Kokemuksia teologian opiskelusta 3: Työllistävää mutta kiintoisaa

Ensimmäisen vuoden kolmas periodi.

Jälleen on takana yksi osa teologian opintoja. Kuluneen vuoden opinnoista tähän mennessä voin todeta, että kyseessä on ollut kenties työläin jakso. On riittänyt lukemista, ja lisäksi toki on ollut myös paljon vapaa-ajan toimintaa, mikä on ollut omiaan pitämään minut suhteellisen kiireellisenä.

Tämä periodi on sisältänyt kreikkaa, joka onkin vanha tuttu (sen on tarkoitus kestää kolme neljästä periodista), mutta myös kirkkohistorian ja systemaattisen teologian opinnot ovat saaneet alkunsa. Lisäksi periodissa oli vielä uskontotiedettäkin: jo kolmas kurssi, joka käsittääkseni sitten paketoikin kyseisen aiheen perusopinnot. Kaikki aineet ovat jälleen olleet kukin omalla tavallaan kiintoisia.

Kreikka

Kreikassa kulunut jakso oli kenties kaikista haastavin. Nyt mentiin kieliopissa erittäin syvälle: tuli uusia muotoja kuten konjunktiivi, infinitiivi, imperatiivi sekä partisiippi, joukko uusia aoristimuotoja sekä substantiivien puolelta kolmannen deklinaation sanoja ja niiden vartaloita.

Nämä kielitieteelliset nimitykset eivät välttämättä kaikille sano kovin paljoa, joten lyhyt luonnehdinta lienee paikallaan. Infinitiivi on verbin muoto, joka on yleensä sanan perusmuoto (esim. sana "puhut" on perusmuodossaan, infinitiivissä "puhua"). Kreikassa kuitenkaan verbin perusmuodoksi ei sanakirjassa anneta infinitiivimuotoa, vaan ensimmäisen persoonan muoto aktiivin indikatiivin preesensissä ("puhun"). Tämä on erikoisuus koineekreikassa, mutta siihen ei ole kovinkaan vaikea tottua. Infinitiiviä voi kreikassa käyttää esimerkiksi apuverbien kanssa (voin tehdä), mutta myös ikään kuin suomen "-mään"-muodossa: (hän tuli tekemään). Tutuksi tuli myös niin kutsuttu accusativus cum infinitivo -rakenne, joka on lähinnä että-lausetta korvaava lauseenvastike: "En tahdo teidän kuolevan." / "En tahdo, että te kuolette."

Imperatiivi on käskymuoto. Kreikassa ei ole suomen tapaan yksikön ensimmäisen persoonan käskyä (eli itseään ei pysty suoraan käskemään), ja lisäksi monikon ensimmäisen persoonan käsky ("tehkäämme") ilmaistaan kreikassa konjunktiivilla. Joten jäljelle jää neljä muotoa, yksikön ja monikon 2. ja 3. persoonat. Näistä yksikön 2. persoonan päätteissä on luultavasti eniten vaihtelua, mikä tekee siitä mielestäni vaikeimman.

Konjunktiiville ei ole suoraa vastinetta suomessa, se ilmaisee jotain haluttua tai oletettua (tai ei-haluttua tai ei-oletettua), epävarmaa mutta todennäköistä tai mahdollista toimintaa. Se käännetään yleensä indikatiivilla, konditionaalilla tai imperatiivilla. Jo mainitun monikon 1. persoonan käskyn lisäksi konditionaalilla voidaan ilmaista mm. kieltoa tai harkitsevaa, epäröivää tai retorista kysymystä, ja se esiintyy kohtuullisen usein myös sivulauseissa. (Jarmo Kiilunen & Raimo Hakola, Alfasta alkuun: Johdatus Uuden testamentin kreikkaan.) Erityisen mielenkiintoista on, että erilaisilla muoto- ja sanavalinnoilla voi kirjamme mukaan näihin sivulauseisiin luoda hienoisiakin merkityseroja, jotka eivät välttämättä juurikaan välity Raamatun käännöksistä!

Partisiippia kutsuttiin kielessä niin keskeiseksi, että vasta sen myötä kreikka on kreikkaa. Kyse on verbimuodosta, joka on saanut substantiivin tai adjektiivin piirteitä. Selkeää on ajatella se -va- tai -vä-päätteen kanssa: "tekevä", "puhuva", ja sitten ruveta pohtimaan mahdollista sujuvampaa käännöstä. Esimerkiksi kuuluisa lähestyskäsky sisältää partisiippeja ja pitkään minua askarrutti, miten se tulisi kääntää. Kysyin opettajaltani ja hän hahmotteli sen kutakuinkin näin: "Mentyänne (partisiippi ja aoristi, joten oikeammin lienee kääntää 'mentyänne' kuin 'mennessänne' tai 'mennen') siis opetuslapseuttakaa (ilmeisesti ainoa Lähetyskäskyn todella imperatiivissa oleva sana) kaikki kansat, kastavina (partisiippi, voitaisiin kääntää sujuvammin myös: kastaen) heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, opettavina (taas partisiippi, voitaisiin kääntää myös: opettaen) heitä pitämään kaikki, mitä käskin teille."

Kreikka vilisee tämänkaltaisia partisiippimuotoisia sanoja, mutta niihinkin oli kohtuullisen helppo tottua.

Kerrallista tai loppuunsaatettua, kokonaisuutena tarkasteltavaa tekemistä kuvaavista aoristimuodoista uusina tulivat niin kutsutut sigma-, kappa- ja juuriaoristi sekä kaksi passiivin aoristiluokkaa. Kun nämä yhdistettiin edellä mainitsemaani ja aiemmin opittuun sekä otetaan vielä huomioon omalaatuiset päätteet saavat supistumaverbit, huomasinkin pian olevani aikamoisessa erilaisten muotojen paljoudessa. Läksymme koostuivat edelleen pääosin käännös- ja määrittelytehtävistä, joissa tuli kääntää tietty kreikankielinen teksti ja määritellä sen sanat kieliopillisesti. Kun vaihtoehtoisia muotoja alkaa olla aina vain enemmän, tulee määrittelystä ja sen hoksaamisesta, missä kaikissa muodoissa sana on, tarkkaa aivopeliä. Erityisesti verbimuotojen kulloinkin omaamat päätteet ovat olleet minulle vaikea hahmotettava kokonaisuutena.

Vaikeus kreikassa siis näyttävät minulle olevan nimenomaan verbit. Substantiivit ovat loppujen lopuksi mielestäni paljon yksinkertaisempia, ja vaikka 3. deklinaatio onkin hieman haastava, noudattavat substantiivit lähes aina tiettyä kaavaa (3 mahdollista sukua, 2 mahdollista lukua ja 4 tai 5 mahdollista sijamuotoa).

Olen edelleen pitänyt kreikasta (kielten opiskelu on minulle suuri nautinto), ja ottanut mielelläni sen tarjoaman haasteen vastaan. Eräs motivaattori on toki se, että unelmanani on kyetä lukemaan Raamattua suoraan kreikaksi. Opintojenkin suhteen ollaan jatkuvasti lähenemässä tätä tavoitetta: tilasimme joukon Novum Testamentum Graeceja, lyhyemmin "Novumeita", jotka sisältävät Nestle-Alandin version Uudesta testamentista. Loppukokeeseen meille on tulossa suoraan Novumista otettuja jaksoja. Olen menestynyt hyvin tähän mennessä ja innolla odotan, mitä viimeinen jakso tuo tullessaan.

Kirkkohistoria: Kirkkohistorian perusopinnot

Ennen kuin hain opiskelemaan teologiaa, pyrin kahtena vuotena historian opiskelijaksi lukuisiin eri yliopistoihin. Ollessani Helsingissä pääsykokeessa vuonna 2013 totesin kuitenkin, että historia ei sittenkään taida olla tiede, josta haluaisin ammatin itselleni. Siihen aikaan minua hirvitti se, että jatkuvasti pitäisi miettiä eri lähteiden luotettavuutta. No, tämän miettimisestä ei kyllä teologiassakaan ole puutetta!

Historia on kuitenkin ollut minulle mieluisa harrastus, ja kirkkohistorian kurssikin (tai se, mitä siitä on jo mennyt, se nimittäin jatkuu vielä neljännessäkin periodissa) on osoittautunut hyvin kiintoisaksi. Suoritustapa oli kenties hieman poikkeuksellinen: meidän tuli ryhmissä tuottaa kaksi miellekarttaa, toinen kristinuskon historiasta vuosina 200–1000 ja toinen vuosina 1000–1600. Yhteensä oli siis kyse hyvin laajasta ajanjaksosta, ja päädyimmekin jakamaan kullekin ryhmän jäsenelle omat vuodet, joihin hän erityisesti keskittyisi. Kokoonnuimme muutamia kertoja ja saimme aikaan kaksi käsintehtyä, noin A2:n kokoista miellekarttaa. Pohjatietona käytimme lähinnä Kaarlo Arffmanin kirjaa Kristinuskon historia ja Simo Heinisen ja Markku Heikkilän teosta Suomen kirkkohistoria. Näiden lukeminen tuntui etenkin systemaattiseen teologiaan verrattuna mukavan "kevyeltä", ja luinkin ainakin kerran ikään kuin iltasadukseni tätä mielenkiintoista kertomusta historian havinoista. Miellekartta piti myös intoa yllä olemalla aidosti erilainen oppimistapa.

Miellekarttojen lisäksi kurssi sisältää luentoja, joiden aiheet ja luennoitsijat vaihtelivat kirjavasti. Matkasimme marttyyrikertomuksista seksuaalisuuteen, keskiajan arkeologiasta reformaatioiden (huom. monikko!) aikaan pohtimaan sitä, oliko Luther johtotähti vai yksi monien joukossa. Psalmilaulua koskevalla luennolla pääsimme yleisönäkin monta kertaa laulamaan innokkaan luennoitsijan esitellessä muinaista muistiinkirjoitettua musiikkia.

Lisäksi kirkkohistorian kurssiin kuuluu tutkimusesseen kirjoittaminen jostain kirkkohistoriallisesta aiheesta. Aluksi tuli kirjoittaa harjoitusessee, jossa lähinnä harjoiteltiin lähteiden merkitsemistä ja valmiin sähköisen pohjan käyttöä (kaava tutkimuksen kirjoittamiseen on melko tarkka). Itse pohdiskelin aiheekseni erillisten piispan (episkopos) ja pastorin (presbyteros) virkojen kehittymistä Raamatun esittämästä mallista, jossa nuo sanat näyttävät viittaavan enemmänkin yhteen ja samaan virkaan. Kävi kuitenkin ilmi, että esseen aiheen täytyy olla ajallisesti sijoitettavissa vuoden 150 jälkeen, jottei se menisi päällekkäin perinteisen eksegetiikan alueen kanssa, joten minun oli luovuttava tästä hahmotelmasta. Mietin myös keskiajalla eläneiden valdolaisten tutkimista. Lopulta pääsyin kuitenkin 1800-luvulle, erään liikkeen pariin, josta nykyiset Jehovan todistajat ovat kehittyneet. Tarkoituksenani on tutkia ja pohtia, milloin näiden "Raamatun tutkijoiden" voidaan sanoa lakanneen olemasta kristittyjä. Jehovan todistajista minulla onkin jo kohtuullisen hyvät pohjatiedot, olen lukenut heistä lukuisia kirjoja ja käynyt heidän kanssaan keskusteluja kesästä lähtien.

Lähdemateriaalina esseessä on oltava kaksi nooteilla varustettua kirjaa, jotka onnistuin löytämään, vaikka Jehovan todistajien historiasta vaikuttikin olevan melko vähän kirjallisuutta saatavilla. Nuokin löytämäni kirjat ovat molemmat englanninkielisiä.

Kurssi siis vielä jatkuu uusin luennoin ja esseen seuraavakin versio on pian tehtävä valmiiksi. Sekä kirkkohistorian että kirjoitusviestinnän edustajien on käsittääkseni tarkoitus arvioida esseetä. Lopulta sen tulee olla noin 3-sivuinen.

Systemaattinen teologia: Johdatus systemaattiseen teologiaan

Monille juuri tämä aine yliopistoteologiassa lienee kaikista vaikeaselkoisin, ja ehkä useiten minulta kysytään juuri tästä aineesta, mitä se tarkoittaa. Luentomateriaalimme perusteella systemaattisen teologian voi lyhyesti määritellä kristinuskoa koskevien käsitysten tutkimiseksi. Teologia voidaan perinteisesti jakaa "kirkolliseen" ja "akateemiseen" teologiaan, joista ensimmäinen on kirkkojen omaa opetusta Jumalasta, Raamatusta ja hengellisistä asioista. Luentodioissa niin ikään mielenkiintoisesti kiteytettiin, että kirkollinen teologia on tieteellisen teologian tutkimuskohde. Olemukseltaan tieteellinen teologia lienee myös puolueettomampaa niin kutsuttujen totuuskysymysten suhteen. Kaikille vielä muistutuksena, että minä siis opiskelen tällä hetkellä yliopistossa nimen omaan tieteellistä teologiaa, joka on tänä päivänä kohtuullisen erillään kirkollisesta, vaikkakin entisaikoihin myös yliopistojen voidaan katsoa opettaneen kirkollista teologiaa.

Systemaattinen teologia jaetaan moniin eri osa-alueisiin, joita ovat dogmatiikka, ekumeniikka, teologinen etiikka ja sosiaalietiikka, uskonnonfilosofia, missiologia ja teologinen hermeneutiikka. Systemaattisen teologian eli "systiksen" alle mahtuu siten moninainen joukko eri oppialoja. Eksegetiikan ohella olen harkinnut myös systiksen ottamista pääaineekseni, vaikkakin toistaiseksi olen enemmän kallistunut eksegetiikan puolelle. Minua kiinnostaa erityisesti kirkko-opin eli ekklesiologian tutkiminen, mitä kaiketi voisin parhaiten tehdä juuri systiksen alla.

Joku saattaa kysyä (ja muistaakseni sitä kirkkohistorian luennolla kysyttiinkin), mitä eroa systiksellä ja kirkkohistorialla on? Kumpikin kertoo jollain tapaa historiasta ja kristinuskon parissa vallinneista opeista. Yhteistä aineille onkin nimenomaan kristinuskon historia ja dogmihistoria. Meille kuitenkin kerrottiin, että kirkkohistoria on enemmän aikaan ja paikkaan sidottua. Siinä kiinnostus kohdistuu ehkä ennemminkin tapahtumiin (esimerkiksi miten jokin harhaoppi on levinnyt), kun taas systiksessa oppeihin (itse harhaoppi ja sen opetukset). Ainakin näin olen ymmärtänyt.

Systiksen kurssi "Johdatus systemaattiseen teologiaan" koostui hyvin yksinkertaisesti luennoista ja kirjallisuudesta, jotka tentittiin. Luennoilla, jotka olivat mielestäni ehkä se vähemmän kiinnostava osa kurssia, käsiteltiin teologiaa yleensä, sen lähteitä (esimerkiksi Raamattua), Jumalaa (Hänen ominaisuuksiaan, olemassaoloaan ja kolminaisuutta) ja uskonnollista kieltä, jonka eräällä luennolla saimme nähdäksemme hyvin mielenkiintoisen ja syvällisen analyysin Psalmista 22 ja Jeesuksen sanoista ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Kirjallisuutena oli Alister E. McGrathin Kristillisen uskon perusteet: Johdatus teologiaan. Niin kuin kirkkohistoriankin kirjat, ostin myös tämän itselleni. Minua kiinnosti McGrathissa erityisesti se, että hän on ollut kirjoittamassa kahta vastinetta uusateisti Richard Dawkinsille. Hän vaikuttaa olevan kristitty, ja sellaisena apologeettinen luonne. Niinpä ajattelin, että tuo hänen kirjansa, jonka olemassaolosta olin jo kauan tiennyt, lienee ostamisen arvoinen johdatus kristinuskon teologiaan ja historiallisiin oppikäsityksiin.

Lähes 700-sivuinen kirja ei sentään tullut meille kokonaan luettavaksi, mutta yli 370 sivua oli kuitenkin kahlattava läpi. Kirja oli aiheiltaan kiintoisa, mutta paikoin raskasta luettavaa ja välillä piti patistaa itseään, jotta olisi pysynyt tarpeellisessa lukuvauhdissa. Voin kuitenkin mielelläni suositella kirjaa teologiasta kiinnostuneille.

Uskontotiede: Maailman uskontoperinteet

"The surest way to the heart of a people is through their religion, assuming it is still alive and has not fossilized." (Huxton Smith, The Religions of Man, 1958, s. 10.)

Uskontotieteestä oli vuorossa kenties paras kurssi tähän mennessä. Aiheena olivat maailmanuskonnot, jotka ovat jo lapsuudesta lähtien olleet yksi kiinnostuksenkohteeni. Minussa on tiettyä uskontotieteilijän vikaa, vaikka en olekaan vakavasti harkinnut uskontotiedettä pääaineekseni. Kuitenkin tämä kurssi oli sangen mielenkiintoinen katsaus maailman uskontoperinteisiin.

Systiksen tapaan kurssi koostui luennoista ja kirjallisuudesta. Kirjana oli jo aiemmasta esseekurssista tutuksi tulleen Ninian Smartin järkäle Uskontojen maailma. Kirjaa ei kuitenkaan sentään tarvinnut lukea kannesta kanteen, vaan meille annettiin luentojen lopussa senkertaista uskontoa koskevia tuntitehtäviä, joista Smartiin pohjautuvissa oli annettu tarpeelliset sivut kirjasta. Tuntitehtävät olivat kysymyksiä (moni niistä oli muotoa vastaa kysymykseen + pohdi), joista osa valittaisiin tenttikysymyksiksi, joten tavallaan tiesimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot jo ennalta ja pystyimme valmistautumaan niihin luentomateriaalin ja kirjan pohjalta. Yleensä tuntitehtäviä oli kolme per luento, ja niitä kertyi kaikkiaan hieman alle kolmekymmentä.

Johdantoluentoja oli kaksi, joiden jälkeen päästiin maailmanuskontojen pariin. Käsiteltävinä uskontoina olivat kristinusko, juutalaisuus, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus, Kiinan uskonnot ja Japanin uskonnot. Saimme myös vierailevan luennoitsijan, professori Iftikhar Malikin, joka kertoi muslimeista Etelä-Aasiassa ja Länsi-Euroopassa. Mielenkiintoisena lisänä oli myös luento ateismista ja uskonnottomuudesta. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että niitäkin voi hyvin käsitellä Maailman uskontoperinteet -kurssilla, sillä vaikka ne eivät välttämättä olekaan varsinaisia uskontoja, käyttäytyvät ihmiset, joilla ne ovat vakaumuksena, kuitenkin yleensä elämässään melko uskonnolliseksi tulkittavalla tavalla.

Itse asiassa ateismia käsitellessään uskontotiede meni hieman systiksen kurssin kanssa samalle alueelle, sielläkin nimittäin olimme eräällä luennolla käsitelleet samoja asioita, enimmäkseen näkökulmaa ateismin jaottelusta kahteen haaraan: joko uskotaan, että Jumalaa ei ole tai sitten ei uskota, että Jumala on. Siinä todella on ero.

Smartin kirja sisälsi erään ehkä merkittävimmistä saavutuksista, joista kirjoittaja muistetaan, nimittäin uskonnon seitsemän ulottuvuutta. Nämä ovat 1. Käytännön ja rituaalien ulottuvuus, 2. Kokemuksen ja tunteen ulottuvuus, 3. Kertomusten ja myyttien ulottuvuus, 4. Opin ja filosofian ulottuvuus, 5. Etiikan ja säädösten ulottuvuus, 6. Yhteisöjen ja instituutioiden ulottuvuus ja 7. Materiaalinen ulottuvuus. Uskontoja voidaan tämän jaottelun avulla analysoida, mutta mielenkiintoista kyllä, se soveltuu myös varsin hyvin esimerkiksi maolaisuuden ja sen ilmentymien analyysiin. Onko ihmistä, jolla ei olisi omia rituaalejaan? Montako sellaista ihmistä on, jolla ei ole jotain käsitystä moraalista? Onko täysin yhteisöihin kuulumisesta vapaata ihmistä, entä ihmistä, joka ei koe tiettyjä tuntemuksia ollessaan jonkin hänelle tärkeän asian äärellä? Yllättäen uskonnollista tai uskonvaraista voi olla monikin asia, jota äkkiseltään pidämme ei-uskonnollisena.

Tein luennoista ahkerasti muistiinpanoja, joita kertyi yli 70 sivua, tuntitehtävähahmotelmineen päästään yli 94:ään. Muistiinpanoissani on pääosin kaikki, mitä diaesityksissäkin, ja lisäksi tein kuulemani perusteella täydennyksiä. Erityisesti juutalaisuutta koskeva luento oli loistava, mutta muutenkin oli antoisaa tehdä tämä samantyyppinen kierros maailmanuskonnoissa nyt kaiketi jo kolmatta kertaa (aiemmin yläasteella ja lukiossa).

Seikka, jonka tietyllä tapaa voidaan sanoa yhdistävän kaikkia kolmea ainetta, joita kolmannessa periodissa opiskelin, on kristinuskon suhde muihin uskontoihin, niin kuin eräs opiskelutoverini huomautti minulle. Kirkkohistoriassa käsiteltiin erityisesti kristikunnan ja muslimien välistä historiaa sekä ympäri maailmaa tapahtunutta lähetystyötä. Systiksessä McGrathin kirjassa oli kokonainen luku omistettu lähes pelkästään kristinuskon ja muiden uskontojen suhteen käsittelylle. Uskontotieteessä taas kerrottiin kristinuskon tulleen leviämisensä myötä kontakteihin erilaisten filosofioiden, oppien ja kulttien kanssa ja kristillistämisen vivahteikkaasta prosessista.

Lopuksi sopii pohdintani eräästä uskontotieteessä ilmenneestä ongelmasta, nimittäin ihmisten luokittelusta eri uskontoihin. Mietin, mihin minut tulisi luokitella? Pidän itseäni kristittynä, mutta toisaalta en muodollisesti kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Jos pitää valita vain toinen, olenko minä tilastoissa "kristitty" vai "uskontokuntiin sitoutumaton"?

Kohtaamisia uskontojen hämärissä: Ekskursio Ruusu-Risti ry:hyn

Vaelsimme Punavuoren kaduilla kohtuullisen pitkältä tuntuneen ajan. Panin merkille, että ohitimme lukuisia uskonnollis-hengellisiä rakennuksia, kuten kaksi vapaakristillistä kirkkoa ja valtaisan Johanneksenkirkon. Tällä kertaa emme kuitenkaan olleet suuntaamassa yhteenkään niistä. Kohteenamme oli järjestö ja uskonnollinen perinne, joka on vähintäänkin kiintoisa. Kyse oli teosofisesta Ruusu-Risti ry:stä.

Olin lähtenyt mukaan tiedekuntayhdistyksemme spiritualiteettijaoston ekskursiolle. Aiemmin olen sen kautta käynyt esimerkiksi Tolkien-messussa, anglikaanisessa messussa ja Suomen Islamilaisessa Yhdyskunnassa. Tutkimusmatkailija-tyyppiä kun olen, ovat tällaiset vierailut minulle mieluisia, olen niitä omaehtoisestikin tehnyt paljon. Kuten olen korostanut: haluan teoreettisen tiedon lisäksi saada myös omakohtaista kokemusta, ja siten – jos mahdollista – täydentää näkemystäni kulloinkin kyseessä olevasta yhteisöstä.

Äkkiä tulimme perille. Oven avattuamme näin punaisen maton, jolla oli laitettu alaspäin kulkevien portaiden peitteeksi. Kohteemme oli ikään kuin kellaritilassa. Panin merkille seinillä olevat maalaukset (sain myöhemmin kuulla, että niissä oli ainakin Pekka Ervastin ja Ruusu-Ristin johtajien kuvia) sekä pronssisen patsaan. Alhaalla olevan käytävän toisella puolella oli sali, jossa oli valtava määrä kirjallisuutta, ja toisella puolella niin ikään kirjoja, mutta nämä vaikuttivat olevan kaupan.

Meidät opastettiin jättämään takkimme naulakkoon, joka sijaitsi viereisessä, punaseinäisessä huoneessa. Tässä huoneessa oli kaksi taulua, joista kummassakin enkeli. Lisäksi silmiini osui eräänlainen kuva egyptiläisestä silmästä. Aika lähellä tätä silmää oli sisäänkäynti laakeaan tilaan, jota nähtävästi nimitettiin temppeliksi. Astelimme sisään ja katselimme hetken ympärillemme.

Se oli suuri pylvässali, muodoltaan vähän kirkkotilan kaltainen. Aikaisemmin tila oli toiminut elokuvateatterina. Kuten saimme kuulla meidät vastaanottaneelta mieheltä, arkkitehtuuriin oli otettu vaikutteita Ramses II:n temppelistä. Egyptiläisyyden huomasin erityisesti pylväissä sekä lampuissa, jotka olivat kuin Ankh-symbolit. Seinillä oli Kalevala-aiheisia teoksia, ilmeisesti grafiikalla tehtyjä, katossa puolestaan tähtien reunustamana – mikäli ymmärsin oikein – eläinradan merkit kukin oman kolmionsa sisällä. Keskelle salin peräseinän eteen oli asetettu Kristusta kuvaava suurehko patsas, jonka edessä oli puhujanpönttö. Kalusteina tilassa oli muutama tuolirivi sekä flyygeli.

Ruusu-Risti ry

Kävimme istumaan tuoleille ja kesti hetken aikaa, ennen kuin esitelmöitsijä sai tietokoneensa toimimaan. Pian hän kuitenkin pääsi aloittamaan ja kertoi, että Ruusu-Risti ry on osa teosofista liikettä. Tämän ympäri maailmaa levinneen suuntauksen keskeinen hahmo on H. P. Blavatsky, ja Suomessa sen uranuurtajana on suuressa määrin toiminut jo mainittu Pekka Ervast. Maassamme teosofiset ajatukset ovat lukutaidon johdosta tulleet myös tavanomaisen kansan omaksumiksi.

Toinen teosofiaa edustava taho maassamme on Teosofinen seura, joka rekisteröitiin 1907. Ervast oli tässä mukana, mutta myöhemmin hän jätti seuran ja perusti Ruusu-Ristin vuonna 1920. Ymmärsin, että Jeesus oli jollain tapaa Ruusu-Ristissä tärkeämmällä sijalla. Hänestä alkaneen "uuden liiton" korostaminen oli ilmeisesti jotain, joka erotti Ruusu-Ristin yleisestä teosofiasta. Ainakin nimensä osalta Ruusu-Ristillä on tekemistä myös 1600-luvun rosenkreutzilaisuuden kanssa.

Ennen kuin menen syvemmin siihen, mitä meille kerrottiin teosofian opista, käsittelen vielä Ruusu-Ristiä itseään hieman lisää. Meille esiteltiin yhdistyksen merkki, joka oli niin monimutkainen, että se ansaitsee saada osakseen luonnehdintaa. Siinä oli Maltan risti, jonka keskuksessa oli ruusu, ja ristin jokaiseen sakaraan oli kirjoitettu kirjain niin, että niistä muodostui teksti INRI. Ristin ympärillä oli kaksi kolmiota aseteltuna kuin Daavidin tähdessä. Näiden ympärillä oli puolestaan käärme kerälleen kiertyneenä niin, että sen pään ja hännän välissä ylimpänä merkissä oli ympyrän sisällä hakaristi, kuitenkin peilikuvana natsien hakaristiin verrattuna ja toisessa asennossa.

Käärmeessä oli 33 nikamaa, joilla oli kaksi merkitystä: ne viittasivat paitsi Jeesuksen elinvuosiin myös selkärangan nikamien määrään. Daavidin tähti viittasi "ylempään ja alempaan kolminaisuuteen", Maltan risti ja sydän taas "alempaan nelinäisyyteemme" (viimeinen tieto peräisin yhdistyksen sivuilta). Yleisesti numerosymboliikasta selvisi se, että luku seitsemän viittaa sävelten määrään, spektriin ja viikkoon.

Ruusu-Ristin jäseneksi päästäkseen täytyy olla kaksi suosittelijaa, joiden ilmeisesti tulee itse olla yhdistyksen jäseniä. Installaatioksi kutsuttu toimitus tapahtui pääsiäisenä (vertaa katoliseen kirkkoon kastettavien aikuisten perinteiseen kastepäivään!). Naisia kerrottiin aina olleen jäseninä enemmän, he ovat yleisesti miehiä henkisempiä. Jäsenmäärä oli yleisesti tippunut, tällä hetkellä jäseniä oli noin kaksi ja puoli sataa. Esitelmöitsijä mainitsi, että nykyään on trendinä se, että ei haluta sitoutua. "Vapaita" teosofeja tai ehkä oikeammin new age -uskovia lienee maassamme paljonkin.

Lisäksi on mahdollista kuulua samaan aikaan useampaan yhteisöön, esimerkiksi Teosofiseen seuraan, antroposofeihin tai ev.-lut. kirkkoon. Teosofisia seuroja on esitelmöitsijän mukaan nykyään maailmassa yli 100, ja eri liikkeiden välillä harjoitetaan jotain, jota voitaisiin verrata ekumeniaan kirkkojen välillä. Muita yhteisöjä, jotka mainittiin, olivat kristosofia, vapaakatolinen kirkko sekä kristiyhteisö, joka on antroposofinen "kirkko". Antroposofiasta en tiedä itse ennestään kovinkaan paljoa, se jotenkin liittyy Rudolf Steineriin ja on laajalti luettu pseudotieteiden joukkoon.

Ilmeni, että Ruusu-Ristillä on yhteyksiä vapaamuurariuteen: muistaakseni sen sanottiin olevan yhteisvapaamuurariuden pohjalla, mutta järjestö kuitenkin on itsenäinen. Tämä tila, jossa olimme, toisinaan nähtävästi kalustettiin vapaamuurarikalusteilla ja toimi looshisalina. Miesvapaamuurarit eivät suhtautune myönteisesti tällaiseen tai tunnusta tällaista "vapaamuurariutta", ja jos muistan oikein, syy liittyy siihen, että Ruusu-Ristin jäseninä sai olla myös naisia.

Tilaisuuksia Ruusu-Ristissä oli ainakin kolmenlaisia: yleisöluentoja sekä keskustelu- ja meditaatioryhmiä. Esitelmöitsijä kertoi muutamien nimekkäidenkin ihmisten käyneen täällä, näiden joukossa Helsingin ortodoksinen piispa Ambrosius ja Dalai-lama, joka oli tehnyt mielenkiintoisen eleen, nimittäin kumartanut Kristus-patsaalle. Paikan päällä oli ollut myös vieraita Kirkon tutkimuskeskukselta ja Eksegetiikan laitokselta.

Meille näytettiin Ruusu-Ristin ohjelma, jossa yhdistystä luonnehdittiin "totuudenetsijäin järjestöksi", jossa tärkeää on ajatus kaikkien ihmisten veljeydestä. Totuus on Ruusu-Ristin mukaan "korkeampi kaikkia uskontoja", mutta tästä toteamuksesta huolimatta jäsenten etsimän "salaisen jumalviisauden" uskotaan piilevän "kaikkien aikojen uskonnoissa, mytologioissa sekä filosofisissa ja tieteellisissä järjestelmissä".

Tässä kohtaa tulee mielestäni kirkkaalla tavalla esille liikkeen synkretistinen luonne: kaikkien uskontojen (huomatkaamme sanamuoto "kaikki" eikä esimerkiksi "valtaosa") uskotaan olevan jumalviisauden olinpaikkoja. Itselleni tämän suuntainen ajatus on käynyt jo tutuksi sen vähän perusteella, mitä teosofiasta ja laajemminkin uushenkisyydestä tiedän. Ajatus ei kuitenkaan ole mielestäni täysin ongelmaton. Olen melko varma siitä, että teosofit eivät ajattele kaikkien uskontojen kaikkien ainesten olevan totuudenmukaisia, sillä jos ne kaikki halutaan hyväksyä, saadaan aikaan hyvinkin ristiriitainen kokonaisuus. Esitelmöitsijä mainitsi kolminaisuuden kaltaisen jumalakäsityksen esiintyvän useissa uskonnoissa, esimerkiksi Egyptin Isis–Osiris–Horus -kolmikossa. Tietynlainen samankaltaisuus on kyllä olemassa, mutta mielestäni verrattuna esimerkiksi kristilliseen kolminaisuusoppiin jää samankaltaisuus mielestäni kuitenkin melko pinnalliseksi. Voi olla olemassa konsensus sanojen tasolla: esimerkiksi sekä kristitty että muinainen egyptiläinen luultavasti voisivat hyväksyä sanaparin Jumala + kolme, mutta se, mitä he tarkoittavat noilla sanoilla, voi olla jotain hyvinkin erilaista.

Uskonnot ovat perustavanlaatuisesti niin erilaisia, että ne kaikki yhdistämällä on vaikeaa pysyä johdonmukaisena. Siispä olen tullut siihen tulokseen, että teosofit joutuvat valitsemaan uskonnoista tiettyjä elementtejä, jotka he ottavat osaksi maailmankatsomustaan. Millä perusteella tuo valinta tapahtuu, on oma kysymyksensä.

Jeesus ja Vuorisaarna

Kuten todettua, Jeesusta pidetään tässä yhteisössä hyvin tärkeänä, mikä on minunlaiselleni kristitylle tietysti mielenkiintoista. Tärkeää oli nimenomaan Jeesus, ei oppi hänestä, vaan Jeesuksen opetukset, joista Vuorisaarna korostui erityisesti. Tämän Jeesuksen puheen arvostaminen joissakin new age -piireissä oli minulle aiemmankin tietämykseni perusteella tuttua. Ruusu-Ristissä tulkittiin Vuorisaarnaa tietyllä tapaa erikoisesti.

Esitelmöitsijä nosti esille ainakin tietyt asiat, jotka teosofit yleensäkin huomioivat. Ensinnäkin hän esitti, että Vuorisaarna kieltää suuttumisen, vedoten ilmeisesti kohtaan Matt. 5:21–22, jossa Jeesus tosin nähtävästi kieltää vihastumisen veljeen, mutta kohdassa ei minusta puhuta suuttumisen kieltämisestä yleensä. Sen sijaan eräässä toisessa raamatunkohdassa näytetään suorastaan käsketään suuttumaan, mutta kielletään synnin tekeminen (Ef. 4:26). Siten itse ymmärrän, että suuttuminen tarkoituksenmukaisen asian vuoksi on oikeutettua.

Sukupuolisesta puhtaudesta puhuvasta kohdasta (Matt. 5:27–28) esitelmöitsijä totesi, että se on vaikea täyttää. Vannomisen kieltäminen (Matt. 5:33–34) oli myös tärkeä kohta Vuorisaarnassa. Näistä kahdesta näkökulmasta olen itsekin samaa mieltä.

Lisäksi käskyä olla vastustamatta pahaa (Matt. 5:38–39) pidettiin erittäin merkittävässä osassa, jopa kristinuskon kulmakivenä. Pekka Ervastin kerrotaan jopa todenneen jyrkästi, että se, joka ei tätä ymmärrä, ei ole kristitty.

Isä meidän -rukouksen tulkinta oli myös sangen omalaatuinen: nimittäin kohtaa, jossa pyydetään jokapäiväistä leipää, esitelmöitsijä kutsui muistaakseni Lutherin erehdykseksi! Hämmästyin suuresti sitä, mistä tällainen käsitys tulee, sillä sille on vaikeaa nähdä minkäänlaista historiallista tukea. Esitelmöitsijä tokaisi, että ei leipää tarvita, leipää saa kaupasta. Mitä? Onko Jumalalta siis hyödytöntä pyytää mitään sellaista, minkä pystyy itsekin tekemään? Mielestäni Raamatun sanomassa on tärkeässä osassa ajatus, että annetaan hyvän Jumalan toimia – myös meidän kauttamme – omien lihan tekojemme sijaan. Ja eikö ole loogista, että Jumalaa pidetään myös leipään tarvittavan viljan kasvun antajana? Vaikutti siltä, että tässä kohtaa on tulkittu Raamattua omien käsitysten valossa ja ajauduttu jossain määrin vikaraiteille.

Teosofian oppi

Etenimme vielä syvemmälle teosofian opetuksiin, jotka ainakin minunlaiselleni asiaan kovin paljoa perehtymättömälle vaikuttivat enemmän tai vähemmän sekavilta. Pyrin tässä kuitenkin selostamaan kuulemaamme muistiinpanojeni pohjalta.

Teosofia on opetuksiltaan laaja. Tärkeä oppi on usko jälleensyntymään, jota pidetään hienona ja uutena mahdollisuutena. Kuitenkaan persoona ei synny uudestaan vaan kuolee, sen sijaan korkeamman minän uskotaan syntyvän uudelleen. Kirkkoa esitelmöitsijä syytti henki, ruumis ja sielu -opetuksen vesittämisestä. Sen sijaan hän itse näytti kallistuvan ajatukseen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja myös new agelle tavalliseen opetukseen sisäisestä jumaluudesta.

Sen sijaan esitelmöitsijä hienoiseksi yllätyksekseni sanoutui irti ufojutuista ja henkilöistä, jotka sanovat voivansa lukea ihmisten menneitä elämiä. Hän sanoi, että nämä "humpuukimaakarit" ovat valehtelijoita kaikki.

Jos ymmärsin oikein, Raamatun sanat siitä, että Jeesuksen Isän kodissa on monta asuinsijaa, tulkittiin siten, että on olemassa monta taivasta. Kaikki pääsevät esitelmöitsijän mukaan taivaaseen, mutta monet silti käyvät helvetissä (minulle jäi hieman epäselväksi, mitä tämä helvetissä käyminen tarkoitti). Taivaan ei myöskään uskottu olevan ikuinen.

Mielenkiintoinen oli oppi seitsemästä luomispäivästä, joista meidän sanottiin olevan neljännessä. Luominen oli esitelmöitsijän mukaan siis vielä kesken, siksi olemme tällaisia "töppöjä". Seuraavalla kaudella kehityksen uskotaan kaiketi menevän eteenpäin, sillä silloin olisi ihmisten sijaan enkeleitä. Tieteen väitteet maailman iästä eivät nauttineet suurta kannatusta, sitä vastoin teosofeilla näytti olevan omat kronologiset laskelmansa kausien pituuksista.

Oppi erilaisista henkisistä hierarkioista oli minulle kenties kaikista hämärin. Teosofiassa keskeinen tavoite on tulla paremmaksi ihmiseksi, ja yleisesti uskotaan olevan olemassa erilaisia tasoja, joilla voi edetä ylemmäs, esimerkiksi niin kutsuttu yhdeksänasteinen portaikko.

Sekavaksi opin mielestäni teki niin monien käsitteiden ja tasojen paljous. Mies mainitsi yllättäen Paavalin kertoneen enkelihierarkioista kohdissa Ef. 6:11–12 ja Kol. 1:12–17, vaikka pelkästään näiden kohtien perusteella lienee aika hankalaa muodostaa sillä tasolla olevaa oppia, joka teosofeilla on. Meille kerrottiin osan enkeleistä "jäävän luokalleen", ja näistä tulevan mustia enkeleitä; mainituksi tulivat myös niin kutsuttu valkoinen veljeskunta, jossa oli "vihittyjä" ja "pidemmälle menneitä", sekä Sanat Kumara, joka muistaakseni oli jossakin hierarkiassa ylimmällä asteella, ja Melkisedek (ilmeisesti sama kuin Raamatussa?), jonka selitettiin olleen toiselta tähdeltä tulleen olennon, joka perusti jonkinlaisen "hengen akatemian". Buddhan – jota muuten pidettiin Jeesuksen veljenä – selitettiin päässeen lähes yhtä pitkälle kuin Kristus.

Mies ilmaisi jollain tapaa kiteyttävän ajatuksen, että teosofia on jumalviisaus, jonka takana on aikain viisaus, ihmiskunnan alkuperäinen uskonto, jonka oksia uskonnot ovat; se on ikuinen, vaikka mikään järjestö ei ole.

Esitelmän jälkeen

Saimme esittää kysymyksiä ja pääsimme katsomaan vielä lähemmin sitä suurta huonetta, jonka seinät olivat pullollaan kirjoja. Meille annettiin lahjaksi kappaleet Pekka Ervastin kirjaa "Jeesuksen salakoulu", joka lienee ainakin summittaisen tutustumisen arvoinen sitten, kun joskus ehdin.

Kun katselimme kirjakauppaa parin muun kanssa, ihmettelimme suuresti kirjojen aiheiden ja niiden edustamien perinteiden moninaisuutta. Aiheiden joukossa olivat alkemia, Kalevala, "Jeesuksen jooga", esoteeriset opetukset, Nostradamus, kristinusko, Buddha, Lao-tsen Tao-te-king, Dalai-lama, Bhagavad Gita, magia, Muhammed, okkultismi, sufilaisuus, vapaamuurarius ja telepatia, kaikki tämä yhdessä kaupassa!

Muistaakseni esitelmöitsijä kertoi meidän olleen periaatteessa ensimmäinen tämänkaltainen vierailuryhmä. Loppukuriositeettina hän mainitsi suomen kielestä muutamia sanaleikkejä, jotka ilmeisesti hänen mielestään eivät olleet suinkaan läsnä sattumalta. "Miten tullaan viisaaksi? Viisastumalla, viis astumalla." (Viittaa viiteen tasoon tai askeleeseen.) Sana pääsiäinen oli mahdollista ajatella myös "pääsi iäinen", ja itsekkyys "itse kyy", mikä taas lienee viittaus paratiisin tuttuun syntiinlankeemuskertomukseen.

"Mikä on totuus?"

"Quid est veritas?" kysyi Pontius Pilatus Jeesukselta. Kun esitelmöitsijä mainitsi tämän Raamatun kertomuksen puheensa ohessa, hän korosti sitä, että Jeesus ei vastannut Pilatukselle. Esitelmöitsijän mukaan totuus on sellainen, että "sitä ei kenellekään voi sanoa".

Mielenkiintoni herää: Ruusu-Risti on siis "totuudenetsijäin järjestö" ja totuus on sen mukaan kaikkia uskontoja korkeampi, mutta tästä huolimatta ajatellaan, että totuutta ei voi sanoa kenellekään. Onko etsinnän kohde siis jotain sellaista, että sitä ei koskaan voida saavuttaa? Jos emme tiedä, mitä etsimme, miten yleensä pystymme etsimään? Voidaanko totuutta luonnehtia, mutta ilman että siitä voi ikään kuin todeta, mitä se on kokonaisuutena? Vai onko totuus vain tällä hetkellä osittain piilossa, mutta sen löytämisen myötä se selviää? Jos emme tunne totuutta, miten pystymme tekemään linjauksia sen suhteen?

Vaikka Jeesuksen vastausta Pilatukselle ei ole ainakaan Raamattuun tallennettu, Jeesus kuitenkin sanoi puhuessaan opetuslastensa kanssa selkeästi, mikä on totuus. Hän sanoi: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" (Joh. 14:6). Siten Raamatun käsitys totuuden olemuksesta on tässä kohtaa teosofiasta poikkeava: totuus on mahdollista tuntea ja se voidaan sanoa.

Ehkä suurin kysymykseni Ruusu-Ristillä vierailemisen seurauksena on juuri totuuskysymys. Mistä teosofit tietävät, että he tosiaan edustavat totuutta tai sen etsijöitä? Mistä he tietävät, että heidän käsityksensä hengellisyydestä ja yhdistelmänsä uskontojen opeista on totuudenmukainen? Totuus vaikutti merkitsevän Ruusu-Ristille paljon, mikä muutti ainakin omaa käsitystäni teosofeista kaiken hyväksyvinä spiritualisteina, jotka saavat kukin menetellä miten tahtovat ja silti olla aina yhtä lähellä totuutta. Monet Ruusu-Ristissä kuulemani käsitykset todistavat, että tässä yhdistyksessä todella on ainakin jotain väliä sillä, mihin uskoo.

Määritellessään kaiken sijaan jotain tiettyä oikeaoppiseksi tulee samalla määritelleeksi jotain myös ei-totuudelliseksi. Ehkä eniten minua olisi kiinnostanut kuulla lisäperusteita teosofien uskolle ja sen määritelmille ja tulkinnoille. Millä perusteella juuri nuo linjaukset tehdään? Miten saadaan mielekkäällä tavalla yhdistettyä kohtuullisen avaramielinen käsitys totuudesta tiukkoihinkin linjanvetoihin, uskonnollinen pluralismi ja synkretismi johonkin, joka ei kuitenkaan selkeästi edusta mitään muuta olemassaolevaa suurta maailmanuskontoa, vaan enemmänkin on oma uusi uskontonsa?

Vierailu oli mielenkiintoinen kokemus, tahdon kiittää sen organisoineita tahoja!