Todistukseni

Olin lapsena ateisti, en uskonut yliluonnolliseen. Kävin kyllä päiväkerhossa, jossa oli kristillisiä vaikutteita, mutta siellä oppimani perusasiat Jeesuksesta ja muista Raamatun henkilöistä eivät synnyttäneet minussa uskoa. Tiedostin olevani erilainen kuin muut lapset, mutta olin siitä salaa ylpeä. Ajattelin, että minä tiesin totuuden ja olin älykkäämpi, koska en uskonut.

 

Koulussa osallistuin uskontotunneille omasta päätöksestäni, koska en halunnut olla yksin elämänkatsomustiedossa. Ilmeisesti muut luokallani kuuluivat kirkkoon, ja näin oli kai melkein koko peruskouluni ajan. Ajan myötä omaksuin joidenkin elämässäni kohtaamieni vastoinkäymisten jälkeen elämäntavan, jossa yritin olla mahdollisimman hyvissä väleissä jokaisen kanssa. En halunnut vihollisia, en halunnut antaa kenellekään syytä vihata minua. Minussa alkoi kehittyä hiljaa vainoharhaisuus ja luottamuksen puute ihmisiä kohtaan.

 

En puhunut paljoa siitä, että en kuulunut kirkkoon. En halunnut erota joukosta. Luulen, että tuskin kukaan sitä yläasteella sai selville, minä jopa valehtelin kuuluvani kirkkoon kerran kun joku minulta siitä kysyi. Luokkatoverini nimittäin ihmettelivät, miksi en käynyt rippikoulua. Häpesin erilaisuuttani.

 

Uskonto alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän oppiaineena. Kouluvuosien aikana minulle tulivat kohtuullisen tutuiksi Raamatun perusopetukset, kirkkohistoria, etiikka ja muut uskonnot. En ollut enää pitkään aikaan vihannut uskontoa, pikemminkin suhtauduin siihen avoimen kiinnostuneesti, tosin ajatellen, ettei usko ikinä tule minun elämääni.

 

Mutta sitten eteen ilmaantui vaikea elämäntilanne noin vuosina 2007-2008. Elämääni uhkasi muutto, enkä ollut lainkaan varma, miten olisin voinut pärjätä uudessa ympäristössä. Olin siinä vaiheessa jo niin sulkeutunut, että koulun jatkaminen jossain muualla tuntui mahdottomalta. Olisin erottunut joukosta: pelotti, että tulisin silmätikuksi peruskoulun loppuun asti, ja pelkäsin jopa koko elämäni muuttuvan tuskaksi uudessa kaupungissa. Kun olin käsitellyt asiaa pitkään, tulin lopulta viimeisen ratkaisun eteen. Rukoilin sinä iltana Raamatun Jumalaa. Pyysin, että jos Hän oli olemassa, Hän estäisi muuttoa tapahtumasta silloin. Vastineeksi lupasin liittyä kirkkoon jossain elämäni vaiheessa.

 

Muutaman päivän kuluttua sain puhelinsoiton. Asiat olivat järjestyneet, vaikka uhka muutosta oli ollut niin todellinen. Silloin kiitin Jumalaa. Mutta siihen se jäi silloin.

 

En näet tiennyt, miten ihminen tulee uskoon. En tiennyt, että ihminen saa synnit anteeksi ja synneistä tehdään parannus. En tiennyt, että Jeesuksen pitäisi olla Herra, kun olemme tulleet uskoon. En ymmärtänyt armoa tai uudestisyntymistä. Siispä minusta ei tullut uskovaista Raamatun opettamalla tavalla. "Uskoin" kyllä Jumalaan siten, että tiesin siitä hetkestä lähtien Hänen olevan olemassa. Ajattelin, että koska ihminen pelastuu uskosta Jeesukseen, saan jatkaa kuten ennenkin. Syntikään ei haittaisi, sillä uskoin saavani synnit anteeksi sitten kun joskus liityn kirkkoon.

 

Näissä harhakuvitelmissa elin noin kolme ja puoli vuotta. Sinä aikana aloitin opiskelun uudella paikkakunnalla ja syrjäydyin. Minun elämääni tulivat pelot siitä, että minulla oli syöpä. Myös vainoharhaisuus kasvoi ja vuosi 2011 oli äärimmäisen ahdistava. Pelkäsin ihmisiä eikä minulla ollut varsinaisia ystäviä sukuni ulkopuolella.

 

Aika ajoin mieleeni muistui lupaukseni liittyä kirkkoon. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä ratkaisua ja ryhtyä julkiuskovaksi, sillä pelkäsin ihmisten reaktioita ja oman elämäni muuttumista. Toisaalta arvelin, että jos kuolisin nyt, joutuisin Helvettiin. "Pelasin" tätä peliäni ja riipuin kiinni synneissä, joita en silloin vielä täysin tiedostanut. En miettinyt syvällisemmin omia syntejäni. Siirsin lupauksen täyttämistä tulevaisuuteen, mutta en koskaan luopunut siitä, sillä jokin vaati minua pitämään sanani.

 

Opiskelujen lomassa minulle tuli tutuksi niin sanottu predestinaatio-oppi, joka hetkeksi säikytti minut. Pelkäsin, ettei minua ollut valittu pelastukseen. Sitten kuitenkin omaksuin periaatteen, että ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Se rauhoitti mieltäni, sillä luulinhan uskovani Jumalaan. En edelleenkään ymmärtänyt, millaista syntiä tein. Ajattelen nyt, että saatana piti minua tuolloin otteessaan ja esti minua ajattelemasta omaa elämääni todenmukaisesti.

 

Sitten koitti viimein lokakuu. Keskiviikkona, 12. päivänä, myöhään illalla olin huoneessani puuhailemassa omiani ja kuuntelin musiikkia iPodillani. Minulla pyöri erään rock/pop-yhtyeen kappale, jonka eräässä kohdassa lauletaan jotakin sen suuntaista, ettei toisesta välitetä p**kaakaan. Sillä hetkellä, kun kuulin tuon, mieleeni tuli Jumala. Pysähdyin ja aloin ajatella, että olinko juuri tullut solvanneeksi Jumalaa. Olin kuullut, että vain Jumalanpilkka on synti, jota ei saa anteeksi. Tämä vaaransi suunnitelmani katua pahoja tekojani kuolinvuoteella: enhän voisi saada tätä syntiä anteeksi. Uskon että Jumala ravisteli minua silloin ja lensin kuvaannollisesti maahan samankaltaisesti kuin Saulus! Sillä hetkellä heräämiseni alkoi – ja epäilen, että saatana alkoikin siksi silloin kiusata minua syytöksillä: "Olet pilkannut Jumalaa! Et voi enää pelastua!"

 

Seuraavana päivänä kävin opinahjossani ja helvetinpelkoni oli aikamoinen. Se hellitti kyllä hetkeksi, mutta sitten huomasin ajattelevani jälleen pahoja Jumalasta. Säikähdin todella ja aloin etsiä netistä tietoa. Minulle selvisi lopulta, että en ollut tehnyt anteeksiantamatonta syntiä, Pyhän Hengen pilkkaa, sillä sillä tarkoitetaan jotain muuta. Aloin kuitenkin säikkyä ajatuksiani ja valveuduin yhä enemmän ymmärtämään, millaiseksi elämäni oli mennyt. Vakuutin tuskassani: "Minähän rakastan Jumalaa." Mutta niin en sillä hetkellä todellakaan tehnyt. Syntini olivat vieroittaneet minut Jumalasta. Aloin lukea hengellisiä kirjoituksia ja piakkoin tajusin, mitä on todellinen uskoon tuleminen ja avasin sydämeni Jeesukselle.

 

Pyysin jossain vaiheessa syntejäni anteeksi ja hylkäsin seuraavana sunnuntaina erään elämääni pitkään hallinneen riippuvuuden. Minulle selvisi muitakin asioita, kuten lähimmäisten vihaaminen, kateus ja haureellisuus, jotka olivat olleet väärin elämässäni.

 

Moni asia muuttui. Aloin lukea Raamattua, rukoilla säännöllisesti ja karttaa syntiä. Pikkuhiljaa minulle selvisi monia uskon totuuksia ja oppeja, jotka juurruttivat uskoni. Mutta vaikeaa minulla oli: kärsin jatkuvista epäilyksistä, itsesyytöksistä, lakihenkisyydestä, yliherkkyydestä ja hallitsemattomista ajatuksista. Olin yksin, Internet oli opettajani ja eksyin. Vasta kuukausia myöhemmin tajusin kasteen takia hakeutua kaupunkini toisten uskovaisten luokse. Tammikuussa rohkenin kertoa uskostani äidilleni, pääsiäisen aikoihin lähimmille sukulaisilleni ja siitä lähtien on ollut yhä helpompaa puhua hengellisestä heräämisestäni. Toukokuussa 2012 kävin kasteella. Vaikeuksista huolimatta olen päättänyt, että en luovu uskosta, vaan suostun pysymään Jeesuksen vierellä. Tiedän, että tämä on totuus. Vaikka joutuisin luopumaan paljosta ja kärsimäänkin totuuden tähden, ei maailma voi minulle koskaan antaa enää sitä, mitä tarvitsen ja mitä varten minut on luotu. Joistakin peloista ja vääristä asenteista on ollut vaikea päästä irti, minkä vuoksi tarvitsenkin joka päivä Jeesusta armahtamaan. En koskaan halua palata vanhaan syntielämääni nyt, kun minulle on kirkastunut, mitä on olla Herramme Jeesuksen opetuslapsi.