Hengellinen elämäkertani: Johdanto

Hengellinen tarinani ja kipinä kertoa se

Tätä kirjoittaessani elän kymmenettä vuottani Kristuksen seuraajana. Kymmeneen vuoteen mahtuu varmaan itse kullakin hyvin monenlaista, vaikka ei erityisesti vaihtelua hakisikaan. Omalla kohdallani ei kuitenkaan varmaan voida puhua enää pelkästä tavanomaisesta varianssista, sen verran massiivisia muutoksia olen läpikäynyt. Vuoden 2011 alkaessa minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, että tulisin tuona vuonna uskoon ja että kokisin seuraavana vuonna äkkiarvaamatta elämäni kammottavimmat ajat, että lopulta liittyisin kirkkoon ja ajan myötä toiseenkin ja että alkaisin opiskella teologiaa, saarnaisin ja toimittaisin jumalanpalveluksia kirkoissa ja saavuttaisin jopa pienimuotoista kuuluisuutta maamme hengellisessä kentässä. Ja mikäli tuolle lukiolaispojalle viime vuosikymmenen alussa olisi sanottu, että hän kymmenen vuoden päästä kuuluisi katoliseen kirkkoon, olisi ilme varmasti ollut kullanarvoista nähtävää.

Jos jokin on maanpäällisen vaellukseni aikana muuttanut muotoaan, niin hengellisyyteni. Olen ollut vakaumuksellinen ateisti, agnostikko ja jumaluskoinen. Olen ollut arvoiltani kerran hyvin liberaali ja toisen kerran olen ollut ultrakonservatiivi. Olen kuulunut kolmeen eri kirkkokuntaan ja ollut kolmeen otteeseen uskontokuntiin kuulumaton, kerran hyvin äänekkäästi kirkkokuntia vastustaen. Olen vihannut ekumeniaa ennen kuin se tuli sydäntäni hyvin lähelle. Olen hyvin voimakkaasti uskonut vuorollaan sekä uskovien kasteeseen että lapsikasteeseen. Olen kokenut useita ehtoolliskriisejä (monet täysin eri syistä), joiden vuoksi olen kristittynä vältellyt alttareita parhaimmillaan jopa lähes kaksi vuotta putkeen. Olen ollut äärimmäisen matalakirkollinen ja harras korkeakirkollinen. Olen eräinä hetkinä kokenut ihmeitä, puhunut kielillä ja ollut karismaattisuuteen päin kallellaan ja olen toisina hetkinä epäillyt näitä ilmiöitä niin, että olen käytännössä sulkenut ne elämästäni pois. Olen ollut julistamassa käsityksiäni totuutena piittaamatta hetken ja paikan sopivuudesta ja olen toisinaan ollut niin epävarma, että en ole pystynyt sanomaan kristinuskosta juuri mitään. Olen hengellisyyteni takia sairastunut vakavasti ja olen tuon sairauden myöhemmin voittanut niin että on vaikea uskoa sitä olleenkaan. Olen ollut lakihenkinen miettien uskontoa neuroottisuuteen asti ja olen myös ajautunut hengellisistä asioista lähes piittaamattomaan nihilistiseen elämään. Olen pitänyt katolista kirkkoa antikristillisenä eksyttäjänä ja eräänlaisena arkkivihollisenani mutta sitten lopulta liityinkin siihen itse. Olen uskoni vuoksi menettänyt paljon ja saanut paljon. Olen kokenut valtavia ylä- ja alamäkiä. Olen joutunut ja päässyt konstruoimaan käsityksiäni ja jopa maailmankatsomustani kerta toisensa jälkeen uudelleen.

Liittyttyäni nykyiseen kirkkooni ja kymmenen vuoden rajapyykin lähestyessä ajatukseni ovat toistuvasti palailleet askartelemaan hengellisen tieni ympärillä. Olen joskus aiemmin epäillyt tarinani sopivuutta kerrottavaksi (en enää, kuten jäljempänä perustelen), toisinaan taas en ole ajatellut ajan olevan vielä kypsän. Mutta nyt kerratessani vaiheitani olen tullut yhä vakuuttunemmaksi siitä, että kenties kaikella kokemallani on olemassa arvoa, jonka vuoksi se ansaitsisi jo tulla jaetuksi. On useita syitä, miksi ajattelen näin.

Ensinnäkin kyseessä on totuus. Totuus siitä, mitä minulle on tapahtunut. Kirjoittaessani siitä asetun todistajan paikalle: kerron ja kuvailen tosiasioita omasta näkökulmastani muistini ja ymmärrykseni mukaan. Edustan kantaa, jossa totuudella on tietynlainen itseisarvo: totuus voi kyllä joskus tuntua epäsopivalta ja aiheuttaa kielteisiä tuntemuksia mutta samaan aikaan se voi saada aikaan sellaista hyvää, jolle ei ole vertaa.

Todistaminen on itse asiassa oleellinen osa kristinuskoa. Tarinaani lukevat saavat kuitenkin huomata, että se ei monessakaan kohtaa noudata perinteistä todistuspuheenvuoron kaavaa, jossa elävän jumalasuhteen myötä edetään surusta iloon, kaaoksesta järjestykseen ja kamaluudesta ihanuuteen. Eikä tarinassani liioin ole niin selvää juonta ja punaista lankaa kuin saamme kaunokirjallisista teoksista lukea, vaikka toki elämästäni pystyy syiden ja seurausten saralla yhtä ja toista havaitsemaan. Mutta niin paljon kuin sisäistä kirjailijaani tavallaan surettaakin, että tarinani ei noudata täydellistä draaman kaarta tai aristoteelista runousoppia, on minun silti todettava, että eihän elämä useinkaan näin tee. Kuten Jyri-Juhani Uurtimo kirjoittaa eräässä minua inspiroineessa tekstissään, todellinen elämä ei mahdu siihen muottiin, johon sitä usein koetetaan laittaa. Elämä on ehkä välillä lähes kuin elokuvaa mutta usein se on kyllä myös pirstaleista, kaoottista, selittämätöntä ja ennen kaikkea hyvin arkista. Minun mielestäni – ja tämä on hyvin tärkeää – elämäntarinan arvo ei yhtään tällaisesta vähene. Monet fiktiiviset ja tietyn kaavan mukaan muokatut tarinat ovat erinomaisia ja niillä on eittämättä paikkansa – jotkut taas olisi voinut jättää kirjoittamattakin. Mutta tositarinoista jokaisella on arvoa vähintään jo siksi, että ne ovat totta.

Tästä päästäänkin toiseen syyhyn, jonka tarinani kertomiselle näen. Luulen nimittäin, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka voivat samaistua useaankin läpikäymistäni vaiheista. Joissain kohdin on aivan ilmiselvää, että minulla on paljon kohtalotovereita, eräissä paikoissa taas sivunnen niin herkkiä aihepiirejä, että ihmiset eivät välttämättä tohdi niistä yleensä avautua. Kirjoitan tarinaani kaikkia niitä ajatellen, jotka voivat sitä lukemalla saada edes jonkinlaisen kokemuksen siitä, että he eivät ole yksin. Että muidenkin elämässä tapahtuu yhtä ja toista eikä itseään tarvitse pitää vähäarvoisempana siksi, että oma taipale ei vaikuta sopivan siihen muottiin, johon muiden elämät näennäisesti menevät. Muutamassa kohdassa haluan olla tukemassa lukijoitani myös suorilla, elämänkokemuksesta tulleilla neuvoilla, mutta pääpaino tekstissäni on kertoa, miten asiat elämässäni menivät.

Elämäntarinalleni olenkin valinnut ennen muuta kertovan ja kuvailevan, joissain paikoissa kenties myös erittelevän tekstityypin. Sen sijaan argumentaation pyrin jättämään hyvin vähäiseksi. Syitä tähän ratkaisuun voisin avata pitkästikin, mutta riittäköön tällä kertaa sanoa, että argumentaatio ei ole tarinassa välttämättä lainkaan tarpeen. Pääasiallinen pyrkimykseni ei ole vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin tai saada heitä kääntämään kelkkaansa (lukuunottamatta ehkä sitä, jos heillä on edellä mainittu turhankin kapea kuva kertomisen arvoisesta tarinasta). Pyrin kertomaan siitä, mitä minulle tapahtui, en niinkään siitä, mitä muille pitäisi tapahtua.

Kolmantena tahdon vaiheideni kuvauksella antaa myös eräänlaisen lahjan kirkkohistorian harrastajille, koska saanen matkani ohessa tehtyä ihan kohtuullisen katsauksen 2010-luvun suomalaiseen kristillisyyteen.

Siinä ytimekkäästi se, miksi ryhdyin tähän projektiin. Seuraavaksi siitä, miten sen aion toteuttaa.

Tarinani kertominen käytännössä

Vanha kunnon blogini valikoitui luontevimmaksi paikaksi tarinani kertomiseen, ei vähiten siksi, että täällä on viime aikoina ollut niin kovin hiljaista. Toinen alustan luontevuutta perusteleva seikka on se, että täällä on jo ennestään hyvin paljon materiaalia hengellisestä elämästäni, etenkin viime vuosilta. Tuntuu siis oikealta täydentää nämä hajanaisemmat kirjoitukset kokonaisuudeksi. Ja samalla kertoa myös paljon sellaista kertomisen arvoista, mitä vielä en ole täällä tullut käsitelleeksi.

Olen suunnitellut kirjoitukselleni kuutta varsinaista osaa – tälle johdannolle en antanut numeroa osin siksikin, että tavoitteeni on tehdä tästä postauksesta "portaali" varsinaisiin osiin kokoamalla linkkilistaa sitä mukaa, kun kertomukseni osia julkaisen.

Tarinani etenee pitkälti kronologisessa järjestyksessä siten, että yksi osa käsittelee suurinpiirtein tiettyjä vuosia elämässäni. Kaikilta osin selvää rajanvetoa aikakausien välillä en kuitenkaan osaa tehdä ja joitain seikkoja käsittelen varmaankin myös aiheen mukaan ryhmiteltyinä. Olen kuitenkin nähnyt seuraavanlaisen jaottelun sopivan selkiyttäväksi:

Osassa 1 kerron elämästäni ennen uskoontuloani, ateismistani ja agnostisismistani, aina vuoteen 2011 saakka. Osaan sisältyy myös kuvaus siitä, miten uskoontuloni tapahtui. Tämän osan pidän lyhyehkönä ja sen on tarkoitus lähinnä taustoittaa.

Osa 2 ajoittuu vuosiin 2011–2013 ja käsittelee uskoontuloani seurannutta suorituskeskeistä, vääristynyttä, neuroottista ja erittäin absurdiakin jaksoa. Tämän vastinpariksi kerron samaan aikaan sijoittuneesta kaudestani Suomen Vapaakirkon jäsenenä.

Osa 3 kertoo vuosista 2013–2016, jolloin hiljalleen kehityin tunnustuskuntien ulkopuolisesta vapaakristillisestä julistajasta avaramielisemmäksi etsijäksi, joka lopulta kolkutteli Suomen ev.-lut. kirkon ovia.

Osa 4 kuvaa vuosien 2016 ja 2019 välille ajoittunutta jaksoani luterilaisen kirkon jäsenenä, epävarmuuteni kasvua ja elämäni päätymistä monessa suhteessa aivan uudenlaiseen alamäkeen.

Osassa 5 luodaan silmäys vuosiin 2019 ja 2020 ja kerrotaan uudesta hengellisestä aallonpohjastani sekä suunnan kääntymisestä jälleen nousuun. Kerron myös tässä osassa sen, miten minusta tuli katolilainen.

Osan 6 on tarkoitus kertoa sen julkaisemiseen mennessä kuluneesta ajastani katolilaisena. Toisin sanoen puhumme ajasta syksystä 2020 eteenpäin.

En osaa vielä tässä vaiheessa arvioida tekstien pituuksia tarkemmin, mutta minulla on kyllä melko selkeä kuva siitä, mitä kaikkea niihin on tarpeellista sisällyttää. Lähdemateriaalia minulla on rutkasti vuosien varrelta, saanen joukkoon myös paljon suoria lainauksia niiltä ajoilta, jolloin olin elämässä läpi nyt kertomiani vaiheita. Itse asiassa tähän loppuun annankin maistiaisiksi kaksikymmentäkaksi sitaattia viimeisten kymmenen vuoden ajalta, kaikki niistä on kirjoittanut yksi ja sama henkilö, minä. Havainnollistakoot ne sitä muutosta, jonka läpi olen käynyt.

Palailkaamme piakkoin sarjani ensimmäisen osan ilmestyessä!

22 välähdystä

"Keskiviikkona 12.10.2011 minulla alkoi eräänlainen uskonkriisi. Asiasta on vaikea kirjoittaa, mutta uskon tulleeni lähemmäs kirkkoon liittymistä kuin koskaan aiemmin."

2.11.2011

 
"Yritän kyllä olla kokosydämisesti Jeesuksen oma ja lakata vastustamasta Häntä, mutta pelkään, etten pysty siihen, jos se tarkoittaa epäröinnin alaiseksi suostumista ja ainaista pohtimista, että onko tämä ajatus Jumalasta vai ei. Epäröinti on alkanut viedä minua pois ihmisten seurasta. Yksinäisyyteen. Silloin ajatukseni ottavat vallan ja ahdistavat. Minulla on vakavia harhakuvitelmia – –. Toimintakykyni on heikentynyt epäröinnin seurauksena. Puheeni on alkanut muuttua änkytykseksi. – – Jumalalle on tietenkin kaikki mahdollista, mutta minä en tiedä, milloin ylitän psykoosin rajan. Nämä oireet pahenevat."

27.8.2012

 
»Minua on varoitettu niistä, jotka edustavat ns. seurakunnattomuusoppia, mitä se sitten tarkoittaakaan. – – Minua arveluttaa ja pelottaa se tulevaisuus, joka minulla on edessä. Jos minustakin tulee "sitoutumaton", niin vanha olento suree kaikkia ystäviä, jotka mieluummin jäävät kannattamaan omaa seurakuntamalliaan, jotka minun on ehkä jätettävä – – Mutta totuus on minulle rakkaampi.»

3.2.2013

 
"Uskon, että vielä se katolinen kirkko murtuu"

22.5.2013

 
"Tämä Suomessakin ilmenevä sakramenttien ja messujen täyttämä uskonelämä on valtava kahle, joka pitäisi katkaista."

17.6.2013

 
"Mutta olen ollut tekevinäni epämiellyttävän havainnon, että minä en voi todistaa katolista uskoa ja kirkkoa vääriksi. En pysty siihen edes Raamatulla ainakaan nyt. Heillä tuntuu aina olevan selitys. Lienee aika hylätä viimeinenkin järjellinen päättely tässä asiassa ja heittäytyä uskon varaan."

4.7.2013

 
"En näe hyvää syytä, miksi minun pitäisi valita jokin pienempi yhteisö. Minulla on tämän asian kanssa rauha näin. – – Haluan nähdä vaivaa, että uskovat olisivat paikallisesti jälleen näkyvästi yhtä. Uskon, että tähän tavoitteeseen on omalla kohdallani helpompi päästä tunnustuskunnan jäsenyyden ulkopuolella, tunnustuskuntia tukematta, mutta veljien ja sisarten kanssa yhtä ollen ja Jumalan tahtoa totellen."

13.4 2014

 
"En ole enää pitkään aikaan viitsinyt sulkea kaikkia katolilaisia pelastuksen ulkopuolelle, vaikka en pidäkään kirkkoa kristillisenä. Päinvastoin olen löytänyt paljon laadukasta katolilaisvalmisteista materiaalia esim. apologetiikkaa varten. Periaatteessa, jos se on hyvää, voin ottaa sen ja rakentua siitä aivan samoin kuin jonkun vapaakirkollisen tai tervehenkisen luterilaisen tekemästä materiaalista (vaikka aiemmin olisin kaiketi oitis pitänyt kaikkea katolista matskua harhaopin sävyttämänä). Minussa on epätoivoinen kapinamielentila tuota laitosta kohtaan..."

1.8.2014

 
"tuntuu että aina on jokin syy miksi en menisi taivaaseen: toisessa ääripäässä se että en luopunut kaikista synneistä, antautunut kokonaan ja pyhittynyt, toisessa päässä se että en luottanut vain Jeesukseen vaan yritin olla itse vanhurskas. Kolmatta vaihtoehtoa on vaikea nähdä."

24.5.2015

 
"Aiempi varmuuteni, jota olin kiihkollakin kanavoinut, on vaihtunut hämmennyksen aikaan, jossa uudelleen testaan uskonkäsitysteni oikeutusta."

13.7.2016

 
»Koin että nyt on hiljakseen ylitetty tietty raja, joka mahdollisti tämän.  En olisi vielä puoli vuotta sitten voinut uskoakaan. Mutta tavallaan pääsyy tähän oli "virallistaa" sen kehityksen tulos joka pitkään oli ollut osa elämääni: luterilaistuminen vapaista suunnista irtautumisen jälkeen. Päätös ei ollut teologisesti täysin ongelmaton, mutta tein sen silti varmana. Tässä elämänvaiheessa tämä ratkaisu.»

29.1.2017

 
"Ikään kuin minulle olisi vain lakihenkinen ja laittomuushenkinen tie, sitä kolmatta tasapainon tietä en ehkä ole koskaan löytänyt. Nykyään huomaan vain jatkuvasti kiertäväni kehää. Teen parannusta mutta palaan aina takaisin. – – Kristityn elämä ei todellakaan saa olla tällaista. Mutta en löydä enää yhtäkään keinoa tästä kehästä pois."

17.5.2017

 
"Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä. Voin vain kuvitella, miten kammottavia seurauksia tällaisella suhtautumisella on ollut kirkon mission kannalta."

9.8.2018

 
"Welcome pyhä traditio ja kirkon erehtymätön opetusvirka!"

21.8.2018

 
"Kirkon kaiken toiminnan keskus ja sydän on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu, seurakunnan yhteinen juhla, jossa Jumala joka kerta lahjoittaa taivaan aarteet lapsilleen. Ehtoollinen on armon ateria, joka edustaa intiimeintä yhteyden muotoa Kristuksen kanssa tässä ajassa – tällä tavalla kirkko elää uskoaan todeksi."

28.10.2018

 
"Karkeasti viime keväästä lähtien ongelmani ovat vähitellen kasvaneet, ja nyt ne näyttävät tulleen ratkaisemattomaan suuruuteen. Olen melko varmasti tullut siihen tulokseen, että jätän kansankirkon jäsenyyden tämän vuoden aikana, todennäköisesti jo ennen kesää."

20.1.2019

 
»Intuitio vaan jotenkin jo pidemmän aikaa vieny katoliseen suuntaan vaikka en sinänsä oo katolisesta kirkosta järjen tasolla sen vakuuttuneempi kuin mistään muustakaan. Mutta luulen että jonain päivänä sitä "kokeilen", mutta ei oo ollenkaan sanottu ettenkö voisi myös palata luterilaisuuteen jos joskus ymmärrän sen.»

24.1.2019

 
"nihilistinen epävarmuus kasvaa – – En löydä mielenrauhaa missään seurakunnassa oikeastaan tällä hetkellä. Käyn kirko(i)ssa oikeastaan enää vain sosiaalisista syistä. :/ Ulkopuolisuutta koen hyvin syvällisellä tasolla kaikkialla osin uskoon, osin spiritualiteettiin liittyen ja osin syistä joita en osaa edes sanoittaa."

23.4.2019

 
"Intuitioni – tämä on hyvin tärkeä sana – siitä, että kristinusko on totta, on vahva, mutta en koe voivani perustella sitä muille. Ja siitä, mikä kirkkokunta minun pitäisi valita, on vaikea sanoa yhtikäs niinkään paljoa: tätä koskeva intuitioni on valitettavasti paljon heikompi ja ailahtelevaisempi, niin kuin intuitiot monesti tuppaavat olemaan."

16.6.2019

 
"Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei tuntunut miltään."

18.11.2019

 
"Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well played, Sir."

18.11.2019

 
"Liityin tänään roomalaiskatoliseen kirkkoon."

6.9.2020