Elävää teologiaa

Tämä kirjoitus koostuu kahdesta vähän uudenlaisesta ekskursioraportista, yhdestä kertomuksesta ja loppusanoista. Jonkinlaisena yhdistävänä tekijänä toimii sydämelläni vahvasti viime aikoina ollut ajatus hengellisen vakaumuksen kokonaisvaltaisesta todeksielämisestä.

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa sanoin

Valvottu yö tuntui kehossani istuessani luennolla. Jo toinen yö viikon sisään... kunhan tämä äärirajoilla poikkoilu ei vain riistäytyisi käsistä. No, enää olisi yksi suurempi juttu suoritettavana ja sitten pääsisin halutessani vaikka nukkumaan.

Olin hiljattain sattunut tapaamaan useamman kerran erästä henkilöä, joka oli saanut jonkin minussa uinuneen hiukan havahtumaan. Hän oli pyytänyt minut mukaan evankelioimaan, puhumaan hyvää sanomaa ihmisille livenä. Itse hän harrasti kyseistä toimintaa säännöllisesti, minä puolestani olin tehnyt sitä ylipäätään vähänlaisesti. Syyt tekemättömyydelleni ovat olleet moninaiset ja niistä varmaan moni on ollut tekosyitä, ainakin siltä minusta tuntuu.

Oma hengellinen taustani, sikäli kun minulla sellaista voidaan sanoa olevan, oli alun perin yhteisössä, jossa evankeliointi oli tärkeä asia. Säännöllisesti suoritettiin aktioita eli tietynlaisia evankeliointitempauksia, saatettiin hyvinkin lähteä jopa toisille paikkakunnille. Jokaisen kristityn nähtiin saaneen evankeliointikutsun.

Ja voi, kuinka minua ahdistikaan. Jos jokin vain on ollutkin minulle uskonelämässäni vaikeaa, se on ollut katuevankeliointi: mennä juttelemaan ihmisille kasvotusten. Tässä kohtaa minulla lienee suuri pelon- ja jännityksensekainen patouma. Olen sen johdosta ollut aikamoisessa kontrastissa hengellisen taustani kanssa: lukemattomat hetket olen kipuillut evankelioinnin kanssa, olen halunnut jättää sen tekemättä, kokenut aikoinani suurtakin syyllisyyttä, surrut sitä että kävelen ihmisten ohi ja miettinyt asioita ehkä liiankin pitkälle. Yritin keksiä itselleni helpotuksia ajatellen, että ilmiselvästi katuevankeliointi ei ole kutsumukseni, se ei ole lahjojeni mukaista, minun tietotaitoni ei riitä siihen ja evankeliointiväyliä on paljon muitakin. Näissä kaikissa itse asiassa lienee perää, mutta en silti saanut rauhaa. Ongelmani ei ole ollut eikä ole ehkä niinkään katuevankeliointi kuin pelko, joka kontrolloi minua väärällä tavalla.

Katuevankeliointikokemukseni rajoittuvat muutamaan satunnaiseen kertaan, viime aikoina olen jättänyt sen tekemättä lähinnä siksi, että minusta on tullut niin suuressa määrin etsijä. Haen itse käsitystä siitä, mikä itse asiassa yksityiskohtaisemmin on se sanoma, jota haluaisin julistaa. Toki tiedän, että pelastumiseen kuuluu usko Jeesukseen, mutta tarkempi "pelastuksen dynamiikka" on minulle monessa kohtaa melko sumeaa. Olen siis pelännyt julistaa epävarmana.

Nyt kuitenkin olin suostunut mukaan ja ehkä päätarkoitukseni oli pelkoni voittaminen tai ainakin itseni ylittäminen. Kyse oli ihmisille juttelemisesta hyvin arkisella tavalla, emme edes jakaneet mitään lappusia. Tapasin toverini määrätyssä paikassa, kävimme kaupassa (minä ostin energiajuomaa ja patukan, ja jaksoinkin sitten hieman paremmin). Yhtäkkiä sitten kaverini lähestyi erästä paikallaan olevaa miestä ja aloitimme keskustelun. Menimme kysymyksiin uskon asioista ja mies vaikutti kiinnostuneelta. Minä olin ajatellut, että ihmiset yleensä sulkeutuisivat suojakuoreensa, jos heidän kanssa alettaisiin puhua hengellisistä. Näin ei kuitenkaan sinä iltana muistaakseni kertaakaan käynyt.

Keskustelimme myös useamman muslimin kanssa. Toverini vastaili mielellään heidän kysymyksiinsä, itse heitin välillä jotain sopivaan väliin.

Tuntemattoman lähestyminen on minulle se kaikista vaikein asia. En muista, teinkö sitä suoranaisesti sinä iltana kertaakaan, mutta ajauduin kyllä kahdenkeskiseen keskusteluun erään muslimin kanssa. Otin hiukan mallia toverini aiemmasta lähestymistavasta, toisaalta ammensin siitä, mitä jo entuudestani tiesin sekä kristinuskosta että islamista. En kokenut keskustelun ainakaan siinä hetkessä olleen kovinkaan hyödyllinen. Se oli kuitenkin hyvähenkinen ja erosimme lopulta toisistamme iloisina.
Olin tyytyväinen siitä, että olin lopulta uskaltanut edes jotain, ja työni loppuivat siltä illalta siihen. Pitkästä aikaa olin palannut alueelle, jota olin niin paljon vältellyt. Haluan elää siinä toivossa, että tulevaisuudessa pelkoni ei enää estäisi minua lähestymästä tuntemattomia. Tämä on päällimmäinen syy sille, miksi haluaisin myös jatkaa evankeliointia tai edes näitä keskusteluja – niissä rajoissa kuin epävarmuuteni ei niitä pääse haittaamaan. Haluaisin olla valmis tekemään tätä työtä, jos Jumala minua siihen joskus kutsuu, vaikka en uskokaan katutyön olevan pääasiallinen kutsumukseni. Jos olenkin harrastamatta katuevankeliointia, en halua tehdä sitä siksi, että pelkään sitä ja se tuntuu haastavalta, vaan jostain "arvokkaammasta" syystä. Yleensä ottaenkaan en halua elää elämääni pelkojeni sanelemana ja haasteita kammoksuen. Rukoilen ja toivon, että minä voisin myös selviytyä voittajana, enkä omassa voimassani vaan Jumalaan luottaen.

***

KERTOMUS: Uskovan teologin uhkakuva

Tuo ihminen on teologi. Hän on opiskellut jo joitain vuosia tiedekunnassa ja sen vilkkaassa maailmassa. Hän ei suinkaan ole niin kuin valtavirta, hän todella pitää Raamattua luotettavana ja todenmukaisena kirjana. Hän palaa halusta oppia lisää tuosta kirjasta, sitä oikeata ja varteenotettavaa tietoa nimittäin. Hänen rinnassaan sykkii väittelijän ja intohimoisen uskon puolustajan sydän.

Hän tuli uskoon useita vuosia sitten. Arvomaailmassaan hän vastustaa nykyajan maallistumista, länsimaista pinnallisuutta ja individualismia sekä Jumalasta vieraantumista.

Luennolla istuessaan hän saattaa jutella ja kommentoida luennoitsijan esittämiä väitteitä kavereilleen puoliääneen. Hän kyselee toisinaan teräviä ja nokkelia, hieman, mutta vain hieman pilkallisia, huolellisesti muotoiltuja kysymyksiä.

Hän on päässyt lukuputkeen. Raamattua hän ei suoraan enää lue niin paljoa kuin ennen, sillä hän kokee tuntevansa sen pääpiirteissään. Enemmän häntä kiinnostavat selitysteokset ja kommentaarit! Luku-urakka sisältää monenlaisia muitakin kirjoja: herätyskristillistä eksegetiikkaa, apologetiikkaa, uskontotiedettä sekä historiallisia kirjoja kuten kirkkoisien ja teologien kirjoituksia sekä muiden uskontojen kirjallisuutta aina silloin tällöin. Ja tietenkin aimo annoksen filosofiaa. Hän on tiedonjanoinen, haluaa päästä mahdollisimman sisälle asiantuntijuuteen kaikessa, mikä häntä teologiassa ja uskonnoissa vain kiinnostaakin.

Hän ei halua papiksi. Se tuntuu jotenkin etäiseltä ammatilta. Eniten hän haluaisi olla tutkija, ajatus kirjoja pursuavasta työhuoneesta uskon mysteerien äärellä kihelmöittää häntä.

Suurin osa hänen ajastaan kuluu toisten uskovien parissa hengaillessa. Hän käy opiskelijailloissa silloin tällöin. Niissä hän keskittyy eniten puheeseen tai opetukseen, arvioiden tarkasti puhujan argumentaatiota. Hän ei laula lauluissa mukana kovinkaan usein ja rukouskin on hieman vaivaannuttavan tuntuinen hetki (hänellä ei enää vähään aikaan ole ollut paljoa aikaa rukoukselle). Mutta kun hän pääsee juttelemaan ystäviensä kanssa jostain teologisesta tai filosofisesta aiheesta, hän on liekeissä. Hän tykkää myös kovasti väitellä netin keskustelufoorumeilla, teologiablogiakin hän kirjoittaa.

Hän on puhunut muutamia kertoja yleisölle. Hän rakastaa sitä. Varsinkin, jos yleisö koostuu toisista teologeista. Silloin hän voi olla oma itsensä, käyttää sellaista sanastoa, jonka ymmärrettävyyttä ei tarvitse miettiä. Hänen omia erikoisalojaan ovat muun muassa moraaliset kysymykset ja Raamatun arvovallan puolustus. Hän kykenisi milloin vain pitämään näistä aiheista hyvin asiantuntevan, sivistyneen ja akateemisen puheen.

Kerran hänet haluttiin siunata ennen puhetta. Hän suostui siihen toki, vaikkakin se tuntui hieman kiusalliselta. Sama tunne ilmestyy, jos tilaisuuden koordinaattori pyytää häntä rukoilemaan puheensa lopuksi. Se tuntuu tietyllä tapaa muodollisuudelta.

Toisinaan hän äityy juttelemaan enemmänkin sellaisten kristittyjen kanssa, jotka eivät ole teologeja. Nämä keskustelut ovat erikoisia. Hän huomaa toistuvasti vastapuolen argumentaatiossa hienoista kehittymättömyyttä ja ajattelee joskus jopa tämän tuntevan Raamatun vain pintapuolisesti. Kuinka usein hän tuleekaan todenneeksi, että hänellä on jo nyt melkoisen valtava tietämys teologiasta. Ai sitä nautintoa, kun hän saa jakaa jonkin näkemyksen, joka hänelle on kirkastunut jostain kohdasta, ja yllättää kuulijan täysin. Hän katsoo pikkuisen pitkin nenänvartta kristittyjä, jotka eivät ole teologeja.

Mutta kerran hänen luokseen tulee vanha tuttava, he viettävät pitkästä aikaa iltaa yhdessä. Jonkin aikaa keskusteltuaan ystävä kysyy: "Miten on hengellisen elämäsi laita?"

Kysymys vavahduttaa jotain syvällä hänessä. Hänessä herää sydämen kaipuu Jeesusta kohtaan, tuo jokin, joka sai ilmetä hänessä joitakin vuosia sitten ehkä hieman enemmän. Mutta muutamien päivien kuluttua tuo kaipuu painuu taas hiljaa pois, ja hän jatkaa. Mihin suuntaan, se on oma kysymyksensä.

Tuo teologi en ole minä. Mutta voisinko olla jonain päivänä?

Herra minua auttakoon.

***

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa teoin

Edustan ajattelua, jonka mukaan kristittyjen on hyvä julistaa hyvää sanomaa sekä sanoin että teoin. Mielestäni voidaan päätyä vaillinaiseen julistamiseen sekä silloin, jos vain esimerkiksi tehdään hyvää mutta ei sanallisesti kerrota Jeesuksesta, että silloin, jos vain sanallisesti julistetaan ilman että itse eletään sanoja todeksi. Kumpikin on tärkeää.

Minulle on suotu viime aikoina myös mahdollisuus auttaa ihmisiä. Tämä tapahtui itsenäisyyspäivänä, ja kas, nyt vasta tätä kirjoittaessa huomaan, että valvoin sitäkin edeltävän yön... Voi minua, onneksi lomalla saan levätä.

Hankkiuduin siis Hakaniemen torille itsenäisyyspäivän aamuna lukuisien muiden vapaaehtoisten kanssa olemaan käytettävissä, jos minua tarvittaisiin paikalla järjestettävissä Koko kansan linnanjuhlissa. Aluksi sain olla jonkin aikaa joutilaana mutta sitten pääsin asiaan. Tein pienempien askareiden lisäksi pääasiassa kahta hommaa, täytin ruokapusseja ennen tapahtumaa sekä jaoin pullia ihmisille varsinaisen tapahtuman aikana.

Näin monenlaisia ihmisiä, eri taustoista, mutta useat lienevät olleet vähäosaisia. Panin merkille sen, että melkein kaikki olivat erittäin kohteliaita, sanalla sanoen miellyttäviä ihmisiä sen vähän perusteella, mitä sain heitä tavata. Oli kylmää ja lähes koko ajan tihuutti. Olin varustautunut kohtalaisen huonoilla vaatteilla. Mutta tästä huolimatta minä pidin siitä. Tilanne puhutteli minua itseäni merkittävästi: koin vahvasti olevani Kristuksen asialla ja toisaalta ymmärsin, miten hyvin asiani loppujen lopuksi ovatkaan. Sydämeni sykki.

Ja kuinka yllättävää, että vaikka pullaa jakaessa lähestyin sanallisesti monia lähellä olevia ihmisiä, ei se tuntunutkaan niin vaikealta kuin olisi voinut kuvitella. Tulin siihen tulokseen, että jostakin tämäntyyppisestä työstä voisin tehdä itselleni tavan.

***

LOPUKSI: Elävää teologiaa

Pitkin opiskeluaikaani olen aina silloin tällöin miettinyt alani ja hengellisen elämäni suhdetta. Olen tullut siihen tulokseen, että teologian opiskelu ja lukeminen eivät voi ainakaan kokonaan korvata hengellisyyden harjoittamista. Koska teologia alana käsittelee aiheita, jotka ovat uskoville usein hyvin omakohtaisia ja tuttuja heidän elämistään, on olemassa hienoinen riski esimerkiksi ajatella, että ei ole tarvetta rukoilla tai lukea Raamattua, kun teologian opiskelu jo pitää tarpeeksi paljon hengellisten asioiden äärellä.

Kun uskova aloittaa teologian opiskelun, saattaa hänen elämänsä yllättävänkin pian muuttaa muotoaan. Siinä missä aiemmin ei ehkä ollut niin paljoa tietämystä vaan enemmän yksinkertaista käytännön uskonelämää, saattaa teologia kääntää asetelman päälaelleen. Jos opiskelija oikein innostuu, voi ymmärrys ja viisaus karttua valtavasti. Mutta tällä voi olla kohtalokkaita seurauksia käytännön elämälle.

Luulen tietäväni moniakin teologeja, jotka ovat oppineita ja älykkäitä, taitavia alan miehiä, teoreettisesti niin ylivertaisia, että en voi lähes muuta kuin ihailla heidän saavutuksiaan ja lahjojaan. Mutta samaan aikaan näiden huipputeologien usko (jos se ylipäätään on mitenkään nähtävissä ulospäin) voi vaikuttaa hyvin ohuelta. Mikä kontrasti tämä onkaan! Kristillisen taustan omaava teologi voi kyllä osata luetella lukuisia erilaisia sovitusteorioita, kertoa seikkaperäisesti jumalanpalveluksen historiasta ja ladella lähes ulkoa joitakin Raamatun kirjoja, mutta tästäkin huolimatta hänen henkilökohtaisen uskonsa syvyyttä on vaikea päätellä sen ollessa hyvin näkymättömissä.

Teoria ottaa helposti voiton käytännöstä.

Mutta itse olen jatkuvasti ajatellut ja nyt varmaan ajattelen vielä enemmänkin, mitä hyötyä uskovalle teologille on hallita suuri määrä teoreettista tietoa vaikkapa Raamatusta, jos hän ei sitä sovella käytäntöön juuri lainkaan? Toki on sangen mukava harrastus käydä teologisia keskusteluja, väitellä toista mieltä olevien kanssa ja saada muita hämmästymään kerta toisensa jälkeen vakuuttavilla argumenteilla. Mutta riittääkö tämä? Mitä meidän pitäisi ajatella sellaisista käsitteistä kuin jumalasuhde ja lähimmäisenrakkaus? Jos ne jäävät teologiseeraamisen varjoon, on mielestäni jotain pielessä.

Jos minun pitäisi valita, olisinko edellä ekskursioiden välissä olevassa kertomuksessa oleva henkilö vai teologiaa oppimaton, yksinkertaisella tavalla uskova, uskoaan käytännön elämässä todeksi elävä, lähimmäistä sanoin ja teoin rakastava ja seurakuntaa lahjoillaan rakentava ihminen, haluaisin olla jälkimmäinen. Teologia on mielestäni hieno ala ja erittäin hyödyllinen apuväline uskonelämälle. Mutta jos siitä tulee kuninkaamme ja jos se tekee meidät äkkiarvaamatta hengettömiksi viisastelijoiksi, on tilanne mielestäni surkuteltava.

Siispä tällä blogikirjoituksella haluan nimenomaan rohkaista! En kehua itseäni, koska olen pari kertaa aktivoitunut; en sen paremmin painostaa ketään muuta tekemään samoin. Mutta voin lämpimästi suositella käytännön uskonelämää, rohkaista monimutkaisiakin ajattelumalleja rakastavia uskovia olemaan käytännön elämän mielenkiintoisessa maailmassa. Tämä maailma voi avata aivan uusia asioita hengellisyydestä kuin kirjatkin, ja lisäksi se on myös erittäin hyödyllistä kanssaihmisille.

Suomen teologisen instituutin sivuilla lukee omassa laatikossaan sanat: "Elävää teologiaa". Ne kiteyttävät jotain, mitä itse haluan tavoitella.

Siunausta teille, lukijani!

Kokemuksia teologian opiskelusta 8: Perusopinnot käyvät vähiin

Toisen vuoden toinen periodi.

Lukukauden alku oli työläs ja jossain määrin sitä oli myös jälkipuolisko. Lukemista lienee tässäkin periodissa ollut vähintään 500 sivua ja muutenkin töitä riitti siihen malliin, että kykenin loppuun asti vapaampinakin hetkinäni toteamaan, että voisin toisaalta myös opiskella. Aloitin muistaakseni useamman yöni vielä istuskelemalla keskustan tietokonetilassa. Ja kun otamme huomioon, että minulla kuitenkin oli myös muuta elämää opintojen lisäksi, tekemistä todellakin oli. Valvoin kuukauden sisään jopa kolme yötä, yhden niistä aika puhtaasti opiskelun takia. Kyllä olikin mukava ja onnellinen tunne, kun viimeinen tentti tältä vuodelta olikin takanapäin ja sain aloittaa loman.

Minusta toinen periodi oli mielenkiintoinen ja mukava. Jatkoin kirkkohistorian esseetehtävää ja lisäksi suoritin käyttiksen toisen ja systiksen neljännen kurssin, jotka olivatkin erilaisia kuin aiemmat kyseisten aineiden kurssit.

Kirkkohistoria: Essee ja ryhmäopponointi

 Olin siis valinnut lähteekseni Areioksen Eusebios Nikomedialaiselle kirjoittaman kirjeen noin vuodelta 321. Tästä minulla oli aikaa työstää esseetä muutama viikko, pääkeskittymiskohteenani lähde itse, sen analysoiminen ja sen kontekstin hahmottaminen. Tutkimiseni johdattivat minut 300-luvun alun Aleksandriaan, suureen ja hengellisesti moninaiseen kaupunkiin, jota vainot olivat kovasti koetelleet. Syntyneissä jännitteisissä olosuhteissa ajautuivat vastakkain kaksi kirkonmiestä: eteväksi ja karismaattiseksi opettajaksi mainittu presbyteeri Areios sekä Aleksandrian piispa (joka käytti myös titteliä paavi) Aleksandros. Areios nousi vastustamaan Aleksandroksen opetusta Kristuksesta ja lopulta Areios karkotettiin kaupungista. Asia ei kuitenkaan jäänyt vain Egyptiä koskettavaksi, vaan areiolaiskriisi laajeni yhdeksi senaikaisen kirkon suurimmista riidoista. Tähän liittyi myös vuonna 325 Nikeassa pidetty kirkolliskokous, jossa areiolainen käsitys siitä, että Kristus olisi luotu olento, tuomittiin harhaopiksi.

Omaa lähdettäni, jonka Areios lienee kirjoittanut jokin aika karkotuksensa jälkeen, pyrin tarkastelemaan tässä kontekstissa. Työ osoittautui kuitenkin aika haastavaksi: eri tutkimukset olivat usein hieman eri kannoilla siitä, miten asiat olivat olleet ja menneet. Lisäksi pohdin, miten laajassa kontekstissa minun tarkkaanottaen olisi kirjettä tarkasteltava (esimerkiksi olisiko syytä aloittaa jo 300-luvun alun vainoista). Lopulta kuitenkin sain aikaan esseen, johon olin tyytyväinen.

Esseeni käsittely tapahtui omintakeisella tavalla nimeltä ryhmäopponointi. Meidät oltiin jaettu noin kymmenen hengen esseeryhmiin, joissa tapasimme ohjaajan johdolla neljä kertaa. Ensimmäinen kerta oli ennen esseen deadlinea ja sisälsi pääasiassa ohjeistusta ja lähteidemme lyhyet esittelyt. Kolme muuta kertaa olivat deadlinen jälkeen ja ne oli varattu opponoinnille. Ensimmäisellä ja kolmannella kerralla käsiteltiin kolme esseetä, toisella neljä. Ryhmäläisten piti perehtyä käsiteltäviin esseisiin ennen tapaamisia ja kirjata ylös arvioitaan.

Tapaamisessa käsittelyvuorossa olevan esseen tekijä ja ohjaaja lähtivät huoneen ulkopuolelle keskustelemaan esseen teosta ja mahdollisista odotuksista sen arvioiden suhteen. Huoneeseen jääneet ihmiset jaettiin kahteen ryhmään, joista kummassakin oli joka kerralla joku sihteerinä kirjaamassa ryhmän kommentteja. Niiden noin viidentoista minuutin aikana, jolloin tekijä ja ohjaaja keskustelivat ulkona, ryhmäläiset saivat yhdistää omat huomionsa yhdeksi kokonaisuudeksi. Ulkopuolella olleiden palattua kummankin ryhmän sihteeri kertoi sekä hyvät että mietityttämään jääneet osat (muutkin ryhmäläiset saivat tarvittaessa vähän täydentää) ja esseen tekijällä oli mahdollisuus vastata kysymyksiin. Tämän jälkeen ohjaaja sanoi vielä joitain huomioitaan.

Opponointi oli mielestäni ihan hauskaa. Koin itselleni luontevaksi olla sekä ryhmäläisenä, sihteerinä että "piinapenkissä". Ohjaajan kanssa keskustellessani en saanut erityisen paljoa kritiikkiä, ryhmistä toiselta sitä tuli jonkin verran, mutta mielestäni se oli aiheellista ja osasin siihen myös jotenkuten vastata.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa esseenteon olleen kivaa, vaikka välillä minua ehkä turhauttikin yrittäessäni päättää, mitä kaikkea esseeseen kirjoitan. Vaikein osuus mielestäni on silloin, kun ei vielä tarkkaan tiedä esseen runkoa ja sisältöä. Tämän jälkeen kirjoittaminen on luontevaa, ja samoin tykkään tutkimusmateriaalin metsästämisestä. Tämän tehtävän ja opponointien myötä kirkkohistorian perusopinnot ovat minulla tehtyinä, ja uskallan odottaa saavani niistä kokonaisuudessaan hyvän arvosanan, enkä vähiten esseeni menestymisen takia.

Käytännöllinen teologia: Jumalanpalveluselämä ja uskonnollinen viestintä

 Jos nyt edellisen kurssin kirkon hallinto ei ollutkaan ollut niin kiintoisaa, oli tämä kurssi sitäkin enemmän. Tällä kertaa paneuduimme liturgian maailmaan, pyhiin toimituksiin kirkkorakennuksiin, hengelliseen musiikkiin ja saarnaan. Ainoastaan uskonnollisen viestinnän osion koin hieman vähemmän kiinnostavaksi.

Kurssi suoritettiin tekemällä luennoista oppimispäiväkirja ja tenttimällä kolme kirjaa. Kirjoina meillä olivat Saarnan käsikirja, Heikki Kotilan Liturgian lähteillä: johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan ja Pentti Lempiäisen Pyhät toimitukset. Kaksi ensimmäistä olivat mielestäni kohtuullisen helppolukuisia ja asia oli kiintoisaa. Saarnan käsikirjan osiossa käsiteltiin sekä saarnan historiaa että teologiaa monipuolisista näkökulmista, Kotilan kirja taas keskittyi enimmäkseen messuun ja sen historiaan varhaiskirkon ajoista reformaation kautta nykyaikaan. Historia alkoikin olla jo tuttua aiemmilta kursseilta kirkkohistorian ja systiksen saralla, mutta nyt sain tarkemmin liturgisen näkökulman.

Pyhät toimitukset -kirja taas vaikutti hieman raskaammalta. Aiheina olivat kaste, konfirmaatio, avioliitto, hautajaiset ja rippi, ja jokaista käsiteltiin hyvin perusteellisesti ja lähes jokaisen kaavan yksityiskohdan historiasta kerrottiin seikkaperäisesti. Tavallaan pyhät toimitukset ovat mielestäni kiintoisa aihe, mutta koin tämän käsittelytavan ehkä itselleni hieman puuduttavaksi. Lisäksi jäin miettimään kirjoittajan tapaa kritisoida todella paljon kaavoja ja niiden puutteita. Hänellä tuntui olevan selvä käsitys siitä, miten asioiden tulisi olla, mutta mielessäni pyörii kysymys, mihin tämä käsitys perustuu. Jaksoin kuitenkin urheasti lukea nuo sadat sivut lukuunottamatta noin kahdeksan sivun pätkää, jota ennen lopulta uuvuin.

Luennoilla oli myös omat kertansa, jolloin käsiteltiin saarnaa, mutta muuten niiden aiheet olivat kirjoista kohtalaisen erillään. Oli mukavaa saada niin paljon tietoa saarnasta ja verrata sitä aiemmin oppimaani tietoon muun muassa Isosta Raamatun tietosanakirjasta sekä STI:n saarnaa koskevasta luentosarjasta, jolle osallistuin syyskaudella. Itse olen muutamia kertoja saarnannut tai opettanut ja sitä haluaisin myös päästä tekemään lisää.

Huomasin, että liturgia kirjavine termeineen (kuten vaikka akklamaatio, epikleesi ja rubriikki) kiinnostaa minua suuresti, vaikka en käytännölliseen teologiaan päin olekaan suuntautumassa. Selkeä liturgisuus ei lisäksi ole ollut minulle kovinkaan omakohtainen hengellisyyden tapa, mutta janoan ymmärtää sitä paremmin.
 Oppimispäiväkirjaa tuli kirjoittaa noin 1–2 sivua per luento, ja meille oli annettu apukysymyksiä sitä varten. Tarkoitus oli kertoa esimerkiksi, mitä olimme oppineet ja mikä liittyi jo aiemmin oppimaamme. Päiväkirjaa tehdessäni huomasin luentosarjasta ehkäpä kaksi keskeistä toistuvaa teemaa ylitse muiden. Ensimmäinen oli vuorovaikutus: näytti siltä, että monilla asioilla oli taipumus vaikuttaa toisiinsa. Tällaisia käsitepareja olivat esimerkiksi liturgia ja oppi, liturgia ja kulttuuri, toiminta/teologia ja kirkkotila, hengelliset kuvat ja sana sekä hengelliset kuvat ja kulttuuri. Toinen havainto oli Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yllättävänkin huomattava vaikutus myös katolisen kirkon ulkopuolella. Esimerkiksi minulle paljastui, että monien muidenkin kirkkojen liturgisiin uudistuksiin oli tuo merkittävä kirkolliskokous jotenkin vaikuttanut. Katolinen kirkko kiinnostaa minua tutkimuskohteena ja olen parhaillani myös lukemassa Emil Antonin tuoretta kirjaa Vatikaani II:sta.

Ehkä opintojakson hauskin anti oli kuitenkin käytännön tehtävä, jossa tuli käydä havainnoimassa jotain jumalanpalvelusta ja raportoida, mitä tapahtuu, missä järjestyksessä ja miksi. Lisäksi tuli pohtia, miten yhteisön olemusta ja hengellisyyttä ilmennetään jumalanpalveluksessa ja millainen suhde palveluksella on kulttuuriin. Itsehän jo muutenkin harrastan tällaisia ekskursioita ja niiden raportointia, kuten tästäkin blogista näkyy. Olin siis innoissani ja päätin pistäytyä eräässä katolisessa lyhyessä messussa, jollaisessa en muistaakseni vielä ollut käynyt.

Jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä viimeinen käyttiksen kurssi tulee sisältämään.

Systemaattinen teologia: Moderni teologia

 Systemaattisesta teologiasta käsillä oli viimeinen neljästä kurssista. Työmäärältään se ei ollut hirvittävän suuri, mutta sitäkin enemmän aivonystyröitä työllisti yrittää ymmärtää, mitä luennoilla opetettiin. Kyseessä oli modernin teologian kurssi, ja aiheenamme olivat pääasiassa reformaation jälkeiset teologiset kehityskulut. Kurssi toi mieleen filosofian kurssin, esimerkiksi Kant sai tälläkin opintojaksolla suuren käsittelyn osakseen. Muita luennoilla käsiteltyjä aiheita olivat moderni ja postmoderni, uusi katolinen teologia (Vatikaani II oli tälläkin kurssilla hyvin tärkeä), pietismi, liberalismi ja konservatismi, ja uudet teologiset suuntaukset kuten poliittinen teologia, vapautuksen teologia ja feministiteologia. Kurssilla käsiteltiin kuitenkin myös eräitä vaikeaselkoisempia henkilöitä kuten Hegel ja Barth ja suuri joukko käsitteitä, esimerkiksi objektiivinen ontologinen idealismi.

Tavallaan janoaisin ymmärtää syvällisesti myös noita ajattelijoita ja termejä, ja kurssi auttoikin minua vihdoin edes jotenkuten sisäistämään, mitä ovat vaikkapa eksistentialismi ja essentialismi, samoin modernin ja postmodernin ero kirkastui. Toisaalta olen kuitenkin huomannut olevani monessa suhteessa hyvin klassinen ihminen, näin esimerkiksi taidemakuni suhteen. Myös teologiassa syvällinen kiinnostukseni tuntuu loppuvan reformaation aikakauteen eikä mene juurikaan sitä pidemmälle. En kuitenkaan sanoisi kurssia mielenkiinnottomaksi, vaikka parhaat kurssit systiksessä mielestäni ovatkin olleet kirkkoisien aikaa käsitellyt toinen ja reformaatiota käsitellyt kolmas.

Kurssilla ei tarvinnut lukea kirjaa, sen sijaan tentti koski luentoja. Tässä tuli kuitenkin ottaa huomioon, että pelkät luentodiat eivät riittäneet vaan alueeseen sisältyivät myös esimerkiksi myös kysymykset, joihin netissä vastailimme usean luennon alussa. Kurssi oli siis interaktiivinen, ja oppimisestamme arvatenkin yritettiin pitää huolta teettämällä meillä tehtäviä edellisen luennon aiheista.

Tentti hirvitti minua, vaikka olimmekin saaneet etukäteen tietoomme listan, josta tenttikysymykset tultaisiin valitsemaan. Lopulta kysymykset kuitenkin osoittautuivat odotettua paljon helpommiksi, ja pelättyäni jopa hylättyä lähdinkin tentistä huojentunein ja odottavaisin mielin.

Näin siis saatiin kaksi opintopistettä. Mutta yksi hankittiin vielä erillisellä ryhmäosiolla. Meidät jaettiin tietojeni mukaan kolmeen pienempään ryhmään, joissa kukin valmisti valitsemastaan aiheesta posterin ja esitteli sen muille. Aiheina oli erilaisia teologisia suuntauksia kuten poliittinen teologia, filosofinen teologia, feministiteologia ja radikaali ortodoksia, jonka valitsin omaksi aiheekseni. Kustakin aiheesta oli annettu kirjallisuutta, jota sai avukseen käyttää. Sikäli työn tekeminen ei kovinkaan vaikeaa ollut.

Valitsin radikaalin ortodoksian nimellä tunnetun liikkeen, koska otaksuin sen olevan suhteellisen helppo sisäistää. Näin olikin. Kyseessä on vasta viimeaikoina muotoutunut liike, joka haluaa ohjelmallisesti taistella modernia ja sekulaaria vastaan ja ammentaa esimodernista teologisesta ajattelusta.

Posterin tuli olla sisällöltään tiivis, ja materiaalin saamiseen itselleni riitti hyvin yhden artikkelin lukeminen ja toisen silmäily. Pyrin työssäni selkeyteen, minkä vuoksi tein tietyt valinnat ulkoasun suhteen, ja yritin tietoisesti ottaa aiheeseen hieman erilaisen näkökulman kuin ryhmämme toinen samasta aiheesta posterin tehnyt. Jouduin jättämään tietoa myös jonkin verran pois.

Siitä huolimatta että työ ei ollut iso, meni se minulla viime tippaan. Viimeistelin posteriani muistaakseni vielä pari tuntia ennen esitystä ja tulostettuani sen usealla arkilla ja käytyäni pikaisesti hakemassa evästä menin leikkaamaan ja teippaamaan sitä yliopiston käytävään. Edellinen ryhmä ehti jo lopettaa kun minä vielä ahersin ja omiakin ryhmäläisiäni ehti luokkaan paljon ennen kuin viimein, muutama minuutti ennen tunnin alkua, posterini oli valmis.

Työt esitettiin niin, että noin kolme ihmistä meni kerrallaan eteen (samasta aiheesta tehneet mieluiten samalla kertaa), ja sitten kukin sai viiden minuutin aikana kertoa posteristaan ja aiheestaan. Tämän jälkeen yleisö kiersi katsomassa tuotoksia ja sitten sai esittää kysymyksiä, teoriassa päävastuussa tästä olivat nimetyt opponentit. Töiden esittely toteutettiin kahtena päivänä niin, että toisena päivänä henkilö oli esittelyvuorossa, toisena taas opponenttina.

Koin itseni tyytyväiseksi työhöni ja sen myötä oli mukavaa päättää systiksen perusopinnot. Itse asiassa minulla taitaa olla perusopintoja enää seuraavassa periodissa, nimittäin viimeiset käyttiksen ja eksegetiikan kurssit. Tämän jälkeen aineopinnoista sekä valinnaisista ja soveltavista opinnoista tullee opiskeluni pääsisältö. Olen edelleen sen kannalla että otan eksegetiikan pääaineekseni ja lisäksi olen miettinyt yhtä kirkkohistorian sopivalta vaikuttavaa kurssia sekä kahta kurssia systiksestä, nimittäin patristiikkaa ja dogmatiikkaa koskevia.

Aijai, kun tämä vieläkin osaa olla niin kiinnostavaa! Palailkaamme asiaan taas seuraavan periodin jälkeen, nyt koetan hengähtää lomallani, vaikka mukanani on melko suuri määrä "vapaa-ajan lukemistoakin"...

Kokemuksia teologian opiskelusta 7: Uutta ja vanhaa

Toisen vuoden ensimmäinen periodi.

En ole enää fuksi! Toisaalta kivaa, toisaalta haikeaa. Ensimmäinen vuosi oli niin upea enkä saa sen alkuviehätystä ja kaikkia mahdollisia fuksiseikkailuja ja kokemuksia enää takaisin. Massaluennot ja peruskurssit ovat jotain, jotka lienevät myös pikkuhiljaa jäämässä menneisyyteen. Mutta eivät sentään aivan vielä.

Perusopintoja riittää kohtuullisesti vielä toisenkin vuoden alkuun. Ensimmäinen periodi sisälsi kohdallani Vanhaa testamenttia, reformaatiota ja varhaisten kristittyjen historiaa, lisäksi pääsin viimeisenä viidestä pääaineesta korkkaamaan käytännöllisen teologian. Näiden ohella intaannuin vielä ottamaan kreikan jatkokurssinkin. Periodissa oli mukava kattaus kiintoisia aiheita ja erityyppistä työskentelyä.

Raskausasteeltaan periodi toi mieleen ensimmäisen vuoden kolmannen periodin: toisen vuoden alku oli yllättävänkin työläs. Laskin, että luettavaa oli yli tuhat sivua – ja vaikka aloitinkin lukemisen jo kesällä ennen ensimmäistenkään luentojen alkua, pääsin loppuun vasta viimeisenä päivänä ennen eksegetiikan tenttiä. Tuona päivänä yksin kahlasin läpi yli 90 sivua. Kaikki tentit kuitenkin sujuivat mielestäni ihan hyvin (tosin tiedän vasta yhden tuloksen).

Käytännöllinen teologia: Uskonto yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan elämässä

Käytännöllinen teologia eli ”käyttis” oli suurilta osin sellaista, mitä olin odottanutkin. Keskeisiä teemoja ovat uskonnon rooli nykymaailmassa, kyselyihin ja haastatteluihin perustuvat tutkimukset ja tilastot sekä kirkon hallinto. Meille pääasiassa luennoinut Kati Niemelä esitti meille seuraavanlaisen käytännöllisen teologian määritelmän: ”Käytännöllinen teologia tutkii yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan uskonnollista toimintaa sekä teologian soveltamista käytäntöön.” Pekka Lundin luennolla puolestaan verrattiin ja todettiin, että erotuksena systemaattiseen teologiaan, joka analysoi kirjoitettua teologiaa, käytännöllinen teologia ”sallii ajatuksen teologian rakentamisesta, luomisesta, siis ajankohtaisesta teologisesta tulkitsemisesta”.

Käyttiksen opinnoissa verkkokalvoilleni tuli lukuisia tilastoja ja diagrammeja, jotka käsittelivät esimerkiksi ihmisten rukousaktiivisuutta tai ajatuksia abortista. Tarkasteltava alue vaihteli Suomesta lähes koko maailman mittakaavaan. Tässä kohtaa käyttis ehkä jossain määrin muistuttaa myös uskontotiedettä.

Kiintoisa havainto kurssilla oli, että suurilta osin tilastot vahvistivat minun aiemmat kokemukseni ja intuitioni oikeiksi: esimerkiksi että naiset ovat yleisesti miehiä uskonnollisempia ja että Ruotsi on Suomea selvästi vähemmän uskonnollinen/kirkollinen. Monesti olin jo kyennyt aistimaan yhteiskunnasta ja siinä käytävästä keskustelusta sen, minkä tilastot minulle tieteellisesti esittivät. Toki oli myös joitakin asioita, joissa huomasin tilastojen valossa olleeni väärässä.

Toinen mielenkiintoinen huomio on, että käyttiksessä fokus näyttää mitään muuta neljää ainetta enemmän olevan juuri ev.-lut. kirkossa. Eräs materiaaleista, jotka luimme, käsitteli nimenomaisesti vain kirkon hallintoa, ja toinen oli nimeltään ”Haastettu kirkko”, mikä kuvailee myös hyvin teoksen sisältöä. Tämän huomioon ottaen saatan ehkä hieman enemmän ymmärtää ihmisiä, jotka yhdistävät kirkon ja teologisen tiedekunnan ja pitävät teologista tiedekuntaa tunnustuksellisena paikkana. Toki ev.-lut. kirkon korostetulla asemalla käyttiksessä saattaa olla omat oikeutetutkin syynsä, mutta se jäi minua silti mietityttämään.

Kurssi koostui luennoista, kahdesta ryhmätyötehtävästä sekä tentistä, jonka sijaan sai tehdä myös oppimispäiväkirjan. Itse valitsin tentin, sillä kirkkohissassa minulla oli jo yksi oppimispäiväkirja tehtävänä. Kurssilla oli ilmeisesti jonkinasteinen läsnäolopakko, jonka yksityiskohdista minulla ei kuitenkaan ole enempää tietoa.

Ryhmätöistä toisessa meidän piti vastata kolmeen tehtävänantoon siten, että jokaisessa kolmessa kohdassa olevista a- ja b-vaihtoehdoista valitsimme toisen. Kirkon hallintoon liittyvistä tehtävänannoista esimerkiksi meidän ryhmämme valitsi kirkkolain muutosaloitetta, seurakuntavaaleissa ehdolle asettumista ja hautausmaan perustamista koskevat tehtävänannot. Toisessa ryhmätyössä meidän tuli seurata eri medioita kahden viikon ajan ja kirjata ylös havaintomme. Tehtävämme oli tarkkailla uskonnon näkymistä mediassa valitsemistamme näkökulmista käsin. Teimme siis eräänlaisen pienimuotoisen tutkimuksen ja sitten vertasimme sitä jo olemassaoleviin tutkimuksiin.

Mielestäni käyttis ei ollut erityisen mielenkiintoista kirkon hallinnon osalta, mutta uskonnollisuustutkimuksia ja uskonnon näkyvyyttä koskeva osuus kyllä oli hyödyllistä tietoa saada. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä kaksi muuta käyttiksen kurssia tuovat tullessaan.

Eksegetiikka: Vanha testamentti

Tämä kurssi kiidätti meidät yli kahden tuhannen vuoden taa Vanhana testamenttina tunnetun kirjakokoelman, Israelin kansan ja Palestiinan maan pariin. Loimme silmäyksen Vanhaan testamenttiin ja sen teologiaan, mutta arkeologia tuntui saavan tällä kurssilla vielä suuremman osan kuin mitä sillä oli ollut viimevuotisella Uuden testamentin kurssilla.

Kurssin aikana niin luentojen kuin kirjallisuuden kautta kohtaamani keskeiset väitteet on helppo tiivistää: Vanha testamentti on pitkän toimitustyön aikana syntynyt ja varsin myöhään lopullisen muotonsa saanut kirjallinen teos, joka on suurilta osin laitettu vastaamaan 500-luvun eaa. pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen muotoutuneita teologisia tavoitteita. Täten Vanhaa testamenttia pidetään historiaa kuvatessaan melko epäluotettavana lähteenä ja usein arkeologian katsotaan antavan asioiden laidasta todenmukaisemman kuvan. Israelin kansan katsotaan alun perinkin syntyneen Palestiinassa, ainakin todennäköisemmin kuin että se olisi tullut Egyptistä Mooseksen johdolla. Siihen, että Israel olisi ollut monoteistinen varhain, esimerkiksi Mooseksen aikana, ei uskota.

Jos jotain tekivät, niin nämä selkeät väitteet ainakin laittoivat minut ajattelemaan. Vanhan testamentin myöhäisyydestä ja muokkaantumisesta aikojen saatossa en esimerkiksi kirjallisuuden kautta saanut mielestäni juuri ollenkaan varsinaisia argumentteja, eräällä luennolla kurssia pitänyt Juha Pakkala tosin näytti erään käsikirjoituksen, johon ilmeisesti oli tehty lisäys. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän argumentteja enkä suoraan uskonut ajatusta pitkästä toimitustyöstä. Jos esimerkiksi ajatus siitä, että jonkin VT:n kirjan taustalla on monia eri lähteitä, perustuu yksinomaan siihen, että siinä näyttää olevan erilaisia tyylejä ja sanavalintoja yms., ei se vielä minua vakuuta.

Sen sijaan kysymys arkeologiasta ja siitä, tukeeko se Vanhaa testamenttia, on toisenlainen. Pakkalan mukaan useinkaan se ei tue. Samanaikaisesti kurssin aikana pistäydyin kuitenkin toisinaan Suomen teologisen instituutin luennoilla, jossa tutkija Timo Eskola puolestaan väitti jotain sen suuntaista, että kaikki keskeiset arkeologiset löydöt tukevat Vanhaa testamenttia. Eskola myös esitti monia löytöjä väitteidensä tueksi. Usein hän ja Pakkala (tai vähintäänkin eräs kirjoistamme, joissa Pakkala oli ollut kirjoittajana) näkivätkin samat löydöt mielenkiintoisesti hyvin eri valossa.

Itse pidän tärkeänä periaatteena sitä, että jos joltakin teksteissä esitetyltä tapahtumalta, asialta tai henkilöltä puuttuvat arkeologiset todisteet, ei tämä vielä osoita tekstejä vääriksi. Toisaalta jos, kuten kurssin kautta esitettiin, esimerkiksi Israelin Egyptistä tulolle tai Daavidin suurelle valtakunnalle ei ole pitäviä arkeologisia todisteita, en halua tätäkään sivuuttaa. Itse uskon edelleen Egyptistä lähtöön, mutta suostun myös tunnustamaan, että se jää minulle arkeologian osalta uskon asiaksi, jos todellakin meille annettiin löytöjen osalta kokonaisvaltainen kuva. Uskoni kumpuaa tällöin muista yhteyksistä.

Minusta oli hienoa, että Pakkala itse korosti useampaan kertaan ajatusta, että meidän tulee muodostaa oma käsityksemme ja että hän ei ole välttämättä oikeassa. Luennoilla ei esitelty mitään absoluuttisia totuuksia vaan tieteen tutkimustuloksia. Tärkeää oli hänen mukaansa tehdä itselle selväksi suhde näihin teksteihin, ja meille sanottiinkin, että teologin on hyvä lukea VT ainakin kerran läpi. Joskus kuulee sanottavan, että teologisesta on selvitty läpi ilman että on kertaakaan tarvinnut avata Raamattua. Tällä kurssilla kuitenkin me saimme kaksikin lukuläksyä Raamatusta ja toisen ilmeisesti osasimme niin huonosti, että siitä tuli tehtävä tenttiin! Raamatunlukuun siis kannustettiin.

Kurssilla oli erittäin tiukka läsnäolovelvoite. Periaatteessa pois luennoilta sai olla kerran, mutta jos oli kaksi kertaa, sai asian korvattua kirjoittamalla referaatin erään ylimääräisen kirjan kappaleesta. Jos oli poissa kolme kertaa, täytyi osallistua kirjatenttiin, johon tuli kurssin peruskirjallisuuden lisäksi vielä yksi monisatasivuinen kirja lisää.

Minulle kirjoissa ja luennoilla esille tulleet asiat olivat pääosin jo entuudestaan tuttuja, kurssi enemmänkin syvensi tietämystäni. Ainoastaan yksi kirjoista oli enemmän uutta tietoa sisältävä. Tenttiin kävin kaikki kirjat läpi, mutta koe oli yllättävänkin helppo, ehkä helpoin koko yliopistoaikana. Se sisälsi lähes pelkästään monivalintatehtäviä, esseetä ei ollut. Olin valmis muistaakseni noin 20 minuutin kuluttua.

Eksegetiikka vaikuttaa edelleen kiinnostavalta ja luulen, että tulen ottamaan sen pääaineekseni. Tämän kurssin jälkeen minulle kuitenkin viimeistään kirkastui, että luultavasti valitsen kuitenkin Uuden testamentin eksegetiikan. Minulla on sen suhteen paremmat etukäteistiedot ja tunnen jonkin verran paremmin sen tutkimusta ja tieteellistä keskustelua. Jo Uusi testamentti tullee teettämään minulla hyvin paljon töitä, mutta epäilen, että Vanha testamentti teettäisi vieläkin enemmän, olkoonkin, että myös se on tavattoman kiintoisa teos.

Kirkkohistoria: Varhaisia kristittyjä ja esseen valmistelua

Kirkkohistorian osalta saimme mielenkiintoisesti valita kolmesta luentosarjasta yhden, jolle osallistuisimme. Minä aioin aluksi ottaa sarjan, joka keskittyisi kristinuskon globaaliin historiaan, mutta päädyin kuitenkin valitseman englanninkielisen, Juliette Dayn pitämän luentosarjan, joka käsittelisi ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kristittyjä.

Kurssi oli mielenkiintoinen, vaikka aluksi ehkä olinkin vähän jännittänyt sen kieltä. Dayn englanti oli kuitenkin vaivatonta seurata ja koinkin pian, että tämä valinta oli kannattanut tehdä. Sain kurssin aikana monia oivalluksia ja päivityksiä tietoihini, jotka minulla varhaisista vuosisadoista oli. Kurssi pyrki lähestymään monessa kohtaa aivan tavallisia historian ihmisiä. Luentokertojen aiheina olivat esimerkiksi orjat, lapset, pyhiinvaeltajat ja marttyyrit mutta myös piispat ja jopa kuolleet. Aihealue oli mukavan lähellä eksegetiikan aluetta ja tietysti etenkin patristiikkaa, jotka kumpikin kiinnostavat suuresti.

Kurssille houkutteli myös se, että tenttiä ei lainkaan ollut. Sen sijaan teimme oppimispäiväkirjoja, joihin joka luentokerrasta tuli kirjoittaa noin 200 sanaa siitä, mitä luennolla oli käsitelty ja mitä niillä oli opittu.

Itse luennot noudattivat usein samaa kaavaa: aluksi opettaja puhui päivän aiheesta ja sai tehdä muistiinpanoja, sitten seurasi ryhmäkeskusteluosuus, jossa jokainen ryhmäläinen luki yleensä aikalaislähdemateriaalia ja huomioi tekstistä tietyt seikat, joista sitten yhdessä keskusteltiin. Joku ryhmästä oli johtaja, joka vastasi tarvittaessa opettajalle ryhmän puolesta. Nämä pääosin englanninkieliset keskustelut olivat mielenkiintoinen lisä eivätkä olleet lainkaan niin pelottavia kuin voisi luulla. Toisinaan katsoimme myös videomateriaalia, mieleen jäi erityisesti dramatisointi muinaisen Rooman kilpa-ajoista. Ne olivat muuten hengenvaarallista puuhaa!

Tämän periodin aikana meidän myös tuli aloittaa lähteen ja tutkimuskirjallisuuden etsintä vielä tänä vuonna palautettavaksi tarkoitettua esseetä varten. Meidän piti siis valita jokin kirkkohistoriallinen lähde ja sitten kirjoittaa sen pohjalta, pääpainona on nimenomaan lähde itse eikä esimerkiksi jokin aihe niin kuin edellisessä esseessä.

Minä päädyin valitsemaan Areioksen eräälle piispalle kirjoittaman kirjeen noin vuodelta 321. Edellisen esseeni oli tehnyt Jehovan todistajien edeltäjistä, nyt liikun osittain samalla maaperällä. Nimittäin harhaoppiseksi julistetun Areioksen käsitys siitä, että kolminaisuusoppi ei ole totta, muistuttaa paljon Jehovan todistajien nykyistä oppia. Onpa Jehovan todistajia sanottu moderneiksi areiolaisiksi.

Löysin Areioksesta myös viime kertaa paremmin tutkimuskirjallisuutta, missä Day minua ystävällisesti auttoi. Olen jo aloittanut kirjallisuuden lukemisen ja joutessani myös käänsin Areioksen kirjeen kreikasta suomeksi, tätä voinen käyttää löytämäni englanninkielisen käännöksen ohella.

Systemaattinen teologia: Johdatus reformaation teologiaan

Systiksessä pomppasimme vielä lähemmäs nykyaikaa, nimittäin keskiajalle ja uuden ajan alkuun. Edellinen kurssi oli käsitellyt varhaista kristillistä teologiaa, mistä oli luontevaa jatkaa eteenpäin ajallisesti seuraaviin merkittäviin kristillisen teologian vaiheisiin. Vaikka kurssin nimi viittasi nimenomaan reformaatioon, luennoista käytettiin kuitenkin huomattavan suuri osa nimenomaan reformaatiota edeltävän keskiajan teologian esittelyyn.

Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen: Olli-Pekka Vainion johdolla kävimme läpi lukuisia ajattelijoita Anselm Canterburylaisesta ja Tuomas Akvinolaisesta Martti Lutheriin ja Jean Calviniin, tutustuimme useisiin teologisiin termeihin kuten forenssinen ja effektiivinen vanhurskautus, Quadriga ja predestinaatio sekä loimme silmäyksen keskeisiin koulukuntiin ja tahoihin, esimerkiksi skolastiikkaan, humanismiin ja tietenkin protestantismiin. Saimme myös erityisesti kirjan kautta jonkin verran historiallista tietoa, joka toimi hyvänä viitekehyksenä teologian ymmärtämiselle.

Tenttikirjanamme toimi Scott Hendrixin ja Gunther Gassmannin Johdatus luterilaiseen tunnustukseen, joka oli ajatuksia herättävä lukukokemus. Sain kirjan kautta paljon uutta tietoa ja vahvistuksia jo ennalta hallitsemilleni asioille. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka tiedollisesti ymmärrykseni luterilaisuudesta kasvoikin kirjan lukemisen myötä, huomasin sydämessäni ymmärtäväni kyseistä liikettä ehkä vieläkin vähemmän. Melkein jokaisesta kirjan aiheesta (esimerkiksi ehtoollisesta, kirkosta, Jumalan ennaltamääräämisestä, synnistä ja pelastuksesta) kirja herätti kosolti lisäkysymyksiä. Minusta kirjan kuvaamat luterilaiset tunnustuskirjat ja luterilainen ajattelu vaikuttivat toisinaan jopa ristiriitaisilta joko itsensä tai Raamatun kanssa. Korostan kuitenkin, että ne eivät sitä toki välttämättä ole: voi olla, että minä vain tarvitsisin rutkasti lisäaikaa kysymysteni selvittelyyn esimerkiksi jonkun tunnustuksellisen luterilaisen pastorin kanssa. Ehkä silloin monet asiat voisivat näyttäytyä helpommin ymmärrettävinä, mutta nyt kuitenkin olen jokseenkin ymmälläni.

Olen toisinaan miettinyt pääaineekseni myös systistä, mutta sen suhteen voin todeta ainakin, että pohjatietoni tästä aineesta ovat paljon vähäisemmät kuin eksegetiikasta. Minulle on toisinaan jopa tuottanut jonkin verran vaikeuksia sisäistää systiksen joskus hyvinkin monimutkaisia teologisia ja filosofisia rakennelmia. Vaikka en systistä ottaisikaan pääaineekseni, olen kuitenkin aikeissa opiskella siitä joitakin opintojaksoja. Lisäksi olen laatimassa itselleni eräänlaista teoslistaa, joka kattaa keskeisiä kristikunnan ajattelijoita aina ensimmäiseltä vuosisadalta reformaatioon asti. Saa nähdä, tuleeko näiden tärkeimpinä pitämieni teosten lukemiseen kulumaan koko elämä.

Luukkaan kreikka: Haarukkapaloja evankeliumista ja Apostolien teoista

Tämä taisi olla ensimmäinen aineopintojaksoni yliopiston aikana. Ilmoittauduin mukaan osittain siksi, että tämä kurssi vaikutti ennakkotietojen perusteella kohtuullisen helpolta tavalta ansaita viisi opintopistettä.

Kuten nimestäkin voi päätellä, paneuduimme kurssilla tiettyihin kohtiin Luukkaan evankeliumista ja Apostolien teoista. Meitä opetti peruskurssin oppikirjaakin kirjoittanut Jarmo Kiilunen, joka johdatti meitä syvällisesti läpi valittujen raamatunpaikkojen, joihin sisältyivät esimerkiksi kertomus kirkastusvuoresta ja Luukkaan kahteen teokseensa kirjoittamat prologit.

Kävi ilmi, että Luukkaan kreikka oli aika haastavaa ja monet rakenteet vaativat jonkin verran pureskelua. Viimeistään asiantuntevan opettajan ohjauksella nekin kuitenkin avautuivat ja ymmärrykseni kreikan kielen moninaisuudesta ja käyttötavoista syveni.

Luukkaalle tyypillisiä ovat rakenteista erityisesti participium coniunctum, genetivus absolutus ja accusativus cum infinitivo. Kielessään hän käyttää melko paljon Septuagintassa, Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä, esiintyviä ilmauksia. Lisäksi meille esiteltiin Luukkaan mielisanastoa, jota hänellä esiintyy useammin kuin muilla evankelistoilla tai Paavalilla.

Kerran viikossa olleiden Luukkaaseen keskittyvien luentojen lisäksi tentissä sai suorittaa osan Matteuksen evankeliumista. Käytännössä siis luin itsenäisesti noin kolme viidesosaa Matteuksen evankeliumista ja vastasin tentissä myös tältä alueelta olevaan osuuteen. Matteuksesta kertyi kolme ja Luukkaasta kaksi opintopistettä.

Tentti oli melko samanlainen kuin peruskurssillakin oli ollut: meidän tuli sekä Luukkaan että Matteuksen osalta kääntää katkelmia ja määritellä niistä tiettyjä sanoja. Lisäksi oli kuitenkin katkelma, jota piti kommentoida toisaalta sen suhteen, mitä Luukkaalle tyypillisiä piirteitä katkelmassa oli, ja toisaalta sen suhteen, miten hyvää kreikkaa katkelma oli.

Tämä kurssi oli niin sanotun kreikan jatkokurssin A-osa. Aion käydä myös B-osan, joka sijoittunee kevääseen. Olen edelleen kreikasta innoissani ja tuntuu, että tämän kielen lukeminen ja kääntäminen sujuu vieläkin erittäin hyvin. Matteusta kreikaksi lukiessani ymmärsin lähes koko ajan, mistä tekstissä oli kysymys, vaikkakin tekstien tunteminen ennalta auttaa asiaa.

***

Ensimmäinen periodi sisälsi paljon työtä – ehkä seuraava on vähän helpompi. Kun opintojen lisäksi elämässäni on ollut vielä paljon muutakin, esimerkiksi erilaisia tapahtumia ja ajanviettoa ystävien kanssa, on kalenterini ollut hyvin täysi jo pitkän aikaa. Omalla tavallaan se on tietysti hauskaakin.

Tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa siis aiheina tiedossa ainakin kirkkohissan esseetyöskentelyä, liturgiaa, saarnaa ja pyhiä toimituksia sekä modernia teologiaa. Palatkaamme!

Yhteiskunnallista pohdintaa kristillisesti höystettynä

Maahanmuutto, pakolaisuus ja näihin liittyvät asiat puhuttavat tällä hetkellä Suomea varsin paljon. Itse olen jo lähes menettänyt mielenkiintoni ottaa kantaa kyseiseen keskusteluun. Olen alkanut kyllästyä siihen, että näitä asioita kohtaa melkein kaikkialla ja usein vieläpä kyllästettynä taitavalla retoriikalla, jolla ei välttämättä ole varsinaisen argumentaation kanssa paljoa tekemistä. Toki keskustelussa lienee mukana paljon myös varteenotettavaa ja järkevää.

Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kirjoitan joitakin ajatuksiani ja heitän mukaan muutamia näkökulmia. Teen heti alkumetreillä selväksi, että tarkoitukseni EI ole: 1) antaa kokonaiskuvaa ajattelustani tämän asian suhteen tai esittää aiheeseen liittyvän problematiikan kokonaiskuvaa, eikä 2) ottaa kantaa siihen, miten Suomen valtion tai minkään muun valtion tulisi toimia käsillä olevassa tilanteessa, tai millään muotoa vedota valtiovaltaan, jotta se tekisi käsitysteni mukaisesti. Minkä kirjoitan, sen haluan kirjoittaa yksityishenkilönä, kristittynä ja vain joitakin huomioita esille nostaen. En siis pyri esittämään ratkaisua olemassa oleviin ongelmiin, siihen minulla ei yksinkertaisesti perehtyminen, osaaminen tai kapasiteetti riitä.

Haluan pitää Raamattua maailmankatsomukseni perustana. Tästä johtuu, että minulla on myös halu pyrkiä arvioimaan Raamatun valossa kaikki, mitä elämässäni kohtaan. Näihin asioihin kuuluvat esimerkiksi kirkossa kohtaamani opetus ja keskustelussa esitetyt argumentit, mutta myös ilmiöt, ideologiat ja aatteet.

On helppoa nimetä lukuisasti erilaisia termejä, joiden kanssa olen joutunut kosketuksiin, ja joihin haluan tätä raamatullista koettelua soveltaa. Niinpä ajattelin käsitellä niitä tässä kirjoituksessa omien otsikoidensa alla.

Maahanmuutto

En vastusta maahanmuuttoa ilmiönä. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt Raamatusta mitään sellaista, mikä antaisi minulle syyn olla "muukalaisten" maahantuloa vastaan. Mooseksen kirjoissa puhutaan muukalaisista lukuisia kertoja.

Älä sorra äläkä ahdista muukalaista, sillä te olette itse olleet muukalaisina Egyptin maassa. (2. Moos. 22:21)

Muukalaista älä sorra, sillä te tiedätte muukalaisen mielialan, koska itsekin olette olleet muukalaisina Egyptin maassa. (2. Moos. 23:9)

Kun muukalainen asuu luonasi teidän maassanne, älkää sortako häntä. Muukalainen, joka asuu teidän luonanne, olkoon niinkuin maassa syntynyt teikäläinen. Rakasta häntä niinkuin itseäsi, sillä tekin olitte muukalaisina Egyptin maassa. Minä olen Herra, teidän Jumalanne. (3. Moos. 19:33–34)

5. Mooseksen kirjassa julistetaan jopa näin vahvasti:

Kirottu olkoon se, joka vääristää muukalaisen, orvon tai lesken oikeuden. Ja kaikki kansa sanokoon: 'Amen'. (5. Moos. 27:19)

Vielä vähemmän löydän Uudesta testamentista syytä vastustaa maahanmuuttoa. Hieman eri asia toki ovat monet maahanmuuton seuraukset, jotka sisältävät myös todellisia ongelmia. Siirtolaiset ja pakolaiset saattavat esimerkiksi tehdä rikoksia tai elää liiallisesti sosiaalituen varassa. Ratkaisu näihin ongelmiin ei kuitenkaan ole mielestäni ensisijaisesti maahanmuuton itsensä kieltäminen, sillä pidän sitä sinänsä neutraalina ilmiönä.

Itse voisin, jos poliittisesti kantaa ottaisin, kannattaa jotain seuraavan mallin suuntaista:

1. Sallitaan muualta muuttavien ihmisten maahantulo sillä ehdolla, että he noudattavat maan lakeja.

2. Jos näin ei tehdä, vaan maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, tulee heitä nuhdella, selkeästi ilmaista heidän rikkoneen lakia ja antaa asianmukaiset rangaistukset. Heitä tulee uutterasti valistaa, kehoittaa vastuulliseen kansalaisuuteen ja rehelliseen työntekoon.

3. Jos lainrikkominen ja epäjärjestyksen aiheuttaminen eivät vieläkään lopu, täytyy järjestyksen vuoksi harkita maasta poistamista.

Mielestäni paras ratkaisu ei ole maahanmuuton itsensä kieltäminen, sillä myös vastuullista maahanmuuttoa tapahtuu. Itse toivotan vastuulliset maahanmuuttajat riemulla maahan sisään, vastuuttomia tai vastuuttomaksi käyviä kokisin tarpeelliseksi kärsivällisesti opastaa, nuhdella ja kurittaa, mutta maasta poistamista tai maahantulon kieltämistä ei mielestäni pitäisi tarvittaessa pelätä tehdä. Kannatan siis enemmän jonkinlaista ”seulontamallia” kuin maahanmuuton kieltämistä kokonaan tai suoremmin. Tämä siksi, että vastuullisten maahanmuuttajien ja heidän lisäämisensä uskon hyödyttävän maatamme paitsi taloudellisesti ja työvoiman suhteen, myös muilla tavoin.

Ymmärrän hyvin senkin, että tällainen ”seulontamalli” olisi luultavasti hyvin työläs, kuormittava ja resursseja vievä enkä ehdotakaan sitä valtiollemme, se on vain omaa filosofiaani. Se ei olisi valtiollisena mallina ongelmaton. Periaatteesta kuitenkin vastustan yksityishenkilönä myös yleistämistä, jossa joukon x yhden edustajan ominaisuudet yleistetään hätäisesti koskemaan kaikkia joukon x jäseniä. Tällaista virheellistä argumentaatiota esiintyy suomalaisessa keskustelussa valtavasti, samoin myös maahanmuuttajakeskustelussa. Jos maahanmuuttaja vaikka raiskaa jonkun, on tästä lyhyt askel ruveta ajattelemaan kaikkia maahanmuuttajia raiskaajina. Kummasti sitten jos suomalaissyntyinen raiskaa jonkun, ei tämä aiheuta samanlaista reaktiota. Ja vielä voi tuntua erikoiselta, jos ulkomailla asuvan suomalaisen rikos yleistettäisiin koskemaan kaikkia suomalaisia.

Keskusteluun tarvittaisiin mielestäni yleisellä tasolla johdonmukaisuutta, todenmukaisuutta ja eritoten argumentaatiotaitoja.

Monikulttuurisuus

Monikulttuurisuudella tarkoitetaan "useaan kulttuuriin liittyvää tai usean kulttuurin piirteitä sisältävää asiaa". Sitä voidaan käyttää synonyymina kulttuuriselle monimuotoisuudelle sekä tähän liittyvään poliittiseen ohjelmatyöhön ja poliittiseen kokonaisnäkemykseen tämän hallinnasta. (Wikipedia.)

Ongelma monikulttuurisuuskeskustelussa on ensinnäkin se, että ihmiset saattavat tarkoittaa termillä ”monikulttuurisuus” aivan eri asioita. Saattaa jopa olla, että se monikulttuurisuus, jonka puolesta Kansalaistorilla jokin aika sitten osoitettiin mieltä, oli jotain tyystin muuta kuin se monikulttuurisuus, jota tätä ennen oli julkisesti vastustettu ja vastustetaan edelleen. Itse olen saanut seuraavanlaisen kuvan (joka saattaa toki olla virheellinenkin). Monikulttuurisuus voi tarkoittaa joko sitä, että monen eri kulttuurin edustajia elää samalla alueella TAI sitä, että samalla alueella on useita erilaisia järjestelmiä, pelisääntöjä, toimintamuotoja ja lakeja alueella elävien kulttuurien mukaisesti.

Katsotaan Raamattua. Paitsi että Mooseksen kirjat näyttävät sallivan eri kansoihin kuuluvien elävän samalla alueella, asetetaan myös määräyksiä.

Ja jos joku muukalainen asuu sinun luonasi ja tahtoo viettää pääsiäistä Herran kunniaksi, niin ympärileikkauttakoon kaikki miehenpuolensa ja sitten käyköön sitä viettämään ja olkoon silloin niinkuin maassasyntynyt. Mutta yksikään ympärileikkaamaton älköön siitä syökö. Sama laki olkoon maassasyntyneellä ja muukalaisella, joka asuu teidän keskuudessanne." (2. Moos. 12:48–49)

Ilmaus "Sama laki" kiteyttää hyvin muutakin Mooseksen kirjojen opetusta. Myöskään muukalaiset eivät saaneet syödä verta, kuolemanrangaistus koski myös heitä, jos he uhrasivat Molokille tai pilkkasivat Herran nimeä. Summaten siis: muukalaisia ei saanut sortaa, vaan heidän tuli olla niin kuin maassa syntyneiden 'teikäläisten'. Mutta heidän oli myös noudatettava samaa lakia kuin israelilaisten.

Samaa mieltä olen myös minä nykypäivän suhteen. Maahanmuuttajien on noudatettava sen maan lakia, johon he muuttavat. Jos heidän kulttuurissaan on jotain tämän uuden maan lakien vastaista (esim. tapa varastaa), siitä on luovuttava.

Siten vastaus kysymykseen: ”Onko paha asia, jos kahdesta tai useammasta eri kulttuurista tulevat ihmiset ja heidän kulttuurinsa yleensäkin elävät samalla alueella?” on mielestäni Raamatun valossa kielteinen. Mutta vastaus kysymykseen: ”Tulisiko maassa olevilla kulttuureilla olla kullakin omat lakinsa, järjestelmänsä ja toimintamuotonsa?” on ainakin jossain mielessä myös kielteinen. Jos maassa onkin monta kulttuuria, tulisi kuitenkin käsittääkseni olla yksi vallitseva järjestelmä, johon maahanmuuttajatkin mukautuvat.

Mutta edelleen on tärkeä kysymys: Saavatko maahanmuuttajat säilyttää kulttuuristaan ne piirteet, jotka eivät ole millään tavalla ristiriidassa uuden asuinmaan lakien kanssa?

Jos vastaus on ei, haluaisin mielelläni saada sille raamatulliset perusteet.

Minä kysyn: Miksi kulttuurit olisivat niin arvokkaita, että niiden sekoittuminen toisiinsa olisi pahempi asia kuin esimerkiksi pakolaisiksi aikovien kuoleminen kotimaihinsa tai maailman kulttuurien eristäytyminen toisistaan niin, että käytännössä minkäänlainen syvempi vuorovaikutus ei olisi mahdollista? Mikä tekee juuri kulttuureista niin korvaamattomia? Mikä on syy siihen, että niistä ja niiden ainutlaatuisuudesta täytyy pitää kiinni kynsin ja hampain?

Voidaan sanoa, että Jumala on luonut kulttuurit, ja ne ovat siksi arvokkaita. En suoraan kiistäkään tätä, sillä en ole Raamatun opetuksesta tämän suhteen niin perillä. Esimerkiksi Baabelin tornilla kielet sekoitettiin, mikä voinee toimia argumenttina kansakuntien olemassaolon tarkoituksenmukaisuuden puolesta. Jumala on todella säätänyt ihmissuvulle määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat ja määrännyt kansojen rajat.

Mutta muutoksia on kyllä historiassa tapahtunut huomattavasti. Kulttuureita on noussut ja niitä on kaatunut. Mielessäni onkin paljon, paljon kysymyksiä, joihin haluaisin saada kulttuurien sekoittumista vastustavien vastauksia: Missä vaiheessa voidaan katsoa uuden kulttuurin syntyneen? Milloin on eriydytty tarpeeksi kauas jostain ”emokulttuurista”, jotta käsillä onkin aivan uusi kulttuuri? Tämä on tärkeä kysymys pohdittaessa monikulttuurisuutta. Sillä silloin kun on vielä kyse yhdestä kulttuurista, ei sen sisällä olevien ihmisten rinnakkaiselo liene uhka laisinkaan. Mutta sitten kun on syntynyt uusi kulttuuri, sen sekoittuminen takaisin vanhaan lienee jo erittäinkin paha asia?

Onko eriytyminen itsessään hyvä vai paha asia? Voisi kuvitella, että jos kahden eri kulttuurin sulautuminen yhteen on huono asia, eriytyminen olisi toivottava kehityssuunta, ehkä jopa Jumalan organisoima? Mutta eikö eriytymisessäkin arvokkaana pidetty kulttuuriperintö kärsi, kun vanha kulttuuri joutuu eriytymään uusiksi ja saattaa vanhassa muodossaan kokonaan lakata olemasta?

Entä sitten yhteen sulautuminen, jota sitäkin saatetaan pitää niin pahana asiana? Onko joku todella sitä mieltä, että esimerkiksi meidän 2000-luvun suomalaisessa kulttuurissamme ei ole aineksia mistään muusta kuin yhdestä lähteestä? Itse en ole tältä osin kulttuuriamme tutkinut, mutta pidän tällaista teoriaa hyvin epätodennäköisenä sen perusteella, mitä maailmasta ymmärrän. Kulttuurit kohtaavat, omaan kulttuuriin omaksutaan vieraita aineksia. Historia osoittaa tämän mielestäni selvästi. Jos tämä on paha asia, niin eikö meidän suomalainen kulttuurimmekin (olettaen, että senkin kohdalla on tapahtunut eri ainesten sulautumista) ole jo pahoin turmeltunut? Eikö meidän tulisi taistella sitä vastaan, joka tänä päivänä on mukamas ”suomalainen kulttuuri”, ja pyrkiä löytämään vain se aito ja alkuperäinen? Sekoittamaton ja jakamaton. Sen voisin tosin kuvitella olevan hyvin hankala juttu.

Toisaalta voidaan myös kysyä: Mikä lasketaan kulttuuriksi? Miksi puhumme suomalaisesta kulttuurista emmekä esimerkiksi savolaisesta, varsinaissuomalaisesta ja hämäläisestä kulttuurista? Entä isommat mittasuhteet? Itse asiassa sellainen termi kuin ”länsimainen kulttuuri” onkin olemassa ja sillä viitataan laajempaan kokonaisuuteen. Tulisiko meidän pyrkiä säilyttämään nimenomaan länsimainen, suomalainen vai savolainen kulttuuri? Jos ajattelemme, että jokaisella kulttuurilla tulisi olla oma alueensa, täytyisi meidän myös jotenkin kyetä rajaamaan nuo kulttuurit. Haluan vilpittömästi kysyä: Miten teemme sen?

Ovatko kulttuurien eriytymiset ja yhteensulautumiset siis huonoja asioita vai eivät? Fakta on, että niin on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Jos Raamattu todella sanoo, että tämä on paha asia, lienee synti ja syyllisyys tällöin maan päällä hyvinkin suuri? Tunnustan, että en osaa Raamattua tältä osin ulkoa, ja minulle saa vapaasti esittää kohtia, jotka ovat tässä esittämääni käsitystä vastaan. Sitten voin arvioida kantaani uudelleen. Perusteluksi minulle kelpaavat laadukkaat argumentit.

Mutta palatakseni kulttuuriin itseensä ja sen ihannointiin, voin kertoa oman suhteeni kulttuuriin.

En ole erityisen isänmaallinen. En usein koe suurtakaan kansallistunnetta kansallisina juhlapäivinä tai muistellessani Suomen sotia. En joudu erityiseen kunniallisuushurmokseen muistellessani Suomen historiaa, enemmänkin historia kiinnostaa minua muista syistä. En tunne suuria tuntemuksia esimerkiksi katsoessani, kun suomalainen menestyy urheilussa.

Suomalaisessa kulttuurissa on kyllä asioita, joista pidän, näiden joukossa esimerkiksi eräät suomalaiset ruuat, kansallismaisemat, musiikilliset seikat ja niin edelleen. Mutta samanlaisia itseäni miellyttäviä piirteitä löydän myös muista kulttuureista. Vastaavasti on suomalaisessa kulttuurissa myös asioita, jotka eivät minua niin suuresti miellytä. Näitä ovat esimerkiksi stereotyyppinen suomalainen vaitonaisuus ja melankolisuus sekä alkoholin yltiöpäinen käyttö.

Länsimaisessa kulttuurissa en pidä pinnallisuudesta, liiallisesta individualismista, arvomaailman kaikista osatekijöistä, valistuksen perintönä olevasta järjen liiallisesta ihannoinnista jne. Jossakin kulttuurissa minua ei miellytä taikausko, toisessa taas naisten alistaminen.

Yritän tällä ilmaista, että kaikissa kulttuureissa lienee sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvät puolet hyväksyn, mutta niitä huonoja en todellakaan halua lakaista maton alle tai piilottaa hyvien puolien taakse yrittäen vakuuttaa itselleni, että minulla on tässä ylivertainen kulttuuri, jota minun täytyy puolustaa.

Ei. Haluan vastustaa kaikkien kulttuurien osalta niitä epäkohtia, joita niissä on, ja kaikkia sellaisia piirteitä, jotka nousevat Jumalan tuntemista vastaan. Koska haluan ensisijaisesti olla Jumalan lapsi ja Jeesuksen palvelija, koen ensisijaiseksi ”kulttuurikseni” Jumalan valtakunnan kulttuurin. Sitä minä haluan tuoda omassa elämässäni esille, sitä edistää.

Soisin, että mistään maallisesta kulttuurista ei tulisi meille jumalaa. Mielestäni kulttuuri ei vain ole se keskeinen juttu kristinuskossa. Meidän on niin helppo ruveta palvomaan jotain muuta kuin Jumalaa, joka on palvonnan arvoinen. Niin toiseutta kuin itseämme. Niin muita maita kuin omaa maatamme. Niin kommunismia kuin fasismia. Tällä en sano, että esimerkiksi kaikki omaa maataan arvostavat olisivat epäjumalanpalvelijoita tai että maan arvostaminen olisi huono asia. En todellakaan! Olen edelleenkin virheellistä yleistämistä vastaan. Sanon sen, että jokin väärä asia voi elämässämme helposti ottaa Jumalan paikan, ja tämän sanon kokemuksestani, tähän itse langenneena.

Pakolaisuus

Pakolainen on yleiskielessä henkilö, joka mielipiteidensä, uskontonsa, syntyperänsä tai muun sellaisen vuoksi joutuu vainoa peläten pakenemaan vieraaseen maahan (Wikipedia).

Onko meillä velvollisuutta vastaanottaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita maista, joissa nuo pakolaiset joutuisivat pelkäämään henkensä puolesta? Itse koen yksityishenkilönä velvollisuudekseni auttaa hätää kärsiviä. Raamatun ajatusmaailma on selkeästi tällainen.

Entä esivallan tasolla? Sen suhteen minulla ei ole osaamista ryhtyä määrittelemään normeja. Otan kuitenkin esille erään näkemykseni.

Jos valtio, jossa asiat ovat päällisin puolin hyvin, käännyttää pakolaiset rajaltaan takaisin maahan, josta he ovat tulleet, vaikka nämä siellä mitä todennäköisimmin syin joutuvat vakavaan hengenvaaraan, tahraa tuo valtio mielestäni kätensä vereen, jos nuo pakolaiset kuolevat. Pakolaisten kohdemaassa asioiden pitää minusta olla erityisen huonosti, jos se ei pysty edes väliaikaisesti tarjoamaan suojaa pakolaisille tai edes osalle heistä. Jos pakolaisia on erityisen suuri määrä, muuttuu tilanne toki jo vaikeammaksi. Mutta yksittäisten ihmisten ja pienten joukkojen kohdalla minun on tällaista takaisinkäännyttämistä vaikea hyväksyä. Mielestäni kohdemaan ei tarvitse ensin itse selvittää kaikkia ongelmiaan, ennen kuin se voi hätätilanteessa osoittaa vieraanvaraisuutta. Toki tilanne on erilainen, jos kohdemaan asiat ovat niin huonosti, että homma ei kerta kaikkiaan sielläkään lainkaan toimisi. Korostan uudelleen vielä sitäkin, että tämä ei ole minkään suuntainen vetoomus Suomen valtiolle.

Vähemmistöt

Puhuminen vähemmistöjen oikeuksista on jollain tapaa hankalaa, koska veikkaisin, että jokainen meistä on sekä jonkin vähemmistön että jonkin enemmistön jäseniä. On hyvin monenlaisia tapoja luokitella ihmisiä. Siksi kysymys siitä, pitäisikö vähemmistöillä olla erillisoikeuksia, on mielestäni ongelmallinen. Mitkä vähemmistöistä valitsisimme noiden oikeuksien saajiksi?

Itse en halua ensisijaisesti ajatella kohtaamiani ihmisiä jonkin tietyn vähemmistön tai enemmistön edustajina, vaan haluan ainakin pyrkiä siihen, että he olisivat minulle ensisijaisesti lähimmäisiä. Yhtä arvokkaita kaikki. Jos lähimmäiseni tarvitsee apua, haluan sitä antaa.

En pidä oikeana sortaa vähemmistöjä, mutta mielestäni vähemmistöjen "pillin mukaan" ei myöskään tulisi liikaa tanssia. Itse koen kristittynä olevani tässä maassa vähemmistön edustaja eikä minulla ole toistaiseksi tarvetta pakottaa ketään muuta käyttäytymään, toimimaan ja elämään kristillisesti.

Rasismi

Rasismissa perustellaan ihmisten eriarvoista kohtelua ihmisen rodun, etnisen taustan tai biologisten eroavaisuuksien tai näihin liittyvien fyysisten tai henkisten ominaisuuksien erilaisuudella (Wikipedia).

Rasismi on jotain, minkä kautta en itse tykkää lähestyä asioita. Mieluummin ajattelen niin, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia ja sellaisina arvokkaita riippumatta heidän ulkoisista ominaisuuksistaan. Se, että kyse on ihmisistä, riittää minulle heidän tasa-arvoiseen kohtelemiseensa. Tasa-arvolla tarkoitan tässä sitä, että pidän ihmisiä arvoltaan yhtä suurina. En tarkoita sillä sitä, että kaikilla pitäisi olla täsmälleen samat oikeudet. Arvo ja oikeudet ovat mielestäni kaksi eri asiaa. Havainnollistan esimerkillä: mitä siitä tulisi, jos kaikki maamme kansalaiset vaatisivat tasa-arvoon vedoten oikeuden säätää lakeja? Mielestäni tavalliset kansalaiset ovat ihmisinä yhtä arvokkaita kuin kansanedustajat, vaikka heillä ei olekaan niin suoraa lainsäädäntöoikeutta.

Minulle on vieras ajatus ”langettaa tuomio ihmisestä” mielessäni vain jonkin mitättömän ulkonaisen seikan takia. Minulle merkitsee enemmän se, mitä ihminen todella on kuin esimerkiksi se, minkä värinen hänen ihonsa on. Lähimmäistemme älykkyyden ja kyvykkyyden halveksunta, yleistäminen että kaikki he tekevät joitain tiettyjä halveksimiamme asioita, heihin kohdistuva inho, heidän nimittelemisensä ja heistä ivalliseen sävyyn vitsailu pelkästään sen vuoksi, että he ovat erivärisiä tai toista kansallisuutta, on minusta sangen outoa.

Rasismi ja sitä lähellä olevat aisat ovat historiassa johtaneet moneen arveluttavaan ajattelumalliin ja asiaan, kuten tietyn ryhmän syyllistämiseen ja syntipukkina pitämiseen, rotuoppeihin ja -erotteluun ja jopa joukkomurhiin. Ihmisen on niin helppo vihata ja väheksyä erilaisuutta. Nähdä pahuutta kaikkialla muualla paitsi itsessään.

Minulla ei ole tarvetta luoda itselleni periaatetta, jossa vain syyttäisin jatkuvasti jotain kansaa. En halua tehdä mitään kansaa yleiseksi syntipukiksi, en valkoisia, en mustia, en keltaisia, en punaisia. Sen sijaan minulle jälleen merkitsee se, kuka oikeasti on tehnyt minkäkin vääryyden. Jos vääryyden tekijä on musta, pidän häntä syyllisenä, jos taas valkoinen, pidän häntä yhtä lailla syyllisenä. Minusta on absurdia ajatella myös sitä, että jokin väri ei milloinkaan tekisi mitään väärää, samoin sitä, että tällaisia vääryyksiä yritettäisiin pimitellä.

Erityisen outona pitäisin sitä, että valkoinen, kristityksi tunnustautuva kansa sortaisi juutalaisia, kansaa, josta se mies, jota nämä kristityt ainakin nimellisesti pitävät Herranaan ja Vapahtajanaan, on noussut. En tiedä, onko tällaista tilannetta nykyään olemassa kovinkaan varteenotettavasti missään, mutta mielessäni on jälleen kysymys: Eikö tällaisille ihmisille olisi suorastaan nöyryyttävää, että Jumala valitsi Israelin kansan, tuon sittemmin valtavia tuskia kokeneen ja nöyryytetyn, vihatun ja inhotun kansan, omaisuuskansakseen? Juutalaiset, ei arjalaisia. Usein Jumalalla näyttääkin olevan tapana valita se, mikä on maailman silmissä vähäarvoista.

En siis kannata antisemitismiä vaan tyydyn siunaamaan juutalaisia ja rukoilemaan heidän puolestaan. Ja todetaan vielä kertauksen vuoksi sekin, että jos joku juutalainen tekee jotain väärää, en halua hänen rikostaan pimitellä mutta en myöskään yleistää sitä kaikkia juutalaisia koskevaksi.

Lopuksi

Haluan liputtaa liputtamasta päästyänikin argumentaation pätevyyden tärkeyttä. Tästä emme pääse mihinkään, jos haluamme käydä hyvää keskustelua. Lukuisat kerrat nämä hyvät keskustelut jäävät käymättä, kun kiihkomielinen retoriikka suuntaan ja toiseen sekä alkeelliset argumentaatiovirheet tappavat kaiken heti alkuunsa. Voin lämpimästi suositella seuraavaa Wikipedia-artikkelia ja sieltä avautuvia linkkejä kaikille julkista keskustelua käyville: https://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe

En halua tällä kirjoituksella hyökätä ketään henkilöä tai ryhmää vastaan, vaan enemmänkin kysyä mieltäni askarruttavia kysymyksiä ja heittää ilmoille näkökulmia, joita saa vapaasti kyseenalaistaa hyvän keskustelun hengessä. En väitä omaavani lopullista totuutta ja vaikka olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman hyvin, tunnustan erehtymisen mahdollisuuden.

Sanon kuitenkin toistamiseen sen, että minua toden totta kyllästyttää enää kauaa keskustella näistä asioista. Tämän kirjoitukseni perusteella mahdollisesti heränneeseen keskusteluun vielä toki voin vastailla, mutta tarkoitukseni on myös piakkoin suurilta osin vetäytyä tästä keskustelusta. Koen nimittäin, että ensisijainen tehtäväni ei ole puuttua tähän problematiikkaan kovinkaan perusteellisesti ja että varsinainen elämäntyöni on muualla. Kun minulla ei ole suuresti intoa perehtyä tähän aiheeseen perinpohjaisesti, tarkoittaa tämä oman moraalini mukaan myös sitä, että en voi kovinkaan mielekkäästi tästä aiheesta keskustella. Jos Jumala kehottaa minua tätä vastoin perehtymään aiheeseen, on minun silloin luultavasti pyörrettävä nämä sanani.


Nyt, siunausta kaikille!