Kokemuksia teologian opiskelusta 2: Syvemmälle teologiaan!

Ensimmäisen vuoden toinen periodi.

Syksy tuntuu menneen tosi nopeasti, kaksi periodia jo suoritettu. Tekemistä on riittänyt sekä teologian opintojen parissa että myös arkielämässä. Omalle luonteelleni se oikeastaan tekee hyvää: mitä vähemmän minulla on aikaa turhaan pohdiskeluun ja vain yksi makaamiseen kotona, sen parempi. Se, että päivissä on paljon sisältöä, auttaa jaksamaan. Yleinen kaava on se, että aluksi on koulua, sitten mahdollisesti lukuaikaa tai ekstraluentoja, illemmalla kenties jokin hengellinen tilaisuus. Kalenterini on ollut pullollaan erilaisia tapahtumia, toivon että mitään burnoutia ei kuitenkaan tulisi. Nyt olen lomalla, joka varmasti tulee tarpeeseen.

Toinen periodi on sisältänyt opintoja etiikan, kreikan, uskontotieteen ja Uuden testamentin eksegetiikan parissa. Viimein siis oppiaineiden puolesta pääsimme varsinaisesti teologiaan. Kiinnostukseni periodin kursseja kohtaan on vaihdellut, mutta pääosin olen kuitenkin mielelläni opiskellut. Myöskään erilaiset suoritustavat eivät ole olleet mielenkiinnon pysymisen kannalta huono asia.

Etiikka

Aloitan etiikasta. Kyseessä oli toinen osa "Filosofian ja etiikan" kokonaisuutta, toteutustavaltaan hyvin samankaltainen filosofian kanssa. Oli luentoja, joissa tutustuttiin yleisluontoisesti etiikan eri osa-alueisiin sekä ryhmiä, joissa keskusteltiin yksittäisistä aihepiireistä luettujen lukupakettien pohjalta. Esseen kirjoittamisen sijaan ryhmissä oli toinenkin vaihtoehto ansaita arvosana, nimittäin ryhmäesitelmä. Valitsin sen, joten ryhmän suorittaminen ei koitunut niin työlääksi kuin filosofian osalta.

Luettavaa kirjaa ei etiikassa ollut, joten ainoastaan luennot tentittiin. Aiheina olivat muun muassa kolme klassista etiikkaa (velvollisuus-, seuraus- ja hyve-etiikka) sekä lääketieteen ja tekniikan etiikka unohtamatta myöskään kirkkojen etiikoita (näitä käsiteltiin sekä luennoilla että ryhmissä, mukana olivat katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja reformoitu näkemys).

Odotin etiikan olevan kokonaisuudesta se mielenkiintoisempi puolisko, mutta lopulta koinkin toisin. Itse aiheet olivat kyllä kiintoisia, mutta jotenkin en valtavasti jaksanut keskittyä tai paneutua niihin. Eettisten kysymysten pohtiminen on toki miellyttävää sekä tarpeellista, mutta etiikan teoria ei siltä niin kovasti tuntunut. Luennoilla huomasin lisäksi usein, että erityisesti annetut lukutiedot eivät aina olleetkaan ihan paikkansapitäviä (olin huomaavinani tätä esimerkiksi katolisen ja ortodoksisen kirkon jakaantumisvuoden sekä katolilaisten lukumäärän Suomessa suhteen).

Oman etiikkani pohjana haluan pitää Raamattua, ja jos minulla vain olisi aikaa, olisi kiinnostavaa paneutua syvemmin esimerkiksi eri kirkkojen eettisiin käsityksiin ja vertailla niitä itse omaksumiini käsityksiin. Samoin olisi luultavasti hyödyllistä omata tietämystä myös siitä, miten kirkkojen etiikat poikkeavat toisistaan. Nyt se ei nimittäin kovin suuresti minulle kirkastunut. Kirkkojen käsitykset käytiin kyllä läpi, mutta itselleni ei hahmottunut kovin selkeää kuvaa niiden verrannollisuudesta ja suhteesta toisiinsa.

Kreikka

Koinee-kreikka on ollut todella hauskaa kaltaiselleni kielimiehelle. Kuten yleensäkin, on kreikassa omat haasteelliset ja omat helpot puolensa. Vaikeana asiana mainitsen erilaisten muotojen paljouden: verbien parissa vilahtelevat esimerkiksi sanat aktiivi, mediumi ja passiivi, indikatiivi, imperatiivi, konjunktiivi ja optatiivi, nominien yhteydessä nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi sekä vokatiivi. Verbit taipuvat persoonamuodoissa niin kuin suomessakin. Sanoilla on suvut kuten monessa muussa indoeurooppalaisessa kielessä. Kirjaimetkin ovat erilaiset, mikä voi joillekin olla ainakin alussa haastavaa.

Toisaalta esimerkiksi kielen artikkelit ovat lopulta hyvin yksinkertaiset, kun oppii niiden niin sanotut litaniat eri sijamuodoissa. Sanastossa on paljon "tuttua", äkkiä ymmärränkin, mistä monet käyttämämme lainasanat tulevat. Kielessä on korkomerkit akuutti, gravis ja sirkumleksi (näyttävät suunnilleen tällaisilta: ´, ` ja ~), yleensä yksi jokaisessa sanassa, ja säännöt niiden sijoittamiseen ovat mielestäni kohtuullisen vaikeat – lisäksi merkit voivat vielä vaihdella sanaa taivutettaessa! Mutta helppoa on se, että meidän opettelemassamme ääntämyksessä ne kaikki merkitsevät oikeastaan samaa: sävelvaihtelun sijaan on kyse sanan painollisesta tavusta.

Eräs mielenkiintoinen havainto on ollut huomata jotain yhteistä kreikan ja aiemmin opettelemani venäjän kielen välillä. Tämä yhteinen piirre on käsittääkseni kielitieteellisesti nimitettynä aspekti. Kyse on siitä, onko verbillä ilmaistu tekeminen ikään kuin keskeneräistä vai saatu loppuun. Venäjässä, niin kuin kreikassakin, tämä on tärkeä asia, vaikka me saatamme pitää sitä melko merkityksettömänä. Venäjässä monelle tekemiselle on kaksi sanaa, joista toinen viittaa valmiiksi tehtyyn ja toinen kesken olevaan tai jatkuvaan tekemiseen. Kreikassa taas on tietyt tempukset ("aikamuodot") ilmaisemaan tätä asiaa. Preesens viittaa toistuvaan tai meneillään olevaan nykyhetkiseen toimintaan, imperfekti puolestaan siihen, että menneisyydessä jokin on ollut toistuvaa tai jatkuvaa. Aoristilla kuvataan menneisyydessä valmiiksi tullutta tekemistä, perfektillä ja pluskvamperfektillä taas ikään kuin äskeisten yhdistelmiä: perfekti viittaa siihen, että jokin on tehtynä, pluskvamperfekti taas siihen, että jokin oli tehtynä. Mutkikasta ehkä, mutta sangen kiehtovaa! Kreikassa siis mietitään ehkä enemmän tekemisen laatua kuin sitä, mihin tekeminen ajallisesti sijoittuu.

Raamatun tutkimisessa tämä ja kreikan osaaminen muutenkin ovat arvokas työväline. Jos osaa lukea Raamattua suoraan kreikaksi, moni asia avautuu eri tavalla, syvemmin kuin käännöksistä. On tärkeää oppia ymmärtämään, miten kieli toimii ja joskus myös, millaista sen "ajattelu" on. Voin suositella kreikan opiskelua lämpimästi, edes joidenkin perusasioiden ymmärtäminen auttaa jo paljon. Netistä suosittelen Bible Hub -sivuston tekstianalyysiosiota, se on auttanut minua paljon jo ennen ja auttaa edelleen, kun haluan tarkistaa Raamatun tekstin sanoja ja rakenteita.

Kreikan opinnot ovat olleet kohtuullisen työläät, läksyjä on toisinaan hyvin pitkältikin, lisäksi on sanakokeita ja suurempia kokeita. Keskeinen toistuva tehtävä on kieliopillinen määritteleminen: tulee määritellä tekstissä käytettävän sanan taivutusmuoto, esimerkiksi aktiivin indikatiivin preesens, yksikön 3., ja antaa sanan perusmuoto ja suomennos. Tämä on hyvin aikaavievää, sillä yleensä tulee määritellä lähes kaikki katkelmassa esiintyvät sanat oman kaavansa mukaan.

On ollut palkitsevaa ja miellyttävää huomata, että jo melko lyhyen ajan jälkeen minulla on valmius kääntää yksinkertaista kreikankielistä tekstiä. Minähän osaan! Sanojen opettelukin on ollut tämän kielen kohdalla ihmeellisen helppoa, olen omaksunut uudet sanat usein vain parin katsomiskerran jälkeen. Odotan, mitä loput tästä pitkästä kokonaisuudesta tuovat tullessaan.

Tähän väliin vielä varoitus: koinee-kreikalla ei kuulemma pärjää nykyajan Kreikassa. On tapahtunut niin suuri kehitys, että koineen ja nykykreikan välillä voidaan jopa puhua eri kielistä.

Uskontotiede: Perusopintojen täydentävä kirjallisuus

Uskontotieteen kurssin suorittaminen oli hieman poikkeuksellista: tuli erään englanninkielisen kirjan pohjalta kirjoittaa kaksi esseetä ja palauttaa ne määräaikaan mennessä. Kirjan oli kirjoittanut Ninian Smart, ja se käsitteli uskontoja ja niiden arviointia nykyajan maailmassa. Aihepiirin suhteen oltiin siis matkalla ensimmäisen kurssin perusteista ja suomalaisesta muinaisuskosta kohti maailmanuskontoja. Esseet tuli kirjoittaa siitä, millaisia haasteita uskonnot kohtaavat nykyajan maailmassa ja miten oma uskontotieteen tuntemus voi olla työelämässä hyödyksi.

Eräs merkittävä ajatus pyöri mielessäni työtä tehdessäni: koska olen itse kristitty, voinko arvioida omaa uskoani vain yhtenä monista maailmanuskonnoista, vai tulisiko minun ajatella, että kristinusko on jotain aivan muuta, jolla ei ole mitään yhteistä maailmanuskontojen kanssa? Lopulta päädyin ehkäpä johonkin välimaastoon. Mielestäni kristinuskoa voidaan vertailla toisiin uskontoihin esimerkiksi toteamalla, että jonkinlaista jumalauskoa on sekä siinä että muissa uskonnoissa. On todella olemassa samankaltaisia piirteitä, opetuksia ja tapoja. Mutta uskon silti, että kristinusko tai enemmänkin Kristus poikkeaa olennaisella tavalla kaikesta muusta. Otan vapauden turvautua siihen Jeesuksen sanaan, että hän on totuus (Joh. 14:6). Uskon siis, että totuus on tietty persoona, johon voi uskoa tai olla uskomatta.

On siis kyse uskonasioista, mutta siitä huolimatta erilaisten uskojen arvioiminen ei ole mahdotonta. Usein sanotaan, että uskonto on vain jokin tunne, jonka todenperäisyyden tueksi ei ole mahdollista löytää minkäänlaisia perusteluja. Olen jyrkästi eri mieltä. Väitän, että uskontoja todella voi arvioida, niin kuin Smartinkin pointti mielestäni on (tosin kriteerien ei tarvitse välttämättä olla niin posmodernististen arvojen mukaiset kuin hänellä). On mahdollista argumentoida uskon puolesta ja sitä vastaan. On mahdollista käydä asiallista, sopivan kriittistä, todisteisiin pohjautuvaa keskustelua uskoista. Eräällä tapaa koen sen jopa kutsumuksekseni, tosin en välttämättä aivan ensisijaiseksi. Jos minä uskon, että Kristus on totuus, niin mielelläni haluan sitä kyetä myös perustelemaan ihmisille, jos näin on tarkoitettu.

Eksegetiikka: Uusi testamentti

Eksegetiikka oli kenties odotetuin opintojakso periodissa. Olin kuullut siitä tietynlaisia kauhutarinoita, että jos on uskovainen, voi joutua koetukselle. Mutta lopultakaan en kokenut eksegetiikkaa omalla kohdallani sillä tavalla. Kurssilla toki kohtasin tiettyjä väitteitä, joista itse uskon eri tavalla, mutta ne eivät horjuttaneet omaa uskoani. Pikemminkin usein väitteille oli helppo esittää vasta-argumentteja, ja joskus ne olivat mielestäni niin puutteellisia, että jo se riitti pitämään mieleni hyvin rauhallisena niiden edessä.

Juuri eksegetiikan alun aikoihin olin saanut luettua Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus, jonka olin kaveriltani saanut lainaan. Tässä kirjassa, jota muuten voin ilolla suositella kaikille, jotka ajattelevat kristinuskon olevan huonosti perusteltua, käsiteltiin laajasti Jeesuksen elämää, persoonaa ja ristinkuolemaa sekä evankeliumien luotettavuutta (teoksen tunnelma oli siis hyvin eksegeettinen!). Siinä haastateltiin lukuisia koulutettuja eri alojen asiantuntijoita, jotka antoivat lausuntojaan Jeesuksesta. Kirjan jälkeen oli helppoa suoraan vastata joihinkin argumentteihin, joita esimerkiksi Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan arkeologiakirjassa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret esitettiin.

Toiset kaksi kirjaa, jotka sisältyivät tämän opintojakson kirjallisuuteen, olivat Lars Aejmelaeuksen Kristinuskon synty sekä Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat?, joka olikin jo ennestään tuttu. Nämä kirjat olivat mielestäni sävyltään hiukan erilaisia. Räisäsen kirja on minusta melko aktiivisesti vastaan perinteistä kristinuskoa, kun taas Aejmelaeuksen kirja oli hyvin vaihteleva. Välillä koin saavani siitä jopa hengellisesti todella arvokasta tietoa ja rakennusta, kun taas välillä luin sieltä samantyyppisiä ajatuksia kuin muuallakin nykyeksegetiikan valtavirrassa esiintyy.

Eräs merkittävä piirre, jonka huomasin melko kauttaaltaan materiaaleissamme, olivat mielestäni aivan liian hätäisen oloisesti tehdyt johtopäätökset. Tuntuu, että tutkijat ovat suunnilleen tekstien ensisilmäyksen perusteella päätelleet niissä olevan esimerkiksi paljon ristiriitaisuuksia, vaikka hiemankin tarkempi tutkiminen voisi osoittaa tekstien olevan yhdenmukaistettavissa. Itse "provosoiduin" viime kesänä tekemään kronologisen harmonian evankeliumien pääsiäiskertomuksista juuri sen tähden, että halusin itse katsoa, olisiko tekstit mahdollista sovittaa yhteen kokonaisuudeksi. Huomasin sen onnistuvan suurilta osin erittäin hyvin. Projektini tuotoksena syntynyt tiedosto on edelleen annettavissa kenelle vain kiinnostuneelle, joka sitä pyytää, infoa voi lukea täältä: http://childwhospoke.blogspot.fi/2014/10/apologeettinen-suurprojektini.html

Aluksi ihminen saattaa havaita elämänsä ilmiöissä asioita, jotka kuitenkin pyyhkiytyvät olemattomiin hänen tarkastellessaan asioita uudelleen. Mielestäni näin on usein myös eksegeettisen tutkimuksen kanssa. Liian usein nopeita johtopäätöksiä julistetaan ikään kuin faktoina. Kurssilla useamman kerran huomiotani kiinnitti sanojen "ehkä", "luultavasti" ja "todennäköisesti" puute, samoin potentiaalimuodon. Sen sijaan esimerkiksi ajatus, että Johanneksen evankeliumin tietyt luvut on kirjoittanut myöhempi "kirkollinen redaktori", Q-lähteen olemassaolo sekä Paavalin kirjeiden jako aitoihin ja epäaitoihin otettiin minusta lähes selvinä tosiasioina, vaikka niitä vastaan on olemassa mielekkäitä perusteluja tai niiden tueksi käytetyissä argumenteissa joitakin puutteita.

Esimerkiksi Paavalin tiettyjen kirjeiden epäaitouden perustelujen suhteen mieltäni jäivät askarruttamaan jotkin kysymykset. Osa kirjeistä on rajattu aitouden ulkopuolelle esimerkiksi sellaisten perusteiden tukemina kuin "ei samanlainen tyyli kuin aidoissa kirjeissä", "ei samankaltaista sanastoa" ja "ei samanlaisia asioita". Miksi näiden asioiden olisi välttämättä puhuttava epäaitouden puolesta, entä jos kirjoittaja on vaihtanut tyyliään ja sanastoaan esimerkiksi kohderyhmäänsä ajatellen? On vaikea ajatella kirjailijaa, joka aina pysyisi tismalleen samoissa sanoissa, samassa tyylissä saati sitten kirjoittaisi aina samoista asioista.

Tervetullutta on omalle kohdalleni ollut myös päälinjojen kanssa erilainen näkökulma eksegetiikkaan, mistä olen saanut maistiaisia muun muassa STI:n kautta. Avarampi kuva lienee joiltain osin parempi kuin sellainen, jossa tiedot esimerkiksi Raamatusta rajoittuvat täysin yliopistoteologiaan. On hyvä olla kriittinen, sekä ulkoapäin tulevia väitteitä että myös omia käsityksiä kohtaan.

Mutta tokikaan minulla ei ole pelkästään kritiikkiä kurssia kohtaan. Se oli mielenkiintoinen, mukavaa oli erityisesti eri luennoitsijoiden paljous (joukossa myös itse Heikki Räisänen, joka vastasi kysymyksiimme) ja kohtuullisen laaja setti eri aihepiirejä, muun muassa Israelin arkeologia, gnostilaisuus ja juutalaiskristillisyys. Useita aihepiirejä ymmärrettävästi vielä tässä vaiheessa käsiteltiin melko pintapuolisesti, mutta vaikka moni esimerkiksi Raamattuun liittyvä asiasisältö oli minulle jo ennestään tuttua, opin paljon uuttakin. Suoritustapa oli mukava, kirjat sai suorittaa pienryhmissä siten, että tapaamiskerroille luettiin kirjoista tietyt sivut, joiden pohjalta sitten yhdessä keskusteltiin ja kirjoitettiin esseitä (kymmenen kappaletta, yksi per aihepiiri). Siten tälläkin kurssilla tentin ainoastaan luennot. Kirjoista ei pienryhmätyöskentelynä tarvinnut lukea niin paljoa, ja ryhmäkeskustelut olivat kivoja ja herättivät ajatuksia. Ryhmämme oli aikaansaava ja mielestäni henkemme oli hyvä.

On herännyt kiintoisia kysymyksiä, kuten se, miten tulisi käyttää käsitteitä "kristitty" ja "juutalainen" puhuessamme alkuseurakunnan ajoista. Selvää lienee, että nykyään noihin käsitteisiin voi sisältyä paljonkin sellaista, mikä ei niitä luonnehtinut vielä ensimmäisellä vuosisadalla. Käsitteiden määrittelyn olen huomannut olevan valtavan tärkeää paitsi tieteessä, myös elämän keskusteluissa muutenkin.

Olen myös edelleen miettinyt sitä, kun jotkut yhä väittänevät, että teologia ei olisi tiedettä ja se täytyisi siksi poistaa yliopistosta. Näille henkilöille (joiden otaksun monien olevan ateistisia) voisin heittää pohdittavaksi seuraavanlaisen ajatuksen, johon olen törmännyt lukukaudella: Nykypäivänä teologit ja ateistit käyttävät usein melkein täsmälleen samoja argumentteja. Onko ateismikin siis epätieteellistä? Vai onko myös teologinen tutkimus oikeutettua lukea tieteen piiriin?

Omasta mielestäni yliopistoteologia on nimenomaan juuri tiedettä, jota tehdään tieteellisin metodein. Tämä ei toki tarkoita, että kaikki sen tulokset olisivat automaattisesti tosia. Niitä, kuten ateisminkin käsityksiä, on lupa koetella ja arvioida.

Palaillemme (huomaa potentiaali :)) asioihin jälleen seuraavan periodin jälkeen. Kiitos sinulle, hyvä lukijani, ja antoisaa loppuvuotta!