Julkisia ei sattunut kulkemaan sopivasti ja minulla oli kohtuullinen kiire, joten päädyin etenemään jalan rautatieasemalta etelään. Välillä juoksin, sikäli kun jaksoin, mutta jouduin myös kävelemään. Näpräilin puhelimeni karttaohjelmaa yrittäen päästä perille nopeimmasta reitistä.
Pian olin jo Tähtitorninvuorella ja lähdettyäni laskeutumaan siltä alas näin määränpääni: katolisen Pyhän Henrikin katedraalin. Kellot alkoivat soida. Ilokseni huomasin olevani sittenkin melko ajoissa. Kenties sisällä olisi vielä paikkoja. Olin saanut kuulla, että tänään saattaisi kirkkoon ilmaantua paljon väkeä, nimittäin itse Roomasta tullut kardinaali Kurt Koch saapuisi messuun. Minulle tilaisuudesta oli ystävällisesti vinkannut eräs katolinen kaverini.
Kompuroin sisälle tähän tuttuun rakennukseen väsyneenä. Tämä olisi laskujeni mukaan kolmas katolinen messu, johon osallistuisin – aiemmin olen sellaisessa käynyt Kuopiossa jouluna 2013 (kirjoitin siitä blogiinikin: http://childwhospoke.blogspot.fi/2013/12/yhteysmatkat-osa-7-katolinen.html) ja myöhemmin Helsingissä neokatekumenaalisen liturgian mukaisessa messussa – siitäkin minun olisi pitänyt kirjoittaa, niin erikoinen kokemus se oli!
Joka tapauksessa sisällä vaikutti olevan vielä hyvin paikkoja. Otin itselleni oman oikealta puolelta, takarivistä. Pappishenkilöitä pyöri kirkon etuosassa aina välillä ilmeisesti tekemässä vielä joitain järjestelyjä, pari heistä tunnistinkin kasvoilta. Kirkossa oli arvattavasti kansainvälinen meininki: maamme katolilaisista huomattavalla osalla on etninen tausta ainakin osittain muualla kuin Suomessa.
Pyyhin hikeäni ja käväisin juomassa ostamaani juomaa eteisessä, sillä kirkkotilassa en sitä kehdannut tehdä. Kellot jatkoivat tasaista ääntään ja ihmisten määrä lisääntyi.
Tämä kirkko ei ollut niin koristeellinen kuin jotkin ulkomailla näkemäni, mutta kuvat olivat täälläkin keskeinen osa sisustusta. Kirkossa oli kullattuja tauluja, jotka ilmeisesti kuvasivat Jeesuksen kärsimystietä. Seiniä koristivat lasimaalaukset, joista parin aiheiksi olin tunnistavinani Jeesuksen kasteen ja Pyhän Annan itse kolmantena. Lisäksi löytyi muun muassa Neitsyt Mariaa esittävä patsas ja suuri krusifiksi, joka roikkui katosta lähellä alttaria. Muistin, mitä olin koulussa oppinut, että tällaiset kuvat lienevät olleet keskiajan ihmisille tärkeitä väyliä Raamatun kertomusten oppimiseen, messut kun olivat suureksi osaksi latinaksi. Itse asiassa tämäkin messu tulisi olemaan osittain latinankielinen.
Kellot lakkasivat soimasta noin kahta minuuttia ennen messun ilmoitettua alkamisajankohtaa. Äkkiä alkoi kuulua taitavaa urkujensoittoa ja kirkkokansa nousi ylös. Joukko valkoisiin pukeutuneita miehiä käveli keskikäytävää pitkin juhlallisessa kulkueessa, joka suuntasi alttarin taakse, eräs kantoi ristiä ja toinen kirjaa. Laskin henkilöitä olleen noin kaksikymmentä, joukossa myös muistaakseni useampi lapsi – sekä tietenkin itse hänen eminenssinsä, kardinaali. Myös Helsingin katolisen piispan Teemu Sipon olin joukosta tunnistavinani.
Kardinaali suitsutti alttarin musiikin yhä soidessa, ja pian ilmoille kajahti "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" latinaksi sanottuna. Havaintoni piispasta osoittautui oikeaksi, kun tämä meni puhujanpöntön taakse sanomaan muutaman sanan suomeksi. Piispa mainitsi, että kardinaali Kochia olivat tänne olleet kutsumassa Suomen ekumeeninen neuvosto ja myös ortodoksinen ja luterilainen kirkko. Koch onkin kristittyjen ykseydestä vastaava kardinaali.
Kuten mainittu, messu oli suureksi osaksi latinankielinen, ja koska en toistaiseksi ole opiskellut kieltä, en päässyt perille kaikista tilaisuudessa sanotuista ja lauletuista asioista. Kokemustani lienee kuitenkin vaikea samaistaa siihen, mitä keskiajan ihminen on kokenut, sillä kaikesta huolimatta ymmärsin latinaa niinkin hyvin, että suunnilleen joka vaiheessa tiesin, mitä oli meneillään: rukoiltiinko esimerkiksi Isä meidän -rukousta tai tunnustettiinko uskoa. Osin opintojeni, osin kielikiinnostukseni tähden tiedän suuren joukon niin kutsuttuja yleissanoja, jotka ovat latinasta siirtyneet romaanisiin kieliin, englantiin ja omaankin äidinkieleeni. Niinpä kun sellaiset ilmaukset kuin Pater omnipotente (Isä kaikkivaltias), Gloria in excelsis Deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa) ja Pax Domini (Herran rauhaa) tulivat sanotuiksi, pystyin aika hyvin arvaamaan, mistä oli kyse. Tuttuja ilmauksia minulle olivat myös se pecca-alkuinen syntiä tarkoittava sana, mea culpa ja tietenkin in saecula saeculorum.
Myös suuri kokemukseni luterilaisista messuista auttoi varsin hyvin seuraamaan tätä tilaisuutta, vaikkakaan se ei täysin samanlainen sisällöltään ollutkaan. Messun rakenne oli tuttua kaavaa: Raamatun luku ja saarna tulivat ennen eukaristiaa, ja uskontunnustus, rahankeruu, Pyhä-laulu (Sanctus) sekä Isä meidän tulivat suunnilleen siinä kohden kuin osasin odottaakin. Lisäksi minua auttoi vieressäni olevan henkilön kirja, jossa olivat laulujen sanat nuotteineen: tätä kirjaa vilkuillessani hoksasin pari kertaa paremmin, mistä sillä hetkellä puhuttiin tai laulettiin.
Suitsutuksen lisäksi tässä messussa oli kuitenkin myös paljon luterilaisuudesta poikkeavia elementtejä. Siinä missä luterilaisessa messussa puhutaan paljon ja laulua kuuluu lähestulkoon vain virsissä ja muutamissa perinteisissä resitatiiviosioissa, täällä laulettiin mielestäni enemmän myös osia, jotka olin tottunut kuulemaan puhuttuina. Vierailemilleni ortodoksisille liturgioille tämä messu ei kuitenkaan laulun ja resitatiivin määrässä mielestäni vetänyt vertoja.
Lisäksi tämä tilaisuus oli jotenkin juhlallisempi: jopa evankeliumitekstin lukemista edelsi pieni kulkue puhujanpöntölle ja kirjan suitsuttaminen kolme kertaa. Kun evankeliumin nimi mainittiin, tekivät ihmiset ristinmerkin. He myös kumarsivat päätään laulujen aikana silloin, kun Jeesuksen nimi mainittiin. Messussa oli lisäksi lähempänä loppua pari kohtaa, jolloin kirkkokansa polvistui tätä tarkoitusta varten penkkirivien ohessa oleville pehmusteille. Itse en tehnyt sitä (toivottavasti en loukannut ketään), vaikka seisomaan nousinkin silloin, kun muutkin nousivat.
Raamattua luettiin sekä suomeksi että englanniksi, ja saarnakin, jonka kardinaali piti, oli englanniksi, tosin merkittävällä aksentilla. Ajatukseni harhaili hieman puheen aikana, mutta ymmärsin, että kardinaali puhui Hyvästä Paimenesta ja tämän sanoman julistuksesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli eminenssin päähine: saarnan ja ilmeisesti myös alkukulkueen aikana hänellä oli hiippa ja muuten pääosin se pieni pyöreä "töpöhattu" (sen virallinen nimi lienee ainakin Wikipedian mukaan zucchetto?), kuten piispa Sipollakin, mutta lähempänä eukaristiaa minusta näytti siltä, että tuo pikkuhattukin olisi kadonnut.
Kolehdinkeruun aikana alkoi alttarin takana olla jo kuhinaa, ja pian erinäisten vaiheiden jälkeen seurasi eukaristian asettaminen. Rekisteröin tämän oikeastaan vasta sitten, kun kuulin kellon pirinää ja kohotin katseeni asettajaan, jolla oli pieni leipä kohotettuna käsissään. Kertasin mielessäni aikaisempia sanoja ja ymmärsin, että leipä oli ilmeisesti juuri katolisen uskon mukaan muuttunut Jeesuksen ruumiiksi. Viinimaljan suhteen toistui sama kellon ääni – emmekä puhu nyt vain parista vaimeasta kulkusenkilinästä, vaan äänekkäästä ja useampia sekunteja kestäneestä kilkatuksesta.
Itse en luonnollisesti ehtoolliselle ei-katolilaisena mennyt, joten kun ihmiset nousivat ylös, puikkelehdin hieman taaemmas ja hetken kuluttua menin jopa ulos asti haukkaamaan ilmaa. Kuvittelin, että eukaristiassa kestäisi näin suurella ihmismäärällä kauemminkin, mutta mennessäni sisään olivat ihmiset jo takaisin paikoillaan ja tilaisuus läheni jo loppuaan. Se oli todella ollut hyvin ytimekäs, ehkä vähän yli tunnin mittainen. Väistyin syrjään, kun loppukulkue asteli kohti uloskäyntiä. Laskin taas ihmiset, tällä kertaa sain 21.
Nappasin kamppeeni, jotka yhä olivat lojuneet istumapaikkani lähellä, ja aloin purkautua muiden mukana ulos kirkosta. Vaihdettuani vielä kaverini kanssa muutaman sanan oli jo aika suunnata kohti uusia seikkailuja, taas yhtä kokemusta rikkaampana.
Pitkäperjantaina on vielä valoisaa, kun kävelen kesältä tuttua matkaa valtakunnansalille. Tilaisuus alkaa etukäteen selvittämäni mukaan klo 19:45. Ehkäpä on sopivaa olla paikalla noin viidestä kymmeneen minuttia etuajassa. Ei liian myöhään, ettei olisi kiusallista etsiä istumapaikkaa muiden jo istuessa ja katsellessa. Ei myöskään liian aikaisin, etten joutuisi liian pitkään seisoskelemaan ja keskustelemaan.
Tänään on Jehovan todistajien merkittävin juhla, Jeesuksen kuoleman muistojuhla. Tämä juhla on vain kerran vuodessa, ja silloin Jehovan todistajat viettävät sitä ateriaa, joka vastaa kristittyjen ehtoollista. Mutta he tekevät sen hyvin poikkeavalla, jopa eriskummallisella tavalla.
Olen jännittynyt ja tuttuun tapaan rukoilen vielä itsekseni vähän matkan päässä salista. Parkkipaikka on melko täysi. Muutama mies seisoo ulkona, tervehdin heitä vaimeasti. Astelen sisään ja alan ottaa takkiani pois. Ei kulu kauaa, ennen kuin ensimmäinen todistaja tulee jo juttelemaan minulle. Minut opastetaan naulakkojen luokse, ja saan ojentaa takkini henkaria pitelevälle miehelle. Aion jo lähteä kohtaamani miehen perään, jotta hän voisi näyttää minulle istumapaikan, mutta kopaisen taskuani ja huomaan kännykkäni jääneen takin taskuun. Haen puhelimeni nopsasti ja riennän kohti suurta salia. Äkkiä erotan ihmispaljoudesta sen miehen, jonka kanssa kävin keskusteluja kesällä, vielä oleillessani tässä kaupungissa. Hän on silminnähden iloinen nähdessään minut, ja puristamme kättä. Hän lähtee näyttämään minulle istumapaikkaa, mutta ennen kuin pääsen asettumaan aloilleni, olen jo paiskinut rutkasti lisää käsiä.
Vaihdan muutaman sanasen miehen kanssa ja silmäilen ympäristöäni. Paikalla on paljon hienosti pukeutuneita miehiä ja naisia. Huomioni kiinnittyy salin etuosassa olevaan pöytään, jolle asetetulla valkealla pöytäliinalla lepää lautasia ja kolme lasia.
Saan samalle penkkiriville istuvalta nuorelta naiselta laulukirjan ja Raamatun Uuden maailman käännöksen. Pian tilaisuus jo kuulutetaan alkavaksi ja ihmiset istahtavat paikoilleen nopeasti. Meidät toivotetaan tervetulleiksi ja kuulemme maininnan, että tätä samaa tilaisuutta vietetään kaikkialla maailmassa.
Ihmiset nousevat ylös laulamaan laulua teemalla "Herran illallinen". Sen jälkeen on rukous, jossa kiitetään siitä, että tilaisuuteen on voitu saapua, ja pyydetään siunausta. Lopuksi kajahtaa yhteen ääneen: "Amen."
Seuraa pitkähkö muistonviettopuhe, jota eräs mies tulee eteen pitämään. Mies puhuu siitä, mitä Jeesus mahtoi ajatella astellessaan juhlahuoneistoa kohti noin 2000 vuotta sitten: oliko hän jännittynyt tai haikea? Aihe johdatellaan siis melkein heti tilaisuuden keskiöön: leipään ja viiniin, joita täällä nimitetään vertauskuviksi. Nimitys ei jättäne sijaa kiistoille siitä, millä tavalla ehtoollisen olemus tässä liikkeessä ymmärretään.
Puheessa korostuu se, että Jeesuksen oli ehtoollista asettaessaan tarkoitus aloittaa uskoa ja toivoa vahvistava perinne. Mies mainitsee paljon Raamatun jakeita, hän ei ehtii sanoa raamatunkohdasta kuin vasta kirjan tai kirjeen nimen, kun Raamattujen selaamisesta aiheutuva kahina jo alkaa salissa. Kenties mielenkiintoisimpana piirteenä heidän raamatunkäännöksestään voin mainita, että siellä ei lue, että ehtoollisleipä ja viini ovat Jeesuksen ruumis ja veri, vaan että ne tarkoittavat sitä. Käännöksessä on siis tässä kohtaa merkittävää tulkintaa.
Mies mainitsee mielenkiintoisia tietoja: juhlaa vietetään Nisan-kuun 14. päivää vastaavana iltana, 239 maassa, ja siihen kokoonnutaan valtakunnansalien lisäksi konventtisaleissa, kodeissa, vankiloissa ja jopa taivasalla.
Puhuja ilmoittaa, että saisimme vastaukset seuraaviin kysymyksiin: 1. Miksi tarvitaan vapautusta synnin kahleista? 2. Ketkä hyötyvät Jeesuksen rakkaudellisesta uhrista? 3. Ketkä nauttivat leipää ja viiniä? 4. Mitä tulee tehdä tilaisuuden jälkeen?
Puhujan vastaus kysymykseen 1. on hämmentävänkin lähellä sitä, mitä minä itse ja käsittääkseni valtaosa kristityistä ajattelevat, ainakin sanojen tasolla: puheessa vilahtavat mahdollisuus vapautua synnistä; usko Jeesukseen; ajatus, että Jeesus vapautti tottelevaisuudellaan; että Jumala on järjestänyt lunnaat langenneille ihmisille; että Jeesus avasi Aadamin jälkeläisille mahdollisuuden saada elämän, mikä on lahja. Syvemmin tutkittavaksi jäänee, mitä nämä termit tarkemmin Jehovan todistajille merkitsevät.
Vastauksen kysymykseen 2. kohdalla alkaa puhe selvästi kulkea mielestäni eri suuntaan valtavirran kristittyjen näkemyksestä, ja tuo suunta on jo ennalta tuntemani Jehovan todistajien oppi ihmisten kahdesta mahdollisesta toivosta. Jehovan todistajien mukaan voimme valita, tuleeko meistä Jumalan perhettä, mutta emme voi valita sitä, missä tulemme lopulta ikuista elämäämme viettämään, taivaassa vaiko maan päällä. Taivaaseen pääsee todistajien mukaan vain 144 000 valittua, kun taas loput Jehovan todistajat pääsevät maanpäälliseen paratiisiin.
Puheessa tulevat esille valtavirran kristillisyyden kanssa melko yhtenäiset ajatukset siitä, että Jumala on se, joka saa aikaan Raamatussa mainitun uudestisyntymisen, ja että omasta uudestisyntymisestään voi vakuuttua siitä, että Henki todistaa näiden ihmisten henkien kanssa. Kuitenkin totena esitetään myös käsitykset siitä, että Raamatussa mainittu uudestisyntyminen koskee vain noita valittuja, ja siitä, että Ilmestyskirjassa mainitut 144 000 ovat nimenomaan noita uudestisyntyneitä.
Se, minkä vuoksi näistä kahdesta erilaisesta ihmisporukasta puhutaan, selviää seuraavan vastauksen kohdalla: osaa leipään ja viiniin saavat ottaa ainoastaan noihin 144 000 valittuun kuuluvat, joita puhuja antaa ymmärtää olevan enää hyvin harvoja maan päällä. Esimerkiksi itseään hän ei sanamuotojensa perusteella tuohon joukkoon sisällytä. Sitä, että vain nämä harvat saavat osallistua ateriaan, perustellaan sillä, että Jeesus vietti ehtoollista apostoliensa kanssa, joille hän antoi kuninkaallisen vallan. Apostolien uskottaneen siis tämän perusteella olleen osa tuota erityistä valittua joukkoa. Muistonvietto jatkuisi ainoastaan niin kauan kuin noita taivaallisen toivon omaavia yhä olisi maan päällä. En ole varma, ymmärränkö oikein, mutta ihan kuin puhuja antaisi ymmärtää näiden henkilöiden tulevan jossain vaiheessa otetuksi pois maan päältä, minkä jälkeen nämä ateriat loppuisivat täällä tyystin.
Pian ollaan tilaisuuden kohokohdassa. Kirkkokunnista laajalti tutut "ehtoollisen asetussanat" leivän osalta luetaan 1. Korinttolaiskirjeestä, minkä jälkeen eräs todistaja tulee eteen pitämään rukouksen. Joukko miehiä nousee ottamaan pöydältä lautaset ja jakaantuu penkkirivijonoille.
Seuraa sarja kieltäytymisiä. Jotkut ottavat lautasen vähäksi aikaa käteensä, ja sitten, tekemättä mitään sillä olevalle leivälle, ojentavat lautasen vierustoverille. Jotkut siirtävät lautasen seuraavalle henkilölle suoraan. Kun rivi on lopussa, lautasta kantava mies ojentaa leivän seuraavalle riville.
Yritän seurata, söisikö kukaan, ja samalla yksi aseteista lähenee minua nopeasti. Edessä puhutaan kiertämisen aikana lyhyt esittely leivän koostumuksesta. Äkkiä minulla on kädessäni Iittalan lasilautanen, jolla näen ruskean, litteän ja osaksi murennetun leivän. Annan lautasen viivyttelemättä siitä huolehtivalle miehelle, joka jatkaa jälleen eteenpäin.
En huomaa kenenkään syövän leipää.
Miehet vievät lautaset takaisin eteen. Seuraa maljaa koskevan korinttolaiskirjeen kohdan lukeminen ja samaan tapaan rukous. Sitten sama järjestely toistuu viinilasien suhteen. Miesten kiertäessä edestä kerrotaan, että viinin on oltava käynyttä ja että esimerkiksi viini, johon on lisätty alkoholia, ei olisi sopivaa.
Keskityn kovasti siihen, että en pudottaisi lasia, kun se tulee kohdalleni. Saan sen ojennettua rivejä kiertävälle miehelle ongelmitta, tunnen juoman väkevän tuoksun. Mieleeni nousee kysymys: Missä tämän tilaisuuden pointti on? Jos jo ennalta tiedetään, että tähän yhteisöön ei kuulu ketään "valittua" ja nähdään, että ketään valittuna itseään pitävää ei tule paikalle, miksi täällä vaivaudutaan järjestämään koko "ateriaa"? Miksi valittuksi itsensä mieltävät eivät voi ilmoittaa, missä aikovat olla muistonvieton aikaan, jotta tilaisuudet voitaisiin järjestää vain siellä? Nyt koko järjestely vaikuttaa muodollisuudelta, joka jää ikään kuin puolinaiseksi.
Puhuja korostaa pian, että tässä tilaisuudessa on toimittu raamatullisesti. Hän puhuu kauniin kuuloisin sanoin vertauskuvien miettimisestä ja Jeesuksen myönteisistä ajatuksista meitä kohtaan jo nyt: Jeesus kuulemma näkee jo nyt meidät sellaisina, joita heistä voi tulla hänen tuhatvuotisen hallintonsa aikana. Tarkoittaako hän me-muodolla läsnäolijoita vai vain todistajia, jää epäselväksi.
Lopuksi mies innostaa yleisöä osoittamaan arvostusta uhrille noudattamalla Jumalan huonekunnan sääntöjä: Kasvata tietoasi, kadu, käänny, vihkiydy, ota kaste. Tutki Raamattua ja hyödynnä kaikki viikoittaiset kokoukset. Ja kerro muille.
Raamatunkohdan 1. Joh. 4:9 jälkeen seuraa joukko ilmoitusasioita, ja sitten päätöslaulu teemalla "Tervehdi Jehovan esikoista!". Sen jälkeen tuttuun tapaan rukous.
Melkein välittömästi tilaisuuden päätyttyä vieressäni istuva seurusteleva pari aloittaa keskustelun kanssani. Myös ennen tilaisuutta kohtaamani tuttu mies tulee vielä juttelemaan minulle. Hän puhuu siitä, miten tämän juhlan ajankohta lasketaan: menetelmä on ilmeisesti suunnilleen sama kuin "kristikunnalla", mutta päivää ei ole sidottu aina samaan viikonpäivään, kuten kristittyjen pääsiäinen ja pitkäperjantai. Muistonvietto sattuu miehen mukaan kuitenkin aina suunnilleen viikon sisälle näistä juhlista.
Astelen pian eteiseen, huojentuneena tilaisuuden päättymisestä. Se on kestänyt vain noin tunnin, vaikka aika on tuntunut hieman pidemmältä. Enää naulakkojen luona ei näytä olevan henkarien ojentelijoita. Nappaan takkini ja livahdan ulos, huikaten vielä vierustovereilleni, jotka ovat oven vieressä. Jos näen oikein, parin miesosapuoli jakaa siinä Vartiotorni-lehtiä.
Tilaisuus oli paljolti sellainen kuin olin odottanut. Mielessäni on totta kai joitakin kysymyksiä, joista olisi kiva keskustella Jehovan todistajien kanssa, kuten se, tukeeko Raamattu kokonaisuutena, esimerkiksi Apostolien teoissa, ongelmattomasti vain valittujen osallistumista ehtoolliselle taikka sitä, että tämä ateria olisi vain kerran vuodessa. Mutta nämä toistaiseksi minulle vastaamattomat kysymykset saavat jäädä odottamaan vähäksi aikaa.
Kävelen läpi autojen kansoittaman parkkipaikan. Ulos on tullut pimeä, ilta on tummunut.
