Toisen vuoden kolmas periodi.
Joululoma oli normaaliin tapaansa pitkä, ja voin myöntää, että sen aikana stressasin hieman tulevaa kevätlukukautta: se kun otaksumani mukaan tulisi olemaan hyvin työläs. Lukemista on tähän mennessä riittänyt paljon ja neljäs periodi tuskin tulee olemaan juurikaan helpompi. Olen kuitenkin puskenut eteenpäin ja myös saavuttanut haluamiani tuloksia.
Luentoja ei kolmannessa periodissa ollut kovinkaan paljoa, normaalisti vain kolme viikossa. Sen sijaan itsenäistä työskentelyä oli sitäkin enemmän. Aineiden osalta kattaukseen kuului käytännöllisen teologian ja eksegetiikan viimeisiä kursseja sekä myös kirkkohistoriaa ja Hops-työskentelyä.
Käytännöllinen teologia: Uskontokasvatus, diakonia ja sielunhoito
On jopa vaikeaa uskoa, että käyttiksenkin peruskurssit ovat nyt jo takanapäin. Nehän alkoivat vasta tänä vuonna, mutta koska ne seurasivat välittömästi toisiaan, tuntui koko rupeama hyvin joutuisalta.
Kolmannella ja viimeisellä käyttiksen peruskurssilla aiheena oli yhtäältä uskontokasvatus ja uskonnonopetus ja toisaalta diakonia ja sielunhoito. Ne todella jäivät mielestäni aika erillisiksi aiheiksi, molemmilla kokonaisuuksilla oli pääasiassa omat luennoitsijansakin. Kurssiin kuului luentojen lisäksi osia kolmesta kirjasta, joiden aiheet olivat samat, ja kaksi itsenäistä tehtävää. Vaihtoehtoisiin suoritustapoihin kuului oppimispäiväkirjan tekeminen tai opintopiiri, mutta itse en valinnut niistä kumpaakaan.
Itse luin kirjoja aikamoisella vauhdilla, koska halusin päästä aineopintokirjallisuuden pariin mahdollisimman pian. Koskapa tällä kurssilla oli mahdollista suorittaa kirjallisuus erikseen niin sanotussa akvaariotentissä, päätin tarttua siihen, kun kerran kirjat olivat vielä paremmassa muistissa.
Akvaariotentti oli mielenkiintoinen tilaisuus: se tehtiin varattuna aikana tietokonetilassa, jonne ei saanut kuljettaa mukanaan juuri mitään. Tavarani jouduinkin jättämään säilytyslokeroon. Tentissä oli kaksi kysymystä, joihin oli leppoisaa vastailla näppäimistöä naputtaen, ja eipä aikaakaan kun olin valmis. Kirjallisuus oli suoritettu ja sain vielä mieluisen arvosanankin.
Kirjojen ja luentojen kautta esille nousseita teemoja olivat muun muassa oppiminen laajana ilmiönä, uskonnonopetuksen historia ja menetelmät sekä arjen epämuodollisten yhteisöjen (kuten kodin) tarjoama uskontokasvatus. Diakonian ja sielunhoidon puolella vilisivät sellaiset termit kuten psykoterapia, pastoraaliteologia ja auttava kohtaaminen. Kävimme läpi surua ja kriisiä, toivoa ja merkityksellisyyttä ja kohtaamisen teologiaa. Meiltä opiskelijoilta myös kysyttiin, mitä haluaisimme oppia.
Itsenäisiin tehtäviin kuului pohtiva essee, joka kirjoitettiin kahdesta dokumentista: näistä toinen oli netissä oleva kirjoitus ja toinen videoluento, kumpikin kasvatukseen liittyviä. Toinen tehtävä oli haastatella työkokemusta omaavaa teologia, aiheena uskontokasvatus ja kohtaaminen. Otin yhteyttä tuntemaani pastoriin, joka on myös uskonnonopettaja, ja hoidimme haastattelun lounaan ääressä rennosti jutellen. Haastattelun olisi saanut tehdä myös puhelun välityksellä mutta ei sähköpostilla.
Teologisessa tiedekunnassa opiskeltava ja tutkittava aihekokonaisuus on tunnetusti valtavan kirjava, mutta jo käytännöllinen teologia yksin on aine, jonka alle mahtuu hyvinkin paljon. Toiset aiheet ovat enemmän ja toiset vähemmän inspiroivia. Voin sanoa peruskurssien olleen oma raikas vivahteensa opintielläni ja niiden perusteella käyttis tutkii tärkeitä ja kiehtovia asioita, esimerkiksi uskonnollisuuden ilmenemistä nykyajassa, mikä on minunlaiselleni ekskursionistille jatkuva mielenkiinnonkohde. Oma oppialani käytännöllinen teologia ei kuitenkaan suuressa mittakaavassa ole.
Eksegetiikka: Eksegeettinen työskentely
Eksegetiikan kolmas ja viimeinen peruskurssi koostuu johdantoluennoista ja ryhmistä, joissa tehdään eksegeettinen analyysi. Kurssin aikana suoritetaan myös kappale kirjoitusviestinnän opintoja, joista toinen osa oli suoritettu kirkkohistorian alla.
Kolmanteen periodiin sisältyi pääosin vain johdantoluentoja, tosin yksi ryhmätapaaminenkin ehti jo olla ennen periodin vaihtumista. Luennoilla käsiteltiin erilaisia eksegeettisiä metodeja, joita olikin aika paljon. Raamattua voi tutkia esimerkiksi historiallis-kriittisesti mutta myös vaikkapa kirjallisuustieteellisesti tai sosiaalitieteellisesti. On myös ikonografinen lähestymistapa, jossa keskeistä on se visuaalinen kulttuuri, jossa raamatuntekstit ovat syntyneet, kun taas vaikutushistoriallisesta näkökulmasta voidaan tutkia, miten Raamattu antanut vaikutteita eteenpäin. Monet näkökulmat vielä sisältävät useampia alahaaroja.
Historiallis-kriittisiin menetelmiin luetaan normaalisti tekstikritiikki, joka pyrkii selvittämään raamatuntekstien alkuperäistä tekstimuotoa; kirjallisuuskritiikki, joka pohtii sitä, mitä lähteitä tekstiin on käytetty; muotohistoria, johon sisältyvät vielä muotokritiikki, lajikritiikki ja traditiohistoria sekä redaktiokritiikki, joka pyrkii keskittymään tekstiä mahdollisesti toimittaneisiin henkilöihin. Tämä on jo yksin aikamoinen suo, lisäksi metodien nimitykset saattavat vielä vaihdella. Kolmoskurssin aikana kuitenkin onnistuin edes jollakin tavoin ottamaan haltuun ja ymmärtämään nämä menetelmät. Minua auttoivat internetistä löytämäni artikkelit ja muuan englanninkielinen kirja, jonka vain eräänä päivänä löysin kirjaston poistokirjojen joukosta. Siinä oli hyvin selkeästi ja ytimekkäästi esitelty samaa, mitä kurssillakin käsiteltiin, ja kirjoittelinkin sitten muistiinpanoja yhdistellen tietoja eri lähteistä. Oli mukavaa oppia tajuamaan historiallis-kriittistä menetelmää, vaikka en itse ehkä sen suuri fani olekaan. Oma kiinnostuksenkohteeni eksegetiikassa lienee enemmän narratiivisen eli kertomuksellisen lähestymistavan tai tekstin argumentaation ja retoriikan analyysin suunnalla, tekstin lopullisen muodon tulkinnassa enemmän kuin sen historiallisen synnyn pohtimisessa.
Johdantoluentoja ei ollut mahdottoman montaa, ja niistä seurasi tentti, jossa oli sekä terminselitystä että laajempia kysymyksiä. Pienemmissä ryhmissä puolestaan on tarkoitus pareittain analysoida tiettyä raamatunkohtaa käyttäen avuksi esimerkiksi Raamatun kommentaariteoksia ja sanakirjoja. Käsittääkseni varsinaisen kirjallisen tuotoksensa jokainen kuitenkin tekee lopulta itse. Koska itse olen aika paljon eksegetiikkaan päin kallellani, olen kohtuullisen hyvillä mielin kohdatessani tulevaa urakkaa.
Kirkkohistoria: Kirkkojen ja tunnustuskuntien historia
Selvitettyäni käyttiksen kirjat tarrauduin historian pariin. A1-linjalla tulee suorittaa aineopintoja kolmelle eri laitokselle. Pääaineekseni aion ainakin kandivaiheessa ottaa eksegetiikan ja olen valinnut kahdeksi muuksi aineopintoaineeksi systemaattisen teologian ja kirkkohistorian. Jälkimmäisestä minulla on suunnitelmissani käydä yksi viiden opintopisteen jakso, joka käsittelee kirkkojen ja tunnustuskuntien historiaa. Kenties hieman epäselvästä jakson kuvauksesta huolimatta minulla on vahva oletus, että tämä kurssi voidaan suorittaa yksinkertaisesti pelkällä kirjatentillä, jolloin ei tarvitsisi tehdä esimerkiksi luentoja tai muita tehtäviä. Koin, että tällainen kurssi sopisi kohtuullisen hyvin muihin suunnitelmiini, ja niinpä olen itsekseni lueskellut kahta kirjaa, joista toinen käsittelee paavien historiaa ja toinen puolestaan kalvinismin. Molemmat kuuluvat mielenkiintoni ytimeen.
Kalvinismista kertovaa kirjaa ehdin vasta vähän aloittaa, mutta kolmannen periodin aikana aika lailla sain käytyä paavikirjasta tulevan osuuden läpi. Kyseessä on Eamon Duffyn Saints & Sinners. A History of the Popes, ja yli 300 sivun alueeseen kuului ajallisesti suunnilleen viimeiset tuhat vuotta paavien historiaa. Pidin kirjasta: se eteni pääosin kronologisesti ja selkeästi, pureutui nimenomaan paaviuteen ja paaveihin henkilönä ja muuta historiaa ei tuotu mukaan liikaa vaan mielestäni sopivassa määrin. Kirja oli kuitenkin kohtuullisen raskaslukuinen, sillä sivuilla oli paljon pientä tekstiä ja väliotsikoita oli vain aniharvoin lukujen ja alalukujen ollessa pitkiä.
Entuudestaan olin tuntenut joitakin paaviuden historian kehityskulkuja, kuten esimerkiksi paavin suuren vallan keskiajalla Innocentius III:n aikana, ristiretkiaatteen, "suuren skisman" ja vastapaaviuden sekä turmeltuneeksi sanotun renessanssipaaviuden. Eräällä kirkkohistorian peruskurssin luennolla oli lisäksi esitelty paavit 1800-luvulla hallinneesta Pius IX:stä nykyiseen Franciscukseen, joten modernimman ajan paavit olivat sikäli tutumpia. Kirja kuitenkin syvensi paljon tietämystäni.
Opin vaikkapa sen, että 1000- ja 1100-lukujen vaihteen aikoihin monilla paaveilla oli munkki- tai sääntökuntatausta kun taas 1100- ja 1200-luvuilla moni oli lakimies. Kiintoisaa oli sekin, että suhteellisen monet paavit on ajettu pois Roomasta. Erityisen hauskaa oli oppia yksittäisten paavien persoonista ja teoista. Esimerkiksi Celestinus V (1294) oli kuulemma pyhimysmäinen munkkierakko, joka erosi virastaan kuuden kuukauden jälkeen ja joutui sitten seuraajansa vangiksi. Klemens VI:n (1342–1352) kerrotaan olleen hyväntekijä ruton aikana mutta myös ylellinen viihdyttäjä, joka julisti, että paavin tulee tehdä alamaisensa onnellisiksi. Pius II (1458–1464) oli kuulemma koko Italiassa tunnettu humanisti, historioitsija ja eroottisten näytelmien ja tarinoiden kirjoittaja, kun taas Pius VII (1800–1823) oli aikanaan Napoleonin vankina, mutta kaiketi valtaosin piti päänsä tämän vaatimusten edessä. Julius II (1503–1513) oli ilmeisesti ensimmäinen renessanssipaavi, jolla oli parta: se oli kasvatettu Julius Caesarin imitoinnin vuoksi, kostonmerkiksi paavin vihollisille. Ja viimeinen nosto: nähtävästi kaikkien aikojen ainoa englantilaispaavi oli vuosina 1154–1159 hallinnut Hadrianus IV.
Ehkä päällimmäisenä minulle jäi kirjan pohjalta se kuva, että paaviuden historia on pitkälti vallantavoittelun historiaa. Varmaankin valtaosa tenttialueeni paaveista oli virkansa auktoriteetin korostajia ainakin hengellisessä mielessä, ennen modernia aikaa varmaan usein myös maallisessa. Viimeaikaisia paaveja taas on nähdäkseni kirjan perusteella luonnehtinut ainakin kamppailu "konservatiivisuuden" ja "liberaaliuden" välillä.
Kalvinismikirjasta kertonen enemmän ensi kerralla. Lukemista tässä kurssissa tosiaan riittää, sivuja on lähemmäs 700.
Perusopintojen HOPS
Niin, teologian opintoihin kuuluu myös henkilökohtaisen opintosuunnitelman tekoa (en ole oikeastaan varma, olenko siitä aiemmin kirjoittanutkaan…). Hopsien suorittaminen ei ole kovinkaan työlästä, esimerkiksi tässä perusopintojen loppuvaiheen Hopsissa minun piti täyttää lomake, jossa ilmoitin jo suorittamani kurssit sekä kurssit, jotka aion käydä, ja suunnitelmani niiden suoritusajankohdasta. Lisäksi piti kirjoittaa noin sivun mittainen essee, jossa vastailin määrättyihin kysymyksiin tulevaisuudennäkymistäni.
Kokonaisuuteen kuului myös Hops-tapaaminen, joita järjestettiin osastojen mukaan. Minä osallistuin luonnollisesti eksegetiikan tapaamiseen. Kävimme läpi opintoihin liittyviä asioita, ja silmäilin mielenkiinnolla myös tulevia kandiseminaareja, joiden otsikot olin nähnyt jo eksegetiikan tentissä. Suurella todennäköisyydellä tulen osallistumaan seminaariin, joka käsittelee Jumalan valitut -teemaa, ja luultavasti siis jostain tähän liittyvästä kirjoitan ajan myötä myös kandidaatintutkielmani.
Siinä kaikki tällä erää. Viimeisen periodin töiden jälkeen varmaankin kirjoitan jälleen peräkkäin sekä periodista että koko toisesta vuodesta, niin kuin viime vuonnakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti