Olen pohjimmiltani skeptikko ja vuosien varrella minusta on
tullut yhä skeptisempi. Olen lapsesta saakka miettinyt inhimillisen tietämisen
rajoja, mutta lapsena mietin niitä lähinnä huumorimielessä. Myöhemmin huomasin
käyneen niinkin vitsikkäästi, että tällaisesta pohdinnasta oli tullut minulle
relevanttia myös arkielämäni kannalta. Onhan nyt ihan ymmärrettävästi koomista
kohdata ihminen, joka miettii tosissaan sitä, voimmeko olla varmoja esimerkiksi
maailman olemassaolosta sellaisena kuin se meille ilmenee. Saatan välillä
huvittuneen kyynis-ironisesti makustella ajatuksella, että ehkä tuossa
pöydällä, jolle äskettäin laskin maukkaasta elämän piristysruiskeesta
tyhjentämäni Espresso Housen kahvikupin, ei todellisuudessa olekaan mitään
luonnehtimani kaltaista astiaa. Ehkä se on vain illuusio tai aistiharha?
Valtaosaa tätä lukevista varmasti huvittaa tällainen aivojen rasittaminen,
mutta itse huomaan jääneeni tämän ongelmakentän vangiksi. Mistä minä itse
asiassa voin tietää? Monille voi tulla yllätyksenä se, että en ole suinkaan
tämän pohdintani kanssa yksin. Satojen vuosien aikana lukemattomat filosofit
ovat pohdiskelleet samantapaisia kysymyksiä ja ihan tosissaan kyselleet, onko
olemassa ihmismielen ulkopuolista maailmaa? Useimmiten tätä sukupolvia
kestänyttä keskustelua nimitetään realismi vs. idealismi -kamppailuksi.
Long story short: Metodinen epäilyni johti minut melko pian
epävarmuuteen lähes kaikesta. Mitäpä nyt ei voisi hyvällä syyllä
kyseenalaistaa, jos sille tielle lähtee. Melkein mikä tahansa voisi olla
jotain, miltä se ei näytä. Lauseiden määrä, joita pystyin nimittämään tosiksi
ja joiden kuvaamat asiat siis koin voivani tietää, kutistui kouralliseen
– tässä kohtaa tulee esiin tiukkuuteni sanojen totuus ja tieto määrittelyssä:
totuusteoriani on korrespondenssiteoria, jonka mukaan väittämä on tosi vain,
jos se vastaa todellista asiaintilaa. Kutsun tiedoksi vain sellaisia asioita,
joiden voidaan sanoa olevan varmasti tosia tämän määritelmän mukaan. Vastustan ankarasti pragmaattista
totuusteoriaa, jonka mukaan totta on se, mikä toimii. Olen parantumaton
metafyysikko, olevaisen tutkija, joka ei kuitenkaan voi sanoa metafysiikasta juuri mitään.
Millainen on maailmankaikkeus, mitä todella on olemassa – jouduin filosofian
kannalta lopulta vastaamaan, että en tiedä.
Tämä kamppailu epävarmuuden kanssa sai minut tulemaan
epävarmaksi myös sen suhteen, miten vakaumukseni eli kristillinen uskoni
jäsentyy. Miellän itseni kristityksi, mutta tunnustan myös, että minulla ei ole
tiedollisia syitä tai perusteita olla juuri kristitty. Intuitioni – tämä
on hyvin tärkeä sana – siitä, että kristinusko on totta, on vahva, mutta en koe
voivani perustella sitä muille. Ja siitä, mikä kirkkokunta minun pitäisi
valita, on vaikea sanoa yhtikäs niinkään paljoa: tätä koskeva intuitioni on valitettavasti paljon heikompi ja ailahtelevaisempi, niin kuin intuitiot monesti tuppaavat olemaan. Viime vuodet olen ollut melko avoimesti etsijä, paikan
hakija kristillisellä kentällä, käynyt monessa seurakunnassa ja jopa ollut
jäsen parissa, vain päätyäkseni lähiaikoina jälleen tunnustuskuntiin sitoutumattomaksi kristityksi.
Palatakseni alkuun, mikä sitten on se jokin, jonka olen
kuvitellut auttavan minua saamaan elämästäni tarkoituksenmukaista, sellaista,
jollaista sen pitäisi olla? Ajauduttuani hiljattain erääseen merkitsevään
keskusteluun tulin pakotetuksi vastaamaan tähän kysymykseen. Vaistomaisesti
olin aiemmin vastannut, että kaipasin elämälleni merkitystä, mutta juteltuamme
vakuutuin siitä, että merkitys itse asiassa on hyvin subjektiivinen asia: mikä
on minulle merkityksellistä, se vain sattuu olemaan. Jollekulle toiselle toiset
asiat ovat merkityksellisiä. On jopa absurdia puhua objektiivisesta
merkityksellisyydestä, koska merkityksellinen asia mielestäni on aina merkityksellistä nimenomaan jollekulle, siis subjektille. Mutta minä janosin elämältäni jotain objektiivista!
Hetken pyöriteltyäni päädyin vastaamaan, että halusin löytää totuuden.
Objektiivisen, yleisen, universaalin totuuden kaikesta. Sellaisen totuuden,
joka olisi väistämättä totta, ja jonka siten voisin tietää, ja josta voisin
johtaa kaiken muun tietoni ja perustaa elämäni sille. Sitten elämäni olisi
juuri sellaista, kuin pitää.
Mutta tulin vain yllätetyksi uusilla kysymyksillä: Miksi
olin yleensä omaksunut periaatteen siitä, että absoluuttisen totuuden
tietäminen tuo elämääni sisällön? Ja vielä: miksi olin omaksunut sen
totuusteorian, joka minulla on, ja ne logiikan säännöt, joita sovelsin
yrittäessäni löytää etsimäni? Niin siis tulin ulottamaan metodisen epäilyni
myös epäilyyni itseensä, ja se jollain mystisellä tavalla dekonstruoi itse
itsensä tuloksenaan jonkinlainen paradoksi, jota en itsekään oikein osaa
kuvailla. Kaikki alkoi vaikuttaa hyvin, hyvin oudolta: irrationaaliselta,
ristiriitaiselta, epäloogiselta.
En tiedä, tuleeko tietämisellä (jälleen tiukasti
ymmärrettynä) koskaan olemaan elämässäni mainittavaa tulevaisuutta.
Epävarmuuden varjo lankeaa ammottavan mustana kaiken lähes kaiken ylle. Mutta
kaiken muun korruptoimansa ohella se varjostaa kuitenkin myös itseään.
Epävarmuuden perusta ja syyt ovat yhtä lailla epävarmoja. Joten onko tuloksena
varmuus vai entistä suurempi epävarmuus? En tiedä, kuuluu vanhan viisastelijan
vastaus. Mutta joka tapauksessa olen kokenut jonkinlaisen oivalluksen, jonka
valossa epävarmuuteni ei vaikuta enää aivan niin kamalalta kuin aiemmin.
Kuinka hauska sattuma (vai oliko se lainkaan sattuma), että
hengellisessä solussamme – siis eräänlaisessa pienryhmässä tai raamattupiirissä
– luetaan tällä hetkellä läpi Saarnaajan kirjaa. Olen tämän Raamatun
viisauskirjallisuuteen kuuluvan tekstin kanssa paljon kamppaillut, mutta nyt
koen sen viimein hiukan enemmän avautuneen. Se on kuin suoraan omasta
elämästäni: kirjan keskushahmo Saarnaaja valittaa kaiken turhuutta, mitä
kuvaava heprean sana sananmukaisesti viittaa henkäykseen, mutta omaa myös
mielenkiintoisen vertauskuvallisen merkityskentän. Saarnaajan mukaan kaikki on
turhuutta, koska se on joko väliaikaista tai jollain lailla salaperäistä tai
paradoksaalista: ihmiselämä on lopulta sellaista, että sitä ei voi käsittää,
siitä ei voi saada täydellistä otetta. Eli elämän miten tahansa, jo sadan vuoden päästä
kuoleman jälkeen se todennäköisesti vaikuttaa hyvin yhdentekevältä. Kuolema
kohtaa tyhmän ja viisaan, rikkaan ja köyhän, vanhurskaan ja jumalattoman. Moni
asia elämässä muuttuu tämän musertavan tosiasian edessä merkityksettömäksi.
Mikä sitten on avain tämän turhuuden keskellä? Sen
hyväksyminen, että elämässämme oikeastaan mikään ei ole omissa käsissämme.
Minun kohdallani tämä tarkoittaa ennen muuta sen hyväksymistä, että en tiedä,
ja tuskin koskaan tulen tietämäänkään. Tässä päästään takaisin intuitioon,
josta olen aiemmin jo aatoksiani avannutkin, ja joka vaikuttaa nyt vieläkin
tärkeämmältä kuin ennen. Jos en voi perustaa elämääni tietojen varaan, voin
perustaa sen kuitenkin intuitiiviselle uskolle, jolla on toki omat ongelmansa,
mutta joka on paras etenemisväylä, jota kykenen ajattelemaan. Minulla on vahva
intuitio siitä, että aistini suurin piirtein kertovat luotettavaa tietoa
maailmasta. Minulla on samoin vahva intuitio siitä, että Jumala on olemassa.
Jos jonain päivänä nämä voimakkaat intuitiot katoavat tai muuttuvat minun
tilanteeni pysyessä samanlaisena, lienee minun mukauduttava näihin muutoksiin.
Koen, että voin tehdä tämän täysin puhtaalla omallatunnolla, sillä en katso
minulla olevan tarpeellisia kykyjä mihinkään hyveellisempään ratkaisuun.
Mitä absoluuttisen totuuden tuntemisella oikeastaan
hainkaan? Enkö itse asiassa halunnut elämältäni jotain muutakin kuin tuon
totuuden, koska mitä ilmeisimmin tavoittelin itse asiassa sitä, mitä kuvittelin
tuon totuuden voivan elämääni tuoda: onnellisuutta, tasapainoa, perustaa? Mitä
jos minulla jo on ne, ainakin jossain määrin? Ehkä voin saavuttaa todella
haluamani asiat muutenkin kuin tuon absoluuttisen totuuden kautta (jonka
löytäminen filosofian avulla vaikuttaa käytännöllisesti katsottuna silkalta
mahdottomuudelta)?
Saarnaajan kirjassa korotetaan suureen arvoon elämän
yksinkertaisista iloista nauttiminen kaiken turhuuden keskellä. Nyt ymmärrän,
mikä vinha perä tässä on: kun on luovuttu epärealististen ideaalien (nyt käytän
näitä termejä arkimerkityksissään!) tavoittelusta ja niihin kiinnittymisestä,
aletaankin nähdä, mitä ilon ja onnen lähteitä elämässä voi olla ja on ilmankin
noita ideaaleja.
Mikä siis on loppusanani tästä kaikesta? En väitä kaikkien
tai edes keskeisimpien tieto- ja totuusteoreettisten ongelmieni tulleen
ratkaistuiksi. Ne pysyvät yhä suurina salaisuuksina minulle. Tulen todennäköisesti tulevaisuudessakin kyseenalaistamaan liian varmojen ihmisten varmuuden perustaa kysymällä, tietävätkö nämä todella sen, minkä väittävät tietävänsä. Olen kuitenkin
löytänyt tai löytämässä tavan elää näiden ongelmien kanssa ilman, että
mielenrauhani suuresti järkkyy. Saattaa tuntua oudolta, että minun kohdallani
vaadittiin näinkin suuri prosessi, että pystyn olemaan rauhassa tilanteessa,
jossa suurin osa maailman ihmisistä on. Tämä oli kuitenkin minun tieni, oma,
ainutlaatuinen vaelluksensa.