Hengellinen elämäkertani: Johdanto

Hengellinen tarinani ja kipinä kertoa se

Tätä kirjoittaessani elän kymmenettä vuottani Kristuksen seuraajana. Kymmeneen vuoteen mahtuu varmaan itse kullakin hyvin monenlaista, vaikka ei erityisesti vaihtelua hakisikaan. Omalla kohdallani ei kuitenkaan varmaan voida puhua enää pelkästä tavanomaisesta varianssista, sen verran massiivisia muutoksia olen läpikäynyt. Vuoden 2011 alkaessa minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, että tulisin tuona vuonna uskoon ja että kokisin seuraavana vuonna äkkiarvaamatta elämäni kammottavimmat ajat, että lopulta liittyisin kirkkoon ja ajan myötä toiseenkin ja että alkaisin opiskella teologiaa, saarnaisin ja toimittaisin jumalanpalveluksia kirkoissa ja saavuttaisin jopa pienimuotoista kuuluisuutta maamme hengellisessä kentässä. Ja mikäli tuolle lukiolaispojalle viime vuosikymmenen alussa olisi sanottu, että hän kymmenen vuoden päästä kuuluisi katoliseen kirkkoon, olisi ilme varmasti ollut kullanarvoista nähtävää.

Jos jokin on maanpäällisen vaellukseni aikana muuttanut muotoaan, niin hengellisyyteni. Olen ollut vakaumuksellinen ateisti, agnostikko ja jumaluskoinen. Olen ollut arvoiltani kerran hyvin liberaali ja toisen kerran olen ollut ultrakonservatiivi. Olen kuulunut kolmeen eri kirkkokuntaan ja ollut kolmeen otteeseen uskontokuntiin kuulumaton, kerran hyvin äänekkäästi kirkkokuntia vastustaen. Olen vihannut ekumeniaa ennen kuin se tuli sydäntäni hyvin lähelle. Olen hyvin voimakkaasti uskonut vuorollaan sekä uskovien kasteeseen että lapsikasteeseen. Olen kokenut useita ehtoolliskriisejä (monet täysin eri syistä), joiden vuoksi olen kristittynä vältellyt alttareita parhaimmillaan jopa lähes kaksi vuotta putkeen. Olen ollut äärimmäisen matalakirkollinen ja harras korkeakirkollinen. Olen eräinä hetkinä kokenut ihmeitä, puhunut kielillä ja ollut karismaattisuuteen päin kallellaan ja olen toisina hetkinä epäillyt näitä ilmiöitä niin, että olen käytännössä sulkenut ne elämästäni pois. Olen ollut julistamassa käsityksiäni totuutena piittaamatta hetken ja paikan sopivuudesta ja olen toisinaan ollut niin epävarma, että en ole pystynyt sanomaan kristinuskosta juuri mitään. Olen hengellisyyteni takia sairastunut vakavasti ja olen tuon sairauden myöhemmin voittanut niin että on vaikea uskoa sitä olleenkaan. Olen ollut lakihenkinen miettien uskontoa neuroottisuuteen asti ja olen myös ajautunut hengellisistä asioista lähes piittaamattomaan nihilistiseen elämään. Olen pitänyt katolista kirkkoa antikristillisenä eksyttäjänä ja eräänlaisena arkkivihollisenani mutta sitten lopulta liityinkin siihen itse. Olen uskoni vuoksi menettänyt paljon ja saanut paljon. Olen kokenut valtavia ylä- ja alamäkiä. Olen joutunut ja päässyt konstruoimaan käsityksiäni ja jopa maailmankatsomustani kerta toisensa jälkeen uudelleen.

Liittyttyäni nykyiseen kirkkooni ja kymmenen vuoden rajapyykin lähestyessä ajatukseni ovat toistuvasti palailleet askartelemaan hengellisen tieni ympärillä. Olen joskus aiemmin epäillyt tarinani sopivuutta kerrottavaksi (en enää, kuten jäljempänä perustelen), toisinaan taas en ole ajatellut ajan olevan vielä kypsän. Mutta nyt kerratessani vaiheitani olen tullut yhä vakuuttunemmaksi siitä, että kenties kaikella kokemallani on olemassa arvoa, jonka vuoksi se ansaitsisi jo tulla jaetuksi. On useita syitä, miksi ajattelen näin.

Ensinnäkin kyseessä on totuus. Totuus siitä, mitä minulle on tapahtunut. Kirjoittaessani siitä asetun todistajan paikalle: kerron ja kuvailen tosiasioita omasta näkökulmastani muistini ja ymmärrykseni mukaan. Edustan kantaa, jossa totuudella on tietynlainen itseisarvo: totuus voi kyllä joskus tuntua epäsopivalta ja aiheuttaa kielteisiä tuntemuksia mutta samaan aikaan se voi saada aikaan sellaista hyvää, jolle ei ole vertaa.

Todistaminen on itse asiassa oleellinen osa kristinuskoa. Tarinaani lukevat saavat kuitenkin huomata, että se ei monessakaan kohtaa noudata perinteistä todistuspuheenvuoron kaavaa, jossa elävän jumalasuhteen myötä edetään surusta iloon, kaaoksesta järjestykseen ja kamaluudesta ihanuuteen. Eikä tarinassani liioin ole niin selvää juonta ja punaista lankaa kuin saamme kaunokirjallisista teoksista lukea, vaikka toki elämästäni pystyy syiden ja seurausten saralla yhtä ja toista havaitsemaan. Mutta niin paljon kuin sisäistä kirjailijaani tavallaan surettaakin, että tarinani ei noudata täydellistä draaman kaarta tai aristoteelista runousoppia, on minun silti todettava, että eihän elämä useinkaan näin tee. Kuten Jyri-Juhani Uurtimo kirjoittaa eräässä minua inspiroineessa tekstissään, todellinen elämä ei mahdu siihen muottiin, johon sitä usein koetetaan laittaa. Elämä on ehkä välillä lähes kuin elokuvaa mutta usein se on kyllä myös pirstaleista, kaoottista, selittämätöntä ja ennen kaikkea hyvin arkista. Minun mielestäni – ja tämä on hyvin tärkeää – elämäntarinan arvo ei yhtään tällaisesta vähene. Monet fiktiiviset ja tietyn kaavan mukaan muokatut tarinat ovat erinomaisia ja niillä on eittämättä paikkansa – jotkut taas olisi voinut jättää kirjoittamattakin. Mutta tositarinoista jokaisella on arvoa vähintään jo siksi, että ne ovat totta.

Tästä päästäänkin toiseen syyhyn, jonka tarinani kertomiselle näen. Luulen nimittäin, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka voivat samaistua useaankin läpikäymistäni vaiheista. Joissain kohdin on aivan ilmiselvää, että minulla on paljon kohtalotovereita, eräissä paikoissa taas sivunnen niin herkkiä aihepiirejä, että ihmiset eivät välttämättä tohdi niistä yleensä avautua. Kirjoitan tarinaani kaikkia niitä ajatellen, jotka voivat sitä lukemalla saada edes jonkinlaisen kokemuksen siitä, että he eivät ole yksin. Että muidenkin elämässä tapahtuu yhtä ja toista eikä itseään tarvitse pitää vähäarvoisempana siksi, että oma taipale ei vaikuta sopivan siihen muottiin, johon muiden elämät näennäisesti menevät. Muutamassa kohdassa haluan olla tukemassa lukijoitani myös suorilla, elämänkokemuksesta tulleilla neuvoilla, mutta pääpaino tekstissäni on kertoa, miten asiat elämässäni menivät.

Elämäntarinalleni olenkin valinnut ennen muuta kertovan ja kuvailevan, joissain paikoissa kenties myös erittelevän tekstityypin. Sen sijaan argumentaation pyrin jättämään hyvin vähäiseksi. Syitä tähän ratkaisuun voisin avata pitkästikin, mutta riittäköön tällä kertaa sanoa, että argumentaatio ei ole tarinassa välttämättä lainkaan tarpeen. Pääasiallinen pyrkimykseni ei ole vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin tai saada heitä kääntämään kelkkaansa (lukuunottamatta ehkä sitä, jos heillä on edellä mainittu turhankin kapea kuva kertomisen arvoisesta tarinasta). Pyrin kertomaan siitä, mitä minulle tapahtui, en niinkään siitä, mitä muille pitäisi tapahtua.

Kolmantena tahdon vaiheideni kuvauksella antaa myös eräänlaisen lahjan kirkkohistorian harrastajille, koska saanen matkani ohessa tehtyä ihan kohtuullisen katsauksen 2010-luvun suomalaiseen kristillisyyteen.

Siinä ytimekkäästi se, miksi ryhdyin tähän projektiin. Seuraavaksi siitä, miten sen aion toteuttaa.

Tarinani kertominen käytännössä

Vanha kunnon blogini valikoitui luontevimmaksi paikaksi tarinani kertomiseen, ei vähiten siksi, että täällä on viime aikoina ollut niin kovin hiljaista. Toinen alustan luontevuutta perusteleva seikka on se, että täällä on jo ennestään hyvin paljon materiaalia hengellisestä elämästäni, etenkin viime vuosilta. Tuntuu siis oikealta täydentää nämä hajanaisemmat kirjoitukset kokonaisuudeksi. Ja samalla kertoa myös paljon sellaista kertomisen arvoista, mitä vielä en ole täällä tullut käsitelleeksi.

Olen suunnitellut kirjoitukselleni kuutta varsinaista osaa – tälle johdannolle en antanut numeroa osin siksikin, että tavoitteeni on tehdä tästä postauksesta "portaali" varsinaisiin osiin kokoamalla linkkilistaa sitä mukaa, kun kertomukseni osia julkaisen.

Tarinani etenee pitkälti kronologisessa järjestyksessä siten, että yksi osa käsittelee suurinpiirtein tiettyjä vuosia elämässäni. Kaikilta osin selvää rajanvetoa aikakausien välillä en kuitenkaan osaa tehdä ja joitain seikkoja käsittelen varmaankin myös aiheen mukaan ryhmiteltyinä. Olen kuitenkin nähnyt seuraavanlaisen jaottelun sopivan selkiyttäväksi:

Osassa 1 kerron elämästäni ennen uskoontuloani, ateismistani ja agnostisismistani, aina vuoteen 2011 saakka. Osaan sisältyy myös kuvaus siitä, miten uskoontuloni tapahtui. Tämän osan pidän lyhyehkönä ja sen on tarkoitus lähinnä taustoittaa.

Osa 2 ajoittuu vuosiin 2011–2013 ja käsittelee uskoontuloani seurannutta suorituskeskeistä, vääristynyttä, neuroottista ja erittäin absurdiakin jaksoa. Tämän vastinpariksi kerron samaan aikaan sijoittuneesta kaudestani Suomen Vapaakirkon jäsenenä.

Osa 3 kertoo vuosista 2013–2016, jolloin hiljalleen kehityin tunnustuskuntien ulkopuolisesta vapaakristillisestä julistajasta avaramielisemmäksi etsijäksi, joka lopulta kolkutteli Suomen ev.-lut. kirkon ovia.

Osa 4 kuvaa vuosien 2016 ja 2019 välille ajoittunutta jaksoani luterilaisen kirkon jäsenenä, epävarmuuteni kasvua ja elämäni päätymistä monessa suhteessa aivan uudenlaiseen alamäkeen.

Osassa 5 luodaan silmäys vuosiin 2019 ja 2020 ja kerrotaan uudesta hengellisestä aallonpohjastani sekä suunnan kääntymisestä jälleen nousuun. Kerron myös tässä osassa sen, miten minusta tuli katolilainen.

Osan 6 on tarkoitus kertoa sen julkaisemiseen mennessä kuluneesta ajastani katolilaisena. Toisin sanoen puhumme ajasta syksystä 2020 eteenpäin.

En osaa vielä tässä vaiheessa arvioida tekstien pituuksia tarkemmin, mutta minulla on kyllä melko selkeä kuva siitä, mitä kaikkea niihin on tarpeellista sisällyttää. Lähdemateriaalia minulla on rutkasti vuosien varrelta, saanen joukkoon myös paljon suoria lainauksia niiltä ajoilta, jolloin olin elämässä läpi nyt kertomiani vaiheita. Itse asiassa tähän loppuun annankin maistiaisiksi kaksikymmentäkaksi sitaattia viimeisten kymmenen vuoden ajalta, kaikki niistä on kirjoittanut yksi ja sama henkilö, minä. Havainnollistakoot ne sitä muutosta, jonka läpi olen käynyt.

Palailkaamme piakkoin sarjani ensimmäisen osan ilmestyessä!

22 välähdystä

"Keskiviikkona 12.10.2011 minulla alkoi eräänlainen uskonkriisi. Asiasta on vaikea kirjoittaa, mutta uskon tulleeni lähemmäs kirkkoon liittymistä kuin koskaan aiemmin."

2.11.2011

 
"Yritän kyllä olla kokosydämisesti Jeesuksen oma ja lakata vastustamasta Häntä, mutta pelkään, etten pysty siihen, jos se tarkoittaa epäröinnin alaiseksi suostumista ja ainaista pohtimista, että onko tämä ajatus Jumalasta vai ei. Epäröinti on alkanut viedä minua pois ihmisten seurasta. Yksinäisyyteen. Silloin ajatukseni ottavat vallan ja ahdistavat. Minulla on vakavia harhakuvitelmia – –. Toimintakykyni on heikentynyt epäröinnin seurauksena. Puheeni on alkanut muuttua änkytykseksi. – – Jumalalle on tietenkin kaikki mahdollista, mutta minä en tiedä, milloin ylitän psykoosin rajan. Nämä oireet pahenevat."

27.8.2012

 
»Minua on varoitettu niistä, jotka edustavat ns. seurakunnattomuusoppia, mitä se sitten tarkoittaakaan. – – Minua arveluttaa ja pelottaa se tulevaisuus, joka minulla on edessä. Jos minustakin tulee "sitoutumaton", niin vanha olento suree kaikkia ystäviä, jotka mieluummin jäävät kannattamaan omaa seurakuntamalliaan, jotka minun on ehkä jätettävä – – Mutta totuus on minulle rakkaampi.»

3.2.2013

 
"Uskon, että vielä se katolinen kirkko murtuu"

22.5.2013

 
"Tämä Suomessakin ilmenevä sakramenttien ja messujen täyttämä uskonelämä on valtava kahle, joka pitäisi katkaista."

17.6.2013

 
"Mutta olen ollut tekevinäni epämiellyttävän havainnon, että minä en voi todistaa katolista uskoa ja kirkkoa vääriksi. En pysty siihen edes Raamatulla ainakaan nyt. Heillä tuntuu aina olevan selitys. Lienee aika hylätä viimeinenkin järjellinen päättely tässä asiassa ja heittäytyä uskon varaan."

4.7.2013

 
"En näe hyvää syytä, miksi minun pitäisi valita jokin pienempi yhteisö. Minulla on tämän asian kanssa rauha näin. – – Haluan nähdä vaivaa, että uskovat olisivat paikallisesti jälleen näkyvästi yhtä. Uskon, että tähän tavoitteeseen on omalla kohdallani helpompi päästä tunnustuskunnan jäsenyyden ulkopuolella, tunnustuskuntia tukematta, mutta veljien ja sisarten kanssa yhtä ollen ja Jumalan tahtoa totellen."

13.4 2014

 
"En ole enää pitkään aikaan viitsinyt sulkea kaikkia katolilaisia pelastuksen ulkopuolelle, vaikka en pidäkään kirkkoa kristillisenä. Päinvastoin olen löytänyt paljon laadukasta katolilaisvalmisteista materiaalia esim. apologetiikkaa varten. Periaatteessa, jos se on hyvää, voin ottaa sen ja rakentua siitä aivan samoin kuin jonkun vapaakirkollisen tai tervehenkisen luterilaisen tekemästä materiaalista (vaikka aiemmin olisin kaiketi oitis pitänyt kaikkea katolista matskua harhaopin sävyttämänä). Minussa on epätoivoinen kapinamielentila tuota laitosta kohtaan..."

1.8.2014

 
"tuntuu että aina on jokin syy miksi en menisi taivaaseen: toisessa ääripäässä se että en luopunut kaikista synneistä, antautunut kokonaan ja pyhittynyt, toisessa päässä se että en luottanut vain Jeesukseen vaan yritin olla itse vanhurskas. Kolmatta vaihtoehtoa on vaikea nähdä."

24.5.2015

 
"Aiempi varmuuteni, jota olin kiihkollakin kanavoinut, on vaihtunut hämmennyksen aikaan, jossa uudelleen testaan uskonkäsitysteni oikeutusta."

13.7.2016

 
»Koin että nyt on hiljakseen ylitetty tietty raja, joka mahdollisti tämän.  En olisi vielä puoli vuotta sitten voinut uskoakaan. Mutta tavallaan pääsyy tähän oli "virallistaa" sen kehityksen tulos joka pitkään oli ollut osa elämääni: luterilaistuminen vapaista suunnista irtautumisen jälkeen. Päätös ei ollut teologisesti täysin ongelmaton, mutta tein sen silti varmana. Tässä elämänvaiheessa tämä ratkaisu.»

29.1.2017

 
"Ikään kuin minulle olisi vain lakihenkinen ja laittomuushenkinen tie, sitä kolmatta tasapainon tietä en ehkä ole koskaan löytänyt. Nykyään huomaan vain jatkuvasti kiertäväni kehää. Teen parannusta mutta palaan aina takaisin. – – Kristityn elämä ei todellakaan saa olla tällaista. Mutta en löydä enää yhtäkään keinoa tästä kehästä pois."

17.5.2017

 
"Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä. Voin vain kuvitella, miten kammottavia seurauksia tällaisella suhtautumisella on ollut kirkon mission kannalta."

9.8.2018

 
"Welcome pyhä traditio ja kirkon erehtymätön opetusvirka!"

21.8.2018

 
"Kirkon kaiken toiminnan keskus ja sydän on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu, seurakunnan yhteinen juhla, jossa Jumala joka kerta lahjoittaa taivaan aarteet lapsilleen. Ehtoollinen on armon ateria, joka edustaa intiimeintä yhteyden muotoa Kristuksen kanssa tässä ajassa – tällä tavalla kirkko elää uskoaan todeksi."

28.10.2018

 
"Karkeasti viime keväästä lähtien ongelmani ovat vähitellen kasvaneet, ja nyt ne näyttävät tulleen ratkaisemattomaan suuruuteen. Olen melko varmasti tullut siihen tulokseen, että jätän kansankirkon jäsenyyden tämän vuoden aikana, todennäköisesti jo ennen kesää."

20.1.2019

 
»Intuitio vaan jotenkin jo pidemmän aikaa vieny katoliseen suuntaan vaikka en sinänsä oo katolisesta kirkosta järjen tasolla sen vakuuttuneempi kuin mistään muustakaan. Mutta luulen että jonain päivänä sitä "kokeilen", mutta ei oo ollenkaan sanottu ettenkö voisi myös palata luterilaisuuteen jos joskus ymmärrän sen.»

24.1.2019

 
"nihilistinen epävarmuus kasvaa – – En löydä mielenrauhaa missään seurakunnassa oikeastaan tällä hetkellä. Käyn kirko(i)ssa oikeastaan enää vain sosiaalisista syistä. :/ Ulkopuolisuutta koen hyvin syvällisellä tasolla kaikkialla osin uskoon, osin spiritualiteettiin liittyen ja osin syistä joita en osaa edes sanoittaa."

23.4.2019

 
"Intuitioni – tämä on hyvin tärkeä sana – siitä, että kristinusko on totta, on vahva, mutta en koe voivani perustella sitä muille. Ja siitä, mikä kirkkokunta minun pitäisi valita, on vaikea sanoa yhtikäs niinkään paljoa: tätä koskeva intuitioni on valitettavasti paljon heikompi ja ailahtelevaisempi, niin kuin intuitiot monesti tuppaavat olemaan."

16.6.2019

 
"Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei tuntunut miltään."

18.11.2019

 
"Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well played, Sir."

18.11.2019

 
"Liityin tänään roomalaiskatoliseen kirkkoon."

6.9.2020

Tiedotus koskien muutosta kirkkokunnallisessa tilanteessani

Liityin tänään roomalaiskatoliseen kirkkoon. Joillekin tämä todennäköisesti tuli yllätyksenä, toiset taas ovat tienneet odottaa tätä uutista jopa vuosia. Olen miettinyt kauan jonkinlaisen ilmoituksen antamista asiasta, ja blogini valikoitui lopulta sopivimmaksi alustaksi. Nyt tarkastelemanne lyhyen postauksen päätarkoitus on siis vain ilmoittaa tästä konkreettisesta asiaintilan muutoksesta hengellisessä elämässäni.

Kyseessä on kolmas kirkkokunta ja samalla uskonnollinen yhdyskunta, johon olen kuulunut. Suomen Vapaakirkkoon kuuluin vuosina 2012–2013 ja Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon vuosina 2017–2019.

Janoaisitte varmaankin jonkinlaista tarinaa, mutta ainakaan vielä en ole sellaista saanut kirjoitetuksi. Tuntuu, että kulkemani tie on noudatellut kaikkea muuta kuin perinteistä draaman kaarta. Minulla ei ole minkäänlaista hetkellistä valaistumisen kokemusta, jumalallisen väliintulon siivittämää totuuden löytämisen tunnetta eikä muutakaan henkeäsalpaavaa. Jonkinlainen kertomus on ehkä pölyn laskeutumisen jälkeen kuitenkin luvassa, mikäli saan muistoistani ja muistiinpanoistani sellaisen aikaiseksi.

Ylipäätään suhtaudun tähän ratkaisuun yllättävän tyynesti. Olen tehnyt valinnan, joka totta kai joiltain osin tulee vaikuttamaan näkyvästi arkeeni, mutta jota ei kuitenkaan ole mikään pakko höystää millään ylimääräisellä dramaattisuudella. Ehtoollisyhteyteni on jatkossa vain katolisessa kirkossa, mutta aion jatkaa osallistumistani myös vanhoihin sosiaalisiin piireihini kirkkokunnasta tai kirkottomuudesta riippumatta. En suhtaudu vähättelevästi kenenkään kristityn uskoon ja omasta puolestani oikeastaan minkään ihmissuhteeni ei tarvitse tämän ratkaisun seurauksena muuttua.

Entä sitten syyt tähän ratkaisuun? Joudun varmaankin tuottamaan taas pettymyksen sanoessani, että en henkilökohtaisten seikkojen takia lähde niitä ainakaan toistaiseksi julkisesti paljoakaan avaamaan – yksityisissä keskusteluissa se kyllä voi käydäkin päinsä. Sen verran voin tässä paljastaa, että harkintani on ollut monien vuosien mittainen, enkä ole tehnyt päätöstäni minkään yksittäisen oppikysymyksen takia tai siksi, että jotenkin erityisesti janoaisin esimerkiksi konservatiivisempaa kirkkoa. Kyse on aika tavalla kokonaisvaltaisemmasta asiasta, josta joitain puolia – vaan ette kaikkia – olette mahdollisesti voineet nähdä tämän blogin Ecclesia-sarjan teksteistä. Olen myös antanut aihetta sivuavan haastattelun, joka on julkaistu Suomen teologisen instituutin aikakauskirja Iustitian osassa 36: Turvallinen tila? – kysymyksiä ja vastauksia kirkosta.

Olen useasti viime vuosien mittaan ollut tilanteessa, jossa aina uudelleen huomaan sydämessäni palaavani katolisen uskon pariin. Jollakin syvällisellä tavalla, jota en osaa edes täysin sanallistaa, tämä tapa olla ja elää kristinuskoa todeksi resonoi sisimpäni kanssa kaikista vahvimmin. Minulla on kyllä kieltämättä ollut useampia takapakkejakin katolisen kirkon kanssa, ja jotkin ulkoiset seikat näen siinä edelleen itselleni haastaviksi. Silti missä tahansa muualla olen kokenut enemmän tai vähemmän teeskenteleväni tai toimivani omaatuntoani vastaan. Minulla on lakkaamaton kaipuu tänne, enkä pääse sitä pakoon. Mitä muita kestäviä vaihtoehtoja tällaisessa tilanteessa jää kuin toimia sen mukaan, mihin sydämessäni uskon?

Tulevaisuutta emme tiedä, ja se näyttää omalla kohdallani kenties hyvinkin sumuiselta. Mutta tämä kortti minun on katsottava.

Kootut parisuhdevinkit

 

"You know, lad, that love business is a powerful thing."
"Greater than gravity?"
"Well yes, boy, in its way... I'd... yes, I'd say it's the greatest force on earth."

– Merlin ja Arthur elokuvassa Miekka kivessä (1963) 

Tämä kirjoitus on eräänlainen itsenäinen jatko-osa tekstilleni, joka käsitteli omaa tietäni naimattomuuden armolahjan todennäköisenä omaajana. On jopa hiukan koomista, että tuon tekstin jälkeen palaan käsittelemään kumppanin löytämisen, seurustelun ja parisuhteen teemoja, olenhan näistä itse varsin ulkopuolinen.

Mainitut teemat ovat kuitenkin kiinnostaneet minua jo kauan puhtaan teorian tasolla. Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, olen perehtynyt asiaan, käynyt lukemattomia keskusteluja ja päntännyt kaikenlaisia tekstejä oppiakseni ymmärtämään ihmisten pariutumisen dynamiikkaa ja mekanismeja, erityiskontekstina se herätyskristillinen kenttä, jossa olen itse liikkunut ja vaikuttanut. Kaiken kokemukseni perusteella koen, että minulle on kertynyt jotain, toivoakseni edes hiukan viisasta sanottavaa. Nyt käsillä olevan postauksen tarkoitus on jakaa tiivistetysti tämä viisaus.

Muistutan, että harrastelijatutkimukseni aihepiirin parissa jatkuvat, minkä vuoksi tämäkin teksti saattaa jossain vaiheessa ikään kuin ”vanhentua” saadessani lisää dataa ja tarkentaessani käsityksiäni. Koen kuitenkin, että jo tässä vaiheessa haluan antaa kootut vinkkini parisuhteeseen halajaville, ja toivon, että edes joku voisi niistä jotenkin hyötyä.

Alkuhuomautus

Naimattomuutta käsittelevässä tekstissäni viittasin lyhyesti erääseen kestämättömäksi luonnehtimaani pariutumiskulttuuriin, joka on syntynyt tuloksena epätäydellisestä siirtymästä perinteisistä sukupuolirooleista kohti modernia roolittomuutta. Tällä kulttuurilla viittaan rakenteeseen, jossa kummallekin sukupuolelle asetetaan odotuksia, jotka osin kumpuavat perinteisistä mieheyden ja naiseuden käsityksistä ja osin modernista maailmasta. Kyseinen kulttuuri siis yhdistelee nähdäkseni melko mielivaltaisesti ja tilannekohtaisesti vanhaa ja uutta maailmaa olematta täydellisesti kumpaakaan.

Yhtenä kirkkaana ilmentymispaikkana tällä kulttuurilla on havaintojeni mukaan ainakin sellainen länsimainen herätyskristillisyys, joka on selvästi konservatiivisempi kuin tapakristillinen tai ääriliberaali kansankirkollisuus mutta kuitenkin jonkin verran liberaalimpi kuin ultrakonservatiiviset, melko marginaaliset lahkot ja muut ryhmittymät. Suomen kontekstissa kuvaamani kaltainen herätyskristillisyys tarkoittanee ainakin evankelisuutta, viidesläisyyttä sekä kirkollistunutta vapaakristillisyyttä. Näitä konservatiivisemmat tahot todennäköisesti edustavat puhtaammin perinteisiä sukupuolirooleja, kun taas liberaalimmat ovat johdonmukaisemmin omaksuneet modernin roolittomuuden. Teesini on, että sekä liberaalimmat että konservatiivisemmat toimijat pelaavat eräässä mielessä puhtaammin pariutumis- ja parisuhdekulttuurissaan kuin väliin jäävä liberaaliutta ja konservatiivisuutta yhdistelevä siipi.

Ennen kuin etenen konkreettisemmalle tasolle, haluan korostaa, että kaikista vähiten haluan syytellä ketään, en sen paremmin miehiä kuin naisiakaan. Syyllisiä etsimällä ei pitkälle pötkitä, varsinkaan hyödyn näkökulmasta. Jos jonkun pitää olla syyllinen, niin sitten tämän välimaastokulttuurin. Näen sekä miesten että naisten olevan lähinnä uhreja tälle kulttuurille.

Eräs selvimmistä esimerkeistä tämän kulttuurin ongelmista liittyy aloitteentekoon. Perinteisesti on ajateltu, että miehen tulee tehdä aloite: hän on ikään kuin aktiivinen etsijä, nainen taas passiivisempi löytyjä. Välimaastokulttuuri voi näyttäytyä niin, että nainen on päässyt vapautumaan passiivisesta asemastaan – hänen aktiivinen toimijuutensa on yleistasolla tunnustettu asia – mutta miehen oletetaan edelleen toimivan perinteisellä tavalla. Tätä kautta jatkuvasti päädytään tilanteisiin, joissa kumpikin sukupuoli kärsii. Parisuhteeseen haluavat naiset voivat ”käydä näytillä” eri paikoissa ja lähettää piiloviestejä miehille, joiden huomiota he haluaisivat, kuitenkaan suoraan lähestymättä heitä, koska kulttuuri sanoo, että tämä on miehen tehtävä. Tällä tavoin naiset herkästi joutuvat kärsimään ainaisen odottajan asemaan. Parisuhteeseen haluavat miehet puolestaan tekevät aloitteita, jos uskaltavat, mutta koska kulttuurin seurauksena he käytännössä joutuvat tekemään kaikki aloitteet, he keskimäärin saavat myös enemmän pakkeja ja saattavat totaalisesti turhautua tilanteeseen. On aivan helppoa kuvitella jopa niinkin absurdi tilanne, että nainen X ja mies Y kumpikin sinänsä haluaisivat parisuhteeseen toistensa kanssa, mutta koska nainen odottaa miehen tekevän aloitteen, jota mies ei enää täysin ”gonahdettuaan” halua tehdä toipuakseen jatkuvasta torjunnasta, he eivät saa toisiaan. Tämä tilanne ratkeaisi niinkin yksinkertaisesti, että nainen tekisi aloitteen.

En osaa nähdä huonona asiana sitä, että naisen ei tarvitse enää aina pukeutua mekkoon ja pysyä käytännössä koko elämäänsä kotona lapsia hoitamassa vailla sananvaltaa juuri mihinkään. Miksi miestä siis pitäisi moittia siitä, että hän ei aina jaksaisi olla keskiaikainen ritari tai viktoriaaninen herrasmies?

Välimaaston kulttuuri voi toki vaikuttaa myös toisinpäin. On valitettavan paljon miehiä, jotka ajattelevat voivansa käyttäytyä ja toimia käytännössä kuinka vapaasti vain tahtovat samalla kun puhuvat naisista epäkunnioittavasti ja ihannoivat näkyjä, joissa nämä on asetettu ”oikealle paikalleen” kaikessa alistuvaisiksi miehille. Tämä pätee ikävä kyllä myös kristityissä piireissä. Olen pitkän havainnointini aikana kuullut ja nähnyt kaikenlaista, josta en edes kehtaa kirjoittaa. Täytyy vain sanoa, että ymmärrän todella hyvin naisia, jotka ovat tulleet varautuneemmiksi miehiä kohtaan jouduttuaan tekemisiin kaiken maailman ”kriippailijoiden” kanssa. Näen tämän yhtä lailla sen kulttuurin oireena, jossa pelisäännöt eivät ole selvät: joissa sukupuolet ovat tulleet hämmentyneiksi odotuksista ja hyväksyttävästä toiminnasta ja tiedostamattaan tai tietoisesti kärsivät.

Mikä sitten ratkaisuksi? En suinkaan ajattele, että sukupuolirooleja ei tulisi olla olemassa. Näen jonkinlaisten roolien jopa kuuluvan kristinuskoon elimellisesti. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että me herkästi näemme ja oletamme aivan liikaa sukupuolirooleja. Minusta pariutuminen esimerkiksi toimisi paljon paremmin, jos kumpikin sukupuoli voisi toimia samaan aikaan sekä kohtuullisen vapaasti että vastuullisesti. Tähän ei tarvita mitään rooleja. Tietyt asiat vain koskevat ihmisiä siksi, että he ovat ihmisiä, eivät siksi, että he ovat miehiä tai naisia!

Siksipä tässä kirjoituksessa olen päätynyt esittämään kootut vinkkini suuntaamatta niitä erityisesti kummallekaan sukupuolelle. Sen sijaan haluan esittää neuvoni ihmisille, koska ne pätevät mielestäni aivan yhtä hyvin sukupuolesta riippumatta.

Vinkit

Kardinaalisääntö: Pidä Jumala mukana kaikessa

Monia seuraavista pariutumis- ja parisuhdevinkeistäni voi hyödyntää kuka tahansa uskontokunnasta riippumatta. Silti olen kirjoittanut ne ensisijaisesti nimenomaan kristittyjä ajatellen. Siksi haluan ennen ensimmäistäkään neuvoa tähdentää sitä kaikista tärkeintä: rukoilevaa asennetta, jossa Jumalaa jatkuvasti kiittäen ylistetään, jossa Hänen läsnäoloaan ja johdatustaan anotaan koko elämämme (mukaan lukien sen romanttisen puolen) päälle ja jossa Hänen tahtonsa on elämämme suunnannäyttäjä. Jo yksin tämän neuvon noudattaminen mahdollistaa sen, että emme voi mennä kovin pahasti vikaan.

I. Pariutuminen – pyrkimykset päästä parisuhteeseen

1. Tee periaateasiasi itsellesi selviksi

Varmaankin jokaisella parisuhteeseen halajavalla on haaveita, toiveita ja odotuksia tulevan kumppaninsa ja yhteiselämän osalta. Ensimmäinen vinkkini on kehotus pysähtyä hetkeksi tutkaileman itseään ja kysyä: ”Mitä minä haluan?” Havaintojeni mukaan on hyvin pitkälti tervettä pyrkiä jäsentelemään mielen sisäisiä asioita, sillä monesti mieli pyrkii ainakin ulkonaisesti katsottuna hyvinkin kaoottiseen suuntaan, jossa erilaiset halut ja mieltymykset voivat olla keskinäisessä ristiriidassa. Mielen sisäinen selkeys paitsi helpottaa asioita, on myös merkki jonkinlaisesta kypsyydestä.

Ei tule kuitenkaan pysähtyä vain oman tahtonsa erittelyyn, vaan nähdäkseni on hyvä systemaattisemmin pyrkiä löytämään omat luovuttamattomat periaatteensa. Ei ole väärin, että ihmisellä on joitakin kriteerejä tyttö- tai poikaystävälleen – joitakin asioita, joiden on täsmättävä. Näille kriteereille voi olla monia perusteltujakin syitä, esimerkiksi vahvoja mielipiteitä tai elämänkokemukseen liittyviä seikkoja. Monelle vaikkapa saman uskonnon jakaminen on aivan ymmärrettävästi kynnyskysymys seurustelulle. Mitä minä kehotan, on etsiä omat periaateasiansa sekä niiden perusteet.

2. Opettele joustamaan ja tekemään kompromisseja

Tämä neuvoni voi vaikuttaa edellisen kumoavalta, mutta tosiasiassa se on mielestäni välttämätöntä hienosäätöä. Hyväksyttävien kriteerien ja periaateasioiden löytäminen on tarkoituksenmukaista, mutta rohkenen väittää, että niitä ihmisellä ei tulisi olla liian montaa. On puhdasta matematiikkaa, että mitä enemmän ihminen asettaa kriteerejä tulevalle kumppanilleen, sitä vähemmän potentiaalisia kumppaniehdokkaita on. Tietenkin jos ihmisellä todella on kymmenittäin kriteerejä, jotka hän on kyennyt itselleen perustelemaan, en minä häntä siitä tuomitse. Mutta toivotan tsemppiä yksin jaksamiseen, sillä vaatimusten paljous on hyvä seurankarkote.

Periaatteiden perusteiden jatkuva arvioiminen on tarpeellista juuri siksi, että samalla hahmottuu kaikkien niiden asioiden joukko, jotka eivät ole luovuttamattomia, ts. joista voidaan joustaa. Joustamisen kyky on yksi elämän tärkeimpiä asioita ihmisten välisessä kanssakäymisessä, sillä kahta täysin samanlaista, samanmielistä ja kaikessa toisiaan miellyttävää ihmistä ei ole.

Jos jostain haluaisin ihmiset vapauttaa, niin sen oikean odottamisesta. Tämä romantisoitu konsepti on kaikkea muuta kuin kiinni tosielämässä: pahimmillaan se passivoi ihmistä ja saa hänet haikailemaan pikemminkin jonkin ideaalin kuin minkään reaalimaailman olennon perään. Elämää ei voi elää siten, että mistään ei tule mitään, jos kaikki ei prikulleen täsmää oman halun kanssa. Joudumme todellisessa maailmassa jatkuvasti tekemisiin asioiden kanssa, joissa on sekä hyviä että huonoja puolia. Näistä asioista on muodostettava kokonaisarvio ja katsottava, mihin se riittää. Eräs ystäväni joskus sanoi, että kumppaniehdokkaan suhteen kannattaa pohtia sitä, onko valmis ”ostamaan tämän hyvät puolet tämän huonoilla puolilla”. Huonot puolet ovat siis ikään kuin hinta, joka tulee maksaa saadakseen hyvät. Saattaa kuulostaa teoreettiselta, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että näin maailma todella toimii.

Ei siis kannata odottaa tai etsiä mitään täydellistä ihmistä, vaan miettiä, onko voiko toisessa olla jotain sellaista hyvää ja vetovoimaista, jonka saadakseni olen valmis hiukan joustamaan. Yhden oikean sijaan useat erilaisetkin ominaisuuskombinaatiot voivat osoittautua toimiviksi.

3. Varo ylitulkintaa

Edetessämme lähemmäs konkreettisia toimia kohtaamme seuraavaksi piiloviestien kirjavan ja kartoittamattoman viidakon. Flirtinheiton ja viattoman leikin välimaastossa moni tulee kysyneeksi itseltään, voisikohan tuo toinen olla minusta kiinnostunut. Onko tässä jotain, mitä ei pelkkien kaverien välillä tapahdu? Omienkin tunteiden kanssa on välillä paljon selviteltävää, mutta keskittykäämme nyt hetkeksi muiden taholta tuleviin signaaleihin.

”Hän käytti sitä ja sitä hymiötä, hän tuli istumaan viereeni, hän heitti minua kohti leikkimielistä piikkiä, sain hänet nauramaan.” Tässä vain muutamia ihmissuhdemaailman kiemuroista. Nimitän piiloviestinnäksi kaikkea sellaista ihmisten välistä kanssakäymistä, joka tapahtuu ikään kuin rivien välistä, ilman, että sanotaan suoria sanoja. Tällaisella kommunikaatiolla on ilman muuta paikkansa: se tuo paljon jännitystä ja kutkutusta ikään kuin mausteeksi romantiikan maailmaan. Mutta samalla se on äärimmäisen kaukana yksiselitteisestä. Piiloviestintä on kuin rikkinäinen puhelin: on aina mahdollista, että viesti ei mene perille sellaisena kuin se on tarkoitettu. Esimerkiksi flirtiksi tarkoitettu viesti voi vastaanottajalta jäädä melko lailla huomiotta ja samoin vaikkapa tietyt hymynkareet voivat olla vailla taka-ajatuksia mutta silti tulla tulkituiksi flirtiksi. Ei koskaan kannata olettaa, että vastapuoli tajuaa piiloviestin oikein. Samoin ei ole kannattavaa ajatella, että itse on tehnyt oikean tulkinnan. Elämänkokemukseni todistaa, että tässä kohtaa mennään varsin usein aivan hakoteille. On lisäksi hyvä ottaa huomioon, että ihmisellä on taipumus värittää totuutta haluamaansa suuntaan. Ihastuksen kohteelta saadut epäselvät viestit tekisi kovin helposti mieli tulkita merkeiksi kiinnostuksesta. Piiloviestien maailmassa on hyvä pitää jalat maassa ja olla tekemättä liikaa johtopäätöksiä hämäristä signaaleista.

4. Suosi suoraa toimintaa, jos haluat vastauksia

Piiloviestien viidakossa on se hyvä puoli, että sieltä pääsee hyvin helposti pois. Suora puhe, aloitteen tekeminen… miten ikinä sitä haluaakaan nimittää, se on väylä kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja sitä suosittelen kaikille. Jos mietit, olisiko joku sinusta kiinnostunut, paras keino selvittää asia on ottaa asia hänen kanssaan puheeksi (esimerkiksi perinteinen kahville kysyminen on tässä kohtaa kohtuullisen yleinen ja kohtuullisen ymmärretty aloite). Vastaus voi olla myöntävä tai kieltävä, mutta ainakin se on selkeämmin vastaus kuin loputon arpominen piiloviestien kanssa.

Totta kai aloitteen tekeminen kysyy rohkeutta. Itse en tässä kohtaa paljoakaan kykene opastamaan, sillä aikoinani ollessani ”markkinoilla” olin sangen huono aloitteentekijä. Mietin jatkuvasti sitä, miten suhteeni toiseen muuttuisi, jos kysyisin häntä ulos ja vastaus olisi kieltävä. Olisiko normaali kaveruus hänen kanssaan peruuttamattomasti kadonnut, jos tulisi ilmi minun olevan ihastunut? Joutuisinko vaihtamaan piirejä, kehtaisinko enää näyttää naamaani hänelle tai hänen kavereilleen? Nämä ovat sinänsä ymmärrettäviä pelkoja, mutta onneksi eivät välttämättä toteutuvia skenaarioita. Kannustan rohkeuteen, sillä usein sille vaihtoehtona on epävarmuuden pitkittyminen, jonka aikana voi jäädä kaduttamaankin, että ei käyttänyt tilaisuutta sen ollessa mahdollista. Kannustan teitä: älkää antako pelon tai huonon itsetunnon estää, vaan ottakaa tämä rohkea askel!

Oma kysymyksensä on tietenkin väylä, jolla aloite tehdään. Kysyäkö kasvotusten vai tekstiviestillä? Joka tilanteeseen löytynee toimivin ratkaisu. Viesti voi olla hiukan vähemmän jännittävä tapa, mutta ei ehkä yhtä romanttinen. Aloitteen sisältöön vaikuttaa paljon myös se, mikä suhde vastapuoleen entuudestaan on. Tilanne on huomattavan erilainen esimerkiksi silloin, jos olet ihastunut ystävääsi, verrattuna siihen, että aiot tehdä aloitteen deittisovelluksen tai -sivuston matchillesi, joiden kanssa on jollain tapaa alusta asti selvillä, missä mielessä lähestytään. Pariutumisväylän suhteen olen itse hyvin avoin: datani perusteella sekä nettideittailu että reaalimaailmassa tutustuminen voivat kumpikin tuottaa toimivia parisuhteita. Valinta on jokaisen oma.

5. Ole rehellinen

Tätä ei voi deittailussa kyllin korostaa. Jos tutustuminen ei alusta asti perustu totuudelle, voi se romahtaa hyvin satuttavalla tavalla. Jos joku kysyy sinua ulos etkä näe häntä kokonaisuutena arvioiden riittävän mielenkiintoisena, älä tee sitä virhettä, että niin sanotusti annat hänelle sellaista ”siimaa”, jolla ei kuitenkaan todellisuudessa ole mitään merkitystä. Jos vastaat kyllä mutta treffien perusteella et osaa nähdä itseäsi ja toista potentiaalisena parina, älä pitkitä tapailua turhaan, vaan löydä voima puhua myös negatiivisia asioita avoimesti. Päädymme jälleen suoran puheen ensiarvoisen tärkeään merkitykseen: monesti se on ainoa keino todella välittää halutun lainen viesti. Pyri lisäksi olemaan sanomisissasi ja tekemisissäsi johdonmukainen: älä anna itsesi esimerkiksi joutua tilanteeseen, jossa olet tekojen tasolla näyttänyt vihreää valoa mutta lopulta sanotkin, että et ole koskaan ollut kiinnostunut. Pikemmin on hyvä alusta asti olla avoin ja kertoa, mitä ei tapailussa koe toimivaksi.

Rehellisyyden velvoite koskee yhtä lailla myös aloitteentekijää. Hänen on tehtävä tarkoitusperänsä kyllin selviksi, kerrottava, jos puolestaan hän ei treffailun jälkeen näe tapailulla tulevaisuutta, ja oltava kyvykäs keskustelemaan myös mieltä painavista asioista.

6. Ole ystävällinen

On yksi asia kyetä sanomaan negatiivisia asioita ja vallan toinen asia kyetä sanomaan ne oikein. Deittailussa ovat monesti tunteet pinnassa ja ihmiset tuppaavat olemaan hyvin haavoittavia ja haavoittuvaisia. Se, mikä koskee kaikkea ihmisten välistä kanssakäymistä, koskee myös deittailua: nimittäin toisen kohtelu ystävällisesti. Jos se on suinkin mahdollista, tulisi toisen mielen pahoittaminen ja ahdistavan olon tuottaminen hänelle aina pyrkiä välttämään. Aina tämä ei ole mahdollista, mutta kyllä huomattavasti useammin kuin miten tosiasiassa tapahtuu. Toista loukkaavat asiat tulisi pyrkiä karsimaan puheesta ja antaa vain asioiden riidellä.

Tukalan olon tuottaminen toiselle tulisi myös välttää toimintatapojen valitsemisessa. Esimerkiksi viesteillä pommittelu tai jatkuva seuraaminen ja tuijottaminen käyvät keskimäärin melko pian rasittaviksi ja monesti myös ahdistaviksi. Jokaiselle tulee antaa oma tilansa ja ihastuneenkin on tarpeellisessa määrin kyettävä hillitsemään palavia tunteitaan. Vaikka sitä ei huumassa aina uskoisi, myös etäisyyden ottaminen hetkeksi on havaintojeni mukaan usein ihmissuhdetta tervehdyttävää. Näin toinen saa tilaa ja aikaa kypsytellä asioita tahollaan.

7. Älä lannistu, jos homma kariutuu

Usein kysytty kysymys on, kuinka kauan yhtä ja samaa vastahakoista ihmistä tulisi yrittää ja milloin olisi syytä suosiolla mennä eteenpäin ja pitää korttia katsottuna. Joskus sinnikkyys ja pitkäkestoinen yrittäminen useampienkin rukkasten jälkeen palkitaan. Tässä on kuitenkin varottava toisen vainoamista tai painostamista. Itse olisin taipuvaisempi kallistumaan sille kantille, että jos vastapuoli sanoo ei, on jo hyvä syy mennä eteenpäin. Mikäli kieltäytymisen jälkeen vielä haluaa yrittää uudelleen, tulee harjoittaa erityisen suurta harkintaa.

Joskus ei vain klikkaa. Yksipuolinen ihastuminen on ehkä turhauttavimpia asioita maailmassa, mutta sen ei tule antaa sumentaa näkökulmaa liiaksi. Voi tuntua siltä, että vuosituhannen rakkaussuhde on juuri menetetty etkä enää koskaan tahdo yrittää yhtään mitään tällä rintamalla, mutta jotain perääkin on monesti myös väärinkäytetyssä lauseessa: ”aika parantaa haavat”. Kun aikaa kuluu, tapahtuneeseen tuppaa kummasti saamaan lisäperspektiiviä ja usein koettu menetys ei enää tunnukaan niin valtaisalta. Saatat tavata uusia ihmisiä, kokea uusia tunteita ja löytää näkökulmia, jollaisten et tiennyt olevan olemassakaan. Toivoa on. Samoin vaikka olisit epäonnistunut kymmeniä kertoja, ei tämä ehkä tuntemusten vastaisesti tarkoita, että seuraavakin yritys epäonnistuisi. Ainoa takuuvarma epäonnistuminen suhteen löytämisessä tapahtuu silloin, jos et anna pariutumiselle uusia mahdollisuuksia.

Mistä sitten johtuu, että joskus toinen vain kokee saman suhteen niin eri tavalla kuin toinen? Se lienee pohjimmiltaan mysteeri. Olen joskus käyttänyt ilmausta, että toiselta puuttuu ”kipinä” tai ”se jokin”. Romanttinen kokemus voi jäädä puuttumaan syistä, joita en ole vielä onnistunut täysin erittelemään. Tämä saattaa liittyä syvällisesti ihmispersoonaan, minkä vuoksi ulkoiset muutokset eivät monesti pysty aikaansaamaan kiinnostusta. Persoonaansa ihminen ei juurikaan kykene muuttamaan, ja on vain hyväksyttävä, että joskus niin unelmalta vaikuttanut ihminen ei ole ihastunut siihen.

8. Kokeile!

Edellisen vastapainoksi haluan tähdentää, että ihmisen ei ole hyvä orjallisesti yrittää etsiä itsestään jotain tiettyä tunnetta ja toimia ainoastaan sen mukaan. En tarkoita sanoa, että tunnekokemuksia ei tarvittaisi, mutta tunteilla on taipumus käyttäytyä hiukan erilaisen logiikan mukaan kuin yleensä ajattelemme. Joskus tunteet voivat leimahtaa myöhemmin kuin ehkä odotamme tai toivoisimme. Siksi kehotan miettimään vähintään kahdesti treffipyynnöstä kieltäytymistä. Onko toinen todella niin auttamattoman luotaantyöntävä, että hänelle – ja tunteiden heräämiselle – ei voi antaa edes mahdollisuutta? Treffeille lähtemisessä ei paljoa menetä, ja sen merkitys voi kohota arvoon arvaamattomaan. Historia on täynnä esimerkkejä parisuhteista, joissa toinen osapuoli on aluksi vastahakoinen mutta hiljalleen huomaakin rakastuvansa vastapuoleen. Tätä ei pääse tapahtumaan, jos ihminen ei anna itselleen edes tilaisuutta rakastua. Joten tahdon rohkaista sinua: älä luovuta heti, jos et tunnekaan mitään, vaan anna tunteillesi tarpeellinen määrä aikaa.

9. Tiedosta, että seuraava taso on aina isompi sitoutumisaste

Kiirehtiminen ei yleensä ottaenkaan ole usein hyödyllistä. On mahdollista löytää nopeus, joka ei yhtäältä tunnu vitkastelulta mutta ei myöskään turhalta säntäilyltä. Tällöin asiat ikään kuin saavat rullata omalla painollaan. Jos on käynyt niin iloisesti, että tapailu on päässyt hyvään vauhtiin, on ehkä paradoksaalisestikin syytä tietyllä tapaa pysähtyä tekemään tilannekatsausta. Sekä yhdessä että kumpikin tahollaan on hyvä miettiä omia fiiliksiä ja sitä, mitä suhteen jatkaminen merkitsee. Ihmisten välisen pariutumisen ja romanttisen suhteen asteet on mahdollista jakaa seuraaviin tasoihin sen mukaan, miten paljon niissä jaetaan ja minkä tasoista sitoutuminen niissä on:

A. Ei romanttista suhdetta.

B. Tapailu.

C. Seurustelu.

D. Kihlakumppanuus.

E. Avioliitto.

Näistä ensimmäinen kategoria sisältää valtaosan ihmissuhteistamme: kaikki ne ihmiset, joihin ei ole minkäänlaista romanttista sidettä tai joiden kanssa on käyty treffeillä korkeintaan kertaluonteisesti. Tapailu on kategoria, joka on hiukan himmeärajaisempi: se alkaa jossain vaiheessa treffien ja romanttisluonteisten tapaamisten muodostuessa säännönmukaisemmiksi ja jatkuu joko raukeamiseensa tai seurustelun alkamiseen asti. Seurustelu ja kaikki sen jälkeiset vaiheet alkavat yhteisellä päätöksellä.

Sitoutuminen on sitä suurempaa, mitä syvemmällä tasolla ollaan. Tapailu on vielä melko matalan sitoutumisen vaihe. Tapailuvaiheessa voi vielä joidenkin mielestä olla hyväksyttävää tapailla myös joitain muita – kulttuuri ei tässä ole täysin yksiselitteinen. Seurustelu tarkoittaa jo astetta suurempaa sitoutumista: viimeistään siinä keskitytään tutustumaan vain toiseen osapuoleen hyvinkin syvällisellä tasolla. Kihlaus on jo eräänlainen lupaus yhdyselämän jatkamisesta viimeiseen vaiheeseen, joka on avioliitto, kristillisessä ideaalitilanteessa vasta toisen kuolemassa raukeava. Huomattavaa on, että mitä syvempi sitoutumisen aste, sitä vaikeampaa suhde on päättää. Siksi seuraavalle asteelle siirtymistä kannattaa harkita. Tapailu on vielä suhteellisen kivutonta lopettaa, mutta seurustelun päättäminen voi olla jo huomattavasti vaikeampaa.

On kuitenkin todella tärkeää tiedostaa myös se tosiasia, että seurustelu ei ole vielä ikuinen sitoutuminen eikä siihen ryhtymistä tarvitse pelätä. Päätöstä siirtyä seuraavaan vaiheeseen ei ole tietenkään missään tapauksessa kannata viivytellä, jos kummallakin osapuolella on tapailusta hyvä kokemus ja molemmat haluavat tutustua toisiinsa syvemmin. Tällöin tapahtuu pariutuminen ja edetään seuraavaan seikkailuun, seurusteluun.

II. Seurustelu

10. Keskustelkaa ja määritelkää käsitteet

Kommunikaation tärkeyttä korostavat lähes kaikki parisuhdeasiantuntijat – eivätkä syyttä. Monet yhdyselämän ongelmista kumpuavat siitä, että kaikesta ei pystytä puhumaan. Tätä mahdollisuutta olla täysin avoin toimiva parisuhde kuitenkin mielestäni edellyttää. Kestävä kahdenvälinen suhde perustuu hataralle pohjalle, jos se perustuu salailulle. Ihmisellä saa toki olla yksityisasioita, mutta niidenkin kohdalla on hyvä kysyä, onko olemassa todella hyviä syitä olla puhumatta niistä. Aivan: oikea kysymys on mielestäni juuri tämän muotoinen: onko hyviä syitä olla puhumatta, ei: onko hyviä syitä puhua.

Filosofit lienevät pohtineet, voivatko kaksi ihmistä koskaan täysin ymmärtää toisiaan. Olen taipuvainen vastaamaan varauksellisen kieltävästi, mutta lisään samaan hengenvetoon, että mahdollisimman kokonaisvaltaista keskinäistä ymmärrystä kohti tulee ehdottomasti pyrkiä. Eräs epäselvyyttä aiheuttava tekijä on monesti erilainen kielenkäyttö – esimerkiksi samojakin sanoja saattavat osapuolet käyttää eri tavoin. Siksi on tärkeää määritellä käsitteet ja epävarmuuden vaaniessa kertoa, mitä milläkin sanalla tarkoittaa. Tämän muistamalla voi välttyä paljoltakin turhalta sanaharkalta.

Keskustellessa on ihanteellista harjoittaa myös empatiakykyä ja pyrkiä asettumaan toisen asemaan. Viisas ihminen yrittää samaistua toiseen ja ymmärtää, miksi tämä on sitä mieltä, mitä on, vaikka itse olisikin eri mieltä. Tällä tavoin ihmisten välille voi muodostua syvällinen yhteys, joka on tärkeimpiä elämänmittaisen yhteisen vaelluksen kulmakivistä.

11. Tarkkailkaa, miten hyvin yhteensovitettavissa elämänne ovat

Parisuhdekumppanien elämien ei tokikaan tarvitse kaikessa muistuttaa toisiaan. Riittää kun ne ovat sovitettavissa yhteen siten, että rauhaisa ja antoisa elo yhteisymmärryksessä mahdollistuu. Seurusteluaika on sopiva kohta juuri tämän hieman syvällisemmän alueen tutkiskeluun. Mitä tekijöitä sitten olisi hyvä tarkastella?

Yleisiä monen hyväksi havaitsemia tarkastelukohteita yhteensopivuuden kannalta ovat esimerkiksi seuraavat:

• Uskonkäsitykset
• Arvot
• Elämäntavat
• Elämäntilanteet
• Elämänkutsumukset
• Unelmat
• Kiinnostuksenkohteet
• Luonteet

Esimerkiksi hengellisten kutsumusten ei tarvitse olla samat, mutta on hyvä ottaa huomioon, että jos toisen sydän palaa kaukomaiden lähetystyölle ja toisen puolestaan kirkkokahvin keittämiselle Koto-Suomessa, voi yhteensovittamisessa ilmetä haasteita. Operoimme tässäkin kohtaa periaatteellisuuden ja joustamisen ajatustyötä vaativalla kentällä.

12. Tutustukaa toistenne perheisiin ja ystäviin

Seurustelu on mitä oivallisinta aikaa paitsi poika- tai tyttöystävää, myös hänen lähipiiriinsä tutustumisen kannalta. Itse parisuhde on kyllä kahden kauppa, mutta on hyvä muistaa, että kaupanpäällisiäkin usein tulee. Joudut todennäköisesti olemaan paljon tekemisissä kumppanisi perheen ja suvun kanssa, joten sinun on hyvä oppia tulemaan toimeen näiden kanssa. Tässä on hyvä olla avoimin mielin eikä turhaan pelätä väritettyjä tarinoita kaameista appiukoista ja anopeista.

Niin kuin kumppanisi perhe tulee olemaan sinun perheesi, myös hänen ystävistään todennäköisesti tulee myös sinun ystäviäsi. Onkin samoista syistä kannatettavaa tutustua heihin esimerkiksi erilaisissa matalan kynnyksen juhlatilaisuuksissa ja sosiaalisissa aktiviteeteissa. Tällaiset tilanteet tarjoavat paitsi sauman piirienne yhdistymiseen myös oivallisen tilaisuuden oppia lisää kumppanistasi. Voit nimittäin myös seurata, miten hän tulee perheensä ja ystäviensä kanssa toimeen ja miten käyttäytyy heidän seurassaan.

13. Kilauttakaa kavereille

Ystävistä puheenollen, pohtiessasi parisuhdettasi ei ole ollenkaan kaukaa haettua kysyä omien ystäviesi mielipidettä siitä (olettaen tietenkin, että he ovat jo saaneet tutustua kumppaniisi). Ulkopuoliset ihmiset pystyvät monesti tarjoamaan aivan uniikkeja näkökulmia, joita ei itse tule ajatelleeksi – jos kysyt heiltä, tulet huomaamaan, että yllättävän monella on jonkinlainen kuva siitä, miten yhteispelinne toimii. Toki tässä niin kuin kaikessa tulee muistaa tarpeellinen kriittisyys eikä tule purematta niellä kaikkia kaverien kommentteja. Oma kokemus on aina ensisijainen, mutta joskus muilta voi saada kullanarvoista apua ja tukea.

14. Älkää lamaantuko riidoista – muistakaa armollisuus

Riidasta selviäminen on eräs parisuhteen kestävyyden koetinkivistä. Kun ensi kerran ajaudutaan sen luokan ristiriitaan, että tuloksena on avoin konflikti, vaaditaan testattavaksi mahdollisesti aivan ennennäkemättömiä kykyjä. Silloin punnitaan taito käsitellä omia ja toisen tunteita sekä sovittelutaidot. Mikäli tästä ensimmäisestä suuresta koetuksesta selvitään, parisuhde todennäköisesti voimistuu kertaheitolla paljon.

Diplomaattisena ihmisenä tekisi mieli sanoa, että riitely ei koskaan ole hyvä asia. Ihanteellistahan olisi, jos kaiken voisi aina selvittää rauhallisesti puhumalla, pelkillä puhtailla argumenteilla. Käytännössä realiteetti kuitenkin on, että riitoja tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan, ja vaikka ne eivät itsessään olisikaan oikein, niiden kautta voi tulla monia lahjoja. Teologisella kielellä voitaisiin sanoa – ja ymmärtäkää minut nyt oikein! – että Jumala on mestari käyttämään itsessään pahoja asioita omien siunaustensa välikappaleena. Oli suuri synti Juudaalta kavaltaa Jeesus, mutta juuri tämä teko oli osa tapahtumaketjua, jonka kautta koko maailman synnit sovitettiin.

Riitelyn yhteydessä tärkeäksi tulee myös armollisuus ja anteeksiannon taito. Kyky antaa anteeksi on ensiarvoisen tärkeä paitsi parisuhteessa myös elämässä ylipäänsä. Olemme epätäydellisiä ihmisiä ja teemme jatkuvasti virheitä. Siksi armo on meille – ja parisuhteelle – elinehto.

15. Tarkkailkaa fiiliksiänne pitkällä aikavälillä

Seurustelulle on hyvä ottaa aikaa, koska monilla mahdollisen syvemmin sitoutuneen elämän kannalta ensiarvoisen tärkeillä tekijöillä on taipumus tulla esille vasta pidemmän jakson kuluessa. Ihmistä ei opi tuntemaan hetkessä, eikä neuvon 9 mukaisesti kannata pitää turhaa kiirettä seuraavaan vaiheeseen siirtymisessä. On jälleen hyvä ajoittain pysähtyä miettimään yhdessä kuljettua taivalta, sen iloja ja suruja, toiveita ja pettymyksiä.

Tässä pohdinnassa tulee tarkoituksella pyrkiä ottamaan huomioon pidempi ajanjakso. Monia hetkellisiä tunteita tulee pitkin viikkoja ja päiviä, mutta näitä paljon enemmän merkitsee kokonaisfiilis. Onko teillä yleensä ottaen viihtyisää toistenne seurassa? Voitteko luottaa toisiinne? Koetteko olonne turvalliseksi tässä suhteessa? Onko teillä rauha tämän asian kanssa? Onko Jumala luontevasti osa yhteistä elämäänne?

Tässä kohtaa mielelläni tuon esille vielä yhden seikan ennen kuin etenemme käsittelemään seurustelun päättymistä. Se liittyy minäkeskeisyyden virheeseen. Haluan vapauttaa lukijani ajattelemasta, että parisuhde olisi vain jotain, jonka kautta itse saa elämäänsä kivoja asioita kuten onnellisuutta, iloa ja rakkautta. Nämä toki ovat luonnollinen osa parisuhdetta, mutta niiden ei tulisi missään tapauksessa olla keskiössä! Parisuhteessa ei voi olla itsekeskeinen. Kuten sanassakin sanotaan: rakkaus ei etsi omaansa (1. Kor. 13:5). Pikemminkin kristillisessä rakkaudessa on kyse itsensä antamisesta toisen parhaaksi. Hyvässä tapauksessa eräänlaisena bonuksena tästä on onnellisuus. Kyse on enemmän siitä, rakastatteko toisianne, kuin siitä, saatteko toisiltanne rakkautta.

III. Seurustelun päättyminen eroon

16. Etsi raja kärsivällisyyden ja realismin väliltä

Joskus käy niin, että seurustelun aikana ilmenee ongelmia siinä laajuudessa, että kumppanit alkavat kysellä kysymyksiä jatkamisen kannattavuudesta. Voi olla, että kumppanien ensivaikutelmat toisistaan ovat huomattavan erilaiset kuin syvemmän tutustumisen jälkeiset käsitykset. Kenties kommunikaatio ei ole alkanut toimia tai kaikkia riitoja ei ole saatu käsiteltyä oikealla tavalla. Ehkä osapuolet kokevat tulleensa haavoitetuiksi ja ehkä kaksi persoonaa vain on liian vaikea sovittaa yhteen.

En tietenkään suosittele katkaisemaan suhdetta heti vastoinkäymisten tullessa. Aina on hyvä yrittää selvittää eteen tulevat ongelmat. Mutta jos suhde menee sellaiseksi, että se vaikuttaa jatkuvasti kuormittavan enemmän kuin antavan, on hyvä pysähtyä miettimään jatkoa. On tilannekohtaista, milloin kriisit vielä voidaan katsoa mahdollisiksi selvittää ja milloin taas on kaikille parempi ratkaisu erota.

Mikäli pari päätyy eroon, tulee tämä voimien mukaan pyrkiä hoitamaan muistaen jo aiemmin esittelemäni rehellisyyden, ystävällisyyden ja armollisuuden periaatteet. Toisinaan ero on melkein pakostakin riitaisa ja voi jättää kipeätkin arvet, mutta mikäli näiden vaurioiden syntymistä voidaan ehkäistä, se kannattaa tehdä.

Monet pystyvät eroamaan niin sanotusti kavereina, mikä on itsessään hieno asia. Kokemukseni perusteella kuitenkin olen kallistuvainen ajattelemaan, että pitkäaikainen ja syvällinen ystävyys entisen seurustelukumppanin kanssa on vaikeaa saavuttaa. Ystävyyteen luo oman haasteensa muisto siitä, mitä henkilöiden välillä on joskus ollut yhdistettynä muistoon siitä, että jokin heidän välillään ei lopulta toiminut. Siksi neuvoni on, että ei kannata asettaa liikaa toiveita ja odotuksia ystävyyssuhteelle exänsä kanssa.

17. Älä ajattele seurustelusuhteesi olleen epäonnistunut vain koska se päättyi eroon

Ero seurustelusuhteesta – varsinkin pitkäaikaisesta – on monesti hyvin kivulias asia, mutta senkin keskellä voi löytää tapoja ajatella positiivisesti. Surusta huolimatta ihmisen ei ainakaan välttämättä tarvitse vaipua itsesyytösten mereen ajatellen, että suhde oli virhe tai tappio. Ero ei nimittäin tarkoita epäonnistumista.

Eräs aviopari, jonka opetusta parisuhteesta olen useammankin kerran päässyt kuuntelemaan, kiteytti asian hyvin. Seurustelun tarkoitus ei ole naimisiinmeno, vaan vastauksen etsiminen kysymykseen, menisimmekö me naimisiin. Seurustelu on onnistunut, jos tähän löydetään vastaus. Joskus vastaus on ei, esimerkiksi näin on käynyt omalla kohdallani. En silti kadu aiempaa parisuhdettani tai ajattele sen menneen varsinaisesti pieleen. Ennemminkin koen oppineeni valtavasti sen kautta ja saaneeni hyvin rikkaan luvun elämäntarinaani.

18. Ero saa tuntua pahalta – älä jää yksin

Ei kuitenkaan ole mitään syytä lakaista pois eron aiheuttamaa tuskaa. Eron juuri tapahduttua ihmisen mieleen saattaa tulla erityisen eläviä muistoja parisuhteen ajalta, ja voi tuntua kauhealta ajatella, mikä kaikki hyvä menetettiin. Ahdistus ja masennus voivat vallata mielen hetkeksi kokonaan eikä synkimpinä hetkinä edessä vaikuta olevan mitään tavoittelemisen arvoista.

Keskimäärin ihmiset kokevat helpottavaksi, jos he voivat puhua tunteistaan jollekulle. Siksi kehotan rohkeasti tukeutumaan esimerkiksi ystäviin tai perheenjäseniin vaikeina aikoina, olemaan mahdollisuuksien mukaan avoin, tai jos jopa puhuminen tuntuu vaikealta, edes olemaan tekemisissä jonkun kanssa. Tunteiden patoaminen sisälle ja kaiken kohtaaminen yksin voi olla mielelle hyvin vahingollista.

19. Älä uppoa ”mitä jos” -kysymyksiin

Tunteiden lisäksi myös ajatukset usein askartelevat ahkerasti eron hetkellä. Päähän tulvii helposti kaikenlaisia skenaarioita, ihminen pohtii syitä ja seurauksia, ja herkästi alkaa miettiä, olisiko ero tapahtunut, jos hän olisi jossain tilanteessa toiminut toisin. On syytä huomauttaa, että tällainen pohdinta ei ole kovinkaan hedelmällistä, sillä mennyt on jo tapahtunut ilman että sille enää voi mitään. Tulevaisuus on sen sijaan se, johon voimme vaikuttaa. Siksi on paljon hyödyllisempää kääntää myös näkökulma tulevaan ja miettiä esimerkiksi, voisiko seuraavalla kerralla tehdä jotain toisin. Kannattaa myös muistaa, että vastaus ei välttämättä ole myöntävä. Parisuhteiden toistuvakaan kariutuminen ei itsestään selvästi tarkoita sitä, että omat toimintatavat olisivat virheellisiä, mutta omaa toimintaa on kuitenkin syytä aina tarkastella tarpeellisella kriittisyydellä.

20. Jatka eteenpäin

Aivan kuten jo neuvossa 7 totesin pariutumisongelmien suhteen, totean nytkin eron suhteen: jatka yrittämistä. Eron jälkeen on ihan hyväkin ottaa hiukan aikaa itselleen ja muille asioille, mutta jossain vaiheessa uutta suhdetta kannattaa jälleen aktiivisesti alkaa tavoitella. Joillekin uskoville vapaaehtoinen naimattomuus alkaa välistä vaikuttaa puoleensavetävältä vaihtoehdolta liian monien pettymysten jälkeen, mutta on hyvä huomata, että tämä ei ole vielä kaikista paras syy tuota sinänsä arvokasta tietä valita. Suosittelisin, että jos ihminen tunnistaa itsessään kaipuun parisuhde-elämää kohtaan, kannattaa yrittää pariutumista uudelleen. Älä anna kariutuneiden suhteiden pakottaa sinua kutsumukseen, jota sinulla ei ole.

On valitettavasti totta, että parisuhdemarkkinoilla jotkut pakostakin jäävät ilman kumppania, mutta tämä kohtalo on epävarmemmin totta kohdallasi, jos jatkat yrittämistä.

IV. Seurustelun päättyminen kosintaan

21. Seurustelkaa tarpeeksi kauan

Kuten jo seurustelun kohdalla totesin, on hyvä ottaa tälle vaiheelle aikaa rauhassa tutustua toiseen ihmiseen. Mitään välttämätöntä aikamäärettä ei ole olemassa, vaan jokaisen parin on arvioitava ratkaisuaan tilanteen mukaan. Monet ovat todenneet kahden vuoden seurustelun olevan erikoisen optimaalinen aika (siinä ehtii mukavasti halutessaan nähdä molempien perhepiirien juhannukset, joulut sun muut juhlat), mutta vähemmälläkin on mahdollista selvitä. Kaiken ratkaisee parisuhteen laatu ja tutustumisen taso.

22. Keskustelkaa vähän kerrassaan enemmän seuraavasta askelesta ja ottakaa huomioon käytännön asiat

On hyvä aivan suoraankin jossain vaiheessa alkaa keskustella jatkosta ja hiljalleen syventää näitä keskusteluja. Alkaisimmeko me olla valmiit sitoutumaan toisiimme eliniäksi? Tulisiko vielä jostain syystä jatkaa seurustelua hieman kauemmin?

Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa alkaa miettiä moninaisia käytännöllisiä seikkoja, jotka häihin ja avioliittoon kuuluvat. Mahdollinen kirkko, hääpaikka, bestmanit, kaasot ja häämatka voivat vaatia jonkin verran sumplimista, mutta itse naimissa oleminen vielä paljon enemmän. Missä yhteinen koti sijaitsee? Miten naimisiinmeno sopii yksiin opiskelu- ja työtilanteen kanssa? Ovatko toimeentuloon liittyvät asiat kunnossa? Mitä asioita avioelämästä voi ja kannattaa ennakoida tältä puolen alttarille astelun?

23. Ottakaa askel

Lopulta koittaa aika kosinnalle, joka on tietysti yleensä sitä kivempi, miten romanttisella eleellä se tehdään. Kun kaikki on valmista, tämä askel kannattaa tehdä viivyttelemättä mutta harkiten. Tämän jälkeen alkaa loppusuora kohti avioliittoa ja eräs ihmiselämän suurimmista seikkailuista – niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä.

Kun olette molemmat sanoneet ”tahdon”, silloin ja vasta silloin voitte olla varmoja siitä, että ”se oikea” on vieressänne. Hän, jota ei laisinkaan tarvinnut odottaa, etsiä tai löytää, sillä te itse olette ratkaisseet sen, kuka hän teidän elämässänne on.

Lopuksi

Parisuhteen etsimisessä, tapailussa, seurustelussa ja avioliitossa toimii kaikissa kristillisten hyveiden – uskon, toivon ja rakkauden – harjoittaminen. Franciscus Assisilaisen nimissä kulkeva rukous kiteyttää eräässä kohdassaan mielestäni hyvin, missä kristillisen uskon fokus on:

”Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,              
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.”

Siis: enemmän kuin kumppanin etsintään tai vaatimusten esittämiseen hänelle keskity siihen, että itse olisit hyvä kumppani. Etsi ensin Jumalan valtakuntaa – ja kävi miten kävi, muista, että et koskaan ole yksin.

Ekskursio orientaaliseen syyrialais-ortodoksiseen liturgiaan

Itä on aina näyttäytynyt minulle salaperäisenä, utuun verhottuna ilmansuuntana. Tätä se on paitsi maallisessa ja uskonnollisessa, myös jo pelkästään kristillisessä viitekehyksessä. Olen läpeensä kyllästetty läntisellä tavalla ajatella kristinuskoa – kysyn kysymyksiä, joita kyselevät myös vapaat suunnat, luterilaiset ja katolilaiset. Näitä ryhmittymiä ymmärrän huomattavan paljon, koska eräällä tavalla puhun samaa kieltä heidän kanssaan.

Toisin on laita itäisten kristittyjen suhteen. On yllättävän rankka urakka koettaa päästä edes vähän sisälle ortodoksiseen ajatteluun! Siinä kun pitäisi kokemukseni mukaan purkaa ensin oma läntinen rakenne ja kysymyksenasettelut lähestulkoon täysin, ja sitten rakentaa monella tapaa hyvin erilainen systeemi, jonka logiikka pelaa uskomattoman eri lailla. Ortodoksisuus on oma kiinnostava aihepiirinsä, mutta tällä kertaa se ei ole aiheenani. Olen aikeissa matkata vieläkin kauemmas itään ja vieläkin muinaisempina aikoina kristinuskon valtauomasta erkautuneeseen haaraan. Vuorossa on ensimmäinen ekskursioni niin kutsuttujen orientaaliortodoksien pariin.

Monet ovat vieläkin siinä virheellisessä käsityksessä, että kristikunta säilyi jakamattomana tuhat vuotta aina vuoteen 1054 asti, jolloin katolisen ja ortodoksisen kirkon yhteys särkyi. Tosiasiassa kirkosta kuitenkin oli joutunut erilleen kristittyjä jo ainakin niin aikaisin kuin vuonna 431 pidetyn kolmannen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen. Tässä Efesoksen kirkolliskokouksessa käsiteltiin oppia Kristuksesta ja tuomittiin harhaopiksi nestoriolaisuus eli käsitys, jossa Kristuksen jumalallisuus ja inhimillisyys erotettiin toisistaan niin suuressa määrin, että hänen ykseytensä vaarantui. Harhaoppi on nimetty Konstantinopolin arkkipiispa Nestorioksen mukaan, joka joutui sittemmin maanpakoon. Konsiiliin ei päästy osallistumaan silloisen Rooman valtakunnan itänaapurista, jossa sielläkin oli jo kukoistavaa kristillisyyttä. Tuo Idän kirkkona sittemmin tunnetuksi tullut kristillinen yhteisö jatkoi elämäänsä suurin piirtein samoin kuin ennenkin, mutta koska he kunnioittivat edelleen Nestorioksen oppi-isää, heitä alettiin pitää nestoriolaisina.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 tuomittiin eräänlainen liian radikaali vastaliike nestoriolaisuudelle, nimittäin monofysitismi, jonka käsitys Kristuksen yhdestä ainoasta luonnosta uhkasi sitä uskonkohtaa, että Kristus on täydellisesti sekä Jumala että ihminen. Khalkedon määritti oikean opin ääripäiden keskelle julistamalla, että Kristus tunnetaan kahdessa luonnossa sekoittamatta, erottamatta, muuttamatta ja jakamatta. Lännessä kirkolliskokouksen päätös hyväksyttiin suhteellisen vaivattomasti, mutta itäisessä kirkossa suhtautuminen oli varauksellisempaa, ja se omaksuttiin vain osassa paikoista. Esimerkiksi Egyptin Aleksandria valtaosin torjui Khalkedonin pitäen sen muotoiluja liiallisina. Vastustusta esiintyi myös Pyhällä maalla sekä Antiokiassa, joka pitkään jatkuneen kamppailun jälkeen jakaantui vuonna 518 khalkedonilaiseen ja ei-khalkedonilaiseen haaraan. Juuri tämä ei-khalkedonilainen haara oli tämänkertaisen ekskursioni kohteena – se tunnetaan tänä päivänä Antiokian syyrialais-ortodoksisena kirkkona, joka lukeutuu Khalkedonin torjuneisiin orientaaliortodoksisiin kirkkoihin.

Jotkut ehkä muistavat Etiopian ikivanhan kristillisyyden, Egyptin koptikristityt ja Armenian apostolisen kirkon huppupäisine pappeineen, mutta itselleni aikoinaan tuli yllätyksenä, että niillä on ehtoollisyhteyttä myöten täydellinen ykseys toistensa kanssa! Orientaaliortodoksiseen kommuunioon kuuluvat näiden lisäksi Etiopian kirkosta itsenäistynyt Eritrean vastaava kirkkokunta, jo mainittu syyrialais-ortodoksinen kirkko sekä Intian ortodoksinen kirkko, joka kuuluu niin sanottuihin Tuomas-kristittyihin. Tässä noin 70 miljoonan ihmisen yhteisössä on siis melkoista kirjavuutta!

Lienee paikallaan huomauttaa, että sen paremmin vuonna 431 skismaan joutunutta Idän kirkkoa kuin vuodesta 451 eteenpäin eroon ajautunutta orientaaliortodoksisuutta tuskin tarvitsee enää tänä päivänä pitää harhaoppisina. On kyseenalaista, oliko kukaan todella nestoriolainen (edes Nestorios itse!), ja orientaaliortodoksien leimaaminen monofysiiteiksi on sekin liian yksinkertaistavaa, sillä todellisuudessa he edustavat niin kutsuttua miafysitismiä, joka paljon selkeämmin ottaa huomioon Kristuksen kaksinaisuuden. Viime aikoina ekumeniassa näiden kirkkojen kanssa on päästy hyvin huomattaviin tuloksiin, ja olenpa minäkin nähnyt itsensä Antiokian syyrialais-ortodoksisen patriarkan Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksessa toissa vuonna. En voi olla muuta kuin iloissani siitä, että itä ja länsi ovat yhä enemmän saaneet löytää toisiaan ja voivat aina vain enemmän ammentaa toistensa rikkauksia.

Hänen pyhyytensä Moran Mor Ignatius Aphrem II, Antiokian ja koko Idän patriarkka, Serbian Novi Sadissa järjestetyssä Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksessa vuonna 2018. Patriarkka johtaa syyrialais-ortodoksista kirkkoa alaisuudessaan Lähi-idän syyrialaisten kristittyjen lisäksi myös suuri intialainen autonominen kirkko sekä lukuisia diasporayhdyskuntia ympäri maailman. Antiokian patriarkan titteliä kantaa historiallisten hajaannusten vuoksi myös neljä muuta miestä, joista peräti kolme on kirkkoineen täydessä yhteydessä paavin kanssa. Kuva: Albin Hillert/CEC.

Orientaaliortodoksien määrästä Suomessa en lainkaan tiedä, mutta oletan, että heidän lukunsa on hyvin pieni. En ole tietoinen mistään jatkuvasta liturgisesta elämästä, mutta nyt onnistuin kuitenkin pääsemään syyrialais-ortodoksiseen liturgiaan ystävieni vinkattua minulle siitä Facebookissa. Tämä liturgia järjestettiin ortodoksisessa kirkossa, ja sitä viettämään saapui metropoliitta Mor Polycarpus, syyrialais-ortodoksisen kirkon Alankomaiden arkkihiippakunnasta. (Mor tai Mar merkitsee ’herrani’ ja on yleinen piispojen kunnioittava titteli syyrialaisessa kristillisyydessä).

Kello läheni kymmentä sunnuntaiaamupäivänä kompuroidessani kohti kirkkoa. Liturgia oli merkitty alkavaksi kymmeneltä, mutta kuten olin jotenkin osannut odottaa, sisällä oltiin jo vauhdissa saapuessani. Ortodoksisessa kirkossa liturgiaa edeltää proskomidi ja erinäisiä rukouksia, ja siirtymä itse liturgiaan voi ulkopuolisesta vaikuttaa sangen liukuvalta. Näin oletan varovasti olevan myös syyrialais-ortodoksisuudessa. Tällä kertaa tietoisuuteeni siitä, mikä liturgian osa oli menossa, vaikutti erityisellä tavalla myös se, että en ymmärtänyt kieltä. Kyseisen kirkon liturginen kieli on nimittäin syyria, joka itse asiassa on sama arameanakin tunnettu kieli, mitä Jeesuskin puhui.

Kuten ortodokseilla, myös täällä laulettiin tai resitoitiin lähes kaikki. Musiikillinen tunnelma oli kuitenkin täysin erilainen. Sävelkulut eivät suinkaan noudattaneet länsimaisen korvan tottumia ratoja, intervalleja ja harmonioita, vaan ne toivat todellakin mieleen Lähi-idän. Jos minulle olisi vain soitettu tätä liturgiaa äänitteenä, olisin veikannut sen olevan islamilaista Koraanin resitaatiota. Ajoittain olin kuulevinani useammankin äänen, ehkä jonkinlaisissa stemmoissakin, mutta iso osa palveluksesta oli yksiäänistä.

Muita merkille panemiani asioita olivat suitsutus, joka tapahtui lähinnä alttariovien edessä metropoliitan ollessa alttarissa selin kirkkokansaan, sekä metropoliitan siunaukset käsiristillä, jotka kumpikin toistuivat useassa kohtaa. Sisään tulin ilmeisesti laulettaessa Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon -veisua, joka tässä kirkkokunnassa on saanut lisäyksen ”joka ristiinnaulittiin puolestamme”, mikä saa koko tämän vanhan Trishagionina tunnetun hymnin viittaamaan selkeämmin juuri Jeesukseen.

Liturgiassa luettiin myös Raamattua, mikä oli selkeästi ymmärrettävämpi osuus, koska lukeminen tapahtui useammalla kielellä. Muistaakseni epistola tuli myös ruotsiksi ja evankeliumi peräti kolmella kielellä, näiden joukossa suomi ja englanti. Tekstinä oli Tuhlaajapoika-kertomus, ja sen jälkeen Mor Polycarpus saarnasi, niinikään englanniksi. Puheessaan hän käsitteli armollisuuden ja oikeudenmukaisuuden dynamiikkaa, niin Jumalan kuin meidän ihmistenkin toiminnassa. Ihmiset usein unohtavat armollisuuden ja vaativat vain oikeutta, ja ihmissydämiä ja yhteisöjä luonnehtii haavoittuvuus. Asiamme tuli kuitenkin korjaamaan Kristus, jonka talon kyllä voimme jättää tuhlaajapojan lailla, mutta emme koskaan hänen sydäntään. Hän tietää heikkoutemme ja hänen ehdoton rakkautensa parantaa haavamme.

Mor Polycarpus

Saarnan jälkeen liturgia jatkui taas enkä suurilta osin kyennyt sitä ymmärtämään. Huomioni kiinnittyikin visuaalisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, että metropoliitta jossain vaiheessa laittoi lusikalla jotain suitsutusastiaan. Nikean uskontunnustus sanottiin jälleen ainakin suomeksi, ja sen aikana kirkkokansaa suitsutettiin. Sen jälkeen eräs nainen tuli kiertelemään väen parissa toivottaen rauhaa laittamalla kätensä toisten käsien ympärille. En ole varma, oliko tämä varsinaisesti osa jumalanpalvelusta.

Lähestyttäessä ehtoollisosiota tapahtui eräs erikoisimmista merkille panemistani asioista: metropoliitta nimittäin – ollen selin alttaripöydän ääressä – heilutteli jotakin kangasta ja parissakin kohtaa teki käsillään pyörivää liikettä, molempia perin näkyvästi pöydän yllä. Näiden liikkeiden merkitys jäi minulta tyystin hämärän peittoon.

Jossain vaiheessa ikonostaasissa olevat kuninkaan ovet suljettiin joksikin aikaa, ja vaiheessa, jota en tarkemmin pysty määrittelemään, ehtoollinen tuli asetetuksi. Sakramentin jakaminen tapahtui hyvin samantapaisesti kuin ortodokseillakin: jakaja antoi siis ehtoollisen lusikalla. Paikalla oli koko ajan ollut myös ortodoksisen kirkon viranhaltijoita, jotka olivat myös hoitaneet joitain liturgisia tehtäviä ja kertoneet joissakin väleissä ilmoituksia liturgian kulusta. Nytkin eräs heistä tuli ilmoittamaan, että arkkipiispan siunauksella ja jonkinlaisen keskinäisen sopimuksen nojalla kansa voi ottaa vastaan ehtoollisen, ”vaikka emme toimita yhdessä”. Arvatenkin siis ehtoollisen saivat orientaaliortodoksien lisäksi mennä ottamaan myös ortodoksit, mutta minulle jäi mysteeriksi, miten sen toimittaminen oli käytännössä hoidettu.

Palveluksen loppu sujui sutjakkaasti ja kuten ortodokseilla, myös täällä liturgian lopuksi sai käydä suutelemassa ristiä ja ottamassa leivänpalasia, jotka eivät olleet ehtoollista vaan enemmänkin vieraanvaraisuuden osoitusta. Suudeltavaa ristiä piteli itse Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo.

Vaikka montaa kohtaa jumalanpalveluksesta en voinut kielen tasolla ymmärtää, koin kuitenkin sen koskettaneen minua. Eteenpäin soljuva resitatiivi ja suitsutus loivat rauhallisen, hartaan tunnelman, jossa ”virtaan” mukaan pääseminen oli hyvin helppoa. Virta. Suhteellisen kokeneena ekskursionistina voin sanoa, että juuri se voi olla avain syvään hengelliseen kokemukseen. Oli kyse sitten vapaiden suuntien ylistyksestä, luterilaisesta messusta tai idän laulavasta kristillisyydestä, juuri kunkin perinteen omintakeisen virran löytäminen ja siihen mukaan heittäytyminen monesti saa minut heitetyksi mystisiin sfääreihin.

Jonkinasteisena orientaaliortodoksien ja idän kirkkojen fanina olen aivan haltioissani, että pääsin ensi kertaa kokemaan aidon länsisyyrialaisen liturgian! Itäsyyrialainen perinnehän on minulle jo raottanut oveaan vajaat kolme vuotta sitten vieraillessani kaldealaiskatolisessa pitkäperjantain liturgiassa. Tavoitteenani on elämäni aikana päästä tutustumaan lähemmin myös muihin orientaaliortodoksisiin kirkkoihin, joten jos joku on tietoinen näiden perinteiden mukaisista tilaisuuksista Suomessa, minulle saa vinkata! Mutta en toki pistäisi pahitteeksi sitäkään, että pääsisin joskus vierailemaan orientaaliortodoksisten kristittyjen luona niiden omimmilla paikoilla Etiopiassa, Egyptissä, Armeniassa ja Intiassa. Perehtyminen jatkukoon!

Syyrialais-ortodoksisen kirkon päämaja, Pyhän Yrjön katedraali Damaskoksessa. Kuva: krebsmaus07.