin olin ennen syönyt, muuttui mielessäni arveluttavaksi ja aloin laihtua. Omatuntoni – tai siksi minä sitä luulin – vaikutti tahraantuvan näistä teoista.

"Tämän käskyn minä annan sinun toimitettavaksesi, poikani Timoteus, aikaisempien, sinusta lausuttujen ennustusten mukaisesti, että niiden nojalla taistelisit jalon taistelun, säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet." (1. Tim. 1:18–19)

Ajattelin, että jos rikkoisin omaatuntoani vastaan, paaduttaisin itseäni ja saattaisin menettää pelastuksen. Ja ”omatuntoni” alkoi tahraantua melkein mistä vain maallisesta asiasta, joka oli tuottanut minulle aiemmin nautintoa. Suru puserossa ja yhä enemmän ahdistuneena karsin elämääni rankalla kädellä. Tilanne oli viimeistään seuraavana vuonna 2012 siinä pisteessä, että en enää kyennyt normaaliin elämään.

Noina aikoina aloin vetäytyä syrjään ihmisten seurasta ja minut pystyi usein näkemään kännykkä kädessäni – luin nimittäin jatkuvasti sen kautta hengellisistä asioista. Ei riittänyt, että annoin tietämättömänä omille ajatuksilleni vallan määritellä, mistä ”omatunto tahrautuu”, etsin vielä lisäksi varmuuden vuoksi netistä tietoa synnistä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän ahdistuin. Kun katsoin elämääni eteenpäin, se vaikutti musertavalta: tulevaisuuteni näyttäisi olevan uuvuttavaa, raskasta, loputonta taistelua omaa itseäni ja nautintoa vastaan. Ilon kieltämistä. Kerran, kun tulin äitini kanssa teatterista, sanoin muistaakseni voimattomana mielessäni, että hyvä on, olen sitten valmis luopumaan kaikesta. Koin hetkellistä rauhaa, mutta pian ahdistus palasi.

Olin tiukasti omantuntoni tai jonkin siksi tekeytyneen orja – nyt ajattelen, että se oli minulle kuin jumala Jumalan tilalla. Mutta sisäiset kehotukset hämmensivät elämääni vielä entisestään.

Kuvitellaanpa esimerkiksi tilanne, jossa istun pöydän ääressä ja pöydällä on kulhollinen muroja. Tartun lusikkaan ja liikutan sitä kohti muroja. Yhtäkkiä koen, että minun ei pitäisi syödä muroja. Tunnen surua. Luulen, että omatunto kieltää minua. Ehkä jopa Jumala puhuu omantuntoni kautta minulle. Mutta sitten tulee toinen kehotus. Se kehottaa syömään muroja. Liikutan lusikkaa kohti muroja ajatellen, että Jumala kehottaa minua sittenkin syömään! Mutta kenties jopa ennen kuin lusikka koskettaa muroja, tulee jälleen kehotus olla syömättä. Olen jumissa. Nämä kehotukset, ikään kuin omat ajatukseni, joita en täysin pysty kontrolloimaan, sotivat keskenään. En tiedä, kumpi kehotus on Jumalasta ja kumpi paholaisesta tai henkivalloista. Pelkään, että söin tai olin syömättä, teen syntiä joka tapauksessa. Ajattelen tekeväni väärin – valitsen mitä hyvänsä.

Tällainen samanlainen sisäinen ristiriita toistui useissa asioissa. Valintojen tekeminen muuttui painajaiseksi, sillä pelkäsin valitsevani vahingossa paholaisen tahdon mukaisen ratkaisun. Oli vaikeaa päättää, mistä kohtaa ylitän kadun, mitä tietä kuljen, mitä ruokaa syötäisiin, mitä kaupasta ostettaisiin, mitkä vaatteet pukisin päälleni.

Elämässäni tuli lyhyt helpompi jakso tehtyäni erään virheellisen tulkinnan ja ruvettuani soveltamaan tämän tulkinnan mukaista käytäntöä elämässäni. Jossain maaliskuun paikkeilla ajauduin lukemaan nettiopetusta seuraavista jakeista:

"Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta; ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki, jonka te olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa." (1. Joh. 4:1-3)

En tiedä, mikä oli nettiopetuksen todellinen sanoma, mutta minä ymmärsin niin, että kun päähäni tuli ajatuksia ja kehotuksia, minun tuli kysyä niiltä, tunnustavatko ne Jeesuksen Kristukseksi. Tähän kysymykseen ne ilmeisesti eivät voisi valehdella. Vastaus siis paljastaisi, olivatko ne Jumalasta.

Valitettavasti tilanne oli pian se, että tuntiessani kielteisen tunteen tai ajatuksen kyselin pahimmillaan muutaman sekunnin välein: "Tunnustatko sinä, että Jeesus on Kristus", jotta saisin tietää, mitä minun pitäisi tehdä. Sitten odotin, minkälainen ajatus päähäni ensimmäisenä pälkähtäisi, kielteinen vai myönteinen. Jos se oli myönteinen, jouduin tekemään tai jättämään tekemättä ajatuksen tai tunteen kieltämän asian, jos taas ei, pystyin tekemään asian hyvillä mielin.

Ikävä kyllä – vaikka tämä metodi toimikin näennäisesti – itsepetoksen vaara oli suuri. Nyt tuntuu aivan ilmeiseltä, että vastaus noihin kysymyksiin oli vain oma ajatukseni, ehkäpä se, jota salaa toivoin, tai sitten juuri päinvastoin. Kerran tosin itkinkin tuollaisen ”vastauksen” johdosta. Olin näet tuntenut kielteisen tunteen tai ajatuksen kirjoittamastani tarinasta, ja kun olin kysynyt metodini mukaisen kysymyksen tuolta tunteelta, ensimmäiseksi mieleeni tuli sana ”kyllä”. Se oli minulle valtava suru: sydäntäni murehdutti luullessani, että Jumala oli todella kieltänyt rakkaan harrastukseni. Mutta silloin, kun koin kielteisen ajatuksen tai tunteen ajatellessani mahdollista vierailua erääseen kirkkoon pian tekemälläni Kööpenhaminan-matkalla, vastaus kysymykseen oli kielteinen. Voi sitä iloa! Kiitin Jumalaa, kun uskoin Hänen suoneen minulle tämän pienen ilon päästä katsomaan tuota nähtävyyttä.

Muutaman viikon tätä outoa helppoutta kesti. Epäilin toki itse metodin toimivuutta, mutta en uskaltanut heti kyseenalaistaa kysymysmenettelyä, jonka koin oikeaksi. Eräässä vaiheessa lopetin kyselyn kielteisten tunteiden kohdalla, mutta jatkoin edelleen, kun koin selviä sanallisia kieltoja mielessäni. Päätösten teko oli hetkellisesti helpompaa.

Kysymysmenettelyn aika ei kestänyt kauaa, mikä pidemmän päälle oli tietenkin hyvä asia. Olin ottanut yhteyttä erääseen luterilaiseen nettipappiin, joka sai minut vakuutettua siitä, että olin mennyt tulkinnassani harhaan. Luovuin sitten kyselystä kokonaan, mutta sitten minulla olikin jälleen edessäni vanha tuttu ongelma – yliherkkä omatunto ja sisäiset kehotukset, jotka kielsivät minua. Myöhemmin saman samana keväänä ongelma paheni vielä lisää, kun käsite epäröinti konkretisoitui elämässäni.

Luin Kirjeestä roomalaisille luvun 14 jakeen 23.

"mutta joka epäröi ja kuitenkin syö, on tuomittu, koska se ei tapahdu uskosta; sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä." (Room. 14:23)

Tuon jakeen merkitystä elämälleni on vaikea liioitella. Siinä missä Pyhän Hengen pilkan pelko oli koko ajan taustalla läsnä antamassa minulle synkkää motivaatiotaan, epäröinti tuli samalla tavoin määrittämään elämäni konkreettisia ratkaisuja – tai pikemminkin ratkaisemattomuutta. Ehkä jo arvannettekin, että aloin epäröidä lähes kaikkea. Minun oli vaikeaa kirjautua sähköpostiini, koska epäröin salasanan kirjainten kirjoittamista. Epäröin syömisen aikana melkein joka suupalan kohdalla, yritin saada epäröinnin pois, että voisin laittaa ruoan suuhuni, mutta epäröinti purkautui lähes aina läpi. En juurikaan pystynyt lukemaan pääsykoekirjaani, koska epäröin. Epätoivoisesti tartuin kirjaan ja pinnistellen luin muutaman lauseen tai sanan, mutta sitten jo epäröin ja jouduin lopettamaan. Mietin Roomalaiskirjeen jaetta ja kuvittelin sen käännettynä: jos mikään ei ole uskosta, kaikki on syntiä. Ei paljoa puuttunut, että olisin epäröinyt jokaisen askeleni kohdalla.

Seuraava raamatunkohta toi mukaan kuvioon epäpyhyyden käsitteen:

"Minä tiedän ja olen varma Herrassa Jeesuksessa, ettei mikään ole epäpyhää itsessään; vaan ainoastaan sille, joka pitää jotakin epäpyhänä, sille se on epäpyhää." (Room. 14:14)

Lisäksi Raamattu sanoo:

"Kaikki on puhdasta puhtaille; mutta saastaisille ja uskottomille ei mikään ole puhdasta, vaan heidän sekä mielensä että omatuntonsa on saastainen." (Tiit. 1:15)

Olin saanut päähäni kielteisiä ajatuksia muun muassa nahkaesineistä ja kissoista, mikä sai minut ajattelemaan, että varmaankin pidän niitä epäpyhinä yllä olevan jakeen mukaisesti. Niiden koskettaminen alkoikin tuottaa syyllisyyttä (vaikka olen juurta jaksaen kissaihminen!). Kesän 2012 tienoilla jouduin hylkäämään ruokavaliostani eläinjuoksutetut juustot, hiivan ja välillä kananmunankin, koska olin saanut niistä samanlaisia kielteisiä ajatuksia.

Minun oli vaikeaa päättää, missä järjestyksessä tekisin asiat, miten järjestelisin kirjat hyllyyni, millaisia sanamuotoja käyttäisin tekstiviesteissäni. Miten pitkään rukoilisin ja mistä aiheista. Mistä kohtaa lukisin Raamattua. Epäröin läheisten auttamista, työntekoa, puhumista... Orjuutin itseni ehkä osin huomaamattani "omantunnon" ja epäröinnin alle, annoin niille vallan rajoittaa elämääni itseni voimatta asialle yhtään mitään. Mekanismin jo tiedättekin: pelkäsin omaatuntoa vastaan rikkomisen ja epäröinnin alaisten asioiden tekemisen olevan syntiä, ja tahallisena ne olisivat Pyhän Hengen pilkkaa, joka syöksisi minut suoraa päätä iankaikkiseen helvetin tuleen.

En tietenkään pystynyt lähes koskaan torjumaan tuota tunnetta, joka tuli silloin, kun yritin olla ajattelematta sitä. Saattoipa olla, että joinakin kertoina pinnistin kaikki voimani, ravistelin itseäni ja ehkä huusinkin ja yritin salamannopeasti saada tehdyksi jotain ennen kuin estävä ajatus murtautuisi mieleeni. Mutta vaikka joskus olisin onnistunutkin, yleensä se, mitä yritin olla ajattelematta, tuli läpi. Epäröin.

Elämä epäröinnin orjana oli kauheaa. Suhtauduin siihen kuin erehtymättömään Jumalan tahdon paljastajaan, ja tuo Jumalan tahto näytti olevan hirvittävän työläs täyttää. Hajosin sisältä koko ajan lisää.

Lakihenkisyys ja lainalaisuus

Monet, joilta kyselin uskonelämäni alkuaikoina neuvoja, käyttivät muistaakseni ongelmistani nimitystä lakihenkisyys. Kyseinen termi tarkoittaa yleensä sitä, että uskova ihminen yrittää omilla teoillaan tai tekemättä jättämisillään tulla kelpaavaksi Jumalalle. On totta, että en pitkään aikaan käsittänyt, mitä on olla vanhurskas, mitä on kristillinen armo ja armon alla eläminen tai mitä on vapaus, johon Kristus meidät vapautti. Silkaksi lakihenkisyydeksi ongelmiani ei kuitenkaan voi pelkistää – oli sekin toki mukana, mutta minun tapauksessani vaikuttamassa olivat myös mielenterveyshäiriö ja muutama tulkinnallinen ajatusvirus, jotka pääsivät pesiytymään mieleeni kohtalokkaalla tavalla.

Jokunen selkeän lakihenkinen piirre elämästäni kuitenkin löytyy, ensimmäisenä niistä mainittakoon lepopäivä. Olin tullut siihen tulokseen, että Jumala edelleen haluaa lastensa viettävän sapattia, ja saatattekin arvata, että lepopäivästä tuli oikea kieltojen meri. Ei työtä, ei askareita, ei television katsomista, ei kaupan seinien sisäpuolelle menemistä, ei juuri muun kuin Raamatun lukua, ei ulkoiluakaan, ainakaan jos siitä tulisi lepopäivisin tapa. En halunnut edes auttaa äitiäni, kun hän pyysi minua nostamaan erään astian takaisin ylähyllylle.

Lepopäivästä tuli minulle viikon raskain työpäivä. Harvoin kykenin ymmärtämään sen siunauksellisuutta – pikemminkin jouduin pidättelemään vihaa sitä kohtaan – ja usein odotin valtavalla kaipuulla sitä kellonaikaa, kun aurinko oli laskenut ja lepopäivä oli ohi.

Toinen asia, missä lakihenkisyyteni ilmeni, oli rukous. Aloin erään rukoussivuston ohjeiden mukaan rukoilla tunnin päivässä jakaen sen eri osiin eri aiheiden mukaan. Eihän kestävässä ja antaumuksellisessa rukouksessa toki mitään väärää ole, mutta minä sidoin itseni rukousvaatimuksiin väärällä tavalla. Minun oli pitkään toistettava eräs itse laatimani rukousaihelista päivittäin. Tämä ei ollut ongelmistani läheskään suurimpia, mutta joskus perin uuvuttavaa.

Mutta lakihenkisyyteni ei ollut vain ylimalkaista suorituskeskeisyyttä. Ei, olin hyvin lähellä päätyä nimenomaisesti noudattamaan Jumalan Vanhassa testamentissa antamaa lakia, 613 käskyn muodostamaa Tooraa. Joissain kohdissa näin lopulta teinkin.

Törmäsin kerran netissä opetukseen, jossa puhuttiin ruoasta. Häkellyin tajutessani, että se esitti Vanhan testamentin ruokasäädösten olevan vielä voimassa. Kohta kohdalta se vastasi niihin yleisimpiin perusteluihin, joita tavallisesti esitetään sen tueksi, että ruokasäädökset eivät velvoita kristittyä.

Hämmennyin. Luettuani perusteluja ruokasäädösten voimassaolosta ja tutkittuani asiaa internetistä aloin itsekin uskoa, että säädöksiä tulisi noudattaa. Tein hätäisen lupauksen, että en söisi punaista lihaa lainkaan vuonna 2012. Sianlihaahan minä tietenkin halusin välttää, mutta minun piti keksiä sille jokin "valepuku". En näet ollut vielä kertonut uskostani sukulaisilleni, ja jos olisin ilmaissut haluavani luopua sianlihasta, olisivat läheiseni saattaneet voida päätellä, että syyt olivat hengelliset. Se oli minulle siinä vaiheessa kiusallinen ajatus, joten luovuin samalla naudankin lihasta ehdottaen äidilleni vuoden kokeilua, jossa punainen liha saisi jäädä. Äitini suostui kyselemättä sen enempää ja melkein kokonaan vietinkin sen vuoden syömättä punaista lihaa.

Ajauduin jossain vaiheessa myös sivustolle, jossa oli pitkähkö kirjoitus aiheesta pitääkö kristityn noudattaa Vanhan testamentin lakia. Luin sen kokonaan, ja jokin osa minua alkoi kai ajatella, että Tooraa pitäisi noudattaa Uudessakin liitossa. En muistaakseni kuitenkaan jostain syystä mennyt tässä ajatuskulussa aivan loppuun asti. Silti luontevaksi osaksi olemassa olevaa ahdistustani nivoutuivat ajoittaiset vaatimukset noudattaa Tooraa – ja syyllisyyden tunne, jos en noudattanut.

Internet – ensimmäinen opettajani

Kuten olette jo saattaneet huomata, en ole vielä puhunut sanaakaan seurakuntayhteydestä, ja muihin uskoviinkin ylipäätään olen viitannut vain epäsuorasti lähinnä tarkoittaen kirjavaa joukkoa erilaisia nettiopettajia. Sellaista kristillinen elämäni oli ensimmäiset puoli vuotta: internet oli ainoa seurakuntani, ainoa opettajani. Vain harvoja kertoja olin ollut henkilökohtaisessa kanssakäymisessä kristittyjen kanssa, pari kertaa lukion vierailuilla kirkkoihin ja jokusen kerran viestitellyt nettipastorien kanssa. En kaiketi jostain syystä nähnyt seurakuntaa tarpeellisena tai ajatellut sellaisen olevan minulle ajankohtainen. Tällainen ajattelu oli eräs kaikkein pahimmista virheistä, jotka taipaleellani tein. En sitä toki silloin tiennyt, mutta olisin voinut säästyä paljolta, jos minulla olisi alusta asti ollut seurakunta.

Kuinka petollinen instrumentti internet onkaan väärissä käsissä, ja kuinka altis olinkaan erilaisille eksytyksille, joita sieltä luin! Näin jälkeenpäin on ilmiselvää, että olin alussa häkellyttävän sinisilmäinen ja uskossani melkein sokea internetiä kohtaan. Minulla oli kaiken kukkuraksi hyvin kieroutunut tapa valita, mitkä käsitykset netistä omaksun. Ajattelin, että jos vain on jokin opetus tai Raamatun tulkinta, jota on erittäin vaikeaa tai ahdistavaa noudattaa, se lienee varmemmin Jumalan tahto kuin ystävälliset ja helponkuuloiset tulkinnat. En vieläkään tiedä varmasti, miksi ajattelin niin valheellisesti – ehkä olin vain sisimmässäni pessimisti. Järkeilin, että jos hengellinen elämä olisi helppoa, se olisi liian hyvää ollakseen totta.

Suhteessani internetiin tulin erääseen käännekohtaan keväällä 2012, kun internetistä lukemani takia aloin sietämättömyyteen saakka pelätä, että minuun asennettaisiin eräässä verikokeessa mikrosiru, jota pidin pedon merkkinä. Deluusioiden ja syyllisyyteni hiukan laannuttua minussa syttyi tietynlainen viha internetiä ja sen eksytyksiä kohtaan. Tein eräänlaisen toistaiseksi voimassa olevan päätöksen: että en enää hengellisen elämäni ristiriitatilanteissa lähtisi etsimään ratkaisua internetistä. Ennemminkin voisin kysyä muilta ihmisiltä tai edes lukea hengellisiä kirjoja. Internetiin voi melkein kuka tahansa kirjoittaa, mutta kuka tahansa ei kirjoita kirjaa. Internetin opetukset ovat siitä vaarallisia, että aina ei lukija saa tietää kirjoittajan taustoja tai saa tilaisuutta seurata hänen elämäänsä ja sitä, noudattaako hän itse opetuksiaan, tai onko hän edes uskossa. Voihan kyseessä olla vaikka joku pilailija, joka kirjoittaa hengellisen oloista tekstiä. Mutta jos kysyt tuntemaltasi henkilöltä, voit luottaa häneen helpommin ainakin sen perusteella, minkälaisen todistuksen hänen elämänsä antaa.

Mutta jotta voisi kysyä tuntemiltansa uskovilta, täytyy tuntea uskovia. Luodaan tässä vaiheessa katsaus siihen, miten alun perin päädyin osaksi hengellistä yhteisöä.

 

Kastekirkkoni ja ensimmäisen hengellisen yhteisöni kokoontumispaikka
– Kuopion vapaakirkko Puijon rinteellä.

2. Vapaaseurakunta ja yhteisöllisen vapaakristillisen elämän alku

Kuten kerroin, pidin uskoontuloni aluksi salassa. Ajan myötä minun oli kuitenkin pakko avautua aiheesta läheisilleni, joita siihen aikaan olivat oikeastaan vain sukulaiseni. Äidilleni kerroin ensiksi, ja hän otti asian hyvin siihen nähden, että uskoontuloni jälkimainingit olivat jo muuttaneet elämääni aika paljon huonompaan suuntaan. Pääsiäisen tienoilla kerroin myös monelle muulle sukulaiselleni, ja voin kyllä sanoa, että se ei ollut helppoa! Valtaosa hyväksyi kyllä vakaumukseni, mutta silti minua jännitti kovasti – sitäkin enemmän helpotti asian tultua sanotuksi. Edellisessä osassa kerroinkin isoisistäni, joiden jonkinasteisen uskontokielteisyyden kanssa ajauduin toisinaan hiukan törmäyskurssille, mutta hyvissä väleissä silti säilyin heidänkin kanssaan. Ihmettelen todella, miten vointini silminnähtävä heikkeneminen ei aiheuttanut sukulaisissani suurempaa torjumisreaktiota uskontoa kohtaan – vaikka toisaalta en tietenkään tiedä, mitä he sydämessään ajattelivat. Voin vain toivoa, että he osasivat ja osaavat erottaa toisistaan kristinuskon ja sen, miten minä sitä sairaudessani tulkitsin. Muussa tapauksessa olen varmasti tullut jonkin verran synkentämään heidän kuvaansa tästä uskonnosta.

Uskoni tulemiseen näkyväksi liittyi olennaisessa määrin kaste. Olin puoli vuotta jostain syystä sivuuttanut tuon toimituksen aina sitä ajatellessani. Keväällä kuitenkin aihe tuli voimakkaammin mieleeni, ja aloin pohtia, että minun olisi varmaankin hyvä saada kaste, koska olin kristityksi tullut.

Kyseenalaisen tapani mukaan aloin tietenkin tutkia kastetta internetistä. Pari päivää siinä taisi hujahtaa, kun vertailin vanhakirkollista ja vapaakristillistä kastekäsitystä toisiinsa. Tutkiskeluni päätteeksi omaksuin näistä vapaakristillisen, niin kutsutun baptistisen kannan, johon liittyy ajatus uskovien kasteesta (jotkut käyttävät tästä myös termiä aikuiskaste, joka kuitenkin on epätarkka). Halusin saada upotuskasteen, joten aloin etsiskellä kotipaikkakunnaltani tahoa, joka sellaisen voisi toimittaa. Päädyin Kuopion Vapaaseurakunnan sivuille, mitä kautta otin seurakuntaan yhteyttä. Selvitin lyhyesti sen, mitä kasteesta ajattelen, ja mikä oli tilanteeni: toivoin upotuskastetta ilman velvoitetta liittyä ainakaan vielä itse seurakuntaan. Syynä tälle haluttomuudelle liittyä ei ollut seurakuntayhteyden pakoilu, vaan ajattelin sen olevan tässä tilanteessa hiukan hätiköityä, koska saattaisin syksyllä jo muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelujen takia. Minulle vastattiin ystävällisesti ja asian uskottiin järjestyvän. Lisäksi minut kutsuttiin seurakunnan nuorteniltaan.

Niin sitten yksinäinen vaellukseni päättyi 14.4.2012. (Päivämäärä on muuten sikäli merkittävä, että tasan sata vuotta aiemmin oli alkamassa yö, jona Titanic upposi.) Suuntasin vapaaseurakuntaan hyvin jännittyneenä, tapasin siellä monia ihmisiä, jotka minun laillani olivat nuoria ja uskoivat Jeesukseen. Kävin merkittäviä keskusteluja, useampi ystävyyssuhde lähti jo tuolloin alulle. Illassa oli ylistävä, palvova tunnelma, joka oli jotain aivan muuta kuin mitä olin siihen mennessä kristinuskon kanssa kokenut. Nämä ihmiset vaikuttivat olevan huolettomia ja onnellisia… heidän asiansa näyttivät olevan hyvin. Tilaisuudessa vallinnut rauha tarttui minuunkin osittain, ja vaikka ongelmani eivät vielä pitkään aikaan ratkenneetkaan, saan kiittää itseäni päätöksestä mennä tuohon seurakuntaan. Se oli kuin pieni nykäisy takaisinpäin, pois siitä absurdista vankilasta, johon olin kovaa vauhtia sulkeutumassa. Se aistein havaittava tosiseikka, että uskonelämän ei tarvinnut olla ahdistavaa, oli tullut jäädäkseen – se tulisi järkähtämättä pysymään rinnallani ja osoittamaan lempeää halveksuntaansa vääristymiäni kohtaan aina siihen saakka, kun viimeinenkin niistä olisi poispyyhitty. Ja vielä paljon pidemmällekin.

Nuortenillasta lähtien aloin käydä vapaaseurakunnassa säännöllisesti, niin usein kuin vain suinkin ehdin. Minulle merkittäviä tilaisuuksia oli kolme viikossa: jumalanpalvelus sunnuntaisin, rukousilta keskiviikkoisin ja nuortenilta lauantaisin. Minusta tuli pian vakiokasvo jokaisessa. En pian enää voinut käsittää, miksi olin aristellut uskontoni yhteisöllistä elementtiä, sehän oli aivan mahtava! Minä rakastin käydä kirkossa, se jollain osin sanallistamattomalla tavalla helpotti tuskaani.

Sain kasteen Kuopion Vapaaseurakunnassa helluntaiaamupäivänä 27.5.2012. Meitä sinä päivänä kastettavia oli reilut kymmenen, ja kastetoimitus tapahtui jumalanpalveluksen aikana. Ennen tilaisuutta pukeuduimme kirkon alakerrassa valkoisiin kaapuihin, jotka päällä menimme myös jumalanpalvelukseen. En muista palveluksen kaavasta paljoakaan kasteeseen liittymättömiä osia, mutta se oli kokonaisuudessaan ilontäyteinen, musiikkipitoinen juhla. Kastettavien rooliin kuului ennen itse kastetta kertoa kirkkokansalle lyhyesti todistuksensa tai ilmaista uskonsa. Oma puheenvuoroni kesti ehkä noin minuutin ja se jännitti minua valtavasti, sillä tuohon aikaan vielä kärsin suuresta esiintymiskammosta. Kastettavat saivat eräässä vaiheessa myös polvistua kirkon alttarikaiteelle, jonka luona seurakunnan vanhimmisto meidät siunasi. Kun tuli kasteen aika, siirryimme aivan kirkkosalin päätyyn, jossa oli vedellä täytetty kasteallas. Sitten yksitellen, naiset ensin, menimme altaassa odottavan kastajan luo. Minä olin muistaakseni jonon viimeinen, ja astuttuani veteen kastaja sanoi nimeni mainiten kastavansa minut omasta vapaasta tahdostani ja suun tunnustukseni perusteella ”Jeesukseen Kristukseen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Sitten hän painoi minut kertaalleen veden alle, josta sain nousta kasteenjälkeiseen elämään.

Kokemus oli päräyttävä, muistan olleeni jotenkin autuaallisessa tilassa heti kasteen jälkeen – tulkitsin sen silloin joksikin Hengellä täyttymiseksi tai vastaavaksi. Sinänsä toimituksen ei minkään kirkon mukaan tarvitse aiheuttaa suuria tunteita ollakseen pätevä, mutta olen kuitenkin iloinen siitä, miten hyvä muisto tuosta hetkestä on jäänyt. Suomen Vapaakirkko ei muuten ymmärtääkseni pidä kastetta sakramenttina tai armonvälineenä, vaan näkee toimituksen enemmänkin julkisena vihkiytymisenä Jeesuksen seuraajaksi. Tätä vasten on hauskaa, että niin nykyinen kuin nykyistä edeltänyt kirkkoni hyväksyivät Vapaakirkossa saamani kasteen, ja siten minäkin olen jo hyvän tovin ajatellut, että kyseisenä helluntaina vastaanotin ensimmäisen sakramenttini, synnyin uudesti, sain syntini anteeksi ja tulin Jumalan lapseksi, Kristuksen ruumiin jäseneksi sekä Pyhän Hengen temppeliksi. Näin asia nähdään siitäkin huolimatta, että tuskin kukaan kastettani todistaneista piti sitä sakramenttina.

Jo varhaisessa vaiheessa minut pyydettiin mukaan nuortenleirille Kiponniemeen ja aktio- ja todistusmatkalle Poriin ja Alavudelle. Näillä matkoilla tutustuin moneen mielenkiintoiseen vapaiden suuntien uskovaiseen. Leiri kosketti minua monin tavoin kumpanakin keväänä (2012 ja 2013), joina siellä kävin. Siellä tapahtui parantumisihme ja tuli ilmestyksiä, jotenkin Herra minusta selkeästi vaikutti siellä. Porin- ja Alavuden-matkalla sain niin ikään kokea olevani osa jotakin suurenmoista, suurempaa tarinaa. Kohtasin ihmisiä kaupungilla, rukoilin ja kävin syvällisiä keskusteluja ja todistin kokouksissa arasti mutta kuitenkin sinnikkäästi.

Minulle jäi ensimmäisestä seurakunnastani kaiken kaikkiaan hyvä maku. Siellä oli paljon kaikenikäisiä ihmisiä, joita yhdisti elävä ja vahvan antaumuksellinen usko. Se ei silti ollut mitenkään holtittoman karismaattinen, ei myöskään Hillsong-tyyppinen moderni yhteisö, vaan enemmänkin jalat maassa -tyyppinen perinteinen vapaiden suuntien seurakunta. Vakituiset saarnaajat olivat tunteikkaita mutta maltillisia puhujia, joiden tyylistä ei ollut ainakaan suoraan löydettävissä juuri mitään amerikkalaisvaikutteita. Enemmänkin näiden puhujien tyyli vertautuu esimerkiksi Asko Tynjälään tai enimmillään Niilo Yli-Vainioon. Jälkimmäiselle tyypillistä parantamistoimintaa tai kaatamista ei kuitenkaan seurakunnassa juuri esiintynyt. Kerran tosin eräs vieraileva puhuja jossain kokouksen vaiheessa pyysi ihmisiä jonoon eteensä kantaakseen näiden asioita Jumalalle. Itsekin tuohon jonoon menin ja vasta sitten muistaakseni havaitsin, että jonossa edellä olevat kaatuivat. Tuo kerta on ensimmäinen ja ainoa kerta, jolloin minut on kaadettu. En kaadettavaksi mennessäni tiennyt kyseisen toimituksen teologiasta juuri mitään, mutta en sitä sinänsä vastustanutkaan. Minulle ei ollut kovin selvää, että monet kaadettavat uskoivat nimenomaan Jumalan kaatavan heidät, niinpä itsekin tulkitsin tuon kokemuksen vain siten, että puhuja kosketti minua kädellään ja päätin itse kaatua. Mitään hengellistä merkitystä en ole koskaan tähän kokemukseen lukenut.

Seurakunnassa kävi kohtuullisen paljon vierailijoita eri puolilta maata ja ulkomailtakin. Oli laulaja-evankelistaa, vankilapastoria, nuorisojoukkiota ja jopa eräs kansanedustaja. Nämä puhujat ja todistajat toivat omaa kirjavaa lisäänsä seurakunnan hengelliseen elämään. Se oli toisaalta rikastuttavaa mutta toisaalta etukäteen ei voinut juuri tietää, millaista settiä milloinkin olisi tulossa. Puhujat saivat kokemukseni mukaan puhua aika vapaasti sitä, mitä heillä sydämellään oli.

Opiltaan ja moraaliltaan seurakunta oli konservatiivinen. Raamattu oli Jumalan sanana se perusta, jolle seurakunnan toiminta haluttiin rakentaa. Jumalanpalvelusten keskiössä olivat pitkät ja polveilevat opetuspuheet, jotka saattoivat venyä lähemmäs tunnin kestoa ja muuttua toisinaan hyvin spontaaneiksi. Laulukirjana käytettiin ainakin Hengellistä laulukirjaa, musiikkia usein säestettiin pianolla ja kitaralla. Seurakunnassa toimi myös ymmärtääkseni kaksikin kuoroa.

Seurakunnalla oli oma johtava pastorinsa ja tämän lisäksi ryhmä miehiä, joita kutsuttiin vanhimmistoksi. Itselleni ei täysin koskaan valjennut, miten seurakunnan johtovastuu näiden kahden tahon välillä tarkalleen jakaantui. Eräs vanhimmistoveljien tehtävä oli kuukausittain eräänä sunnuntaina siunata ehtoollinen, joka oli jokseenkin erilainen kuin esimerkiksi luterilaisessa tai katolisessa kirkossa. Viini (tai mehu, en itse asiassa muista, kumpaa se oli) oli jo valmiiksi laitettu pienen pieniin pikareihin, joita oli aseteltu erityislaatuiselle tarjottimelle, jossa oli vieri viereen niille sopivia reikiä. Omalla tarjottimellaan oleva leipä oli kuohkeaa ja helpostimurtuvaa – missään vapaiden suuntien jumalanpalvelusten ulkopuolella en ole nähnyt vastaavaa. Aineiden siunaamisen jälkeen tarjottimet laskettiin kiertämään kirkonpenkkeihin ja tapana oli, että vierustoveri sanoi tarjotinta ojentaessaan seuraavalle perinteiset sanat: ”Kristuksen ruumis/veri, sinun puolestasi annettu/vuodatettu”.

Minulla oli Kuopion vapaaseurakunnassa paljon tovereita, joiden kanssa puhua ongelmistani. Itse asiassa usein minusta tuntui, että vaivasin heitä liikaakin, mutta yhtä kaikki sain tästä seurakunnasta tärkeää apua vaikeuksiini. Keskusteluavun lisäksi menin lähes joka kokouksen lopulla eteen ”alttarikaiteelle”, jotta joku tulisi rukoilemaan puolestani.

Ison osan siitä lyhyestä ajasta, kun jäsenyyttäni kesti, tunsin olevani seurakuntani ja kirkkoni kanssa samaa mieltä lähestulkoon kaikesta. On jopa ihmeellistä, miten sopivalta kaikki sen hetken tuntui. Lähdettyäni Vapaakirkosta vuoden 2013 keväällä minulla kesti yli seitsemän vuotta, ennen kuin jälleen löysin kirkon, jossa tunsin oloni yhtä kodikkaaksi.

Nykyisestä kirkostani puheen ollen, ensimmäinen matkani Roomaan ajoittuu elämäni kammottavimpaan vuoteen 2012. Se matka ei ollut minulle helppo, koska käytännöllisesti katsoen pelkäsin sen kokonaisuudessaan olevan Pyhän Hengen pilkkaa. En pystynyt tekemään paljoa mitään, olin paljon matkaseurastani erillään ja ahdistus vaivasi alituisesti. Kuvani katolisesta kirkosta oli myös hyvin kielteinen. En pitänyt tuota kirkkoa oikeastaan edes kristillisyyden edustajana, mieleeni tulvi ikäviä ajatuksia paavista enkä koko reissulla käynyt kuin yhdessä ainoassa kirkossa – tuon pikkukirkon nimi oli muistaakseni Chiesa di Santa Maria Maddalena – ja nähdessäni sen sivukappelit minua rupesi ahdistamaan niin paljon, että jouduin lähtemään ulos muutaman sekunnin kuluttua. No, kävin kyllä myös Sikstuksen kappelissa, mutta jonkin pinttyneen ajatukseni takia varoin katsomasta kattoon. Montakohan lienee maailmassa niitä ihmisiä, jotka ovat käyneet Sikstuksen kappelissa mutta eivät ole nähneet Aatamin luomista?

”Maallisen” elämäni puolella kirjoitin ylioppilaaksi kuin ihmeen kaupalla melko hyvillä papereilla. Kävin keväällä monissa pääsykokeissa: hain historiaa opiskelemaan Turkuun, Ouluun, Helsinkiin, Jyväskylään, Tampereelle ja Joensuuhun. Jyväskylään pääsin ensimmäiselle varasijalle, mutta en sisään.

Jäin siis vielä hetkeksi Kuopioon työttömäksi työnhakijaksi. Päädyin työharjoitteluun kierrätystavaraa myyvään Elävään kauppaan kolmeksi kuukaudeksi, mikä oli monella tapaa antoisa ja kasvattava kokemus. Jotta olisin pysynyt työmarkkinatuella, minun oli haettava opiskelupaikkaa syksyn yhteishaussa. Hain sitten kolmeen paikkaan, niiden joukossa muun muassa eräs opiskelupaikka Kouvolassa ja matkailun koulutusohjelma Savonlinnassa, Mikkelin ammattikorkeakoulussa. Pääsykokeet eivät mielestäni menneet kummassakaan paikassa mainittavan hyvin, mutta eräänä päivänä sitten sain kuulla, että olin päässyt MAMKiin. Päätin aloittaa siellä opiskelijaelämäni, ja vuoden 2013 alkupäivinä muutin Savonlinnaan, sukulaisteni kautta hyvin tuttuun kaupunkiin. Olin vielä tulevaisuuteni suhteen aika hakoteillä enkä osannut aavistaa sitä, että tulisin puolentoista vuoden kuluttua Savonlinnasta lähtiessäni olemaan hyvin eri ihminen: täydellisen elpynyt ja hengellisen paloni kukkuroilla.

Mutta ennen sitä jouduin vuoden 2012 lopulla käymään läpi pahimman koettelemukseni.

 

Santa Maria Maddalena. Mahdollisesti joko tämä tai Siktuksen kappeli oli ensimmäinen katolinen kirkko, jossa kävin kristittynä.

3. Elämän pahin aallonpohja

Veren syöminen

Kesällä vuonna 2012 kuljeskelin metsässä. Ehkä juoksinkin, ja eräässä vaiheessa kaaduin. Sain haavan käteeni ja otin sitten kännykkäni tuohon käteen metsässä. Siihen saattoi tarttua verta tai sitten ei, joka tapauksessa tällainen mahdollisuus oli olemassa. Palattuani sisälle laskin kännykän käsistäni ja pesin haavan, mutta kännykkää en tietenkään voinut pestä. Jouduin koskettamaan sitä hoitaakseni asioitani. Jossain vaiheessa sitten käsittelin Raamattuanikin kosketettuani ensin kännykkää, pesemättä käsiä välissä. Samoin kosketin passiani. Mielessäni – joka oli silloin jo hyvinkin todellisuudesta vieraantunut – veri alkoi levitä.

Ei kai siinä muuten olisi ongelmaa ollut, mutta tiesin, että Jerusalemin kokouksessa oli päätetty neljä asiaa, joita pakanauskovien olisi noudatettava. Heidän tuli karttaa epäjumalille uhrattua, haureutta, lihaa josta ei veri ole laskettu, ja verta itseään. Vaikka Uudessa liitossa syöminen olisikin sallittujen ruoka-aineiden osalta vapaampaa kuin Vanhassa liitossa, ei Jumalan tahto uskoakseni edelleenkään ollut se, että söisimme verta.

Näin ajattelin. Siksi minun oli alettava pestä käsiäni ennen ruokailua, koska en voinut olla varma, oliko niihin tarttunut näkymättömän pieni osa verta jostakin esineestä. Mutta ei se siihen jäänyt. En pian voinut edes kuivata käsiäni, koska olin saattanut käsitellä pyyhettä pesemättömin käsin. Minun oli huuhdeltava kädet joskus useita kertoja ruokaa valmistellessani tai voileipiä tehdessäni. Minä huuhtelin myös ruokailuvälineitä ja juustohöylää. Huuhtelin joskus juustoakin.

Jos epäilin, että olin jossakin kohtaa ruuan valmistamisessa unohtanut pestä käteni, saattoi sen syöminen olla aika tuskallista.  Aloin nähdä potentiaalisesti verisiä asioita ympärilläni niin paljon, että minun oli huuhdeltava käsiäni, välineitä ja ruoka-aineita jatkuvasti. Käteni alkoivat kuivua ja niihin tuli sen johdosta haavaumia.

Tätä jatkui yli kaksi ja puoli kuukautta. Voin vain kuvitella, miten kammottavaa läheisteni oli tätä katsoa.

Vannominen ja lupaukset

En muista ihan tarkasti, miten tämä ongelma alkoi, se saattoi olla kesän 2012 alussa, kun luin kerran internetistä sivua, jossa käsiteltiin valaa. Luin sivulta jotain sen suuntaista, että jos sanomme Jumalalle tekevämme jotain, se on vala, vaikkemme käyttäisi sanoja ’vannon’ tai ’lupaan’.

Tästä alkoi ongelma, joka lieveni vasta vuonna 2013 ja joka suisti minut tietyllä tapaa alemmas kuin mikään muu. Ehkä osaattekin jo arvata, että olin äkisti sidottu tekemään juuri niin kuin olin aiemmin ajatellut. Jos olin ajatellut vielä tänään lukevani Raamattua, uskoin, että minun oli tehtävä se. Jos olin ajatellut, että en tänään enää syö mitään, jouduin käsitykseni mukaan jättämään syömättä.

En miettinyt sitä, että ajatukseni eivät välttämättä olleet suunnatut Jumalalle tai että olisin edes tarkoittanut luvata mitään. Ne saivat rauhassa kahlita minut. Asian myönteinen puoli, jos sitä voi siksi kutsua, oli se, että nämä "valat" tulivat vastavoimaksi epäröinnille. Jos olin ajatellut jotain, minun oli tehtävä se, vaikka epäröinkin sitä. "Lupaukset" siis tulivat ainakin hetkellisesti vahvemmaksi voimaksi kuin epäröinti. Joku voi nähdä jopa hassuna, että kaksi väärinymmärryksestä syntynyttä konstruktiota ajautuivat mielessäni ristiriitaan, ja tämä päättyi toisen voittoon. Hyvinvointini kannalta se ei kuitenkaan ollut parannus mihinkään suuntaan, siirryin kahleesta toiseen.

Kulkemiseni muuttui vielä vaikeammaksi kuin epäröinnin alaisuudessa. Mietin hermoraunioksi asti, pitääkö minun kulkea kirkolleni sitä reittiä, mitä olin jossain vaiheessa ajatellut, oli se sitten miten mutkainen tahansa. Tätä samaa saatoin miettiä vielä maatessani illalla sängyssä: pitäisikö minun lähteä kulkemaan sitä reittiä ennen kuin Kristus palaa ja minulla ei ole enää tilaisuutta pitää niin kutsuttua lupaustani? Samoin jos olin ajatellut vaikka vain meneväni käymään kirkolla, ajatus saattoi pysyä mielessäni pitkään.

Sama aiemmin ajateltuihin ajatuksiin takertuminen toistui monella elämänalueella. Jos mielessäni oli käväissyt ajatus, että antaisin osan lompakossani olevasta käteisestä Jumalalle, kovin vähä ei enää mielessäni kyennyt sitä perumaan. Kerran pelkäsin, että en saa enää syödä kuin yhden aterian päivässä, koska olin ajatellut niin. Tunsin syyllisyyttä, jos vaikka valitsin mennä kaupunkiin henkilöautolla, vaikka olin ajatellut linja-autoa. Jos olin päättänyt rukoilevani ääneen enkä rukoillut, tunsin syyllisyyttä siitäkin.

Takerruin ongelmallisesti myös joihinkin tietoisiin sitoumuksiini. Olin nimittäin päättänyt sitoutuvani säännöllisesti esirukoilemaan eräiden esirukoussivuston uusien aiheiden puolesta, ja lisäksi olin päättänyt pidättäytyväni internetistä kello kahdenkymmenenyhden jälkeen, jotten valvoisi liian myöhään. Siispä kun kirkossani oli rukousilta ja halusin mennä sinne, mieltäni saattoi kalvaa, jos en sinä päivänä ollut rukoillut päättämääni esirukousmäärää. Ajatukseni sanoivat minulle: käänny takaisin, mene kotiisi, avaa tietokone ja rukoile. Silloin olisin tietenkin menettänyt rukousillan. Tilannetta ei auttanut edes se, että pääsin internetiin kännykälläni, sillä koska en ollut lukenut läpi liittymäni käyttöehtoja, teki tämä kännykän käytöstä mielessäni väärää. Niin sitten olin kirkossa ajatusteni ahdistamana siihen saakka, kun en enää ehtisi kotiin siten että minulla olisi aikaa rukoilla.

Erään kerran tilanne meni tähän liittyen todella pahaksi. Olin tullut kirkkoon ja istuin penkissä. Tunsin, että Jumala ei halua minua sinne, vaan kotiin rukoilemaan. Aloin itkeä ja hiljaa anelin: "Anna minun jäädä." Aneluni voimistui. Aloin haukkoa henkeäni kun tunteeni ja ajatukseni vakuuttivat: "Jumala ei halua minua tänne." Se tuntui todella pahalta. Sinä iltana sain paniikkikohtauksen kirkossa. Kaaduin selälleni penkille. Eräs seurakuntalainen tuli kysymään, sattuiko minua. Vastasin myöntävästi. Hyvä ystäväni tuli ja saattoi minut kokoushuoneeseen, jossa keskustelimme. Rauhoituttuani ja palattuamme kirkkosaliin rukoilimme.

Vannomisongelman takia saavutin sen kuopan, jota pidän kaikkein syvimpänä pohjakosketuksena hengellisessä elämässäni.

Syksyllä 2012 kotikaupungissani järjestettiin kristillinen tapahtuma. Olin ottanut muutamia käsikutsuja kirkolta. Halusin voittaa ihmispelkoni ja kyetä lähestymään ihmisiä evankeliointimielessä. Niin sain kuin sainkin jaettua eräänä iltana yhden käsikutsun ja olin valtavan iloinen: olin voittanut pelkoni! Mieleni maalaili jo kuvia tulevaisuudesta: entä jos minulla olikin kutsu evankeliumin levittäjäksi? Tulinpa sitten varomattomasti ajatelleeksi jotain tämän tapaista: "Olen vannonut viettäväni loppuelämäni kadulla."

Elämäni suistui ryminällä alas ”valani” vuoksi. Nyt alkoi syyllisyyttä tuottaa sisälle meneminen. Olin kauhuissani ajatuksesta, että Jumalan tahto olisi, että minun tulisi pysyä loppuelämäni ulkona.

Sinä päivänä, jona tuon kristillisen tapahtuman pääosa tapahtui, kävelin ulkosalla paljon. Kävin kirkossakin, mutta se oli vaikeaa. Olin sanonut ystävilleni tapahtumaa etukäteen suunniteltaessa, että olen käytettävissä illalla. Itsekseni tuudittauduin siihen ajatukseen, että saisin siis vielä tänään olla sisällä, koska täytyihän minun aiemmin annettu sanani pitää. Illasta muodostui koskettava: menin sisään ja pitkin iltaa juttelin eri ystävieni kanssa. Liikutuin erästä todistusta kuunnellessani. Kävin myös varmaan kahteenkin kertaan alttarilla rukoiltavana. Toisella kerralla minulta kysyttiin, oliko rukouksen aikana tullut mitään mieleen. "Koti", sopersin, eikä rukoilija tainnut tajuta, miksi olin sanonut sen. Halusin uskoa, että Jumala tahtoi minulla olevan kodin, mutta luuloni lupauksestani oli vahvempi. Minua suretti kohtalo, jonka ajattelin olevan edessä: katu.

Seuraavana päivänä halusin mennä kirkkoon uudelleen, mutta tunsin, etten saanut. Oli tuskallista katsoa kirkkoa ulkoapäin voimatta mennä mukaan kokoukseen. Menin kyllä lopulta sisään käytävään ja istahdin. Väänsin itkua ja lähdin hetken päästä pois. Pihalla ajauduin keskusteluun erään ihmisen kanssa. Kerroin, että minulla oli ollut enemmän itsemurha-ajatuksia tämän "lupauksen" tähden. Hän suositteli yleispäivystystä, ja minä myönnyin. Soitin äidin paikalle ja lähdimme. Olimme sairaalassa tuntikausia. Mietin, mitä nyt auttaisi: menisinkö joksikin aikaa osastolle asumaan vai mitä tekisin. Ajatus osastolle menemisestä loi jonkinlaista turvaa, mutta epäilin, oliko se Jumalan tahto. Lopulta minulle määrättiin nopeasti vaikuttavia lääkkeitä. Äiti lähti autolla takaisin kotiin ruokaa tekemään, mutta minä en voinut mennä kyytiin, koska auto saastutti lähimmäisteni hengitysilmaa. Niin siis jouduin kävelemään kotiin yksin halki kaupungin.

Soittelin eräälle läheiseksi tulleelle henkilölle, mutta se ei auttanut. Minun oli tarkoitus hakea lääkkeet itse apteekista, mutta en lopulta voinut, koska en ollut maksanut kymmenyksiä ensin. Mietin, pitäisikö minun mennä kirkolle niitä maksamaan vai kotiin. Olin sekaisin, neuvoton ja todellisuudentajuni oli vakavasti hämärtynyt. En tiedä, mitä olisi vielä voinut tapahtua, jos olisin jäänyt tuohon kuiluun pidemmäksi aikaa.

Mutta kuin ihmeen kaupalla pääsin nousemaan.

 

4. Vapaus

Jokainen tässä kirjoituksessa kertomani ongelma on sikäli yksilöllinen, että minun piti löytää kaikkiin omat ratkaisunsa. Jos vapauduin yhdestä, saatoin vielä olla hyvinkin kahleissa toisen kanssa. Useamman kohdalla vapautumisen mekanismi kuitenkin oli hyvin samankaltainen. Totuus puhukoon puolestaan.

Vannominen ja lupaukset

Pelkäsin siis, että joutuisin viettämään koko loppuelämäni ulkona. Silti jostain syystä menin kotiin, ehkä olin vain niin runneltu, että en enää piitannut. Päädyin sitten soittamaan eräälle tuttavalleni ja puhuin tästä valaongelmasta. Kerroin siitä, että ajattelin vannoneeni pysyä kadulla loppuelämäni. Hän sanoi minulle aika napakasti, että en minä ole vannonut.

Ajattelkaas, oliko minulla mitään syytä uskoa tuota? Tiesikö hän tilanteestani? Mutta sillä hetkellä jokin väistyi minusta, ja luotin hänen sanoihinsa. Hän selitti minulle, miten netistä lukemani opetus oli väärä. Hän kertoi minulle, miten Suomessa ihminen tarvitsee kodin, koska talvet ovat kylmät. Vaikka hänen perustelunsa eivät välttämättä täydellisen aukottomia olleetkaan, nuo sanat kuitenkin vapauttivat minut. Ehkä Jumala oli johdattanut ne tai sitten selitys on jokin muu. Joka tapauksessa minä uskoin.

Jo kesällä olin puhunut tämän saman henkilön kanssa ja hän oli neuvonut karttamaan sitä sivustoa, josta olin sen valajutun lukenut. Olin puhunut lisäksi muutamille ystävilleni asiasta. Kysymys, jonka esitin, oli: saako uskovainen muuttaa mieltään? Vastaus oli aika selkeä: saa. En voinut käsittää tätä, koska olin niin kiinni omissa epäilyksissäni. Tuon syksyisen kokemukseni jälkeen aloin kuitenkin pikkuhiljaa luottaa ympärilläni olevien ihmisten vakuutuksiin siitä, että olen erehtynyt.

Vähän kerrassaan vapauduin: ensin opin erottamaan valasta omat ajatukseni, sitten tavalliset sanani, joita ei ole lausuttu intentiolla tehdä vala. Juuri intention käsite nousi tässä hyvin keskeiseksi. Kysyin itseltäni rehellisesti: olenko minä vannonut oikeasti? Olenko halunnut sitoutua Jumalan edessä johonkin lupaukseen? Minulle alkoi vähitellen käydä selväksi, että minulla ei juuri koskaan ollut tarkoitusta tehdä valaa ajatuksillani tai sanoillani. Aloin toistaa päässäni sanoja: ”en vanno”, ihan vain tehdäkseni intentiotani mahdollisimman selväksi. Huomaan välillä edelleen silloin tällöin toistavani noita sanoja. Se voi kuulostaa oudolta, mutta minulle siitä tuli eräänlainen turvallisuutta ylläpitävä mekanismi, enkä osaa sitä siksi kovin huonona asiana pitää.

Vapauduin lopullisesti vannomisongelmastani vasta vuoden 2013 puolella, mutta siitä lähtien onkin pysynyt elämästäni erossa. Pankaa merkille vapautumisen mekanismi: ensin otin sen pelottavahkon askeleen, että luotin läheisteni sanaan, ja tältä pohjalta jotenkin vapauduin etsimään varsinaisia perusteita pysyä vapaana. Samanlainen kaava toistui muissakin ongelmissani.

Veren syöminen

Veren syömisestä, ehkä kaikkein absurdeimmasta ongelmastani, juttelin niin ikään muutamille uskonveljille. He sanoivat minulle, että verensyöntikiellolla ei tarkoiteta tätä. Minun oli vaikea uskoa: kielsihän Raamattu päällisin puolin nimenomaan syömästä verta. Eikö veren nieleminen vahingossa ollut veren syömistä? Eikö ollut väärin syödä, vaikka ruuassa saattoikin olla vain erittäin vähän verta?

Erikoisen sattumuksen johdosta olin kerran päätynyt palaamaan sukuloimasta kotikaupunkiini erään tutun uskonveljen kyydissä. Kerroin veriongelmasta, joka oli silloin lieventynyt, muttei vielä kadonnut. Ystäväni sanoi minulle tiukasti, että ei sillä sitä tarkoiteta, ja kehotti olemaan heti vapaa tästä ongelmasta. Ehkä hän sanoi ne sanat Pyhässä Hengessä. Joka tapauksessa niiden jälkeen olin vapaa. Uskoin yksinkertaisesti sen, mitä hän sanoi.

Myöhemmin olen löytänyt myös järkeäni tyydyttäviä perusteita olla enää huolehtimatta tästä asiasta. Ensinnäkin on hyviä syitä uskoa, että kristittyjä ei tosiasiassa ole velvoitettu olemaan aina ja kaikkialla syömättä verta. Mutta vaikka ajattelisikin, että veri on kielletty, olisi absurdia ajatella, että tämä tarkoittaisi joka ikisen verisolun poistamista lihasta, jotta siitä tulisi syömäkelpoista. Voidaan kysyä, miten muinaiset juutalaiset olisivat tällaiseen pystyneet, tai miten se ylipäätään olisi missään mahdollista. En voi muuta kuin päätyä ajattelemaan, että on hengellisessä mielessä täysin turhaa jättää syömättä ruokaa siksi, että pelkää siinä olevan näkymättömän pienen määrän verta.

Lakihenkisyys ja Toora

Niin sanottu ”judaismi” tai ”Toora-oppi” on oma monitahoinen ongelmakenttänsä, johon liittyvään argumentaatioon minulla ei ole tässä tilaisuutta syventyä. Omaan ratkaisuuni olla omaksumatta koko Vanhan testamentin lakia noudatettavakseni (ja luopua ruokasäädöstenkin noudattamisesta) on varmaankin eniten vaikuttanut se, että niin suuri joukko kristittyjä on läpi historian ajatellut, että Toora ei sellaisenaan sido kristittyjä. Toki tällaiselle vakaumukselle on ymmärtääkseni myös melkoisesti raamattuperusteluja, mutta itse en halua väheksyä myöskään kristillisen yhteisön tulkinnan merkitystä. Nykyisin ollessani katolilainen luotan turvallisin mielin siihen, että kirkko on Pyhän Hengen johdatuksessa ratkaissut, mikä kristittyjä sitoo ja mikä taas ei.

Epäröinti

Miten on sitten laita epäröinnin, tuon hirvityksen, joka kilpaili elämäni komennosta vannomisongelman kanssa? Otin yhteyttä useisiin hengellisiin opettajiin ja sielunhoitajiin epäröintiongelman ja omantunnon herkkyyden takia. Vapautukseen minut johti eräs Kangasalan seurakunnan keskustelufoorumilta alkanut luterilaisen nettipapin kanssa käyty ajatustenvaihto, joka myöhemmin jatkui sähköpostikeskusteluna.

Pastorilta saamani sähköpostiviesti sai minut ymmärtämään ongelmani: minun tunteeni olivat nousseet Jumalan tuntemista vastaan. Mikä oli yhteistä "omantunnon" kielloille, kieltäville ajatuksille ja epäröinnille? Minusta tuntui siltä, että jokin oli kiellettyä. Nettipappi kirjoitti, että Raamatun tarkoittama epäröinti ei ole tunneasia, vaan se on luonteeltaan järjellistä: se tarkoittaa sen puntaroimista, mikä on oikein tai väärin. Järkeni olisi vienyt minua ihan oikeaan suuntaan, mutta tunteeni vastustivat sitä yrittäen saada järkenikin puolelleen. Olin ymmärtänyt epäröinnin käsitteen väärin, mikä oli suistanut minut tunteideni orjuuteen! Tunne oli tullut minulle tietoa suuremmaksi auktoriteetiksi. Kuinka vapauttavalta tuntuikaan lukea Ensimmäisen korinttilaiskirjeen lukua kahdeksan, jonka papin viesti sai minut ymmärtämään aivan uudella tavalla! Oli ihanan pyhä kokemus nähdä, millä lailla Paavali siellä kirjoittaa tiedosta.

Jos Raamattu kertoo ja antaa minulle oikeaa tietoa jostain, niin minä haluan ojentautua sen tiedon mukaan, enkä kuunnella ennemmin tunteitani, joiden logiikka on sen verran monimutkaista, että niitä seuraamalla voi eksyttää itsensä pahasti. Jos valitsen mieluummin luottaa tunteisiin kuin Raamatun antamaan tietoon, palvelenko silloin Jumalaa?

Samoin omatunto ei ollut nettipapin mukaan sama asia kuin tunteet. Jos jokin tuntuu pahalta, niin sen tekeminen ei välttämättä tahraa omaatuntoa. Tämän ymmärtäminen oli suurenmoista. Jos tiesin tekeväni Jumalan sanan mukaan, minulla oli papin mukaan hyvä omatunto, mutta huono tunne. Ne lienevät usein kaksi aivan eri asiaa.

Uskon kyllä edelleen, että Pyhä Henki voi aiheuttaa rauhattomuutta sydämelle, jos ihminen on kulkemassa harhaan. Mutta en usko, että tällaista tapahtuisi useita kertoja päivässä yhtä neuroottisesti kuin minun kohdallani. Jälleen on suuri vaara sekoittaa omat tunteet todelliseen Pyhän Hengen toimintaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että jos esimerkiksi tunneleista kulkemista ei jumalallinen auktoriteetti kiellä, ei siitä saa tehdä itselleen ehdotonta sääntöä, niin kuin minä olin muun muassa tehnyt.

Huomautettakoon, että tein väärin yrittäessäni etsiä metodia, jolla voisin aukottomasti tilanteessa kuin tilanteessa päätellä Jumalan tahdon. Sellainen ihminen minä olen: osa minusta haluaisi helppoja ja erehtymättömiä systeemejä, metodeja, jotka tuottaisivat minulle täydellisen varmuuden. Tällaisia metodejani olivat "omatunto", sisäiset kehotukset, kysymysmenettely, epäröinti ja sydämen ahdistus. Mutta ei kai Jumala näihin ole sidottu? Jumala voi johdattaa monin eri tavoin, mutta en usko Hänen koskaan toimivan vastoin sanaansa enkä tahtovan, että ihminen orjuuttaa itsensä jonkin muun kuin Jumalan vallan alle. Minun on tyytyminen Jumalan itsensä säätämään järjestykseen, mutta miten paljon rikkaampi ja parempi se totisesti onkaan kuin omat rakennelmani!

Pakkoajatukset

Syyllisyyden kokeminen noista omista äkillisistä ajatuksistani oli pitkään hyvin yleistä. Mutta hiljalleen, keskusteltuani hengellisten tukihenkilöiden kanssa ja muutenkin kasvettuani aloin ajatella entistä enemmän, että miksi syyttäisin itseäni ajatuksista, joihin en voi vaikuttaa? Toki lienee hyvä pyytää anteeksi, jos omatunto tahriintuu, mutta jostain kuulin tai luin seuraavan Martti Lutherin nimiin laitetun ajatuksen, johon tykästyin:

"Me emme voi estää lintuja lentämästä päämme yli, mutta voimme estää niitä tekemästä pesää hiuksiimme."

Ymmärrän lainauksen siten, että en voi estää pahoja ajatuksia tulemasta mieleeni, mutta voin sanoutua niistä irti ja vaikka lausua tämän irtisanoutumisen ääneen, jos on tarvis. Jos tahdon, voin aina vakuuttaa, että olen kuollut sellaisille asioille, jotka ovat noiden herjausten sisältö.

"Sinä koettelet minun sydäntäni, tarkkaat sitä yöllä, sinä tutkit minua, mutta et mitään löydä. Jos minä pahaa ajattelen, ei se käy suustani ulos." (Ps. 17:3)

En pidä sinänsä mahdottomana, että myös paholainen tai henkivallat maanittelisivat jollain tavalla meitä ajattelemaan tällaisia ajatuksia, mutta minusta on hyvää ja turvallista suhtautua pahoihin ajatuksiin lähtökohtaisesti ihmisen omina tuotoksina. Ehkä ihmiselle on ainakin syntiinlankeemuksen jälkeen ”luontaista” olla kykenemätön kontrolloimaan omia ajatuksiaan ja ajatella herkästi sitä, mitä ei tahtoisi. Olisi kiintoisaa jutella muun muassa tästä Aadamin ja Eevan kanssa.

Pyhän Hengen pilkka

Elämässäni on kausia, jolloin edelleen aika ajoin palaan miettimään anteeksiantamatonta syntiä. Vielä useita vuosia elämäni vaikeimman ajan jälkeen on ollut tiettyjä ajanjaksoja, jolloin olen tosissani pelännyt pelini olevan pelattu. Näihin hetkiin on liittynyt yleensä jonkin uudelta tuntuvan aspektin tai näkökulman kirkastuminen tai sitten mieleni on vain vallannut pakkoajatus. Kriisit eivät ole kuitenkaan elämäni vaikeimman ajan jälkeen kestäneet kuin joitakin päiviä.

Mikä minua on auttanut tässä ehkä keskeisimmässä ongelmassani? Olen pikkuhiljaa omaksunut tulkinnan, joka lähenee sitä mallia, jonka mukaan Pyhän Hengen pilkkaa ei voi olla tehnyt, jos sitä pelkää. Olen enemmän ja enemmän kallistunut siihen suuntaan, että jos tahallisenkin lankeemuksen jälkeen minussa on halu tehdä parannus, on tämän oltava Jumalan jollain tapaa vaikuttama asia. Lohdullisiksi olen kokenut myös seuraavat raamatunpaikat:

Sillä "jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu". (Room. 10:13)

 

Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. (1. Joh. 1:9)

 

Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon. (Sananl. 28:13)

Minusta tuntuu, että niin kauan kuin ihminen jatkaa syntiensä tunnustamista ja hylkäämistä, lankesi hän sitten kuinka usein tahansa, ei hän ole anteeksiantamattoman synnin tilassa. Olen taipuvainen näkemään anteeksiantamattoman synnin niin syvän paatumuksen tilana, että ihmisessä ei enää ole mitään, mikä pyrkisi tekemään parannuksen. Ei minkäänlaista halua hylätä synnit, vaan enemmänkin vain tahto jatkaa niissä pyörimistä. Tietääkseni Hepr. 10:26:n kreikankielen muoto viittaa nimenomaan jatkuvaan tahallisen synnin tekemiseen. Pohdittaessa anteeksiantamatonta syntiä ei ole niinkään olennaista pohtia itse lankeemusta, vaan sitä, tahdotaanko tästä lankeemuksesta jälleen nousta. Katolilaisena myös turvaan luottavaisesti parannuksen sakramenttiin uskoen, ettei ole mitään sellaista syntiä, jota katuva ei voisi synninpäästössä saada anteeksi.

5. Loppusanat

Tämän kertomuksen luettuanne saattaa mielessänne olla monia kysymyksiä. En välttämättä osaa ennakoida niitä oikein, mutta voisin kuvitella useiden pohtivan, miten tilanne pääsi minulla näin pahaksi.

Jotta elämäni pystyi romahtamaan niin kuin se romahti, monen surkean sattumuksen piti osua yksiin. Prosessi ei ole minulle varmaan vieläkään täysin selvillä, mutta jotain voin silti spekuloida. Ensinnäkin jonkinlainen neuroottisuus tai pakko-oireisuus minussa oli piilevänä jo ennen uskoontuloani. Toistelin usein joitain asioita niin kauan, että ne menivät ”oikein” eli tyydyttivät mieleni vaatimuksia. Elämää haittaavalle tasolle ne kuitenkin pääsivät vasta, kun hengellinen kriisi laukaisi ne.

Elämäni suistui raiteiltaan kristillisyyden monumentaalisen väärinymmärryksen vuoksi. Oma pelokas ja neuroottinen mieleni halusi edesauttaa pelastumistani niin paljon kuin ikinä oli mahdollista, ja veti silmukan ympärilläni ehkä osin ”varmuuden vuoksi” liian tiukalle. Ajattelin, että jotta voisin pelastua, minun tuli paitsi uskoa myös pysyä uskossa. Ja jotta voisin pysyä uskossa, minun piti sekä harjoittaa hengellisyyttä että luopua monista ei-hengellisistä asioista. Siinä, mihin ajattelin olevani uskossa pysyäkseni sidottu, erehdyin kohtalokkaasti.

Suuri – ellei jopa suurin – virheeni oli internet, kuten olen jo kertonutkin. Uskonelämäni halusin perustaa sille, mitä Raamattu sanoo. Mutta koska minulla oli valtavan paljon kysymyksiä Raamatusta ja hengellisyydestä yleensäkin, ajauduin etsimään vastauksia internetistä. Internetistä voi usein löytää juuri sen, mitä itse haluaa. Ohjasin ehkä osin tiedostamattani itseäni sellaisille sivustoille, joilla opetettiin kaikista ahdistavimpia tulkintoja. Ehkä olin jo edellä kuvaamani ”varmistelun” vuoksi sisimmässäni päättänyt, että totta kai niiden täytyy olla totta, koska ne ovat jyrkempiä ja sitovampia ja minulle vaikeampia noudattaa. Ja sitten kun vielä useampi ihminen näytti opettavan samansuuntaisia juttuja, olin jo jäänyt vangiksi. Vaikka en välttämättä täysin uskonutkaan tulkintojen sitovuuteen, pelkäsin syntiä ja ehkä ikään kuin varmuuden vuoksi päätin alkaa noudattaa niitä.

Mutta eikö uskoontulo ole yleensä muutos positiiviseen? Eikö uskon pitäisi tuoda elämään iloa ja turvaa? Miten minä en tajunnut olevani pahasti harhautunut ja ottanut rennommin?

Se ei ehkä ole niin yksinkertaista. Kenties osa minusta sisimmässäni tiesi koko ajan, että elämäni elämä kaikkine jyrkkine tulkintoineen ja ahdistuksineen ei ollut Kristuksen tarkoittamaa kristityn elämää. Näinhän minä kaikkialla ympärilläni uskovia, jotka eivät näyttäneet olevan lainkaan ahdistuneita vaan iloisia. Mutta samaan aikaan tiesin, että Raamattu varoittaa monin ankarin sanoin luopumuksesta, välinpitämättömyydestä ja ”kahden tien kulkemisesta”. Saarnoissa ja netissä törmäsin jatkuviin muistutuksiin siitä, miten uskosta voi langeta pois, miten tulee joka hetki valvoa ja miten Jeesukselle pitää antaa sata prosenttia. Ihan oikeita opetuksia sinänsä, mutta voi, miten ne osuivatkaan neuroottiseen mieleeni. Minulle lankeemus pois Jumalasta väijyi joka askelen takana. Ja pitkään ajattelin, että olin tässä käsityksessäni aivan oikeassa. En nähnyt tulkinnoissani aukkoja, koin niiden olevan looginen johtopäätös Raamatusta. Siten olen todennäköisesti sisimmässäni myös suhtautunut muihin uskoviin hiukan ylimielisesti. Ehkä selitin heidän itseäni paljon suurempaa huolettomuuttaan sillä, että he eivät tahdo antautua Jumalalle kokosydämisesti. Olivathan monet kutsutut mutta harvat valitut. Takerruin pitkään ajatukseen, että pelastuminen nyt vain on juuri niin vaikeaa kuin millaiseksi sen koin. Niin pitkään kuin en uskaltanut tätä ajatusta todellisesti epäillä, oli elämäni sairasta. Eräs parantumiseni kiteyttävä tekijä onkin se, että luottamukseni alkoi vähitellen kohdistua itseni sijaan muihin.

Aloin ottaa todesta hengellisten mentoreideni sanat, vaikka välillä minulla ei olisi ollut siihen edes järjellisesti ajateltavaa syytä. Ehkä se osa sisintäni, joka tiesi minun olevan väärässä, halusi niin kovasti vapauttaa minut, että oli valmis ottamaan jopa uskon hypyn tehdäkseen sen. Usein vasta sen jälkeen, kun olin näin hypäten tullut vapaaksi, löysin kestäviä perusteita pysyä vapaana. En sano, että tällainen tapa vapautua olisi välttämättä kovin hyveellinen: ei monessa tapauksessa liene oikein ensin tehdä ratkaisua ja vasta sitten löytää sille perusteita. Mutta voi, kuinka paljon itseäni säästinkään harppaamalla suinpäin vapauteen, kun sain siihen edes huterasti kestävän syyn! Ehkä se jokin osa minua oli kalkuloinut, että ahdistava elämäntapani oli tarpeeksi suurella todennäköisyydellä väärä, niin että se uskalsi ottaa tämän pienen riskin. Oli tiedollisen riskin ottamisesta mitä mieltä hyvänsä, sen seurauksena olen nyt tässä tätä kirjoittamassa.

Viimeiseksi ajatukseksi tahdon heittää ilmaan kysymyksen Raamatusta ja sen tulkinnasta. Olen päätynyt aika vahvasti sille kannalle, että Raamatun tulkintaa olisi syytä jotenkin kirkollisesti kontrolloida. Toisin sanoen en oikeastaan kannata ajatusta, että Raamattua voi jokainen itse lukea siten, että muodostaa siitä oman tulkintansa. Joistakin voi tuntua oudolta, että kritisoin kyseistä ajatusta, mutta minulla on painavat syyt tehdä niin. Paitsi että raamatuntulkinnan auktoriteetin antaminen käytännössä yksilön käsiin on omiaan lisäämään hajaannusta, se voi myös aikaansaada oikeasti tuhoisia ja vaarallisia hengellisyyden muotoja. Moni kristillinen taho, jossa yksilön tulkinta-auktoriteettia liikaa korostetaan, on ollut käytännössä täysin vapaa eriytymään omaan absurdiin suuntaansa, sillä jos joku kritisoi, kynnys hajota eri haaroiksi on ollut todella matala eikä siinä ole oikeastaan menetetty mitään. Raamattu voi tulla hyvin vaaralliseksi kirjaksi, jos sitä lukeva yksilö tai pahimmassa tapauksessa hänen sairas mielensä saa tulkintavallan, johon kellään muulla ei ole mitään sanomista. Tästä oma elämäni on ainakin minulle itselleni todiste.

Läpi näiden lähes kymmenen uskon vuoden on omassa hengellisyydessäni yhä keskeisemmän sijan saanut yhteisö: kirkko. Mielestäni Raamattu on sille tarkoitetulla paikalla juuri kirkossa, Jumalan lasten joukossa, joka ulottuu koko maailmaan sekä myös aikojen taa. Koen itseni hyvin siunatuksi, sillä luottamukseni kirkkoon luo elämääni turvaa ja käytännössä estää minua enää syöksymästä samanlaiseen allikkoon, jossa elämäni vaikeimpana kautena kävin. Jättäydyn itse enemmän kuin huojentuneena sen elävän auktoriteetin kaittavaksi, joka tulkitsee Raamattua yhdessä tradition kanssa ja tekee tämän – niin vakaasti uskon – Pyhän Hengen johdatuksessa.

Epilogi: OCD

Koska tämänkertainen tarinani on venynyt niin pitkäksi mutta koska en myöskään tahdo olla kertomatta vaiheitani tämän suhteellisen myöhään alkaneen ongelmani kanssa, päädyin kompromissina sijoittamaan sen extra-liite-epilogiksi tämän postauksen loppuun. Koko elämäkertani lukeminen on tietysti vapaaehtoista, mutta haluaisin ajatella tätä epilogia vieläkin vapaaehtoisempana kuin edellä kerrottu on. Olkaa vapaita lukemaan vielä tämäkin, jos kiinnostusta suinkin riittää. Itse pidän epilogin tarinasta paljon.

Aluksikin voitaneen kertoa diagnoosistani, jonka sitten eräässä vaiheessa sain. Minulla todettiin itse asiassa kaksi sairautta: ensinnäkin keskivaikea masennus ja toiseksi pakko-oireinen häiriö (OCD). Tätä jälkimmäistä mielenterveyden häiriötä luonnehtivat yleensä kaksi asiaa: pakkoajatukset eli obsessiot ja pakkotoiminnot eli kompulsiot, kuten pakonomainen tarkistelu. Omalla kohdallani tarkistaminen ja varmistaminen eivät olleet vielä saavuttaneet huippuaan diagnoosin saadessani. Pakkoajatukset olivat silloin ongelmistani se suurempi. Vuoden 2012 loppupuolella vaivannut veren pelosta johtuva käsien peseminen oli varmaankin ensimmäinen selkeä pakkotoimintoni. Mutta seuraavana vuonna tulisin kohtaamaan niitä vielä odottamattoman paljon lisää.

Muutin vuoden 2013 alussa ensimmäiseen omaan asuntooni Savonlinnaan. Pikkuhiljaa aloin yhä enemmän kantaa huolta siitä, olisivatko kaikki sähkölaitteet kotoa lähtiessä varmasti pois päältä ja olisivatko pistokkeet irrotettuina pistorasioista ennen kuin lähdin pidemmälle matkalle. Varmistelin myös asuinrakennukseni ovia pakonomaisesti. Asuin vuokra-asunnossa ja minut oli eräässä paperissa velvoitettu varmistamaan, että ulko-ovi tulee laitettua kiinni ilmeisesti jonkin lämpötilajutun takia. Unohdin kuitenkin pian, että kyse oli vain ulko-ovista ja niin ajauduin varmistelemaan ovia kaikkialla talossa lukuisia kertoja, varmistuminen ulottui jopa postilaatikon luukun varmisteluun. Huolehtimisen kohteet laajenivat vähitellen kunnes ne lopulta olivat elämää haittaavalla tasolla.

Ongelmat pahenivat vielä entisestään, kun muutin hotellihuoneesta, jossa asuin ensimmäisen lukukauden, yksiöön lukuvuodeksi 2013–2014. Tuona aikana tein kodistani itselleni vankilan.

Kyseiseen pieneen huoneistoon kehittyi absurdi valtakunta, jossa vallitsivat tiukat lait ja rituaalit. Olin järjestellyt tavarat kasoiksi mahdollisimman keskeisille paikoille, jotta ne eivät vain syttyisi palamaan. Paloalttiita tavaroita olivat mielessäni varsinaisten sähkölaitteiden lisäksi myös niiden johdot tai pelkät akut. Joskus näiden esineiden järjestely niin, että mieleni tyytyi, vei huomattavasti aikaa. Syyskauden alkuvaiheessa jouduin tekemään järjestelyt asunnosta lähtemisen lisäksi myös ennen nukkumaanmenoa.

Uunin kanssa oli totta kai selvää, että se ei saanut jäädä päälle. Usein jouduin katsomaan säätimiä pitkään ja ottamaan niiden asennosta valokuvan, jotta voin lähteä. Jos tämän jälkeen vielä erehdyin kulkemaan uunin läheltä ennen lähtöä, oli rituaali usein suoritettava uudelleen, vaikka en olisi edes koskenut uuniin.

Minun piti varmistaa pistorasioiden tyhjyys sekä lamput, joita olikin monessa paikassa. Jouduin usein käymään parvekkeellakin aina ennen lähtöäni: sielläkin näet oli pistorasia ja lamppu. Parvekkeen oven kanssa taisteltuani oli vastassa makuuhuoneeni, ja tämän lisäksi asunnossa oli vielä laaja olohuonekeittiö ja vessa. Asunnon välioven piti jäädä juuri oikeaan asentoon.

Syyslukukauden alussa kannoin myös repussa mukanani joitakin tavaroita, joita en uskaltanut jättää asuntoon, näiden joukossa pieni lamppu ja fiksatiivi, aine, jolla ruiskutetaan kuvataidetöitä ja estetään näin niiden tahriintuminen. Kyseinen aine kun oli syttymisherkkä.

Asunnon ovi oli yksi vaikeimpia esteitä. Laitettuani sen kiinni yritin varmistukseksi vetää sitä auki sen sivusta, kahvaa ei ovessa ollut. Sitten aloin vielä nytkyttää ovea lukkopesästä kiinni pitäen. Tämä saattoi kestää useita minuutteja. Tein sitä niin paljon, että sormeni hiertyivät ja lukkopesääkin jouduttiin lopulta kiristämään sen löystyttyä niin paljon.

Oi sitä toivoa, kun olin päässyt kerrostalostani ulos. Mutta voi sitä tuskaa, kun päähäni tulikin ajatus, että olin ehkä unohtanut jotain. Voi sitä tuskaa, jos jouduin tekemään kaiken uudelleen! Koulumatkakaan ei kävellen ollut suinkaan mikään lyhyt.

Kodistani tuli minulle ankea paikka, jonne meno ahdisti. Lisäksi pakko-oireisuus ilmeni siinä, että minun oli vaikkapa kaupungilla kulkiessani ja jostain paikasta lähtiessäni varmistettava tarkkaan, ettei minulta ollut tippunut mitään. Ei ollut tavatonta, jos jouduin palaamaan vähän matkaa takaisin samaa reittiä, jota olin tullut, vain katsoakseni, ettei mitään ollut tippunut.

Lisäksi saatuani auton käyttööni aloin rumpata sen lukitussysteemiä auki ja kiinni voidakseni varmistua auton ovien varmasti olevan lukossa. Yritin muistaakseni tätä paeta siihen, että alankin varmistaa käsipelillä ovien kahvoista, että ne ovat lukossa. Mutta ongelma vain muutti muotoaan: sainkin kamppailla sitten ovenkahvojen kanssa.

Miksi tein tätä? Koska en halunnut olla vastuuton. Mitä jos asunnossani syttyisi tulipalo oltuani huolimaton sieltä lähdettyäni? Mitä jos unohdettuani varmistaa oven joku varastaisi omaisuuttani, mitä jos huolimattomuuteni tähden hukkaisin kaupungilla jonkin tavarani, mitä jos auto varastettaisiin? Eikö minulla silloin osoittautuisi olevan hällä väliä -asenne Jumalan lahjoja kohtaan? Koin, että jos minä jättäisin tarpeellisen varmistamisen tekemättä, laiminlöisin velvollisuuteni ja niin joutuisin Jumalan edessä syynalaiseksi, jos jotain ikävää tapahtuisi. Minun pakko-oireista häiriötäni käsiteltäessä ei siis tule unohtaa erästä hyvin olennaista seikkaa: sen hengellistä ulottuvuutta. Tuo ulottuvuus tavallaan kannatteli koko häiriötä, ilman sitä minulla tuskin olisi moisia ongelmia ollut.

Syyskuun alku 2013 oli kamala. Eräänkin kerran muistaakseni itkin asunnossani ja pyörin ympyrää, ajatellen, että miten pääsisin kouluun asti ilman häiritseviä ajatuksia. Kirjoitin netissä ahdistuneita viestejä eräälle hyvälle ystävälleni. Kerroin pelkääväni tekeväni tarkistamisen laiminlyönnillä syntiä lähimmäisiäni vastaan. Ystäväni totesi minun pikemminkin tekevän syntiä itseäni vastaan ja sai minut ajattelemaan, että orjuutan itseäni lähimmäisteni takia. Eikö se ole epäjumalanpalvelusta?

Ystävä neuvoi turvaamaan Jumalaan ja antoi käytännön neuvoja kuten: "katsot kerran, rukoilet ja lopetat". Toisinaan tunsin jo olevani varsin vapaa, mutta sitten retkahdin jälleen eikä elämässä vaikuttanut näkyvän iloa. Siitä huolimatta, että olin jo ehkä sisimmässäni tajunnut jotain elämäni mielettömyydestä, ongelmani pysyi. Pakko-oireita ei kiinnostanut järki, vaan rituaalinomainen suorittaminen – se, perustuiko rituaali lainkaan todellisuuteen, oli sivuseikka.

Lopulta 12.9.2013 laitoin ystävälleni viestin, jossa pyysin häntä tulemaan kotiini ja laittamaan sen kanssani ojennukseen. Hän suostui. Tuo tapaamisemme muodostui käänteentekeväksi.

Yhdessä tartuimme toimeen ja aloimme laittaa tavaroita takaisin loogisille paikoilleen. Minä sopersin pakko-oireisia perustelujani, ystävä taas ei antanut piiruakaan periksi vaan pitäytyi jämäkästi tosiasioissa. Hän esimerkiksi demonstroi minulle, että vaikka sähkölaitteen töpseli olisi seinässä, ei se siltikään vielä ole vaarallista, jos sen virta ei ole päällä. Samoin vaikka töpseli olisikin irrotettuna jäänyt lojumaan lähelle pistorasiaa (jota kammosin, töpseli piti saada rasiasta kauas), ei sähkö noin vain seinästä töpseliin pomppaisi – sellaiseen tarvittaisiin Nikola Teslan keksimää ”hyppäävää sähköä”.

Ystävä selosti vieläpä sen, että yhtä lailla tämä systeemi, jossa rojuni olivat röykkiöinä ympäriinsä, voisi olla vaarallinen: silloinhan tulipalolla olisi paljon potentiaalista palavaa ainetta, johon tarttua. Kaverini kyseenalaisti rohkeasti kiusoitellen ajatuskulkujani, minulle se oli ihanaa ilosanomaa.

Lähdimme asunnosta yhtä matkaa. Muistaakseni meinasin vielä vetää television antennijohdon pois seinästä, varmuuden vuoksi. Ystäväni kielsi minua. Vaivoin astelin pois, mutta kuitenkin sain sen tehtyä. Luotin hänen sanoihinsa.

Pitkästä aikaa suuri vapauden tunne tuli minuun. Siitä päivästä lähtien ongelmani tässä mittaluokassa oli poissa. Ajattelin uudella tavalla: jos minun piti orjuuttaa itseni lain alle, jotta asuntoni olisi mahdollisimman turvallinen, olisi se suurempi paha kuin taloni palaminen. Oli yksinkertaisesti väärin orjuuttaa itsensä, vaikka sillä sitten saisikin sen ajallisen hyödyn, että talo säilyisi. Tällainen järkeily saattaa vaikuttaa varomattoman pitkälle menevältä ja ehkä sitä onkin. Mutta ymmärtäkää minut oikein: koska sisimmässäni tiesin, että olin ylittänyt varovaisuudessani kohtuullisuuden rajan, kelpasi tämä menetelmä oikeuttamaan paluuni normaaliin elämään. Minulla on normaalisti toimivat silmät päässä, joten luotan niihin – ”katson kerran, rukoilen ja lopetan”. Siihen loppuu minun vastuuni. Joten jos talo palaa tai tavarani kähvelletään, on erittäin perusteltua ajatella, että syy ei ollut minun.