Jos kaiken tämän salamyhkäisyyden jälkeen runoistani ja muista teoksista kykenee saamaan jotain hyvää irti, olen erittäin iloinen!
***
POINTTI HUKASSA
Istun niin kuin ennen,
on kulissit kohdillaan
Seurassa oon ystävien
Pilailen, äidyn nauramaan
Mutta sisällä on tyhjyys,
kummaa taas meneillä mussa
Ilon kämppikseksi pyrkii synkkyys
On taas pointti hukassa
Vanha ei tunnu riittävän,
uutta taas en halua
Taas kaverien luo riennän
Vaikka jokin kyllästyttää mua
"Ei minusta kukaan välitä."
"Kylläpäs!" huudahdat
Mutta myös sanomalla tätä
minua odottamatta satutat!
Sitä en tiedä, miksi
sisimpäin näin kapinaan tuli
Kaikkihan voisi jäädä siksi,
mitä se joskus oli?
Piilee ongelma jossakin
Sisääni on se tullut
Mellastanee silti vain päässäin
Sen lienen itse luonut
FRIGHTS
Joinakin päivinä naurat niinkuin
koko maailma olisi tyhmempi
Joinakin päivinä elät vailla
tuntoa siit mikä on huonommin
Et ole mitään
Et ole mitään
Joinakin iltoina huokaat, vaikka
elämä vois olla paremmin
Joinakin outoina iltoina etsit
sitä mikä voisi lievittää
tätä tuskaa tuskaa kauheampaa
tätä pelkoa kuviosi romuttavaa
Ja kun vain eksytät itseäs, huudahdat
En ole mitään
En ole mitään
Joinakin öinä sä näät vastauksen, salaisuuden, joka oottaa selkeänä!
Mut et tiedä,
uskallatko omistaa sen!
Onko pelko rakkaampi kuin
vapautuminen?
Et ole mitään
Joinakin aamuina katsot tulta
Kuinka se leiskuu, loimuaa
Kuluttaa
Sytytä sytytä minutkin paloon!
Sytytä sytytä, polta pois
kaikki kuona kaikkine likoineen
Että uusi korvaa vanhan
Ja joka päivä, joka ilta
Joka yö, joka aamu
Anna totuuden elää
Niin että huokaan
Sinussa olen
Sinussa olen
JÄNNITTEINEN HETKI
Jännitteinen hetki
On hiljaista kuin aika itse odottaisi
Tapahtumien väistämätön vyöry, tunnen sen lähenevän
Ihan kuin se olisi jo aivan kulman takana
Se kihelmöi minua
Ei siksi,
etten tietäisi mitä tehdä
Kyllä minä tiedän, kerrankin, varsin tarkkaan
Isku olisi helppo, kuin määrätietoisen sotilaan
Jos se on välttämätön,
minä pystyn siihen
Ja merkit eivät ole järin hyvät
Ne hymyt, jotka voivat olla viimeisiä,
ne sanat niin kuin aina!
Ne keväiset riemut jotka kesä karaisi
Joudun ehkä, ehkä menettämään
Joka aistini herkistyy
kuulemaan risahduksen
Niin, vain niin vähän tarvitaan, että syöksyisin
tuntemattomaan
Vain niin vähän, se, mihin enteet tuntuvat viittaavan
Ikään kuin se olisi jo totta
Vaikka toivonkin, vaikka toivonkin
On raskas mieleni
valmistautuen siihen, että
vielä pienen hetken on kaikki ennallaan
Ahmin tätä hetkeä, pelkään ja haistan ilmaa
Se on kuulasta, kylmää
Se on tyyntä
Se on tyyntä.
KAIKILLE KAPULAKIELEN KÄYTTÄJILLE
Johtuen potentiaalisesta sidosryhmäyhteistyöstä huomautettakoon, että viimeaikaiset suhdannenäkymät ovat oleellisessa määrin vieneet pohjaa prosessikeskeisyydeltä, ja todennäköisiin syihin vedoten voidaankin sanoa, että tässä on havaittavissa huolestuttava kehitys kohti seurauksia, jotka yksilötasolla voivat aiheuttaa painopisteen siirtymisen osaamisalueemme ytimestä kokonaisvaltaisiin haasteisiin. Virhemarginaali huomioon ottaen voidaan turvallisesti linjata, että tämä ongelmakenttä on teoriassa omiaan aiheuttamaan myös pitkäaikaisvaikutuksia organisaatiomallimme keskeisiin päämääriin, ja niin muodoin myös synergiaetumme ollessa kyseessä on syytä panostaa käytäntöihin, jotka näyttelevät keskeistä osaa uusien resurssiemme käyttökohteiden muodostamisessa. Pääsääntöisesti osavuosikatsauksemme puitteissa voidaan sanoa rahoitussektorin kamppailevan suuressa mittakaavassa yleispätevien toimintaohjeiden sovellutusten kanssa, minkä vuoksi tavanomaiset tahtotilamme ovat jo lähtökohtaisesti suuruusluokaltaan keskeisessä murroksessa. Kaikesta huolimatta voidaan todeta, että sopimusneuvottelijoiden toimesta laaditussa ratkaisumallissa havainnollistetaan erinomaisesti tahoomme kohdistuvia katsantokantoja, jotka olennaisilta osin heijastelevat kyseistä asenneilmapiiriä, ja näin ollen lienee siis kaikin puolin edelleen mahdollista toteuttaa pyrkimyksiämme periaatteidemme suhteen kriittisessä viitekehyksessä.
Johtuen potentiaalisesta sidosryhmäyhteistyöstä huomautettakoon, että viimeaikaiset suhdannenäkymät ovat oleellisessa määrin vieneet pohjaa prosessikeskeisyydeltä, ja todennäköisiin syihin vedoten voidaankin sanoa, että tässä on havaittavissa huolestuttava kehitys kohti seurauksia, jotka yksilötasolla voivat aiheuttaa painopisteen siirtymisen osaamisalueemme ytimestä kokonaisvaltaisiin haasteisiin. Virhemarginaali huomioon ottaen voidaan turvallisesti linjata, että tämä ongelmakenttä on teoriassa omiaan aiheuttamaan myös pitkäaikaisvaikutuksia organisaatiomallimme keskeisiin päämääriin, ja niin muodoin myös synergiaetumme ollessa kyseessä on syytä panostaa käytäntöihin, jotka näyttelevät keskeistä osaa uusien resurssiemme käyttökohteiden muodostamisessa. Pääsääntöisesti osavuosikatsauksemme puitteissa voidaan sanoa rahoitussektorin kamppailevan suuressa mittakaavassa yleispätevien toimintaohjeiden sovellutusten kanssa, minkä vuoksi tavanomaiset tahtotilamme ovat jo lähtökohtaisesti suuruusluokaltaan keskeisessä murroksessa. Kaikesta huolimatta voidaan todeta, että sopimusneuvottelijoiden toimesta laaditussa ratkaisumallissa havainnollistetaan erinomaisesti tahoomme kohdistuvia katsantokantoja, jotka olennaisilta osin heijastelevat kyseistä asenneilmapiiriä, ja näin ollen lienee siis kaikin puolin edelleen mahdollista toteuttaa pyrkimyksiämme periaatteidemme suhteen kriittisessä viitekehyksessä.
UNI
Näin unen maailmasta.
Se oli maailma, jossa sanat olivat lyömäaseita, joita mielivaltaisesti lauottiin.
Vastakohtien ja nokkelan sanailun mielikuvituksellinen maailma.
Se oli maailma, jossa kaikki eri mieltä olevat ovat rasisteja tai suvakkeja.
Fundamentalisteja tai välinpitämättömiä.
Äärioikeistolaisia tai punavihreitä humanisteja.
Itsensä tai toiseuden palvojia.
Ultranationalisteja tai paapojia.
Vihapuhujia tai pettureita.
Ennakkoluulojen ja sorron tukijoita.
Tai sitten elintasosurffauksen ja terrorismin.
Maailma, jossa kaikki väittävät puolustavansa itsenäisyyttä ja suvereeniutta.
Demokratiaa ja tavallista kansaa.
Isänmaallisuutta.
Tai sitten ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa.
Suvaitsevaisuutta ja rakkautta.
Syrjimättömyyttä.
Maailma, jossa vastustajien aina väitetään romuttaneen ne.
Se oli provosoitumisen ja leimaamisen mieletön maailma, jossa kaikki tyynni itseään väsyttää syytösten perään kuolaten.
Maailma jossa todellinen keskustelu päivästä päivään uhrataan turhuuden alttarille ja sielu tyytyy vähään,
niin vähään.
Maailma, jossa tosiasiat eivät merkitse.
Se uni taisi olla painajainen.
Näin unen maailmasta.
Se oli maailma, jossa sanat olivat lyömäaseita, joita mielivaltaisesti lauottiin.
Vastakohtien ja nokkelan sanailun mielikuvituksellinen maailma.
Se oli maailma, jossa kaikki eri mieltä olevat ovat rasisteja tai suvakkeja.
Fundamentalisteja tai välinpitämättömiä.
Äärioikeistolaisia tai punavihreitä humanisteja.
Itsensä tai toiseuden palvojia.
Ultranationalisteja tai paapojia.
Vihapuhujia tai pettureita.
Ennakkoluulojen ja sorron tukijoita.
Tai sitten elintasosurffauksen ja terrorismin.
Maailma, jossa kaikki väittävät puolustavansa itsenäisyyttä ja suvereeniutta.
Demokratiaa ja tavallista kansaa.
Isänmaallisuutta.
Tai sitten ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa.
Suvaitsevaisuutta ja rakkautta.
Syrjimättömyyttä.
Maailma, jossa vastustajien aina väitetään romuttaneen ne.
Se oli provosoitumisen ja leimaamisen mieletön maailma, jossa kaikki tyynni itseään väsyttää syytösten perään kuolaten.
Maailma jossa todellinen keskustelu päivästä päivään uhrataan turhuuden alttarille ja sielu tyytyy vähään,
niin vähään.
Maailma, jossa tosiasiat eivät merkitse.
Se uni taisi olla painajainen.
ERÄMAAVAELTAJAN KAMPPAILUT
Auringon aika toi minut suureen autiomaahan, jonka sijainnin ovat monet tulleet tuntemaan mutta harvat välttämään. Omakaan vierailuni ei ensimmäinen ollut, nämä dyynit ovat kyllä jo tutut. Mutta voi, kuinka suuri ja raskas taakka minulla on silti kannettavanani täällä himojen temmellyskentällä.
Demonit loikkaavat eteeni rumine herjauksineen, omat ajatukseni huutavat vapautusta, edes pienen pientä pisaraa. Joudun katsomaan, kuinka päivästä päivään kohtaan haasteita ja ahdistusta kuin veitsiä, jotka lentävät kaikista ilmansuunnista. Valo porottaa, ja minä uuvun.
Kuten edellisellä vaelluksella, on nytkin mielessäni saavuttamaton kaunotar, joka tuntuu kangastuksen lailla olevan niin lähellä ja niin kaukana. Tietämättömyyden kiviset kumparemaat erottavat minut hänestä ollessani vajonnut syvään ja ankeaan loukkoon. Tosi tästä kaikesta lienee vielä talletettuna ajattomissa avaruuksissa, mystisillä mailla. Olen selvillä siitä, että hän on jo lähtemätön osa omaa sisäisyyttäni ja kaiketi jopa mielettömyyteen asti mietin häntä ja sitä, mitä hän mahtaa toimittaa. On voima, joka puskee minua halajamaan hänen läsnäoloaan, ja on toinen, joka jo ennalta kertoo minulle, että hänen seuransa ei tyydyttäisi janoani. Tarvon nilkat hiekassa ja yritän selvittää tämän niin kuin kohtuus on.
Alkavat jo varani huveta, kultani kilisee kinuten erinäisiä tuotteita ja turmelen itseäni loputtomilla huolilla. Elämäni vaiheet ovat estäneet aherrukseni ja siten ymmärrän olevani omaisuusasioissa matkalla kohti suurta tuntematonta. En uskalla hellittääkään, sillä toivon niin kovasti rehkintäni vielä tuottavan tulosta. Mutta voi, kun en antaisi mammonan vallita!
Toki tarkoitusperäni käsittävät myös opinnot, nuo ylevinä pitämäni tutkistelut, jotka suuntautuvat kaikista pyhimpinä pitämiini asioihin. Tälläkin tasangolla on kuitenkin soppensa huolille, nimittäin olen sangen epävarma sekä jaksamisestani että tulevaisuudestani.
Suurten ajattelijain kaunopuheet ovat kohde sielulleni. Joskus hautaudun niihin hakien helpotusta, mutta huomaanko ne kuitenkin hiekaksi? Etsin apua soiton sulosävelistä ja suureellisista tarinoista, mutta mitä ne ovat, jos niissä on toivoni? Tieni vie eteenpäin, salaperäisille ja pelottaville maille.
Kauheimpina kausina viettelysten kirot kiusaavat ja valtaavat ruumispoloni: vapisen kuin horkassa hokien lauseita, joiden toivon noilta varjoilta suojelevan. "Taistele, taistele!" jaksan joskus itseäni kohden huutaa ja yritän muistaa kehoitukselleni myös syitä. Mutta häpeällisen usein muurini murenevat mahtavain tekosyiden edessä ja pakenen pimeyden helpottavaan kauhistavuuteen. Minä, joka olen elätellyt kuvitelmia erämaaisistä pyhässä vastarinnassaan omina esimerkkeinäni, minä kaadun yhä uudelleen tukemattoman talon tavoin. Ja täten tulen – näin luulen – lisänneeksi tuskallista taivaltani kohti vapautta.
Joskus, hyvin harvoin, saan tämän pöllyävän erämaan keskellä löytää keitaan, jonka suojassa hetkisen ajaksi kuormani unohtuu. Ilo ja keveys valtaavat sisimpäni, elän alati kestävää nykyisyyttä nauttien, kyeten hellittämään huolistani.
Silloin on kuin olisin jo arvollinen kantamaan aavikon selättäjän arvonimeä – vai palaanko noina hetkinä sittenkin aikaan ennen kuin mitään näistä hiekoista tiesinkään?
Mitä ovat kaikki hätä ja levottomuus, jotka jatkuvasti piinaavat minua? Miksi en anna taivaallisen rauhan kietoa minua syleilyynsä niin, että kaikki, mikä mieltäni on haitannut, olisi pian vain naurettavaa varjoa?
Jokaisella on omat autiomaansa, kuuluu sanonta. Ja kyllä minä senkin tietää taidan, että niistä voi löytää suuria aarteita, joille ei mikään rehevillä mailla kasvava taida vetää vertoja. Kaikesta huolimatta haluni on jatkaa, taistella, kilvoitella tämä taival päätökseensä ja vielä jonain päivänä tavata toiset maat.
Katso! Joko tuolla siintää reuna ylitse rientää!
Auringon aika toi minut suureen autiomaahan, jonka sijainnin ovat monet tulleet tuntemaan mutta harvat välttämään. Omakaan vierailuni ei ensimmäinen ollut, nämä dyynit ovat kyllä jo tutut. Mutta voi, kuinka suuri ja raskas taakka minulla on silti kannettavanani täällä himojen temmellyskentällä.
Demonit loikkaavat eteeni rumine herjauksineen, omat ajatukseni huutavat vapautusta, edes pienen pientä pisaraa. Joudun katsomaan, kuinka päivästä päivään kohtaan haasteita ja ahdistusta kuin veitsiä, jotka lentävät kaikista ilmansuunnista. Valo porottaa, ja minä uuvun.
Kuten edellisellä vaelluksella, on nytkin mielessäni saavuttamaton kaunotar, joka tuntuu kangastuksen lailla olevan niin lähellä ja niin kaukana. Tietämättömyyden kiviset kumparemaat erottavat minut hänestä ollessani vajonnut syvään ja ankeaan loukkoon. Tosi tästä kaikesta lienee vielä talletettuna ajattomissa avaruuksissa, mystisillä mailla. Olen selvillä siitä, että hän on jo lähtemätön osa omaa sisäisyyttäni ja kaiketi jopa mielettömyyteen asti mietin häntä ja sitä, mitä hän mahtaa toimittaa. On voima, joka puskee minua halajamaan hänen läsnäoloaan, ja on toinen, joka jo ennalta kertoo minulle, että hänen seuransa ei tyydyttäisi janoani. Tarvon nilkat hiekassa ja yritän selvittää tämän niin kuin kohtuus on.
Alkavat jo varani huveta, kultani kilisee kinuten erinäisiä tuotteita ja turmelen itseäni loputtomilla huolilla. Elämäni vaiheet ovat estäneet aherrukseni ja siten ymmärrän olevani omaisuusasioissa matkalla kohti suurta tuntematonta. En uskalla hellittääkään, sillä toivon niin kovasti rehkintäni vielä tuottavan tulosta. Mutta voi, kun en antaisi mammonan vallita!
Toki tarkoitusperäni käsittävät myös opinnot, nuo ylevinä pitämäni tutkistelut, jotka suuntautuvat kaikista pyhimpinä pitämiini asioihin. Tälläkin tasangolla on kuitenkin soppensa huolille, nimittäin olen sangen epävarma sekä jaksamisestani että tulevaisuudestani.
Suurten ajattelijain kaunopuheet ovat kohde sielulleni. Joskus hautaudun niihin hakien helpotusta, mutta huomaanko ne kuitenkin hiekaksi? Etsin apua soiton sulosävelistä ja suureellisista tarinoista, mutta mitä ne ovat, jos niissä on toivoni? Tieni vie eteenpäin, salaperäisille ja pelottaville maille.
Kauheimpina kausina viettelysten kirot kiusaavat ja valtaavat ruumispoloni: vapisen kuin horkassa hokien lauseita, joiden toivon noilta varjoilta suojelevan. "Taistele, taistele!" jaksan joskus itseäni kohden huutaa ja yritän muistaa kehoitukselleni myös syitä. Mutta häpeällisen usein muurini murenevat mahtavain tekosyiden edessä ja pakenen pimeyden helpottavaan kauhistavuuteen. Minä, joka olen elätellyt kuvitelmia erämaaisistä pyhässä vastarinnassaan omina esimerkkeinäni, minä kaadun yhä uudelleen tukemattoman talon tavoin. Ja täten tulen – näin luulen – lisänneeksi tuskallista taivaltani kohti vapautta.
Joskus, hyvin harvoin, saan tämän pöllyävän erämaan keskellä löytää keitaan, jonka suojassa hetkisen ajaksi kuormani unohtuu. Ilo ja keveys valtaavat sisimpäni, elän alati kestävää nykyisyyttä nauttien, kyeten hellittämään huolistani.
Silloin on kuin olisin jo arvollinen kantamaan aavikon selättäjän arvonimeä – vai palaanko noina hetkinä sittenkin aikaan ennen kuin mitään näistä hiekoista tiesinkään?
Mitä ovat kaikki hätä ja levottomuus, jotka jatkuvasti piinaavat minua? Miksi en anna taivaallisen rauhan kietoa minua syleilyynsä niin, että kaikki, mikä mieltäni on haitannut, olisi pian vain naurettavaa varjoa?
Jokaisella on omat autiomaansa, kuuluu sanonta. Ja kyllä minä senkin tietää taidan, että niistä voi löytää suuria aarteita, joille ei mikään rehevillä mailla kasvava taida vetää vertoja. Kaikesta huolimatta haluni on jatkaa, taistella, kilvoitella tämä taival päätökseensä ja vielä jonain päivänä tavata toiset maat.
Katso! Joko tuolla siintää reuna ylitse rientää!
KIITETTY OLKOON HERRAN NIMI
Ylistys Herran! Hän maailman loi
ja meille Hän uhrillaan elämän toi.
Niin suuri on armonsa, kestää se ain'!
On onneni suuri, armon kun sain.
Suonut Hän kaiken on hyvyydessään:
Niin elannon, vaatteet kuin kaunihin sään.
Ja vallassaan Hän ne myös ottaa pois voi.
Oi silloinkin, kiitosvirtein, sä soi!
Myrskyt ne iskee ja pimeä yö.
On tuska ja vaino ja aallotkin lyö.
Mutt' pelkojen keskellä luottaa mä saan,
ett' Jumala kyllä kantaa lastaan.
Katso siis Siion nyt Vapahtajaa!
Ja avukses' huuda sä Pelastajaa!
Niin riemuun pääs' nosta ja raikukoon vain:
"Mä Herraani tahdon seurata ain'!"
Ylistys Herran! Hän maailman loi
ja meille Hän uhrillaan elämän toi.
Niin suuri on armonsa, kestää se ain'!
On onneni suuri, armon kun sain.
Suonut Hän kaiken on hyvyydessään:
Niin elannon, vaatteet kuin kaunihin sään.
Ja vallassaan Hän ne myös ottaa pois voi.
Oi silloinkin, kiitosvirtein, sä soi!
Myrskyt ne iskee ja pimeä yö.
On tuska ja vaino ja aallotkin lyö.
Mutt' pelkojen keskellä luottaa mä saan,
ett' Jumala kyllä kantaa lastaan.
Katso siis Siion nyt Vapahtajaa!
Ja avukses' huuda sä Pelastajaa!
Niin riemuun pääs' nosta ja raikukoon vain:
"Mä Herraani tahdon seurata ain'!"
I STILL
HAVE YOU, GOD
Tears in my eyes
Tell the tale so hard
Roads of our lives
Are destined to part
So precious are you
So precious the time we've shared
I'm blessed to know
Such an unbelievable friend
Now I must go
And leave you for a while
I believe you'll cope
During this exile
Still I am sad
In the middle of feelings I lie
But I'm grateful, not mad
Because I can say:
I still have You, God
To be on my side
And I'm never alone
I have a hopeful mind
I thank you for her
Such a miracle you've made
But as my ground and shelter
You will abide
And there're thoughts so confusing
Trying to undermine
What if it's different, is something changing
During this time
I hope we'll meet again
And soon I'll see you
Let us rejoice when
My song is not new:
I still have You, God
To be on my side
And I'm never alone
I have a hopeful mind
I thank you for her
Such a miracle you've made
But as my ground and shelter
You will abide
Tears in my eyes
Tell the tale so hard
Roads of our lives
Are destined to part
So precious are you
So precious the time we've shared
I'm blessed to know
Such an unbelievable friend
Now I must go
And leave you for a while
I believe you'll cope
During this exile
Still I am sad
In the middle of feelings I lie
But I'm grateful, not mad
Because I can say:
I still have You, God
To be on my side
And I'm never alone
I have a hopeful mind
I thank you for her
Such a miracle you've made
But as my ground and shelter
You will abide
And there're thoughts so confusing
Trying to undermine
What if it's different, is something changing
During this time
I hope we'll meet again
And soon I'll see you
Let us rejoice when
My song is not new:
I still have You, God
To be on my side
And I'm never alone
I have a hopeful mind
I thank you for her
Such a miracle you've made
But as my ground and shelter
You will abide
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti