 |
| Vene seilaa ulapalla, mutta mistä löytyy satama? |
Varmuus on mielenkiintoinen piirre ihmisessä. Itse voin sanoa kovasti rakastavani ja hamuavani sitä tunnetta, jonka vallitessa voin sanoa olevani täysin varma tietystä asiasta: näin se menee ja näin se toimii. Tämä on totuus, ja minä tiedän sen. Tiedonjanoiselle luonteelleni on ominaista haluta ymmärtää sekä yksityiskohtia että kokonaisuuksia, tietää asioita, ja nimenomaan niitä varmoja tosiasioita. Näille asioille minulle on myös luonteenomaista kuvitella perustavani elämäni. Kysymys varmuudesta ja tiedosta on siten omalla kohdallani vahvasti maailmankatsomuksellinen, ja kristittynä se on minulle myös hengellinen kysymys.
Joskus olin paljon varmempi. Löydettyäni uskon seurasi muutamien kuukausien mittainen jakso, jonka aikana tankkasin turbovaihteella lähinnä internetin sisältämiä hengellisiä kirjoituksia. Jos kerran olin alkanut elää uskonelämää, halusin oppia mahdollisimman paljon tästä elämäntavasta. Kohtuullisen pian löysin näkemyksilleni vakiintuneet raamit ja perustan, vastaanotin kasteen ja liityin paikalliseen vapaiden suuntien seurakuntaan. Hengelliset kantani olivat tässä vaiheessa lähes yksi yhteen uuden uskonyhteisöni kanssa.
Tätäkään vaihetta ei kestänyt erityisen kauaa, ehkä noin kaksi vuotta. Täsmällistä aikaa on hankalaa määrittää, sillä tilanteeni alkoi muuttua vähitellen. Kysymys kysymykseltä aloin epäröidä aiempien näkemysteni oikeutusta. Aloin mielestäni löytää aukkoja niistä perusteista ja argumenteista, joihin olin tukeutunut, ja aluksi oli muistaakseni hyvin kauheaa niitä havaita. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan lopulta enää kokenut voivani pitäytyä vanhoihin ajatuksiini – tai ainakaan julistaa niitä julkisesti. Koin epävarmuuteni lisääntyneen niin paljon, että en halunnut ottaa riskiä mahdollisesti johtaa toisia harhaan puhumalla katteettomasti.
Niin minulle pikkuhiljaa muotoutui yhä kokonaisvaltaisempi etsijän identiteetti. Aiempi varmuuteni, jota olin kiihkollakin kanavoinut, on vaihtunut hämmennyksen aikaan, jossa uudelleen testaan uskonkäsitysteni oikeutusta. Kenties jonain päivänä voin rakentaa kantani uudelleen, kestävämmälle pohjalle kuin millä ne joskus seisoivat. Kenties jotkut kantani pysyvät samoina, jotkut toiset taas mahdollisesti muuttuvat. En tiedä tässä vaiheessa.
Ajattelin jonkin aikaa kestäneen harkinnan jälkeen "tulla ulos" etsijyyteni kanssa, vaikkakin olen siitä henkilökohtaisesti monille jo puhunut, ja se on ehkä tässä blogissakin näkynyt. En kuitenkaan halua säikyttää uskovia ystäviäni, joten jo aluksi todettakoon, että en ole missään vaiheessa vakavammin tai pitkäkestoisemmin alkanut epäillä kristinuskon totuudellisuutta ja olen jatkuvasti pitänyt itseäni kristittynä. Epävarmuuteni koskee monia muita kysymyksiä, joista osa tosin on melko suuriakin, toiset taas vähämerkityksisempinäkin pidettyjä.
Koin haluavani tuoda näitä kysymyksiä esille ainakin siksi, että tällaisten etsijöiden olemassaolo tiedettäisiin ja heihin osattaisiin suhtautua tarkoituksenmukaisesti ja kristillisesti. Mielestäni harmillisen usein epävarmoihin kristittyihin saatetaan suhtautua vihamielisesti. Joidenkin omasta kannastaan hyvin varmojen ihmisten kanssa tuntuu olevan lähes mahdotonta keskustella, sillä he vaikuttavat usein ikään kuin loukkaantuvan, jos joku vähänkään uskaltaa epäillä heille rakasta oppikäsitystä. Tällainen reaktio on toistaalta ymmärrettävä, mutta soisin, että ystävällinen ja asiallinen keskustelu voisi olla mahdollista erimielisyyksistäkin huolimatta ilman että kenenkään tarvitsee kiivastua. Se, että joku etsii ja kyselee, ei minun mielestäni tarkoita, että hän haluaisi välttämättä hyökätä tai provosoida.
Seuraavaksi esittelen eräitä minua mietityttäviä asioita.
Pelastuksen dynamiikka
Kenties kaikista suurin ja merkittävin kysymykseni koskee sitä, miten ihminen pelastuu. Onko olemassa niin sanottu Jumalan osuus ja ihmisen osuus, jolloin kummankin täytyy tehdä jotain, jotta ihminen voisi olla osallinen iankaikkiseen elämään? Vai onko pelastus alusta loppuun asti Jumalan työtä, joidenkin kantojen mukaan jopa ennaltamäärätysti niin, että ihminen ei voi mitenkään vaikuttaa omaan iankaikkisuuteensa? Tätä kysymystä olen oikeastaan pohtinut koko uskonelämäni ajan löytämättä selkeää vastausta. Uskonvaellukseni alkuaikoina liikuin piireissä, joissa ihmisen tekoja ja kuuliaisuutta korostettiin paljon. Tulkitsin niiden julistuksen niin, että Jumala on kyllä valmistanut pelastuksen ja Jeesus on sovittanut synnit, mutta ihmisen tulee itse aktiivisesti tahtoa tulla pelastetuksi ja vastaanottaa Jumalan tarjoama armo ja tämän jälkeen vaeltaa koko loppuelämänsä kuuliaisena Jumalalle. Mikäli näin ei käy, ihmisellä on suuri vaara menettää pelastuksensa.
Viimeiset kaksi vuotta olen liikkunut tiiviisti luterilaisissa herätysliikepiireissä, joissa lähestymistapa on mielestäni ollut hyvin toisenlainen. Oikeaa vaellusta ei niissä ole todellakaan laiminlyöty, mutta ihmisen pahuutta ja kyvyttömyyttä muuttaa itseään paremmaksi sekä Jeesusta ainoana turvana pelastuksen tiellä on niissä ehkä korostettu enemmän.
Saatat huomauttaa, että nämä kaksi luonnehtimaani näkökulmaa eivät sulje toisiaan pois. Ehkeivät suljekaan, mutta minun on ollut toisinaan vaikea ymmärtää niiden yhteensopivuutta. Mitä tarkalleen minun on tehtävä, jotta en lakkaisi olemasta pelastuksen tilassa? Minkälaisena Jumalan vaikutus ilmenee teoissani? Millainen on Jumalan ennaltamääräämisen luonne?
Seurakunta
Tässä blogissa olen kirjoittanut seurakuntaa käsitteleviä kiivaahkojakin kirjoituksia – ja myöhemmin hiukan muokkaillut niitä kantojeni muuttuessa epävarmemmiksi. Seurakunnan ykseys oli jossain vaiheessa minulle sydämen asia, ja toivoin kovasti, että kirkkokuntarajat eivät erottaisi kristittyjä toisistaan. Tämän vakaumuksen herättyä jättäydyin myös kirkkokuntien muodollisen jäsenyyden ulkopuolelle enkä ole koskaan liittynyt uudelleen, mutta olen miettinyt asiaa hyvin paljon.
Polttavin kysymys on kysymys paikallisseurakunnasta. Mitkä ovat sen tuntomerkit? Jos paikkakunnalla voi olla useampi todellinen seurakunta, millä kriteereillä erotan nämä "oikeat" "vääristä" (esimerkiksi Jehovan todistajia ja mormoneita eivät useat pidä lainkaan kristillisinä ja siten suositeltavina kotiseurakuntina). Muodostavatko paikallisen seurakunnan paikkakunnan kaikki kristityt (niin kuin Raamatun aikana on mahdollista päätellä laajalti olleen) vai ovatko kaikki paikalliset kristilliset seurakunnat samantasoisia paikallisseurakuntia?
Olen miettinyt myös sitä, että jos päättäisin virallisesti liittyä johonkin hengelliseen yhteisöön, millä perusteella minun tulisi valita se ja miten paljon minun pitäisi uskoa samoin kuin se. Tällä hetkellä tämän suhteen lienee ongelma, että en erityisesti koe omakseni mitään kirkkokuntaa.
Kaste
Hengellistä heräämistä seuranneella tutkiskelukaudellani perehdyin myös kasteeseen ruvettuani ajattelemaan, että minun varmaankin olisi hyvä käydä tämä toimitus läpi, jos kerran olin tullut uskoon. Luterilaisen vaikutuspiirin vuoksi pidin kaiketi luterilaista oppia aluksi jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, mutta kantani muuttui lueskeltuani jonkin aikaa. Omaksuin baptistisen kastenäkemyksen, jossa kastetaan ainoastaan uskoontulleita (ja täten siis ei vauvoja), ja päädyin oikeastaan tämän vuoksi silloiseen kirkkooni.
Innostuin aiheesta siinä määrin, että aloin tehdä siitä jopa omaa tutkimusta. Vielä noin puolitoista vuotta sitten olin melko baptistisella kannalla, mutta erinäiset sattumukset saivat minut tässäkin niin selvältä vaikuttaneessa kysymyksessä ajattelemaan uudelleen. Pääkysymykseni liittyvät kasteen edellytyksiin ja vaikutuksiin. Onko perusteltua kastaa jo vauvana? Tapahtuuko kasteessa esimerkiksi Pyhän Hengen saaminen, vanhurskautuminen ja uudestisyntyminen, niin kuin luterilaisuudessa tavataan ajatella?
Ehtoollinen
"Herran ateria" ei ole ollut minulle koskaan niin suuri kysymys kuin kaste, mutta siihenkin on liittynyt omat ongelmansa. Tähänkin blogiin julkaisin kirjoituksen, jossa toin julki erään ongelmani: tulisiko ehtoollisen ulkonaisen muodon olla täysin sama kuin Raamatussa kuvataan, jotta kyseessä on oikea ehtoollinen? Tähän ongelmaan olen ilokseni löytänyt ainakin jonkinlaisen väliaikaratkaisun. Minua kuitenkin mietityttää yhä niin kutsuttu reaalipreesens: onko Kristus ehtoollisessa todellisella, erityisellä tavalla läsnä? Hän sanoi leipää omaksi ruumiikseen ja viiniä verekseen, mutta puhuiko Hän kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti?
Israel
Kristillisissä piireissä törmää ihmisiin, jotka vaikuttavat suhtautuvan juutalaisiin jopa vihamielisesti, ja toisiin, jotka lähestulkoon vaikuttaisivat itsekin haluavan olla juutalaisia ja noudattaa näiden tapoja. Tässä oli ehkä kaksi ääripäätä, joiden väliin mahtunee vielä paljon erilaisia identiteettejä: esimerkiksi korvausteologeja tai Israelin ystäviä. Itse uskon, että Israel on Jumalan valitsema kansa, mutta minua askarruttaa, mikä rooli Israelin kansalla tarkemmin on tänä kristinuskon olemassaolon aikana. Onko Jumalalla kaksi kansaa (Israel ja kristityt)? Vai onko kaksi "Israelia": juutalaiset Israelina ja kristityt "tosi-Israelina" (ks. Room. 9:6–8)? Entä miten tulisi suhtautua nykyiseen Israelin valtioon: onko sillä Jumalan edessä erityisasema kaikkien maailman poliittisten valtioiden joukossa? Ja mihin Israelia ja Palestiinaa koskevaan uutisointiin sitä oikein uskaltaa luottaa?
Lisäksi minua ovat mietityttäneet ainakin seuraavat kysymykset:
- Millä tavoin kristityn tulisi vaikuttaa yhteiskunnallisesti?
- Esivallan käskemä tappaminen. Onko oikein tappaa esimerkiksi sodassa tai osallistua kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoon, jos maallinen hallitus vain määrää? Raamatun mukaan esivallalle tulee olla alamainen, mikäli sen käskyjen noudattaminen ei ole ristiriidassa Jumalan käskyjen kanssa. Raamatussa sanotaan "Älä tapa", mutta toisaalta myös kerrotaan Jumalan käskemistä sodista.
- Perisynti. Syntyykö ihminen Jumalan edessä syyllisyyden alaisena?
- Kadotustuomion olemus: iankaikkinen kärsimys vai tyhjiinraukeaminen?
Jossain määrin myös Raamatun luotettavuus, erehtymättömyys, virheettömyys ja ristiriidattomuus ovat minua mietityttäneet, mutta siinä minulla on toistaiseksi ollut niin vähän epävarmuutta, että en lue sitä välttämättä samaan kategoriaan näiden muiden ongelmien kanssa. Silti haluan myös tutkia ahkerasti erilaisia raamattunäkemyksiä.
Keskeiset ja vähemmän keskeiset asiat
Luettuaan edellä esitetyt lyhyet kuvaukseni ongelmista joku saattaa ajatella, että ei näistä monikaan ole niitä ydinasioita: kyse ei ehkä ensimmäistä ongelmaa lukuunottamatta ole kristinuskon kaikista keskeisimmästä sisällöstä, Jeesuksesta ja Hänen sovitustyöstään. Tämä jako kristinuskon keskeisiin ja vähemmän keskeisiin asioihin on kuitenkin sellaisenaan eräs ongelmistani. Millä perusteella monet ihmiset tekevät tuon erottelun? Ja jos asia on heidän mielestään niin selvä, miksi monet antavat keskenään ristiriitaisia jaotteluja?
Joillekin esimerkiksi kaste tai ehtoollinen saattavat sisältyä kaikista tärkeimpään ytimeen: useille ne ovat Jumalan armon välittäjiä, sakramentteja. Toiset taas saattavat pitää niitä tärkeinä, mutta vähemmässä määrin.
Mielestäni tämä asia ei ole kovinkaan yksinkertainen ja köykäisesti sivuutettava. Eikö kristikunnan hajanaisuus olisi aika paljon vähäisempää, jos kyettäisiin objektiivisesti ja valtaosaa tyydyttävästi määrittelemään, mitkä asiat uskossa ovat luovuttamattomia perustotuuksia ja missä taas mielipide-erot voidaan sallia?
Henkinen kramppitila
Sinänsä on iloinen asia, että huolimatta kaikesta tästä epävarmuudesta tunnen syvää rauhaa tilanteessani. Valtaosan ajastani koen voivani elää hengellistä elämää melko normaalisti ja olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että Jumala on kanssani minua auttamassa ja johdattamassa. Asiat voisivat siis olla pahemminkin: voisin olla jatkuvasti hirvittävän ahdistunut ja potea hengellistä kriisiä näkemättä mitään muuta kuin synkkyyttä ja löytämättä ulospääsyä. Toki hetkittäin olen myös tämäntyyppistä kokenut, mutta useimmiten minulla on rauha. En tietysti osaa aukottomasti sanoa tästä rauhantunteestakaan sitä, onko se oikeaa vai väärää rauhaa, mutta jotenkin koen, että uskonelämän elämiseen ei tarvita joka aika täydellistä tietoa ihan kaikesta.
Vaikka olenkin uskovainen, pidän itseäni kuitenkin myös melko skeptisenä. Tämä saattaa yllättää, mutta joskus jopa pelkään heittäytyä mukaan sellaiseen näkemykseen, joka ei täytä tiettyä mieleni asettamaa varmuuden rajaa. Ja tuo raja on ehkä minulla korkeampi kuin monella muulla ihmisellä.
Onko se jopa liian korkea? Olen lukenut Olli-Pekka Vainion kirjaa Hitaan järjen kritiikki, joka pureutuu monipuolisesti ihmisen ajatteluun ja järjen käyttöön. Erehtymistä käsitellessään (s. 80) Vainio kirjoittaa:
"Virheet voidaan jakaa myös kahteen luokkaan siten, että onko kyseessä aktiivinen teko vai huomiotta jättäminen. Se, kuinka suhtaudumme näihin kahteen virheen luokkaan, vaikuttaa paljolti siihen, millaisia tiedonhankkijoita meistä tulee. Voimme esimerkiksi pyrkiä välttämään kaikki väärät uskomukset. Kuitenkin samalla kykymme sitoutua mihinkään kantaan pienenee, koska meillä ei ole pääsyä ideaaliseen tietoon, jolloin voisimme välttää kaikki kognitiiviset virheet. Seurauksena on henkinen kramppitila."
Väärässä oleminen. Sitähän minä pelkään. Niin paljon, että se estää minua ottamasta kantaa, jos epävarmuus kasvaa vähänkään suuremmaksi. Tulisiko minun olla herkkäuskoisempi? Tähän en osaa ainakaan vielä antaa sen selkeämpää vastausta.
Mistä ratkaisu?
Kuten ehtoollisen ulkonaista muotoa koskeva tapaus osoittaa, on epävarmuus myös mahdollista selättää. Mielessäni pyörii useitakin tapoja, joiden avulla tämä voi onnistua.
Itse haluan perustaa hengelliset käsitykseni Jumalan sanaan, jollaisena Raamattua pidän. Siten itselleni kaikista toimivin keino löytää tarpeeksi pitävä peruste kannalleni on varmaankin vakuuttua Raamatun kautta. Haasteena on se, että Raamatusta on olemassa monenlaisia tulkintoja, joiden paremmuuden vertailemiseen minulla ei aina ole kapasiteettia. Näin ollen lukeminen ja asiaan perehtyminen raamatunselittäjien töiden kautta tulee itselleni myös tarpeeseen. Tämä toki täytyy tehdä sopivalla kriittisyydellä.
Haluan nostaa esille myös keskustelun toisten uskovien kanssa. Itse olen "vaivannut" monia eri tavoinkin ajattelevia omilla kysymyksilläni yrittäessäni pyrkiä saamaan lisää ymmärrystä. Omaan kontakteja lukuisiin eri kirkkokuntiin, joiden jäsenten parissa olemisessa on omat voittopuolensa. Tästä kuitenkin lienee seurannut myös se, että olen jatkuvasti eräänlaisessa "kirkkokuntien ristipaineessa": altistun erilaisten tunnustusten vaikutuksille ja opeille kuulumatta itse selkeästi mihinkään yhteisöön. Nykyisissä käsityksissäni on vastavuoroisesti yhteisiä piirteitä monien eri kirkkokuntien kanssa. Esimerkiksi tämänhetkiset kaste- ja ehtoolliskäsitykseni ovat – niin erikoiselta kuin se saattaa kuulostaakin – jossain vapaakristillisyyden ja luterilaisuuden välillä. Mutta prosessissa ollaan ja Jumala johdattakoon minua.
Tahdon rohkaista itseäni ja muita Raamatun henkilökohtaiseen lukemiseen. Ihmiset ovat eri mieltä keskenään, mutta uskon, että Raamatussa on vain yksi sanoma. Toisaalta mielestäni ei pidä jättäytyä myöskään täysin oman raamatuntulkintansa varaan, vaan olla jatkuvasti dynaamisessa yhteydessä toisiin ja antaa omat tulkintansa seurakunnan arvioitavaksi.
Raamattu siis on itselleni kenties merkittävin ja toistaiseksi käytännön tasolla aika lailla ainoa opin lähde, mutta en toisaalta väitä, että sen välttämättä tulisi olla sellainen kaikkien ihmisten vakaumuksissa. Ehkä en tämän enempää tässä kohtaa ota kantaa niin kutsuttuun Yksin Raamattu -oppiin tai pyri johdattelemaan ketään oppiperustansa suhteen.
On varmaankin hyvä ellei jopa tärkein asia muistaa rukoilla Jumalalta johdatusta oikeaan suuntaan ja turvata Häneen etsiskelyprosessin aikana. Ihminen on mestari erehtymään ja jopa pettämään itsensä moninaisin tavoin (tästäkin taipumuksesta Vainion kirjassa kerrotaan). Uskon, että ilman Jumalaa emme voi päästä kovinkaan pitkälle.
Mieleeni tulevat Jeesuksen sanat: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" (Joh. 14:6). Herra auttakoon, että saisin juuri tämän totuuden tuntea!
