sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Saarna kristityn vapaudesta

Pyhän Sydämen kappelissa 4.11.2018 pitämäni saarna. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Kahdeskymmenesneljäs sunnuntai helluntaista

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Matt. 17:24-27

Ja kun he saapuivat Kapernaumiin, tulivat temppeliveron kantajat Pietarin luo ja sanoivat: "Eikö teidän opettajanne maksa temppeliveroa?" Hän sanoi: "Maksaa". Ja kun hän tuli huoneeseen, kysyi Jeesus häneltä ensi sanaksi: "Mitä arvelet, Simon? Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa? Lapsiltaanko vai vierailta?" Ja kun hän vastasi: "Vierailta", sanoi Jeesus hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene ja heitä onki järveen. Ota sitten ensiksi saamasi kala, ja kun avaat sen suun, löydät hopearahan. Ota se ja anna heille minun puolestani ja omasta puolestasi."

***

Armoa ja rauhaa meidän Herraltamme, Jeesukselta Kristukselta!
Rakkaat kristityt,
Tämänpäiväinen evankeliumitekstimme vie meidät Kapernaumin kaupunkiin Gennesaretinjärven rannalle nykyisessä Pohjois-Israelissa. Uuden testamentin tapahtumien aikaan kaupunki kuului Galileaan ja se toimi myös jonkin aikaa Jeesuksen kotikaupunkina hänen palvelutyönsä aikana. Siellä hän saarnasi ja toteutti monia ihmeteoistaan. Nyt, Jeesuksen asuessa lähimmän opetuslapsensa Pietarin talossa, noin kuukautta ennen juutalaisten suurinta juhlaa, pääsiäistä, todennäköisesti jopa sitä samaa pääsiäistä, joka olisi mullistava maailmanhistorian, paikkakunnalle ilmaantuu temppeliveron kerääjiä.
Jos Jeesus ja verojen maksaminen mainitaan samassa yhteydessä, ainakin minulle tulee ensiksi mieleen useammankin evankelistan tallettama kertomus, jossa lainopettajat koettavat Jerusalemissa saada Jeesuksen puhumaan itsensä pussiin verojen maksamisesta keisarille. Tässä yhteydessä oli puhe sen aikaisesta Rooman valtakunnan verosta, siis jollain tapaa oman valtiomme verojärjestelmään verrattavasta ilmiöstä. Nyt kuultu Kapernaumin tapaus, jonka vain tullimies Matteus on kuvannut, kuitenkin käsittelee veroja toisesta näkökulmasta, ehkäpä tässä kohtaa meitä auttaa enemmän ”kirkollisveron” kuin maallisen veron ajatteleminen.
Temppeliveron on nähty perustuvan Toisessa Mooseksen kirjassa, sen kolmannessakymmenennessä luvussa olevaan käskyyn sovitusmaksusta. Jumala määräsi Israelin sotakuntoiset miehet, kaksikymmentävuotiaat ja vanhemmat, maksamaan puoli sekeliä henkensä sovitukseksi, etteivät vitsaukset kohtaisi heitä tarkastuksen vuoksi. Noina muinaisina aikoina nimittäin ajateltiin, että sotaväenkatselmukset olivat vaarallisia tilanteita, joissa henkivallat olivat jollain tapaa aktiivisia tuottaakseen tuhoa. Lunastusmaksu oli sovitusuhri, joka muistutti, että Jumala oli ainoa, johon viime kädessä tuli turvautua. Tuosta maksusta saadut varat käytettiinkin temppelin, Herran huoneen, jumalanpalvelusmenojen rahoittamiseen.
Jeesuksen aikana temppeliveron kerääminen alkoi noin kuukautta ennen pääsiäistä, ja se vastasi ehkä noin kahden päivän palkkaa. Vero oli muodostunut juutalaisille kansallisen ylpeyden aiheeksi, mutta eri ryhmät kuitenkin suhtautuivat maksuun hyvinkin vaihtelevasti. Saddukeukset eivät hyväksyneet maksua, ja essealaisen liikkeen kannattajat maksoivat maksun vain kerran elämässään, ehkeivät jopa ollenkaan. Sen sijaan fariseusten sanotaan pitäneen maksua hyvin tärkeänä, ja todennäköisesti Kapernaumiin saapuneet veronkerääjät olivat sidoksissa heihin. Niin kuin usein muutenkin, nämä ihmiset haluavat asettaa Jeesuksen seuraajineen koetukselle. Vastaajaksi joutuu apostoli Pietari, jonka asunnossa Jeesus majailee.
”Eikö teidän opettajanne maksa temppeliveroa?” veronkerääjät kysyvät. ”Maksaa”, vastaa Pietari nopeasti, ehkä edes ajattelematta asiaa kovinkaan paljoa. Vero oli kunniallista maksaa, ja Jeesushan oli mitä esimerkillisin mies. Kyllä kai hän nyt osoittaisi arvokkuutta tälläkin tavalla!
Toisinaan itsekin huomaan tekeväni samankaltaisia nopeita päätelmiä kuin Pietari. Olen esimerkiksi joskus paheksunut jonkun käytöstä tietämättä, että hän kamppaili suurten mielenterveysongelmien kanssa, toisen kerran taas harkitsemattomasti pidin toista ihmistä epäkohteliaana, kun tämä ei katso silmiin, vain ymmärtääkseni vähän myöhemmin, että hän oli sokea. Saatamme pitää aluksi itsestäänselvyyksinä asioita, jotka eivät niitä myöhemmän tarkastelun jälkeen ole. Sidomme itseämme asioihin, joita olemme liian hätäisesti tulkinneet tarpeellisiksi tai joista emme ole tienneet tarpeeksi voidaksemme sanoa niistä jotain tärkeää. Niin teki evankeliumikertomuksessamme myös Pietari.
Kun tämä Jeesuksen läheinen oppilas saapui takaisin taloonsa, hän kohtasi – näin arvelen – suuren yllätyksen. Ensi sanat, jotka Jeesus hänelle sanoi, käsittelivät hänen kohtaamistaan veronkerääjien kanssa, ja ne myös heti osoittivat hänelle, että hänen kiireinen vastauksensa ei ehkä kestänytkään täysin koettelua. Itse ajattelen, että tässä hetkessä, jossa Jeesuksen jumalallinen luonto ihmeellisen tietävyyden kautta tulee hiukan näkyvämmäksi, hänen rakkautensa Pietaria kohtaan ilmenee hienolla tavalla. Hän esittää ystävälleen kysymyksen saadakseen hänet itse tajuamaan tarkentamisen tarpeen. Ei niinkään Pietarin vastaus veronkerääjille ollut ongelmallinen, vaan hänen päättelynsä tämän vastauksen taustalla. Jeesus paljastaa syyn.
"Mitä arvelet, Simon?” – Jeesus käyttää Pietarin juutalaista nimeä – ”Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa? Lapsiltaanko vai vierailta?" Niin. Onko kuninkaan loogisempaa verottaa omia lapsiaan, oman perheensä jäseniä, vai vieraita ja jollakin tavoin tuntemattomampia ihmisiä? Rooman valtakunnassa vieraat kansat olivat ne, jotka olivat verotuksen kohteena. Nykypäivänä kansat ehkä harvemmin suoraan verottavat toisiaan, mutta esimerkiksi vielä olemassa olevista kuningasperheistä Yhdistyneessä kuningaskunnassa kuninkaallinen perhe nauttii suurtakin verovapautta.
Vastaus Jeesuksen kysymykseen vaikuttaa ilmeiseltä, niin kuin veronkerääjienkin kysymykseen – mutta mielenkiintosta on, että nämä kaksi vastausta ovat jännitteessä keskenään. Ehkä jo vastatessaan Jeesukselle, että kuninkaat perivät veroa lasten sijaan vierailta, hän on ymmärtänyt tämän. Viimeistään Jeesuksen kiteytys: ”Lapset ovat siis vapaat.” kuitenkin paljastaa asian. Hän itse, Jeesus, on Jumalan, taivaallisen kuninkaan, rakas ainoa Poika. Kuinka hänellä siis voisi olla mitään velvoitetta maksaa veroa oman isänsä temppeliin?
Vanhan testamentin aikana Israelin kansaa kutsuttiin Jumalan esikoispojaksi. Tämä tulee kuitenkin ymmärtää, niin kuin lukemattomat Vanhan testamentin kohdat, viittauksena Kristukseen, joka on Esikoispoika isolla E:llä, kaiken sen täydellinen täyttymys, johon Vanhan testamentin monet kuvat epätäydellisinä, ikään kuin varjoina, viittasivat. Tämä epätäydellisyys näkyy myös siinä, että Israelin kansan oli maksettava temppeliveroa ja uhrattava yhä uudelleen monia muitakin uhreja syntiensä sovitukseksi tulematta kuitenkaan koskaan niistä täysin vapaiksi. Ihminen ei kyennyt eikä kykene vieläkään tekemään itse itseään Jumalan lapseksi. Mutta uuden liiton astuessa voimaan maailmaan saapui Jumalan Poika, jossa Jumalan lapseus toteutuu kaikissa suhteissa täydellisesti.
Mutta kiinnitittekö huomiota Jeesuksen käyttämään sanamuotoon? Hän puhui lapsista, monikossa. Jeesus on ja pysyy täydellisimpänä Jumalan lapseuden ilmentymänä, mutta on muitakin, joita voidaan täysin oikein kutsua Jumalan lapsiksi. Raamattu sanoo Jeesuksesta: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä” (Joh. 1:12). Israelin kansa oli esikuva Jeesuksesta, mutta se on esikuva myös meistä kristityistä, jotka uskomme häneen. Israelin kansa oli Jumalan lapsi maallisen syntymän perusteella, kristityt taas hengellisen syntymän kautta. Se lapseus, joka kuuluu Jeesukselle, tulee meidänkin osaksemme uskon ja kasteen kautta mitä todellisimmalla tavalla.
Meidänkään ei siis tarvitse määräyksenomaisesti maksaa veroa hengellisen toiminnan järjestämiseksi, jotta tulisimme Jumalan edessä sovitetuiksi ja että olisimme hengiltä turvassa. Sillä Jeesus on jo omalla verellään maksanut meistä kertakaikkisen sovitusuhrin ja lunastanut meidän henkemme. Hän on samalla kertaa uhri ja uhria toimittava ylimmäinen pappi, joka on saattanut täyttymykseen kaiken sen, mihin temppelipalvelus tähtäsi. Tuo täyttymys on voimassa ikuisesti, ja siksi me saamme olla vapaat. Meidän suhde kuninkaaseemme ei perustu verojen maksamiseen muukalaisten lailla, vaan yksin Kristuksen meidän puolestamme tekemään sovitustyöhön. Kristuksen veressä meillä on syntien anteeksiantamus, rauha Jumalan kanssa ja ikuinen elämä.
Jumala on siis sellainen kuningas, joka ei verota omia lapsiaan: me olemme niitä prinsessoja ja prinssejä, jotka ovat verovapaita. Jeesuksen ja Pietarin keskustelu kuitenkin jatkui vielä, sillä asiaan liittyi vielä eräs tuiki tärkeä näkökulma. ”Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene...” Jeesus sanoo. Hetken vaikuttaa siltä, että aiemmin sanotulta vertaukselta lähtisi pohja pois. Näin ei kuitenkaan ole asia. Sillä kristityn vapaudessa ei koskaan ole ollut kyse vapaudesta tehdä, mitä huvittaa. Kristityn vapaus on todellista vapautta tehdä oikein.
Jeesuksella oli täysi vapaus olla maksamatta temppeliveroa, mutta hän päätti kuitenkin tehdä sen. Miksi? Jotta ei suututtaisi tai loukkaisi veronkerääjiä. Tässä tulee esille tärkeä periaate, josta apostoli Paavalikin paljon kirjoittaa. Esimerkiksi Roomalaiskirjeessä hän kehottaa: ”Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” (Room. 12:18.) Veronkerääjät olisivat varmaankin pitäneet Jeesusta ylimielisenä ja loukkaantuneet, jos hän ei olisi antanut maksua. Jeesuksella ei ollut sinänsä mitään syytä tahallaan näin suututtaa veronkerääjiä, koska vaikka hänellä ei todellisuudessa ollut velvoitetta veron maksuun, ei mikään velvoittanut häntä myöskään olemaan tekemättä sitä. Elettiin tietynlaista siirtymäkautta vanhan ja uuden liiton välillä, ja Jumalan valtakunta oli vasta paljastumassa, temppelikin oli vielä normaalisti toiminnassa. Koska siis Jeesuksen oli mahdollista valita rauhanomainen ratkaisu, hän teki sen, ja ohjeisti Pietaria sen suhteen, miten raha löytyisi.
Jeesuksen tapaan meilläkin on vapaus, mutta meidät on myös kutsuttu hänen esimerkkiään seuraten käyttämään tätä vapauttamme oikein ja jopa luopumaan vapaaehtoisesti joistakin oikeuksistamme, jotta emme aiheuttaisi pahennusta tai esimerkiksi vaikeuttaisi jonkun hengellistä etsintää. Mietitäänpä vaikka jo mainittuja brittikuninkaallisia. Vaikka he nauttivatkin verovapautta, ovat he silti päättäneet vapaaehtoisesti antaa osan tuloistaan ikään kuin veroiksi. Tällaisen toiminnan voisi kuvitella jonkin verran vähentävän vastakkainasettelua kuninkaallisten ja monarkiaan kielteisemmin suhtautuvien välillä.
Meille ensisijainen isänmaa on aina Jumalan valtakunta, mutta tämä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä, että maallinen esivalta on myös Jumalan asettama auktoriteetti ja on kohtuullista, että maksamme veroja sille ja noudatamme lakeja ja säädöksiä, jotka se on asettanut. Kristittyjä ei ole kutsuttu olemaan piittaamattomia järjestäytyneestä yhteiskunnasta, vaan Jumalan valtakunnan lisäksi olemme myös osa tätä maailmaa. Kuten parikin laulua sanoo, olemme kahden maan kansalaisia. Olemme saaneet ainutkertaisen mahdollisuuden vaikuttaa tässä maailmassa, joka on kerran päättyvä. Tämä mahdollisuus meidät on kutsuttu käyttämään viisaasti. Niin kauan kuin on mahdollista olla loukkaamatta ketään, on tähän mahdollisuuteen syytä tarttua. Ainoastaan jos jokin maailman auktoriteetti irtautuu Jumalan tahdosta siinä määrin, että se alkaa kehottaa toimimaan evankeliumin tai ihmisarvon vastaisesti, on kristityn velvollisuus seurata Jumalan sanaan sidotun omantunnon ääntä ja kieltäydyttävä. Saamme olla kiitollisia siitä, että Suomen oloissa tällaisia tilanteita ei toistaiseksi juurikaan synny.
Jos on Jeesuksen ansiota, että olemme päässeet täydelliseen vapauteen, on tärkeää muistaa, että Jeesus on meidän kanssamme kulkemassa myös rakkauden teoissa. Se oli juuri Jeesus, joka ihmeellisellä tavalla kertoi Pietarille, millä tavalla temppeliveroon tarvittava raha saataisiin: kalan suusta. Tuo raha oli sen arvoinen, että se riitti maksamaan myös Pietarin temppeliveron. Samoin mekin saamme kalastellessamme muistaa Pietarin kanssa, että saalis on saatavissa vain Herran ansiosta. Jumala on se, joka meissä vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, myös sen, kun rakastamme toista luopumalla omastamme.
Kahden valtakunnan kansalaisina meidän ei siis tule toisaalta unohtaa Kristuksen meille tuomaa vapautta ja jättää Jumalaa sivuun keskittyäksemme vain maallisiin asioihin mutta ei toisaalta myöskään paeta tätä maailmaa vaan muistaa tehtävämme ja sen toteuttaminen mahdollisimman pitkälti rauhanomaisin keinoin. Kirjassaan Kristityn vapaudesta Martti Luther tiivistää asian tyylikkäästi sanoen: ”Kristitty ihminen on kaikkien asioiden herra, täysin vapaa eikä kenenkään alamainen. Kristitty ihminen on kaikkien palvelija, itsensä täysin toisille antava, kaikkien alamainen.”