Elävää teologiaa

Tämä kirjoitus koostuu kahdesta vähän uudenlaisesta ekskursioraportista, yhdestä kertomuksesta ja loppusanoista. Jonkinlaisena yhdistävänä tekijänä toimii sydämelläni vahvasti viime aikoina ollut ajatus hengellisen vakaumuksen kokonaisvaltaisesta todeksielämisestä.

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa sanoin

Valvottu yö tuntui kehossani istuessani luennolla. Jo toinen yö viikon sisään... kunhan tämä äärirajoilla poikkoilu ei vain riistäytyisi käsistä. No, enää olisi yksi suurempi juttu suoritettavana ja sitten pääsisin halutessani vaikka nukkumaan.

Olin hiljattain sattunut tapaamaan useamman kerran erästä henkilöä, joka oli saanut jonkin minussa uinuneen hiukan havahtumaan. Hän oli pyytänyt minut mukaan evankelioimaan, puhumaan hyvää sanomaa ihmisille livenä. Itse hän harrasti kyseistä toimintaa säännöllisesti, minä puolestani olin tehnyt sitä ylipäätään vähänlaisesti. Syyt tekemättömyydelleni ovat olleet moninaiset ja niistä varmaan moni on ollut tekosyitä, ainakin siltä minusta tuntuu.

Oma hengellinen taustani, sikäli kun minulla sellaista voidaan sanoa olevan, oli alun perin yhteisössä, jossa evankeliointi oli tärkeä asia. Säännöllisesti suoritettiin aktioita eli tietynlaisia evankeliointitempauksia, saatettiin hyvinkin lähteä jopa toisille paikkakunnille. Jokaisen kristityn nähtiin saaneen evankeliointikutsun.

Ja voi, kuinka minua ahdistikaan. Jos jokin vain on ollutkin minulle uskonelämässäni vaikeaa, se on ollut katuevankeliointi: mennä juttelemaan ihmisille kasvotusten. Tässä kohtaa minulla lienee suuri pelon- ja jännityksensekainen patouma. Olen sen johdosta ollut aikamoisessa kontrastissa hengellisen taustani kanssa: lukemattomat hetket olen kipuillut evankelioinnin kanssa, olen halunnut jättää sen tekemättä, kokenut aikoinani suurtakin syyllisyyttä, surrut sitä että kävelen ihmisten ohi ja miettinyt asioita ehkä liiankin pitkälle. Yritin keksiä itselleni helpotuksia ajatellen, että ilmiselvästi katuevankeliointi ei ole kutsumukseni, se ei ole lahjojeni mukaista, minun tietotaitoni ei riitä siihen ja evankeliointiväyliä on paljon muitakin. Näissä kaikissa itse asiassa lienee perää, mutta en silti saanut rauhaa. Ongelmani ei ole ollut eikä ole ehkä niinkään katuevankeliointi kuin pelko, joka kontrolloi minua väärällä tavalla.

Katuevankeliointikokemukseni rajoittuvat muutamaan satunnaiseen kertaan, viime aikoina olen jättänyt sen tekemättä lähinnä siksi, että minusta on tullut niin suuressa määrin etsijä. Haen itse käsitystä siitä, mikä itse asiassa yksityiskohtaisemmin on se sanoma, jota haluaisin julistaa. Toki tiedän, että pelastumiseen kuuluu usko Jeesukseen, mutta tarkempi "pelastuksen dynamiikka" on minulle monessa kohtaa melko sumeaa. Olen siis pelännyt julistaa epävarmana.

Nyt kuitenkin olin suostunut mukaan ja ehkä päätarkoitukseni oli pelkoni voittaminen tai ainakin itseni ylittäminen. Kyse oli ihmisille juttelemisesta hyvin arkisella tavalla, emme edes jakaneet mitään lappusia. Tapasin toverini määrätyssä paikassa, kävimme kaupassa (minä ostin energiajuomaa ja patukan, ja jaksoinkin sitten hieman paremmin). Yhtäkkiä sitten kaverini lähestyi erästä paikallaan olevaa miestä ja aloitimme keskustelun. Menimme kysymyksiin uskon asioista ja mies vaikutti kiinnostuneelta. Minä olin ajatellut, että ihmiset yleensä sulkeutuisivat suojakuoreensa, jos heidän kanssa alettaisiin puhua hengellisistä. Näin ei kuitenkaan sinä iltana muistaakseni kertaakaan käynyt.

Keskustelimme myös useamman muslimin kanssa. Toverini vastaili mielellään heidän kysymyksiinsä, itse heitin välillä jotain sopivaan väliin.

Tuntemattoman lähestyminen on minulle se kaikista vaikein asia. En muista, teinkö sitä suoranaisesti sinä iltana kertaakaan, mutta ajauduin kyllä kahdenkeskiseen keskusteluun erään muslimin kanssa. Otin hiukan mallia toverini aiemmasta lähestymistavasta, toisaalta ammensin siitä, mitä jo entuudestani tiesin sekä kristinuskosta että islamista. En kokenut keskustelun ainakaan siinä hetkessä olleen kovinkaan hyödyllinen. Se oli kuitenkin hyvähenkinen ja erosimme lopulta toisistamme iloisina.
Olin tyytyväinen siitä, että olin lopulta uskaltanut edes jotain, ja työni loppuivat siltä illalta siihen. Pitkästä aikaa olin palannut alueelle, jota olin niin paljon vältellyt. Haluan elää siinä toivossa, että tulevaisuudessa pelkoni ei enää estäisi minua lähestymästä tuntemattomia. Tämä on päällimmäinen syy sille, miksi haluaisin myös jatkaa evankeliointia tai edes näitä keskusteluja – niissä rajoissa kuin epävarmuuteni ei niitä pääse haittaamaan. Haluaisin olla valmis tekemään tätä työtä, jos Jumala minua siihen joskus kutsuu, vaikka en uskokaan katutyön olevan pääasiallinen kutsumukseni. Jos olenkin harrastamatta katuevankeliointia, en halua tehdä sitä siksi, että pelkään sitä ja se tuntuu haastavalta, vaan jostain "arvokkaammasta" syystä. Yleensä ottaenkaan en halua elää elämääni pelkojeni sanelemana ja haasteita kammoksuen. Rukoilen ja toivon, että minä voisin myös selviytyä voittajana, enkä omassa voimassani vaan Jumalaan luottaen.

***

KERTOMUS: Uskovan teologin uhkakuva

Tuo ihminen on teologi. Hän on opiskellut jo joitain vuosia tiedekunnassa ja sen vilkkaassa maailmassa. Hän ei suinkaan ole niin kuin valtavirta, hän todella pitää Raamattua luotettavana ja todenmukaisena kirjana. Hän palaa halusta oppia lisää tuosta kirjasta, sitä oikeata ja varteenotettavaa tietoa nimittäin. Hänen rinnassaan sykkii väittelijän ja intohimoisen uskon puolustajan sydän.

Hän tuli uskoon useita vuosia sitten. Arvomaailmassaan hän vastustaa nykyajan maallistumista, länsimaista pinnallisuutta ja individualismia sekä Jumalasta vieraantumista.

Luennolla istuessaan hän saattaa jutella ja kommentoida luennoitsijan esittämiä väitteitä kavereilleen puoliääneen. Hän kyselee toisinaan teräviä ja nokkelia, hieman, mutta vain hieman pilkallisia, huolellisesti muotoiltuja kysymyksiä.

Hän on päässyt lukuputkeen. Raamattua hän ei suoraan enää lue niin paljoa kuin ennen, sillä hän kokee tuntevansa sen pääpiirteissään. Enemmän häntä kiinnostavat selitysteokset ja kommentaarit! Luku-urakka sisältää monenlaisia muitakin kirjoja: herätyskristillistä eksegetiikkaa, apologetiikkaa, uskontotiedettä sekä historiallisia kirjoja kuten kirkkoisien ja teologien kirjoituksia sekä muiden uskontojen kirjallisuutta aina silloin tällöin. Ja tietenkin aimo annoksen filosofiaa. Hän on tiedonjanoinen, haluaa päästä mahdollisimman sisälle asiantuntijuuteen kaikessa, mikä häntä teologiassa ja uskonnoissa vain kiinnostaakin.

Hän ei halua papiksi. Se tuntuu jotenkin etäiseltä ammatilta. Eniten hän haluaisi olla tutkija, ajatus kirjoja pursuavasta työhuoneesta uskon mysteerien äärellä kihelmöittää häntä.

Suurin osa hänen ajastaan kuluu toisten uskovien parissa hengaillessa. Hän käy opiskelijailloissa silloin tällöin. Niissä hän keskittyy eniten puheeseen tai opetukseen, arvioiden tarkasti puhujan argumentaatiota. Hän ei laula lauluissa mukana kovinkaan usein ja rukouskin on hieman vaivaannuttavan tuntuinen hetki (hänellä ei enää vähään aikaan ole ollut paljoa aikaa rukoukselle). Mutta kun hän pääsee juttelemaan ystäviensä kanssa jostain teologisesta tai filosofisesta aiheesta, hän on liekeissä. Hän tykkää myös kovasti väitellä netin keskustelufoorumeilla, teologiablogiakin hän kirjoittaa.

Hän on puhunut muutamia kertoja yleisölle. Hän rakastaa sitä. Varsinkin, jos yleisö koostuu toisista teologeista. Silloin hän voi olla oma itsensä, käyttää sellaista sanastoa, jonka ymmärrettävyyttä ei tarvitse miettiä. Hänen omia erikoisalojaan ovat muun muassa moraaliset kysymykset ja Raamatun arvovallan puolustus. Hän kykenisi milloin vain pitämään näistä aiheista hyvin asiantuntevan, sivistyneen ja akateemisen puheen.

Kerran hänet haluttiin siunata ennen puhetta. Hän suostui siihen toki, vaikkakin se tuntui hieman kiusalliselta. Sama tunne ilmestyy, jos tilaisuuden koordinaattori pyytää häntä rukoilemaan puheensa lopuksi. Se tuntuu tietyllä tapaa muodollisuudelta.

Toisinaan hän äityy juttelemaan enemmänkin sellaisten kristittyjen kanssa, jotka eivät ole teologeja. Nämä keskustelut ovat erikoisia. Hän huomaa toistuvasti vastapuolen argumentaatiossa hienoista kehittymättömyyttä ja ajattelee joskus jopa tämän tuntevan Raamatun vain pintapuolisesti. Kuinka usein hän tuleekaan todenneeksi, että hänellä on jo nyt melkoisen valtava tietämys teologiasta. Ai sitä nautintoa, kun hän saa jakaa jonkin näkemyksen, joka hänelle on kirkastunut jostain kohdasta, ja yllättää kuulijan täysin. Hän katsoo pikkuisen pitkin nenänvartta kristittyjä, jotka eivät ole teologeja.

Mutta kerran hänen luokseen tulee vanha tuttava, he viettävät pitkästä aikaa iltaa yhdessä. Jonkin aikaa keskusteltuaan ystävä kysyy: "Miten on hengellisen elämäsi laita?"

Kysymys vavahduttaa jotain syvällä hänessä. Hänessä herää sydämen kaipuu Jeesusta kohtaan, tuo jokin, joka sai ilmetä hänessä joitakin vuosia sitten ehkä hieman enemmän. Mutta muutamien päivien kuluttua tuo kaipuu painuu taas hiljaa pois, ja hän jatkaa. Mihin suuntaan, se on oma kysymyksensä.

Tuo teologi en ole minä. Mutta voisinko olla jonain päivänä?

Herra minua auttakoon.

***

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa teoin

Edustan ajattelua, jonka mukaan kristittyjen on hyvä julistaa hyvää sanomaa sekä sanoin että teoin. Mielestäni voidaan päätyä vaillinaiseen julistamiseen sekä silloin, jos vain esimerkiksi tehdään hyvää mutta ei sanallisesti kerrota Jeesuksesta, että silloin, jos vain sanallisesti julistetaan ilman että itse eletään sanoja todeksi. Kumpikin on tärkeää.

Minulle on suotu viime aikoina myös mahdollisuus auttaa ihmisiä. Tämä tapahtui itsenäisyyspäivänä, ja kas, nyt vasta tätä kirjoittaessa huomaan, että valvoin sitäkin edeltävän yön... Voi minua, onneksi lomalla saan levätä.

Hankkiuduin siis Hakaniemen torille itsenäisyyspäivän aamuna lukuisien muiden vapaaehtoisten kanssa olemaan käytettävissä, jos minua tarvittaisiin paikalla järjestettävissä Koko kansan linnanjuhlissa. Aluksi sain olla jonkin aikaa joutilaana mutta sitten pääsin asiaan. Tein pienempien askareiden lisäksi pääasiassa kahta hommaa, täytin ruokapusseja ennen tapahtumaa sekä jaoin pullia ihmisille varsinaisen tapahtuman aikana.

Näin monenlaisia ihmisiä, eri taustoista, mutta useat lienevät olleet vähäosaisia. Panin merkille sen, että melkein kaikki olivat erittäin kohteliaita, sanalla sanoen miellyttäviä ihmisiä sen vähän perusteella, mitä sain heitä tavata. Oli kylmää ja lähes koko ajan tihuutti. Olin varustautunut kohtalaisen huonoilla vaatteilla. Mutta tästä huolimatta minä pidin siitä. Tilanne puhutteli minua itseäni merkittävästi: koin vahvasti olevani Kristuksen asialla ja toisaalta ymmärsin, miten hyvin asiani loppujen lopuksi ovatkaan. Sydämeni sykki.

Ja kuinka yllättävää, että vaikka pullaa jakaessa lähestyin sanallisesti monia lähellä olevia ihmisiä, ei se tuntunutkaan niin vaikealta kuin olisi voinut kuvitella. Tulin siihen tulokseen, että jostakin tämäntyyppisestä työstä voisin tehdä itselleni tavan.

***

LOPUKSI: Elävää teologiaa

Pitkin opiskeluaikaani olen aina silloin tällöin miettinyt alani ja hengellisen elämäni suhdetta. Olen tullut siihen tulokseen, että teologian opiskelu ja lukeminen eivät voi ainakaan kokonaan korvata hengellisyyden harjoittamista. Koska teologia alana käsittelee aiheita, jotka ovat uskoville usein hyvin omakohtaisia ja tuttuja heidän elämistään, on olemassa hienoinen riski esimerkiksi ajatella, että ei ole tarvetta rukoilla tai lukea Raamattua, kun teologian opiskelu jo pitää tarpeeksi paljon hengellisten asioiden äärellä.

Kun uskova aloittaa teologian opiskelun, saattaa hänen elämänsä yllättävänkin pian muuttaa muotoaan. Siinä missä aiemmin ei ehkä ollut niin paljoa tietämystä vaan enemmän yksinkertaista käytännön uskonelämää, saattaa teologia kääntää asetelman päälaelleen. Jos opiskelija oikein innostuu, voi ymmärrys ja viisaus karttua valtavasti. Mutta tällä voi olla kohtalokkaita seurauksia käytännön elämälle.

Luulen tietäväni moniakin teologeja, jotka ovat oppineita ja älykkäitä, taitavia alan miehiä, teoreettisesti niin ylivertaisia, että en voi lähes muuta kuin ihailla heidän saavutuksiaan ja lahjojaan. Mutta samaan aikaan näiden huipputeologien usko (jos se ylipäätään on mitenkään nähtävissä ulospäin) voi vaikuttaa hyvin ohuelta. Mikä kontrasti tämä onkaan! Kristillisen taustan omaava teologi voi kyllä osata luetella lukuisia erilaisia sovitusteorioita, kertoa seikkaperäisesti jumalanpalveluksen historiasta ja ladella lähes ulkoa joitakin Raamatun kirjoja, mutta tästäkin huolimatta hänen henkilökohtaisen uskonsa syvyyttä on vaikea päätellä sen ollessa hyvin näkymättömissä.

Teoria ottaa helposti voiton käytännöstä.

Mutta itse olen jatkuvasti ajatellut ja nyt varmaan ajattelen vielä enemmänkin, mitä hyötyä uskovalle teologille on hallita suuri määrä teoreettista tietoa vaikkapa Raamatusta, jos hän ei sitä sovella käytäntöön juuri lainkaan? Toki on sangen mukava harrastus käydä teologisia keskusteluja, väitellä toista mieltä olevien kanssa ja saada muita hämmästymään kerta toisensa jälkeen vakuuttavilla argumenteilla. Mutta riittääkö tämä? Mitä meidän pitäisi ajatella sellaisista käsitteistä kuin jumalasuhde ja lähimmäisenrakkaus? Jos ne jäävät teologiseeraamisen varjoon, on mielestäni jotain pielessä.

Jos minun pitäisi valita, olisinko edellä ekskursioiden välissä olevassa kertomuksessa oleva henkilö vai teologiaa oppimaton, yksinkertaisella tavalla uskova, uskoaan käytännön elämässä todeksi elävä, lähimmäistä sanoin ja teoin rakastava ja seurakuntaa lahjoillaan rakentava ihminen, haluaisin olla jälkimmäinen. Teologia on mielestäni hieno ala ja erittäin hyödyllinen apuväline uskonelämälle. Mutta jos siitä tulee kuninkaamme ja jos se tekee meidät äkkiarvaamatta hengettömiksi viisastelijoiksi, on tilanne mielestäni surkuteltava.

Siispä tällä blogikirjoituksella haluan nimenomaan rohkaista! En kehua itseäni, koska olen pari kertaa aktivoitunut; en sen paremmin painostaa ketään muuta tekemään samoin. Mutta voin lämpimästi suositella käytännön uskonelämää, rohkaista monimutkaisiakin ajattelumalleja rakastavia uskovia olemaan käytännön elämän mielenkiintoisessa maailmassa. Tämä maailma voi avata aivan uusia asioita hengellisyydestä kuin kirjatkin, ja lisäksi se on myös erittäin hyödyllistä kanssaihmisille.

Suomen teologisen instituutin sivuilla lukee omassa laatikossaan sanat: "Elävää teologiaa". Ne kiteyttävät jotain, mitä itse haluan tavoitella.

Siunausta teille, lukijani!

Kokemuksia teologian opiskelusta 8: Perusopinnot käyvät vähiin

Toisen vuoden toinen periodi.

Lukukauden alku oli työläs ja jossain määrin sitä oli myös jälkipuolisko. Lukemista lienee tässäkin periodissa ollut vähintään 500 sivua ja muutenkin töitä riitti siihen malliin, että kykenin loppuun asti vapaampinakin hetkinäni toteamaan, että voisin toisaalta myös opiskella. Aloitin muistaakseni useamman yöni vielä istuskelemalla keskustan tietokonetilassa. Ja kun otamme huomioon, että minulla kuitenkin oli myös muuta elämää opintojen lisäksi, tekemistä todellakin oli. Valvoin kuukauden sisään jopa kolme yötä, yhden niistä aika puhtaasti opiskelun takia. Kyllä olikin mukava ja onnellinen tunne, kun viimeinen tentti tältä vuodelta olikin takanapäin ja sain aloittaa loman.

Minusta toinen periodi oli mielenkiintoinen ja mukava. Jatkoin kirkkohistorian esseetehtävää ja lisäksi suoritin käyttiksen toisen ja systiksen neljännen kurssin, jotka olivatkin erilaisia kuin aiemmat kyseisten aineiden kurssit.

Kirkkohistoria: Essee ja ryhmäopponointi

 Olin siis valinnut lähteekseni Areioksen Eusebios Nikomedialaiselle kirjoittaman kirjeen noin vuodelta 321. Tästä minulla oli aikaa työstää esseetä muutama viikko, pääkeskittymiskohteenani lähde itse, sen analysoiminen ja sen kontekstin hahmottaminen. Tutkimiseni johdattivat minut 300-luvun alun Aleksandriaan, suureen ja hengellisesti moninaiseen kaupunkiin, jota vainot olivat kovasti koetelleet. Syntyneissä jännitteisissä olosuhteissa ajautuivat vastakkain kaksi kirkonmiestä: eteväksi ja karismaattiseksi opettajaksi mainittu presbyteeri Areios sekä Aleksandrian piispa (joka käytti myös titteliä paavi) Aleksandros. Areios nousi vastustamaan Aleksandroksen opetusta Kristuksesta ja lopulta Areios karkotettiin kaupungista. Asia ei kuitenkaan jäänyt vain Egyptiä koskettavaksi, vaan areiolaiskriisi laajeni yhdeksi senaikaisen kirkon suurimmista riidoista. Tähän liittyi myös vuonna 325 Nikeassa pidetty kirkolliskokous, jossa areiolainen käsitys siitä, että Kristus olisi luotu olento, tuomittiin harhaopiksi.

Omaa lähdettäni, jonka Areios lienee kirjoittanut jokin aika karkotuksensa jälkeen, pyrin tarkastelemaan tässä kontekstissa. Työ osoittautui kuitenkin aika haastavaksi: eri tutkimukset olivat usein hieman eri kannoilla siitä, miten asiat olivat olleet ja menneet. Lisäksi pohdin, miten laajassa kontekstissa minun tarkkaanottaen olisi kirjettä tarkasteltava (esimerkiksi olisiko syytä aloittaa jo 300-luvun alun vainoista). Lopulta kuitenkin sain aikaan esseen, johon olin tyytyväinen.

Esseeni käsittely tapahtui omintakeisella tavalla nimeltä ryhmäopponointi. Meidät oltiin jaettu noin kymmenen hengen esseeryhmiin, joissa tapasimme ohjaajan johdolla neljä kertaa. Ensimmäinen kerta oli ennen esseen deadlinea ja sisälsi pääasiassa ohjeistusta ja lähteidemme lyhyet esittelyt. Kolme muuta kertaa olivat deadlinen jälkeen ja ne oli varattu opponoinnille. Ensimmäisellä ja kolmannella kerralla käsiteltiin kolme esseetä, toisella neljä. Ryhmäläisten piti perehtyä käsiteltäviin esseisiin ennen tapaamisia ja kirjata ylös arvioitaan.

Tapaamisessa käsittelyvuorossa olevan esseen tekijä ja ohjaaja lähtivät huoneen ulkopuolelle keskustelemaan esseen teosta ja mahdollisista odotuksista sen arvioiden suhteen. Huoneeseen jääneet ihmiset jaettiin kahteen ryhmään, joista kummassakin oli joka kerralla joku sihteerinä kirjaamassa ryhmän kommentteja. Niiden noin viidentoista minuutin aikana, jolloin tekijä ja ohjaaja keskustelivat ulkona, ryhmäläiset saivat yhdistää omat huomionsa yhdeksi kokonaisuudeksi. Ulkopuolella olleiden palattua kummankin ryhmän sihteeri kertoi sekä hyvät että mietityttämään jääneet osat (muutkin ryhmäläiset saivat tarvittaessa vähän täydentää) ja esseen tekijällä oli mahdollisuus vastata kysymyksiin. Tämän jälkeen ohjaaja sanoi vielä joitain huomioitaan.

Opponointi oli mielestäni ihan hauskaa. Koin itselleni luontevaksi olla sekä ryhmäläisenä, sihteerinä että "piinapenkissä". Ohjaajan kanssa keskustellessani en saanut erityisen paljoa kritiikkiä, ryhmistä toiselta sitä tuli jonkin verran, mutta mielestäni se oli aiheellista ja osasin siihen myös jotenkuten vastata.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa esseenteon olleen kivaa, vaikka välillä minua ehkä turhauttikin yrittäessäni päättää, mitä kaikkea esseeseen kirjoitan. Vaikein osuus mielestäni on silloin, kun ei vielä tarkkaan tiedä esseen runkoa ja sisältöä. Tämän jälkeen kirjoittaminen on luontevaa, ja samoin tykkään tutkimusmateriaalin metsästämisestä. Tämän tehtävän ja opponointien myötä kirkkohistorian perusopinnot ovat minulla tehtyinä, ja uskallan odottaa saavani niistä kokonaisuudessaan hyvän arvosanan, enkä vähiten esseeni menestymisen takia.

Käytännöllinen teologia: Jumalanpalveluselämä ja uskonnollinen viestintä

 Jos nyt edellisen kurssin kirkon hallinto ei ollutkaan ollut niin kiintoisaa, oli tämä kurssi sitäkin enemmän. Tällä kertaa paneuduimme liturgian maailmaan, pyhiin toimituksiin kirkkorakennuksiin, hengelliseen musiikkiin ja saarnaan. Ainoastaan uskonnollisen viestinnän osion koin hieman vähemmän kiinnostavaksi.

Kurssi suoritettiin tekemällä luennoista oppimispäiväkirja ja tenttimällä kolme kirjaa. Kirjoina meillä olivat Saarnan käsikirja, Heikki Kotilan Liturgian lähteillä: johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan ja Pentti Lempiäisen Pyhät toimitukset. Kaksi ensimmäistä olivat mielestäni kohtuullisen helppolukuisia ja asia oli kiintoisaa. Saarnan käsikirjan osiossa käsiteltiin sekä saarnan historiaa että teologiaa monipuolisista näkökulmista, Kotilan kirja taas keskittyi enimmäkseen messuun ja sen historiaan varhaiskirkon ajoista reformaation kautta nykyaikaan. Historia alkoikin olla jo tuttua aiemmilta kursseilta kirkkohistorian ja systiksen saralla, mutta nyt sain tarkemmin liturgisen näkökulman.

Pyhät toimitukset -kirja taas vaikutti hieman raskaammalta. Aiheina olivat kaste, konfirmaatio, avioliitto, hautajaiset ja rippi, ja jokaista käsiteltiin hyvin perusteellisesti ja lähes jokaisen kaavan yksityiskohdan historiasta kerrottiin seikkaperäisesti. Tavallaan pyhät toimitukset ovat mielestäni kiintoisa aihe, mutta koin tämän käsittelytavan ehkä itselleni hieman puuduttavaksi. Lisäksi jäin miettimään kirjoittajan tapaa kritisoida todella paljon kaavoja ja niiden puutteita. Hänellä tuntui olevan selvä käsitys siitä, miten asioiden tulisi olla, mutta mielessäni pyörii kysymys, mihin tämä käsitys perustuu. Jaksoin kuitenkin urheasti lukea nuo sadat sivut lukuunottamatta noin kahdeksan sivun pätkää, jota ennen lopulta uuvuin.

Luennoilla oli myös omat kertansa, jolloin käsiteltiin saarnaa, mutta muuten niiden aiheet olivat kirjoista kohtalaisen erillään. Oli mukavaa saada niin paljon tietoa saarnasta ja verrata sitä aiemmin oppimaani tietoon muun muassa Isosta Raamatun tietosanakirjasta sekä STI:n saarnaa koskevasta luentosarjasta, jolle osallistuin syyskaudella. Itse olen muutamia kertoja saarnannut tai opettanut ja sitä haluaisin myös päästä tekemään lisää.

Huomasin, että liturgia kirjavine termeineen (kuten vaikka akklamaatio, epikleesi ja rubriikki) kiinnostaa minua suuresti, vaikka en käytännölliseen teologiaan päin olekaan suuntautumassa. Selkeä liturgisuus ei lisäksi ole ollut minulle kovinkaan omakohtainen hengellisyyden tapa, mutta janoan ymmärtää sitä paremmin.
 Oppimispäiväkirjaa tuli kirjoittaa noin 1–2 sivua per luento, ja meille oli annettu apukysymyksiä sitä varten. Tarkoitus oli kertoa esimerkiksi, mitä olimme oppineet ja mikä liittyi jo aiemmin oppimaamme. Päiväkirjaa tehdessäni huomasin luentosarjasta ehkäpä kaksi keskeistä toistuvaa teemaa ylitse muiden. Ensimmäinen oli vuorovaikutus: näytti siltä, että monilla asioilla oli taipumus vaikuttaa toisiinsa. Tällaisia käsitepareja olivat esimerkiksi liturgia ja oppi, liturgia ja kulttuuri, toiminta/teologia ja kirkkotila, hengelliset kuvat ja sana sekä hengelliset kuvat ja kulttuuri. Toinen havainto oli Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yllättävänkin huomattava vaikutus myös katolisen kirkon ulkopuolella. Esimerkiksi minulle paljastui, että monien muidenkin kirkkojen liturgisiin uudistuksiin oli tuo merkittävä kirkolliskokous jotenkin vaikuttanut. Katolinen kirkko kiinnostaa minua tutkimuskohteena ja olen parhaillani myös lukemassa Emil Antonin tuoretta kirjaa Vatikaani II:sta.

Ehkä opintojakson hauskin anti oli kuitenkin käytännön tehtävä, jossa tuli käydä havainnoimassa jotain jumalanpalvelusta ja raportoida, mitä tapahtuu, missä järjestyksessä ja miksi. Lisäksi tuli pohtia, miten yhteisön olemusta ja hengellisyyttä ilmennetään jumalanpalveluksessa ja millainen suhde palveluksella on kulttuuriin. Itsehän jo muutenkin harrastan tällaisia ekskursioita ja niiden raportointia, kuten tästäkin blogista näkyy. Olin siis innoissani ja päätin pistäytyä eräässä katolisessa lyhyessä messussa, jollaisessa en muistaakseni vielä ollut käynyt.

Jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä viimeinen käyttiksen kurssi tulee sisältämään.

Systemaattinen teologia: Moderni teologia

 Systemaattisesta teologiasta käsillä oli viimeinen neljästä kurssista. Työmäärältään se ei ollut hirvittävän suuri, mutta sitäkin enemmän aivonystyröitä työllisti yrittää ymmärtää, mitä luennoilla opetettiin. Kyseessä oli modernin teologian kurssi, ja aiheenamme olivat pääasiassa reformaation jälkeiset teologiset kehityskulut. Kurssi toi mieleen filosofian kurssin, esimerkiksi Kant sai tälläkin opintojaksolla suuren käsittelyn osakseen. Muita luennoilla käsiteltyjä aiheita olivat moderni ja postmoderni, uusi katolinen teologia (Vatikaani II oli tälläkin kurssilla hyvin tärkeä), pietismi, liberalismi ja konservatismi, ja uudet teologiset suuntaukset kuten poliittinen teologia, vapautuksen teologia ja feministiteologia. Kurssilla käsiteltiin kuitenkin myös eräitä vaikeaselkoisempia henkilöitä kuten Hegel ja Barth ja suuri joukko käsitteitä, esimerkiksi objektiivinen ontologinen idealismi.

Tavallaan janoaisin ymmärtää syvällisesti myös noita ajattelijoita ja termejä, ja kurssi auttoikin minua vihdoin edes jotenkuten sisäistämään, mitä ovat vaikkapa eksistentialismi ja essentialismi, samoin modernin ja postmodernin ero kirkastui. Toisaalta olen kuitenkin huomannut olevani monessa suhteessa hyvin klassinen ihminen, näin esimerkiksi taidemakuni suhteen. Myös teologiassa syvällinen kiinnostukseni tuntuu loppuvan reformaation aikakauteen eikä mene juurikaan sitä pidemmälle. En kuitenkaan sanoisi kurssia mielenkiinnottomaksi, vaikka parhaat kurssit systiksessä mielestäni ovatkin olleet kirkkoisien aikaa käsitellyt toinen ja reformaatiota käsitellyt kolmas.

Kurssilla ei tarvinnut lukea kirjaa, sen sijaan tentti koski luentoja. Tässä tuli kuitenkin ottaa huomioon, että pelkät luentodiat eivät riittäneet vaan alueeseen sisältyivät myös esimerkiksi myös kysymykset, joihin netissä vastailimme usean luennon alussa. Kurssi oli siis interaktiivinen, ja oppimisestamme arvatenkin yritettiin pitää huolta teettämällä meillä tehtäviä edellisen luennon aiheista.

Tentti hirvitti minua, vaikka olimmekin saaneet etukäteen tietoomme listan, josta tenttikysymykset tultaisiin valitsemaan. Lopulta kysymykset kuitenkin osoittautuivat odotettua paljon helpommiksi, ja pelättyäni jopa hylättyä lähdinkin tentistä huojentunein ja odottavaisin mielin.

Näin siis saatiin kaksi opintopistettä. Mutta yksi hankittiin vielä erillisellä ryhmäosiolla. Meidät jaettiin tietojeni mukaan kolmeen pienempään ryhmään, joissa kukin valmisti valitsemastaan aiheesta posterin ja esitteli sen muille. Aiheina oli erilaisia teologisia suuntauksia kuten poliittinen teologia, filosofinen teologia, feministiteologia ja radikaali ortodoksia, jonka valitsin omaksi aiheekseni. Kustakin aiheesta oli annettu kirjallisuutta, jota sai avukseen käyttää. Sikäli työn tekeminen ei kovinkaan vaikeaa ollut.

Valitsin radikaalin ortodoksian nimellä tunnetun liikkeen, koska otaksuin sen olevan suhteellisen helppo sisäistää. Näin olikin. Kyseessä on vasta viimeaikoina muotoutunut liike, joka haluaa ohjelmallisesti taistella modernia ja sekulaaria vastaan ja ammentaa esimodernista teologisesta ajattelusta.

Posterin tuli olla sisällöltään tiivis, ja materiaalin saamiseen itselleni riitti hyvin yhden artikkelin lukeminen ja toisen silmäily. Pyrin työssäni selkeyteen, minkä vuoksi tein tietyt valinnat ulkoasun suhteen, ja yritin tietoisesti ottaa aiheeseen hieman erilaisen näkökulman kuin ryhmämme toinen samasta aiheesta posterin tehnyt. Jouduin jättämään tietoa myös jonkin verran pois.

Siitä huolimatta että työ ei ollut iso, meni se minulla viime tippaan. Viimeistelin posteriani muistaakseni vielä pari tuntia ennen esitystä ja tulostettuani sen usealla arkilla ja käytyäni pikaisesti hakemassa evästä menin leikkaamaan ja teippaamaan sitä yliopiston käytävään. Edellinen ryhmä ehti jo lopettaa kun minä vielä ahersin ja omiakin ryhmäläisiäni ehti luokkaan paljon ennen kuin viimein, muutama minuutti ennen tunnin alkua, posterini oli valmis.

Työt esitettiin niin, että noin kolme ihmistä meni kerrallaan eteen (samasta aiheesta tehneet mieluiten samalla kertaa), ja sitten kukin sai viiden minuutin aikana kertoa posteristaan ja aiheestaan. Tämän jälkeen yleisö kiersi katsomassa tuotoksia ja sitten sai esittää kysymyksiä, teoriassa päävastuussa tästä olivat nimetyt opponentit. Töiden esittely toteutettiin kahtena päivänä niin, että toisena päivänä henkilö oli esittelyvuorossa, toisena taas opponenttina.

Koin itseni tyytyväiseksi työhöni ja sen myötä oli mukavaa päättää systiksen perusopinnot. Itse asiassa minulla taitaa olla perusopintoja enää seuraavassa periodissa, nimittäin viimeiset käyttiksen ja eksegetiikan kurssit. Tämän jälkeen aineopinnoista sekä valinnaisista ja soveltavista opinnoista tullee opiskeluni pääsisältö. Olen edelleen sen kannalla että otan eksegetiikan pääaineekseni ja lisäksi olen miettinyt yhtä kirkkohistorian sopivalta vaikuttavaa kurssia sekä kahta kurssia systiksestä, nimittäin patristiikkaa ja dogmatiikkaa koskevia.

Aijai, kun tämä vieläkin osaa olla niin kiinnostavaa! Palailkaamme asiaan taas seuraavan periodin jälkeen, nyt koetan hengähtää lomallani, vaikka mukanani on melko suuri määrä "vapaa-ajan lukemistoakin"...