Kolmannen vuoden
ensimmäinen periodi.
Lienen jopa
tavanomaista enemmän myöhässä palatessani jälleen päivittämään kuulumisiani
teologian maailmasta, onhan toinen periodi jo pitkällä. Minulla on ollut ajoittain
kovin kiireistä, ja toisaalta oma jaksamisenikin on ollut jonkin verran
heikompaa kuin aiemmin. Nyt kuitenkin avaan hieman sitä, millainen kolmannen
vuoden alku on ollut.
Eksegetiikka: Raamattu tutkimuksen kohteena
Tästä olenkin jo
paljon kirjoittanut, ja vieläkin päivitettävää riittää. Sain ensimmäisessä
periodissa lopultakin tehtyä tämän kivijalkakurssin A-osan, kun paranneltu
esseeni viimein meni läpi. Sain esseestä arvosanaksi numeron kaksi, joka
lähinnä taisi johtua siitä, että en ollut kyllin paljoa arvioinut lähteitäni ja
niiden luotettavuutta. Tavoitteeni oli kuitenkin tässä vaiheessa saada työ pois
päiväjärjestyksestä, joten alhainen arvosana ei paljoa kirpaissut. En myöskään
siten hyödyntänyt minulle tarjottua vaihtoehtoa perustella, miksi ansaitsisin mielestäni
paremman arvosanan. Ymmärsin itsekin valinneeni aiheen, jonka haastavuuteen en
etukäteen osannut tarpeeksi varautua, haukkasin siis luultavasti liian suuren
palan.
Toisaalta tämän
prosessin myötä huomasin jälleen loitontuneeni kauemmas eksegetiikasta. Omat
käsitykseni esimerkiksi historiasta lienevät jossain määrin toisenlaiset kuin
yliopistolla, ja minun on vaikea uskoa voivani tehdä eksegeettistä tutkimusta
täysin puhtaalla sydämellä. Yhä enemmän tämä aine näyttäytyy minulle melko
pikkutarkkana näpertelynä, jossa joka kulman takana tuntuu väijyvän
väärintekemisen mahdollisuus. Lisäksi vahvana on pysynyt se kokemukseni, että ainakin
täkäläisen valtavirtaeksegetiikan parissa on taipumus ikään kuin vetää mutkia suoriksi ja kutsua
faktoiksi asioita, joita todellisuudessa ei välttämättä ole näytetty toteen.
Olen tätä
kirjoittaessani aloittanut eksegetiikan proseminaarin ja kandiaiheenikin on
täsmentynyt jo sen verran, että voin sanoa sen lähes varmasti liittyvän
Paavalin näkemykseen Israelin valinnasta Roomalaiskirjeen luvussa 9. Tällä
hetkellä näyttää vahvasti siltä, että vaihtaisin systemaattisen teologian
puolelle maisterivaiheessa, mutta olen edelleen avoin ja päätöstä en ole
vielä tehnyt.
Kivijalkakurssista
suorittamatta on vielä B-osa, jonka siis pyrin hoitamaan esseellä Vanhan
testamentin käytöstä Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä. Koska luulin tämänkin
työn deadlinea aikaisemmaksi kuin se todellisuudessa oli, sain hiki hatussa
sitä jo melkoisen pitkälle ennen kuin se jäi jälleen tauolle. Kenties saatuani
esseen valmiiksi voin kirjoittaa viimeiset ajatukseni kivijalkakurssista.
Systemaattinen teologia: Patristiikka
Olisin kenties jo
vuosi sitten halunnut päästä tälle kurssille, jota ilmeisesti järjestetään vain
kerran vuodessa. Se meni kuitenkin silloin sivu suun, joten nyt olin niin
sanotusti kärppänä ilmoittautumassa mukaan, kun se tuli mahdolliseksi.
Patristiikka
keskittyy tutkimaan kirkkoisien aikakauden teologiaa ja käsittää siis karkeasti
vuodet 90–750. Etenkin viiden ensimmäisen vuosisadan aikana muotoiltiin lähes
kaikki tärkeimmät kristinuskon opit, ja siten patristiikan tuntemus on hyvää
taustatietoa monille nykyajankin ilmiöille. Tämän kurssin aiheita oltiin
sivuttu jo klassisen dogminmuodostuksen kurssilla sekä osittain myös
kirkkohistorian toisella kurssilla, mutta nyt pääsin monessa kohtaa syvemmälle
varhaisen kirkon teologiaan ja sain palautettua mieleen tärkeimpiä
kehityskulkuja.
Luennot pidettiin
ikään kuin kaksoistunteina, välissä tietynpituinen tauko. Yleensä yhtenä
päivänä siis käsiteltiin kahta erillistä teemaa. Aiheina olivat esimerkiksi
pyhiinvaellukset, mariologia, oppi kirkosta ja kolminaisuus. Paitsi
luennointia, tunnit sisälsivät myös jonkin verran keskustelua ja pohdintaa.
Suoritukseen
vaadittiin oppimispäiväkirja, jossa jokaisesta kerrasta tuli kirjoittaa noin
sivun verran, sekä kolme esseetä, joissa kuvattiin varhaiskirkon teologiaa
tietyn aiheen osalta. Meille annettiin neljä aihetta, joista tuli valita kolme:
Ihminen ja Jumala, Kolmiyhteinen Jumala, Jeesus Kristus ja Kirkko ja sakramentit.
Näistä sitten piti kirjoittaa J. N. D. Kellyn kirjan Early Christian Doctrines ja erillisten tekstiotteiden pohjalta.
Jokaista esseetä varten kirjasta tuli lähemmäs sata sivua luettavaa, ja
Kolmiyhteisestä Jumalasta muistaakseni enemmänkin. Jätin itse tuon sinänsä
kiintoisan aiheen sivuun käytössäni olevan ajan tähden ja tartuin muihin
aiheisiin.
Lukeminen vei aikaa
kenties eniten, ja pääosin hoidin sen tenttiviikolla ollessani niin sanotusti
lomailemassa. Oli aiheiden mielenkiintoisuudesta huolimatta haastavaa saada
itseään työskentelemään, jotenkin kynnykseni alkaa työskennellä on ollut tänä syksynä korkealla. (Tauotin myös
lukemistani katsomalla erästä lapsuuden anime-sarjaa, joka kiinnostikin yllättävän
kovasti.)
Suoritukseni
venyivät deadlinepäivään saakka, mutta lopulta noin kahdeksantoista
sivua käsittävät työni valmistuivat ja sain huokaista helpotuksesta, kun kaikki olikin
yhtäkkiä ohi. Yllätyin jälleen kerran iloisesti, kun sain tietää saaneeni
kurssista arvosanan viisi.
Patristiikka yhdessä
keskiajan ja reformaation teologian kanssa kiinnostaa minua siinä määrin, että
voisin hyvinkin kuvitella kirjoittavani joskus gradua jostain niihin
liittyvästä. Mutta katsotaan ihan rauhassa.
Latina
Viime vuonnahan olin
jo ilmoittautunut latinan kurssille, mutta linjasekoilujeni vuoksi jätin tuon
kielikurssin silloin pois. Nyt ollessani vankasti A1-linjalla, on luonnollista
suorittaa kaikki kolme klassista kieltä.
Latinan luennot ovat
mielestäni olleet tänä vuonna kaikista mukavimpia, mikä johtuu varmaan monestakin
seikasta. Ensinnäkin olen ylipäätään kielirakas ihminen, mikä lienee tässä
blogissakin käynyt selväksi. Toiseksi latina on valtavan helppoa kreikan
opiskelun jälkeen: kielet ovat logiikaltaan uskomattoman samankaltaiset ja
lisäksi englannin ja sivistyssanojen kautta latinan sanastoakin tuntee
valmiiksi jo paljon. (Olenkin vitsaillut, että olen näillä tunneilla oppimassa,
että osaan jo latinaa.)
Lisäksi kyseisissä luennoissa on vain se oma fiiliksensä. Ne ovat minulle kohtuullisen aikaisena
ajankohtana, ja on jotenkin tavattoman tunnelmallista käydä ostamassa kahvi ja
astella valoisaan luentosaliin aamupäivän tuoksinassa, istahtaa alas ja
kuunnella kaikessa rauhassa opetusta, rentoutuen ja nauttien.
Mielestäni opettajamme
on taitava, selkeä ja miellyttävä, ja olen sisäistänyt uudetkin asiat hyvin
nopeasti. Olen jo yhden periodin jälkeen päässyt kieleen niin hyvin sisään,
että pystyisin varmaan hitaasti kirjoittamaan tätä blogiakin latinaksi. Eräs nettisanakirja
on ollut huomattava apu siinä mielessä, että sieltä on nopeaa tarkistaa eri
sanojen taivutustaulukot. Lisäksi kannan tunneilla mukana yleensä
kielioppikirjaa sekä painettua sanakirjaa, jollaisen löytäminen olikin hyvin
vaikeaa: tämäkin on lainassa eräältä kaverilta.
Mitä on sanottava
latinan kielestä? Minun mielestäni siitä huokuu samaan aikaan sivistys, voima
ja mahtipontisuus, kaikki asioita, joista pidän. Tämä kieli sopii minusta
erinomaisesti massiivisiin kuorolauluihin mutta myös akateemiseen maailmaan.
Kielen rakenne on
tosiaankin hyvin samankaltainen kreikan kanssa. Sijamuotojen käyttö on
samantapaista, samoin verbien aikamuotojen. Latinassa aspekti on läsnä samoin
kuin kreikassa: esimerkiksi menneisyydessä tapahtunutta tekoa voidaan ilmaista
joko kerrallisena/päättyneenä tai jatkuvaluonteisena käyttäen eri aikamuotoja
(kreikassa imperfekti ja aoristi, latinassa imperfekti ja perfekti). Jollain
tapaa latina tuntuu minusta vieläkin helpommalta kuin kreikka: esimerkiksi
artikkeleita ei tässä kielessä käytetä ollenkaan, ja tokihan myös kirjaimisto
on sama kuin omamme.
Merkittävin vaikeus
tässä kielessä liittyy mielestäni ääntämykseen. Latinassa ei nimittäin ole
helppoa erottaa, äännetäänkö sanan vokaalit pitkinä vai lyhyinä: pituutta ei
normaalisti mitenkään merkitä sanoihin. Koska vokaalien pituudet ovat
olennaisia myös sanan painon määrittämisessä, muuttuu ääneen lukeminen aika
vaikeaksi, ellei pitkiä vokaaleita ole merkitty viivoilla kirjainten päälle –
tällainen tapa on luennoilla tarpeellisessa määrin käytössä.
Ääntämys on itse
asiassa myös asia, joka minua on jonkin verran latinassa häirinnyt, vaikka
muuten siitä pidänkin. Minusta pitkiä vokaaleita on yksinkertaisesti liikaa!
Ennen kuin olin alkanut opiskella latinaa, olin tietysti törmännyt lukuisiin
lentäviin lauseisiin ja kirkollisiin teksteihin etc. Kuinka coolilta ne
olivatkaan näyttäneet juuri siksi, että olin kuvitellut lähes kaikkien
vokaalien olevan lyhyitä! Tämä kuvitelma loi latinaan mielessäni mukavan
rytmin. Mutta kun totuus valkeni, koki fanitukseni hienoista takapakkia.
Esimerkiksi Caesarin kuolematon ”Veni, vidi, vici” tulisi ääntää ”Veenii,
viidii, viikii”. Samoin sanan Euroopan unioni ablatiivimuodon Unione europaea
ääntämiseen kuluu odotettua pidempikin aika: Uunioone euroopeeaa. Jotenkin näin
suurella määrällä pitkiä vokaaleita puhuminen tuntuu muuttuvan aika työlääksi.
Luennoilla käytetään niin sanottua klassista ääntämystä,
jossa esimerkiksi c äännetään aina k:na: circus ääntyy kuin kirkus. Itse pidän
oikeastaan enemmän niin kutsutusta keskiaikaisesta tai kirkollisesta
ääntämyksestä, joka usein tuo mieleen italian. Siinä c ääntyy e:n ja i:n edellä
tsh ja g muuten samoin mutta vain soinnillisena. Myös t ääntyy joskus kuten ts
ja qu enemmän kuin kw eikä kv, kuten klassisessa ääntämyksessä. Myöskään pitkät
vokaalit eivät tunnu olevan niin korostetussa roolissa kirkollisessa
ääntämyksessä. Näin siis löydän itselleni lohdutusta myöhäisemmästä tavasta klassisen
sijaan.
Innostuinpa taas purkautumaan kielestä. Oli miten oli,
latina on perin hauskaa ja sen opiskelu tullee jatkumaan vielä pitkälle ensi
vuoteen saakka.
Tällä hetkellä eletään siis jo toista periodia, minulle se
pitää sisällään proseminaarin ja latinan lisäksi eksegetiikan kurssin Jeesuksen
ihmeistä sekä luterilaisen reformaation teologiaa, joka sopiikin oivasti
käsillä olevaan reformaation merkkivuoteen. Palailen taas tämän sarjan merkeissä
luultavasti lähempänä joulua.
Valete!