Hengellinen elämäkertani – Osa 4: Tunnustukseton luterilainen? Epävarman etsijän kirjavat vaiheet

2016–2019

”Vaikka Jumala olisi ollut vaiti koko elämäni ajan aina tähän päivään saakka, kaikki, mitä tiedän, kaikki, mitä olen tehnyt, puhuu Hänestä. Juuri hiljaisuudessa kuulin äänesi.”
– Isä Rodrigues, Silence

Jos viime osassa kerroin jonkinlaisesta hengellisen elämäni kulta-ajasta, on tämänkertainen jakso jälleen eräänlainen kuiva erämaakausi. Se ei missään tapauksessa vedä vertoja osan 2 vaikeuksille, niitä hädin tuskin voidaan edes verrata. Siinä missä uskoontuloani seurannut kausi oli etupäässä pakko-oireiden ja epäterveen hengellisyyden leimaama, oli nyt vuorossa filosofisempi kriisi. Olin menettänyt aiemman varmuuteni lähes kaikissa keskeisimmissä hengellisissä kysymyksissä ja koin, että minun piti etsiä tietämystä ja parempia perusteita muodostaakseni mielipiteitä. En etenkään tämän kauden alussa ollut vielä epävarma kristinuskosta sinänsä, vaan enemmänkin siitä, mikä kristillinen yhteisö oli oikeassa missäkin kysymyksessä. Kauden loppua kohden epäilykset kuitenkin kasvoivat.

Myös masennus alkoi hiipiä elämääni aivan uudesta suunnasta. Hengellinen kasvuni taantui, koska aloin pikkuhiljaa salakavalasti käydä välinpitämättömämmäksi sen suhteen, mikä on oikein ja mikä väärin. Minulla kuitenkin oli edelleen tavallaan toimiva omatunto ja rakastin kristillistä uskoa syvästi. Koinkin läpi näiden vuosien alituista tuskaa sen takia, että hengellinen elämäni ei näyttänyt siltä, miltä ”pyhä” puoli minussa halusi sen näyttävän. Näytti ikään kuin olisin ensin onnistunut selättämään alkuaikojen lakihenkisyyden ja sitten mahdollisesti hetken ollut jonkinlaisessa tasapainossa – ennen kuin suistuin toisella laidalla häämöttävään laittomuushenkisyyden jorpakkoon.

Kaikesta tästä huolimatta tällä kaudella tapahtui myös paljon hyvää ja ikimuistoista. Löysin kristinuskosta paljon uutta ja mielenkiintoista, aiemmin melko tuntematonta rikkautta. Elämääni ilmestyi rakkaus kirkkovuoteen, liturgiaan ja sakramentteihin. Tykästyin ekumeniaan, johon olin aiemmin suhtautunut hyvin nihkeästi. Ja minusta tuli luterilaisen kirkon jäsen.

Helsingin Luther-kirkon alttari pitkäperjantain asussaan

Tie luterilaiseksi

Vuoden 2016 alussa en enää kyennyt ottamaan kantaa siihen, mikä paikallinen seurakunta oikein oli. Jokin, joka oli minulle aiemmin ollut vakaumuksellisesti niin tärkeää – kirkkokuntien ulkopuolella pysyttely – oli nyt menettänyt perustansa. Miksi oli niin paljon kristittyjä, jotka pysyivät tunnustuskunnissaan? Olinko todella ymmärtänyt sitä, miten he tunnustuskuntaisuuttaan perustelevat? Olinko itse ymmärtänyt Raamattua oikein? Mitä jos minun tulkintani olikin ollut koko ajan väärä ja heidän oikea?

En edelleenkään pitänyt tunnustuskuntien olemassaoloa ideaalitilanteena ja minulla oli vielä joitain syitä olla liittymättä niihin. Mutta samalla huomasin sisälläni yhä suuremman ahdistuksen siitä, että en voinut missään seurakunnassa, jossa vierailin, koskaan kokea täysin kuuluvani joukkoon. Ei väliä miten lähelle onnistuin heitä hengellisesti pääsemään – aina jokin meitä erotti. Se, että minä en ollut jäsen, ja he olivat. Minä olin parhaimmillanikin vain vierailija. Olin vieras kaikkialla, missä kävin.

Eikä minulla pian enää ollut ystäviä, jotka olisivat kyenneet ymmärtämään vakaumustani olla tunnustuskuntien ulkopuolella, saati sitten sellaisia, jotka olisivat ajatelleet samoin kuin minä. Nekin vähät samanmieliset, jotka olin aiemmin tuntenut, olivat joko vaihtaneet näkemystään tai muuten niin erimielisiä kanssani, että todellista yhteyttä oli vaikea kokea. Olin yksin. Ihan oikeasti kaipasin seurakuntaa ja kadehdin ihmisiä, jotka sellaiseen hyvällä omallatunnolla pystyivät kuulumaan.

En pitkään aikaan pitänyt luterilaiseksi kääntymistä realistisena vaihtoehtona jo yksin siitä syystä, että en uskonut moniin sen keskeisiin oppeihin. Mutta aivan vähitellen tässä asiassa tapahtui muutosta.

Esimerkiksi kastekäsitykseni koki hiljalleen täydellisen metamorfoosin. Olin ensin hyväksynyt, että kaste on opetuslapseuttamisen väline, sitten olin alkanut lukea siihen mukaan myös pelastavan ja syntejä anteeksiantavan elementin. Sen sijaan minun oli vaikeampi hyväksyä ajatusta, että kasteessa saataisiin Pyhä Henki tai että olisi oikein kastaa vastasyntyneitä. Muistan, kuinka vuonna 2016 ahmin lähetyshiippakuntalaisen Matti Väisäsen kastekirjaa, enkä purematta niellyt kaikkea, mitä hän kirjoitti. Vähän kerrassaan viimeisetkin erimielisyyteni katosivat ja minusta oli tulossa sakramentaalikko.

Sakramenteista puheen ollen, ehtoollinen on aiheuttanut minulle niistä kenties eniten harmaita hiuksia. Minulla on eri aikoina ollut varmaan neljäkin eri ehtoolliskriisiä, jotka ovat estäneet tai rajoittaneet minua osallistumasta ehtoolliselle. Ensimmäinen kriisi alkoi kevään 2014 tienoilla ja kesti vuoden 2016 kevääseen. Tuona aikana en kertaakaan osallistunut ehtoolliselle missään, vaikka aiemmin olin käynyt niin vapaiden suuntien kuin luterilaistenkin ehtoollisilla. Syynä oli kriisi koskien ehtoollisen ulkonaisen muodon oikeellisuutta. Raamattu puhui vain yhdestä leivästä ja yhdestä maljasta, joista kaikki ehtoollisvieraat saivat osansa, mutta sen sijaan käytännössä kaikkialla oli käytössä joko useampi öylättileipä (luterilaisuus) tai useampi pieni pikari viiniä (vapaat suunnat). Siispä en kyennyt oikeastaan mistään löytämään ehtoollista, joka olisi mielestäni ollut Raamatun mukainen. Viimeinen ”ehtoollinen”, johon pitkään aikaan ottanut osaa, oli itse asiassa itse toimittamani! Vähän ennen muuttoani pois Savonlinnasta olin kutsunut soluni kotiini, jossa olin itse varta vasten leiponut yhden ainoan leivän. Minulla oli myös pullo viiniä eräältä risteilyltä, ja suuri lasinen malja. Pidin tilaisuudessa vähän pakonomaisestikin huolen, että teimme kaiken juuri niin kuin Raamatussa sanotaan.

Poissaoloni julkisista ehtoollispöydistä ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Olin huhtikuussa 2016 Kansan Raamattuseuran Vivamo-keskuksessa Henkseli-kauteni (ks. viime osa) päätösmessussa. Jotenkin kaipasin ehtoollista niin kovasti, että sain päähäni ruveta kirkonpenkissä tapojeni vastaisesti googlailemaan ja koettamaan löytää perustetta osallistua. En enää tarkkaan muista, mitä löysin, mutta joka tapauksessa silloin vakuutuin tarpeeksi päättääkseni pitkän jakson alttarista erossa.

Siitä eteenpäin aloinkin taas osallistua ehtoollisille, ja pääosin luterilaisille. Tämäkään ei kuitenkaan ollut täysin ongelmatonta, sillä luterilaisuudessa ei periaatteessa ollut samalla tavalla kaikille avoin ehtoollispöytä jäsenyydestä riippumatta kuin esimerkiksi Vapaakirkossa oli ollut. Lisäksi tietenkin oli vapaita suuntia ja luterilaisuutta erottava kiista siitä, oliko Kristus ehtoollisessa todellisesti ja ruumiillisesti läsnä. Luterilaisten mukaanhan vastaus oli kyllä, eli he uskovat reaalipreesensiin. En muista tarkemmin yksityiskohtia omasta prosessistani, mutta hiljalleen tässäkin kysymyksessä ajatteluni luterilaistui.

Löysin vuonna 2016 pääsiäisen aivan uudella tavalla, ja olen siitä asti sitä hartaasti viettänyt. Tuhkakeskiviikkona otsaan katumuksen merkki, siitä alkaen paastoa ja sitten pyhä viikko täynnänsä messuja, rukoushetkiä ja muuta kauteen liittyvää ajanvietettä. Huipennuksena ylösnousemuksen juhla, joka jatkuu helluntaihin saakka. Ah!

Luther-kirkon risti viimeisellä etapillaan

Luterilaisuus. Se alkoi sinä vuonna laulella elämäni operetissa jo aika montaa roolia. Keväällä 2016 avattiin uudelleen Helsingin keskustaan kunnostettu SLEYn Luther-kirkko, joka oli sitä ennen ollut pitkään yökerhona. Järjestettiin tempaus, jossa erään henkilön löytämä alkuperäisen kirkon risti kuljetettiin jalkaisin Turusta Helsinkiin. Itsekin olin mukana tuon ristin viimeisellä etapilla Meilahden kirkolta Luther-kirkolle, tosin en osallistunut ristin kantamiseen. Luther-kirkossa oli hieno avajaistilaisuus, ja jo sen vuoden kesällä aloin säännöllisesti käydä siellä raamatuntutkiskelutilaisuuksissa. Kirkossa starttasi toinen SLEYn helsinkiläinen messuyhteisö (yksi oli jo ennestään Pyhän Sydämen kappelilla), ja minusta tuli vakiokävijä. Luther-kirkko on minulle edelleen tärkeä paikka, ja nautin aina käydessäni siellä.

Pastoreita kulkueessa Virtain valtakunnallisessa evankeliumijuhlassa.

SLEYn tapahtumista kävin myös järjestön kesäjuhlilla eli Evankeliumijuhlassa Virroilla. Lisäksi jatkoin Kansan Raamattuseuran Hehku-yhteisössä käymistä ja osallistuin sen tiimoilta myös Avainkonferenssi-tapahtumaan Vivamossa. Liityin syksyllä myös pitkästä aikaa jälleen soluun. Tuossa solussa, joka koostui hehkulaisista, olin mukana kaikista soluistani pisimpään, lähes neljä vuotta.

Kaikki tämä johti minua koko ajan tiettyyn suuntaan, vaikka pitkään sinnittelin vastaan. Mietin alituisesti, voisiko minulla jonain päivänä olla konkreettinen ja näkyvä seurakunta. Voisiko se olla mahdollista? Niin moni asia tuntui julistavan, että täydellinen jäsentyminen johonkin hengelliseen yhteisöön oli ensiarvoisen tärkeää. Ihmiset ympärilläni olivat sitä mieltä, Raamattu tuntui ohjaavan siihen suuntaan, ja jopa teologisen tiedekunnan kyvyttömyys toimia minulle hengellisen rakentumisen paikkana tuntui julistavan sitä. Lisäksi minuun saattoivat vaikuttaa kielteiset kokemukseni siitä, millaiseksi kaaokseksi touhu niin herkästi meni piireissä, joissa ei ollut minkäänlaista kirkollista kontrollia kaitsemassa hengellistä elämää. Vaadittiin kuitenkin vielä pari askelta, jotta voisin tehdä ratkaisevan siirron.

Syksyn 2016 aikoihin ajauduin toiseen ehtoolliskriisiini. Tällä kertaa kyselin, mistä oikein voisin saada hyvällä omallatunnolla ehtoollista seuraavien kriteereiden täyttyessä: 1. ehtoollista jakava yhteisö on sellainen, joka uskoo reaalipreesensiin, ja 2. ehtoolliselle saa osallistua, vaikka ei kuuluisi sitä jakavaan yhteisöön. Vapaakirkon ja monien muiden vapaakristillisten seurakuntien avoimelle ehtoolliselle osallistuminen ei ollut minulle oikeastaan enää mahdollista, sillä sieltä puuttui käsitykseni mukaan usko reaalipreesensiin. Katolinen ja ortodoksinen kirkko uskoivat reaalipreesensiin, mutta niiden ehtoollispöytä oli käytännössä suljettu kaikilta ei-jäseniltä. Jäljelle jäi luterilainen kirkko, joka uskoi reaalipreesensiin mutta jonka ehtoollispöytä oli kuitenkin suljetumpi kuin vapaiden suuntien. Toisaalta oli olemassa niin kutsuttu ”hätätilapykälä”, joka salli myös ei-luterilaisen saada luterilaista ehtoollista, jos tämä oli sairaana täi hätätilassa ja käsitti ehtoollisen merkityksen. (Käsittääkseni ev.-lut. kirkko on sittemmin hieman lisännyt ehtoollisvieraanvaraisuuttaan.) Itse olin ”oikeuttanut” luterilaisella ehtoollisella käymiseni ”hätätilanteeni” perusteella, mutta en kyennyt olemaan tämän kanssa täysin puhtaalla omallatunnolla. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos olisin jäsen.

Kun eräs ystäväni oli kirkkokuntien ristituulessa ajelehtimiseni tietäen kysynyt minulta, minkä kirkon kanssa tunsin eniten yhteenkuuluvuutta, olin pitkän mietittyäni vastannut, että olin vähiten erimielinen luterilaisuuden – erityisesti sen viidesläisen muodon – kanssa. Olin luterilaistunut hiljalleen koko ajan. Mielessäni pyöri yhä enemmän myös teologisen tutkintoni loppuunsaattaminen. Olin ”pappislinjalla”, joten minulla olisivat pian edessä seurakuntaharjoittelu ja soveltavat opinnot. Niidenkin hoitaminen olisi paljon helpompaa kirkon jäsenenä.

Mutta lopullinen vastarintani murentaja oli ehkä yllättävästikin muisto kaukaisesta menneisyydestä. Tämän sarjan ensimmäisessä osassa kerroin ensimmäisestä varsinaisesta rukouksestani, jossa pyytämäni asian toteutuessa olin luvannut Jumalalle liittyä kirkkoon. Tultuani varsinaisesti uskoon olin ajatellut, että Vapaakirkkoon liittymiseni oli täyttänyt tuon lupauksen. Myöhemmin olin kuitenkin tullut ajatelleeksi, että itse asiassahan minä lupausta antaessani tarkoitin nimenomaan ev.-lut. kirkkoa. Pitkään ajattelin, että en ollut lupaukseeni sidottu, koska minun näkökulmastani sen täyttäminen olisi ollut vastoin Jumalan tahtoa. Nyt en kuitenkaan enää voinut julistaa kirkkoon liittymistä muitta mutkitta synniksi. Siksi ajattelin, että tässä viimein taitaa olla ratkaiseva syy lopettaa tunnustuskunnattomuuteni.

Liittymisprosessi

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittymiselleni oli siis neljä syytä:

• ”Virallistaa” jo pitkään elämässäni jatkunut luterilaistuminen
• Saada oikeus osallistua reaalipreesens-ehtoolliselle hyvällä omallatunnolla
• Helpottaa opintojeni loppuunsaattamista
• Täyttää vuosia sitten Jumalalle antamani lupaus

Kiirehdin toteamaan, että en pidä monia näistä syistä enää välttämättä kovinkaan hyvinä. Ne kuitenkin siinä elämäntilanteessani tuntuivat riittäviltä. Mietin hieman, kannattaisiko minun sanoa tätä, mutta jotenkin ev.-lut. kirkon jäsenyys on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme niin yleistä – se on edelleen tietynlainen default-tilanne – että minun on aina ollut lähtökohtaisesti hieman vaikeaa ottaa täydellä vakavuudella siihen aikuisena liittymistä. Maamme olosuhteet jotenkin tuntuvat julistavan, että ev.-lut. kirkon jäsenyys ei ole niin maailmaamullistava juttu. Toki on ilman muuta selvää, että kyseessä on uskonnollinen yhdyskunta ja sellaisena hengellinen yhteisö, ja sellaista siitä kyllä lähdin myös itse hakemaan. Kuitenkin jo se, miten liittyminen hoitui, tuntui ikään kuin julistavan, että liittymisen merkitystä ei kannattanut liioitella.

Asia lähti liikkeelle täytettyäni netissä sähköisen liittymislomakkeen. Sitten minulle soitettiin ja minulle osoitettiin rippipappi, jonka kanssa kävisin yksityisrippikoulun. Vuoden 2016 lopulla ja vuoden 2017 alussa tapasin sitten tuon papin kanssa Huopalahden kirkolla nelisen kertaa. Tapaamisissa, jotka kestivät noin tunnin kerrallaan, käytiin läpi Eero Huovisen kirjoittamaa katekismusta ja luettiin Markuksen evankeliumi. Vähän oli liturgiikkaakin ja lisäksi myös joitain henkilökohtaisia keskusteluja. Pappi tietysti tiesi, että olen teologian opiskelija, ja siten minulle ei ”alan miehenä” tarvinnut alusta pitäen opettaa kaikkea. Enemmänkin sain kuvan, että rippikoulu oli minun kohdallani lähinnä muodollisuus. En voi sanoa, että oma motivaationi rippikoulun käymiseen olisi ollut kovinkaan suuri, mutta en toisaalta kokenut, että sitä olisi ollut myöskään papin kiinnostus.

Vapaakirkossa saamani kaste katsottiin päteväksi, kun siitä kerroin, vaikka minulla ei silloin ollutkaan esittää kastetodistusta. Siispä edessä olisi konfirmaatio, josta ei minulla ei sattuneesta syystä ole paljoakaan kerrottavaa. Minua kehotettiin tulemaan määrättynä sunnuntaina messuun Huopalahden kirkolle, sanomaan uskontunnustus muiden mukana ja sitten osallistumaan ehtoolliselle. Tämän jälkeen minut katsottaisiin konfirmoiduksi. Ei siis albaa, ei kätten päällepanemista, ei voitelua: ei mitään, mistä kukaan paikallaoleva olisi voinut tietää, että minua konfirmoitiin. Olisin varmaan pyytäessäni saanut toimituksesta ”julkisemman”, mutta en rohjennut sitä tehdä – minusta kyllä toisaalta on hieman kummallista, että minun olisi tässä pitänyt olla se aloitteellinen osapuoli sen sijaan, että kirkko olisi automaattisesti tarjonnut henkilökohtaisempaa toimitusta. No, tein kuten oli sovittu ja sain sitten rippikoulutodistuksen käteen.

Muistelisin, etten päätynyt käymään Huopalahden kirkossa jumalanpalveluksessa enää kertaakaan jäsenyyteni aikana, ja koko rakennukseenkin taisin myöhemmin eksyä vain asettuessani ehdolle seurakuntavaaleissa.

Luther-ruusu

Kansankirkollisen elämän dilemmat

Kuten olen monelle kertonut, ehdin kuulua ev.-lut. kansankirkkoomme kaksi päivää ennen kuin ensimmäisen kerran kaduin liittymistäni. En enää tarkkaan muista katumukseni syytä, se ei liene ollut vielä silloin kovinkaan kohtalokas. Kuitenkin luterilaista kauttani leimaa lähes alusta loppuun kasvava epämukavuus, jota olen tavannut nimittää dissonanssiksi eli riitasoinnuksi. Kyse on ahdistuksesta, joka syntyy kuulumisesta johonkin sellaiseen yhteisöön, jonka oppeihin tai käytäntöihin ei koe tarpeellisessa laajuudessa luottavansa.

Jo liittyessäni pohdin paljon suhdettani tunnustuskirjoihin, joiden ajatellaan luterilaisuudessa ilmaisevan oikein Raamatun opin ja joihin siksi sitoudutaan. Voin tunnustaa, että en ole itse missään vaiheessa taivaltani kokenut voivani hyväksyä kaikkea tunnustuskirjoissa sanottua oppia. Siksi pystyin liittymään luterilaiseen kirkkoon vain löytämällä itselleni sopivan tulkinnan kirkkolaista ja kirkkojärjestyksestä, joissa kirkon suhde tunnustuskirjoihin määritellään. Noiden tekstien mukaan Suomen ev.-lut. kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Raamattuun ja joka on ilmaistu/lausuttu luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Ainoa mahdollisuuteni, jossa kykenin liittymään kirkkoon edes jotenkin puhtaalla omallatunnolla, oli ajatella, että tosi usko sisältyi tunnustuskirjoihin mutta että niihin saattoi sisältyä myös jotain tosi uskon vastaista. Ymmärrän hyvin, että tämä ei ole tunnustuksellisen luterilaisuuden edustama kanta, sillä kyseinen suuntaus sitoutuu tunnustuskirjoihin, koska (eikä vain siltä osin kuin) ne esittävät Raamatun opin oikein. Tästä johtuu myös elämäkertani osan tämänkertainen otsikko: tunnustukseton luterilainen. Sillä vaikka pyörinkin pääosin tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä, en koskaan kyennyt sydämessäni kokemaan niihin täydellistä uskon yhteyttä. (Toki en sinänsä ollut vailla tunnustusta - uskon että kukaan ei ole - joten kyseessä on ennen muuta sanaleikki.)

Blogiani seuranneet muistanevat, että siinä missä dissonanssi johti minut lopulta eroamaan kirkosta, vauhditti eropäätöstä omalta osaltaan myös kyllästyminen ”taistelujen kirkkoon”. Suomen ev.-lut. kirkossa tuntui välillä olevan kaiken keskiössä vääntö virka- ja avioliittokysymyksestä. Aikansa näitä teologisia väittelyitä jaksoin ja osallistuinkin niihin silloin tällöin, mutta lopulta minulta paloi käämi. Minua ahdisti vallan vietävästi se, miten kirkko oli jakautunut liberaaleihin ja konservatiiveihin, joiden täytyi jatkuvasti kilpailla johtoasemasta. Minua suretti, että tällaista taistelua oli pakko jaksaa vuodesta toiseen. Ehkä olisin sitä toisaalta jaksanut, jos sydämessäni olisi palanut into rehkiä kirkon itsensä parhaaksi. Mutta kun motivaationi olla luterilainen vuosien mittaan väheni, ei oppivääntöihinkään enää oikein riittänyt sietokykyä.

Ehkä teitä kiinnostaisi saada tietää oma kantani edellä mainittuihin kirkon ikonisiin kiistakapuloihin. Sanottakoon ensiksikin, että en ole enää aikoihin kokenut tarvetta mitenkään erityisesti omistautua noissa kysymyksissä kampanjoimaan kummankaan osapuolen hyväksi. Olen halunnut hengellisessä elämässäni keskittyä ensisijaisesti tärkeämpinä pitämiini asioihin. Toisaalta en ole kuitenkaan myöskään halunnut pidättäytyä sanomasta mielipidettäni, jos se on tullut puheeksi.

Tällä hetkellä kuulun Roomalaiskatoliseen kirkkoon, jossa ei ole naispappeja ja jossa vihitään vain heteroavioliittoon. Katolisessa opissa sekä pappeus että avioliitto ovat sakramentteja, Kristuksen asettamia armoa välittäviä toimituksia, eikä katolisen kirkon siten ole oikeastaan mahdollista muuttaa niiden olemusta. Minulla ei sinänsä ole ongelmaa katolisen virka- tai avioliittokäsityksen kanssa samalla tavoin kuin minulla oli luterilaisen opin kanssa: vastaanotan nuo käsitykset muiden oppien tavoin uskottavakseni sen tähden, että luotan kirkkoon, joka ne uskottavaksi antaa. Tämä on itse asiassa hyvin oleellinen pointti: kaiken taustalla on osin sanojen tavoittamattomissa oleva luottamukseni katoliseen kirkkoon, jota en ole kyennyt itselleni tyhjentävästi selittämään. Oikeastaan ilman tätä luottamusta vakaumukseni voisi olla kaikkea muuta kuin vakaa.

Entä sitten Raamattu? Eikö sieltä löydy selvät vastaukset näihin kysymyksiin? Monien protestanttien korviin voi kuulostaa oudolta, että minulle Raamattu ei vain lopulta enää riittänyt. Vaikka kuinka paljon luin, jouduin jatkuvasti toteamaan, että Raamatusta voidaan esittää perustellusti useita erilaisia tulkintoja niin, että minulla ei ole mahdollisuutta keksiä, kumpi niistä on parempi. Jouduin nostamaan Raamatun äärellä usein kädet ilmaan. Tämä konkretisoitui virkakysymyksessä. Tankkasin Raamattua, ahmin selitysteoksia ja teologiaa enkä vain löytänyt totuutta. Uskonelämäni alkuaikoina olin ollut melko selkeästi naispastoriutta vastaan mutta myöhemmin muutuin siinä määrin epävarmaksi, että en enää aktiivista vastustusta harjoittanut. Ajattelin: jos en voi olla varma siitä, että nainen ei voi olla pappi, ei minulla ole perusteita vältellä heidän ehtoollisiaan tai saarnojaan. Käytännössä en juuri antanut papin sukupuolen luterilaisena aikana vaikuttaa hengellisyyteni harjoittamiseen. Tämä on paradoksaalista sitä vasten, että koin itselleni sosiaalisessa mielessä eniten kodiksi tunnustukselliset luterilaiset – naispappeutta vastustavat – piirit. Tämäkin sisäinen ristiriita haittasi minua aika ajoin melkoisesti.

Avioliittokysymyksessä olen kyllä aina kokenut Raamatun olevan melko selkeästi homoavioliittojen mahdottomuuden puolesta. Toisaalta tämän kantani olen tietoisesti usein piilottanut, koska olen niin monesti joutunut tunnustamaan, että minulla ei ole sanoja sen ilmaisemiseen. Olen yhtäältä ajatellut olevani sidottu siihen, miten Raamatun ilmoituksen ymmärrän - halusin tai en. Toisaalta olen kuitenkin usein kokenut, etten keksi minkäänlaista tapaa tuoda tätä kantaa esiin siten, että en samalla tule suurella todennäköisyydellä rikkoneeksi jotain toisissa ihmisissä. Osan tai kahden päästä saatan avata tätä problematiikkaa enemmän, mutta jääköön sen käsittely tällä erää tähän.

Uspenskin katedraalin ikonostaasi

Kaipuu pyhyyteen, ekumenia ja katolisuuden kutsu

Jos kerran minua kaihersivat yhteenkuulumattomuuden tunne uuden kirkkoni oppien kanssa ja sen taipumus sisäiseen taisteluun, millaisia asioita sitten janosin tilalle? Lyhyesti ilmaistuna: pyhyyttä. Halusin voittaa syntini ja kasvaa yhä syvemmälle elävään uskoon. Toisinaan koin ev.-lut. kirkon voivan auttaa minua tämän kaipuuni tyydyttämisessä, mutta usein koin sen myös riittämättömäksi. Silloin kun liberaalien ja konservatiivien taistelu ei varastanut show’ta, tuntui liian usein, että keskusteluun pyhittymisestä ei kuitenkaan oikein päästy. Kun kysyin minua viisaammilta luterilaisilta, miten voisin tulla pyhemmäksi ja voittaa syntejäni, saattoi seurata puolen tunnin keskustelu, jossa toinen osapuoli halusi varmistaa, että en vain olisi lankeamassa omavanhurskauden ansaan. Että varmasti ymmärtäisin pelastuksen olevan vain uskosta ilman omia ansioita. Tämän jälkeen paukut saattoi olla siinä määrin tuhlattu, että keskustelua pyhittymisestä ei enää jaksettu käydä. Se oli äärimmäisen turhauttavaa, sillä koetin vakuuttaa, että halusin kuulla luterilaisesta pyhitysteologiasta – en vanhurskauttamisopista.

Tätä turhautumista kokiessani meni samaan aikaan eteenpäin kiinnostukseni toisten kirkkojen perinteitä kohtaan, ja nyt puhun nimenomaan niin kutsutuista vanhoista kirkoista: katolisesta ja ortodoksisesta. Minusta oli jo aiemmin kuoriutunut näiden kirkkojen ”fani” huomatessani, että ne eivät olleet alkuunkaan niin läpeensä turmeltuneita organisaatioita kuin minulle oli aiemmissa piireissäni uskoteltu. Oli mahdollista löytää niistä rikkautta, jollaista ei muualta saanut – ainutlaatuista tukea oman hengellisen elämän rakentamiseen.

Yksi merkittävä askel ekumenian löytämisessä oli KETKO-kurssi, Suomen Ekumeenisen Neuvoston järjestämä koulutusohjelma, jossa neljän viikonvaihteen aikana tutustutaan eri kirkkokuntiin. Kurssille osallistuin kaudella 2016–2017 monien suositeltua sitä minulle lämpimästi. Kirkko- ja seurakuntiin tutustuminen oli jo valmiiksi harrastukseni, mille kurssista tuli luonteva jatke. Sen aikana liityin ev.-lut. kirkkoon, mutta mikä vielä merkittävämpää: tulin hyvin vahvasti kosketetuksi ortodoksisen ja katolisen kirkon tahoilta. Laulaessani muiden kanssa akatistos-palvelusta ja osallistuessani liturgiaan ortodoksisessa kirkossa koin niin syvää yhteyttä kristittyjen ja Jumalan kanssa, että karismaattisemmissa piireissä olisi vastaavaa kokemusta voinut nimittää Hengellä täyttymiseksi. Katolisessa kirkossa osallistuin adoraatioon, jossa palvotaan pyhitetyssä ehtoollisessa ruumiillisesti läsnäolevaa Kristusta – omalaatuinen ja syvä rukousmuoto, jollaista en varsinaisesti ollut koskaan aiemmin kokenut.

Pyhän Henrikin katedraali, jossa sijaitsee maamme katolisen piispan istuin. Kuva on muuten otettu vappuna - kirkon edessä oleva aukio on perinteisesti toiminut paikkana, josta starttaa yhteislähtö luterilaisten opiskelijajärjestöjen yhteiselle vappupiknikille.

2016–2017 vietettiin myös reformaation merkkivuotta, sillä Lutherin teesien naulaamisesta tuli kuluneeksi viisisataa vuotta. Ja arvatkaapa millä tavoin minä sitä vietin? Osallistuin katolis-luterilaiseen lukupiiriin, jossa luettiin läpi Trenton kirkolliskokouksen dekreettejä ja kaanoneita! Kyseinen kirkolliskokoushan tunnetaan osana katolisen kirkon toimeenpanemaa vastareformaatiota, reaktiota protestanttiseen reformaatioon. Trenton lukeminen oli miellyttävää ja silmiä avaavaa: huomasin, että minulla ei ollut oikeastaan mihinkään sen lausumaan suoranaista vastaansanomista, puhuttiinpa sitten kiirastulesta, sakramenteista tai vanhurskauttamisesta. En tosin vielä julkisesti tai kokonaisuudessaan uskaltanut tätä samanmielisyyttäni katolisen opin kanssa kuuluttaa.

Osaksi omaa spiritualiteettiani omaksuin ekumeenisessa hengessä joksikin aikaa Taizé-hartauden. Helsingin tuomiokirkon kryptassa järjestettiin muistaakseni maanantaisin ekumeenisia rukoushetkiä, jotka vietettiin Ranskassa sijaitsevan ekumeenisen Taizé-luostariyhteisön hengessä. Ominaista tälle hartaudenharjoitukselle ovat ennen kaikkea lyhyet parin säkeen mittaiset laulut, joita toistetaan yleensä monta kertaa peräkkäin.

Ehkä merkittävin ekumeeninen tekoni oli lähteä vuonna 2018 Serbiaan Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokoukseen. Osallistuin varsinaista kokousta edeltävään nuorten tapahtumaan ja palvelin yleiskokouksen aikana yhtenä monista Suomen ev.-lut. kirkon lähettämistä stuerteista. Meitä eri kirkkokuntien nuoria aikuisia oli paikalla Novi Sad -nimisessä kaupungissa ympäri Eurooppaa, ja vietimme 10 päivää toisiimme tutustuen ja yhteydestä nauttien, kokemuksia keräten ja uskostamme rakentuen. Minua hiukan kaduttaa, että en tullut kirjoittaneeksi reissusta muistiinpanoja, sillä se todella tarjosi vaiheita, joita voin erityisellä lämmöllä kerrata. Päällimmäisin tunteeni oli rakkaus: miten käsinkosketeltavan yhtä hengellisesti, kielellisesti ja kansallisesti erilaiset ihmiset voivat tahtoessaan olla. Hetkeksi Suomen elämäni unohtui ja katosi - nämä ihmiset olivat tovin aikaa kotini, perheeni ja maailmani, jonka kanssa olimme Jumalan kasvojen edessä. Tahdon uskoa, että koin Novi Sadissa häivähdyksen siitä elämästä, mikä taivaassa tulee kerran saamaan täydellisen muotonsa. Enkä osaa kuvailla, miten perinpohjaisen kiitollinen olen siitä kokemuksesta.

Yleiskokouksen väkeä yhteispotretissa. Kuva: Albin Hillert/CEC.

Eräs mieleenpainuvimmista kohtaamisista Novi Sadissa oli Canterburyn arkkipiispa Justin Welbyn tapaaminen. Paitsi että pääsin kirkollisen yhteyden ansiosta osallistumaan hänen toimittamalleen ehtoolliselle, sain myös vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan kahden kesken. Kuva: Mladen Trkulja/CEC.

Kulttuurin puolella minuun teki vaikutuksen tv-sarja nimeltä The Young Pope. Siinä paaviksi valitaan nuorehko amerikkalainen mies, joka on yhtäältä kaikkea muuta kuin moraalinen esikuva ja toisaalta mitä palavin pyhyyden saarnaaja. Erityisesti mieleeni on painunut kohtaus, jossa tuo paavi, Pius XIII, puhuu majesteettisesti ja kauhistuttavasti kardinaaleilleen. Vaikka paavin strategia, jossa kirkko vetäytyy pois ihmisten luota ja sulkee ovensa tullakseen taas löydettäväksi, voidaan nähdä aika kyseenalaisena, vetosi minuun suuresti hänen vakava suhtautumisensa syntistä elämää kohtaan. Joskus pakko-oireisina aikoinani olisin voinut ahdistua tällaisesta puheesta kammottavasti, mutta nyt sen kuunteleminen jollain eriskummallisella tavalla innosti minua pyhempään elämään.

Vielä enemmän minua vavahdutti elokuva Silence, joka kertoo kahdesta 1600-luvun Japaniin matkaavasta jesuiittalähetyssaarnaajasta. Elokuva ei tyydy pelkästään pieniin teemoihin, vaan käsittelee lähetystyön haasteita, Jumalan kieltämistä, synninpäästöä ja nimensä mukaisesti Jumalan vaitiolon kokemusta tavoilla, jotka saivat minut miettimään elokuvaa aktiivisesti vielä kuukausia sen näkemisen jälkeen. Kokemus siitä, että Jumala on hiljaa, oli elämässäni kasvamaan päin. Mutta Silence haastoi käsitystäni Jumalan puheesta. Mitä jos kaikkivaltias kykenisi puhumaan hiljaisuudessa? Elokuva ei tietystikään ollut ensimmäinen, joka oli tullut esittäneeksi jotain tällaista: kirkolla on pitkä kontemplaation (sisäisen rukouksen) perinne, joka eräällä tavalla on juuri Jumalan kuuntelua hiljaisuudessa.

Koska en jossain vaiheessa enää löytänyt perusteita pitää vääränä esirukouksen pyytämistä pyhiltä, tulivat myös jo perille taivaaseen päässeet kristityt hiljalleen osaksi elämääni. Äitini taisi tuoda minulle tuliaisena ensimmäisen ruusukkorukousnauhani Puolaan suuntautuneelta matkaltaan, ja muistan sitä muutamia kertoja käyttäneeni vielä luterilaiseen kirkkoon kuuluessani. Pyhimysten elämät alkoivat kiinnostaa minua, ja jostain minulle tuntemattomasta syystä minua kosketti erityisesti autuaan Chiara Badanon (1971–1990) elämä. Tämä italialainen luusyöpään kuollut nuori nainen innoitti minua suuresti voimakkaalla uskollaan, toivollaan ja rakkaudellaan, jotka tuntuivat kumpuavan hänestä ehtymättöminä, valtavan kivuliaan sairaudenkin aikana. Paavi Benedictus julisti vuonna 2010 Chiaran autuaaksi, mikä merkitsee, että on arvollista uskoa hänen olevan taivaassa esirukoilemassa puolestamme. Mikäli kriteerit täyttyvät, on seuraavaksi mahdollisesti vuorossa kanonisaatio eli pyhimykseksi julistaminen – sitä olisi hieno päästä paikan päälle todistamaan!

Pyhimysten kanssa koin kuitenkin melkoista taistelua, koska jokin sisälläni tavallaan hangoitteli vastaan pyytäessäni heiltä esirukousta. Protestanttisessa maailmassa pyhimyksiä saatetaan kunnioittaa, mutta heille puhumista pidetään yleisesti vääränä. Se kulttuuri oli jättänyt minuunkin vaikutuksensa eikä se nopeasti väistynyt.

Tein luterilaisena ollessani kaksi merkittävää matkaa, joista olen täällä blogissakin tarkemmin kertonut: yhden Israeliin vuonna 2017 ja toisen Tallinnaan paavia tapaamaan vuonna 2018. Molemmat olivat minulle matkailullisen aspektinsa ohella syvällisiä itseni etsimisen retkiä. Luvatussa maassa, pyhässä kaupungissa ja Herrani kuolemisen, hautauksen ja ylösnousemuksen paikoilla käyminen tuntui sillä hetkellä epätodellisen ihanalta ja sanojen tavoittamattomalta elämykseltä, mutta varsinkin jälkikäteen tuon matkan muistelu on antanut minulle jollain erikoisella tavalla voimaa jatkaa eteenpäin. Seuraavana vuonna päädyin paavia tapaamaan kiitos Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan, joka järjesti matkan omille nuorilleen mutta kutsui ekumeenisessa hengessä mukaan myös muiden kirkkokuntien jäseniä. Meitä luterilaisia lähtikin matkaan kiva joukko, ja paavin puhetta kuunnellessani ja messuun osallistuessani tunsin jälleen vetoa katolisuutta kohtaan.

Toisaalta on sanottava, että ei suhteeni katolisuuteen ole ollut pelkkää nousukiitoa. Toisinaan olen kokenut aika laillakin takapakkia ja luotaantyöntävyyttä. Minulla oli monenlaisia opillisia pohdiskeluja, etenkin Neitsyt Marian ja paavin aseman suhteen ja koin välillä ahdistavaakin vierauden tunnetta katolisessa messussa käydessäni. Ei sovi vähätellä myöskään katolisen kuolemansyntiopin merkittävyyttä pohdintojeni taustalla, mutta sitä asiaa en avaa tällä kertaa syvällisemmin.

Pitkään hangoittelin katoliseen kirkkoon siirtymistä vastaan sanoen, että en ole täysin varma tai vakuuttunut siitä, että se on niin sanottu ”tosi kirkko”. Ja kyllä minä varmaan olinkin melko rehellinen niin sanoessani. Varmuuden puute lisääntyi minulla yhä useammassa kohtaa aina vuoden 2019 syksyn filosofiseen aallonpohjaan. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa.

Luther-kirkon julkisivua

Toiminta ja aktiivisuus

Huolimatta sisäisen maailmani kasvavasta epävarmuudesta olin kuitenkin luterilaisena melko aktiivinen seurakunnassa ja kirkossa, vapaaehtoisena ja välillä työntekijänäkin. Eniten kävin Helsingin Luther-kirkolla, jossa sunnuntaisten, kevyemmällä kaavalla pidettyjen messujen lisäksi oli keskiviikkoisin evankelisten opiskelijoiden iltoja ja myöhemmin joka toinen lauantai alkoi olla myös paneelikeskustelupainotteisia Freda42-iltoja. Opittuani seurakuntaharjoittelussa jakamaan ehtoollista palvelin Luther-kirkolla usein liturgisissa tehtävissä ehtoollisavustajana eli albaan pukeutuneena jaoin kirkkokansalle ehtoollisviiniä. Kesällä 2018 olin myös kuukauden ajan töissä Luther-kirkolla kesäsuntiona, jolloin huolehdin monesta muustakin seikasta. Erityisen hauskaa tuolloin oli, että kirkolle pääsi muulloinkin kuin messujen aikana – sen alakerrassa oli erittäin kodikasta käydä pelailemassa biljardia ja katsomassa jalkapallon MM-kisoja.

Erityisesti vuonna 2017 oli olemassa sellainen omalaatuinen kulttuuri, että sunnuntaina Luther-kirkon messun jälkeen porukkaa lähti vielä jatkamaan hengellisesti hyvin erilaiselle Suhelle, josta viime osassa kerroinkin. Myös minä pyörin Suhe-porukoissa vielä vuoden 2018 alkupuolelle asti, jolloin tämä viimeinen vapaakristillinen osa elämässäni lopulta haipui pois.

Jatkoin ekskursioharrastustani eli kävin kiertelemässä eri kirkkokunnissa, minkä lisäksi vierailin kohtuullisen usein myös tavallisissa kansankirkon messuissa. Osallistuin Helsingin valtakunnalliseen evankeliumijuhlaan vuonna 2017 ja uudistettuun Avain-konferenssiin vuonna 2018.

Helsingin valtakunnallinen evankeliumijuhla

Vuosina 2017 ja 2018 minulla oli myös lukuisia puhujakeikkoja eri yhteisöissä. Ehkä suurimpia niistä olivat Savonlinnan seurakunnassa pitämäni saarnat seurakuntaharjoitteluni aikana. Tämän harjoittelun aikana osallistuin luterilaiseen seurakuntaelämään kenties aktiivisemmin ja monipuolisemmin kuin koskaan – halukkaat voivat lukea siitä lisää toisaalta blogistani.

Aktiivisena Kansan Raamattuseuran Hehku-iltojen kävijänä minua toivottiin lopulta sinne puhujaksi, ja kävinkin siellä opettamassa ensin ylösnousemuksesta ja sitten kandiaiheeni tiimoilta ”tosi Israelista”. Hehkun kautta päädyin myös Helsingin Vanhan kirkon vapaaehtoisten kanssa vetämään kristinuskoon perehdyttävää Alfa-kurssia syksyllä 2017. Otaniemen teekkarien Ristin kilta toivotti minut tervetulleeksi puhumaan vapaasta tahdosta syksyllä 2018 – se oli ehkä hieman puutteellisesta aiheen tuntemuksestani huolimatta antoisa kokemus. Eniten jouduin kuitenkin kamppailemaan SLEYn taholta tulleiden puhujakeikkojen kanssa.

Minut oli hyvissä ajoin etukäteen buukattu EO:lle opettamaan aiheesta ”Tunnustuskirjat”, ja tämän lisäksi saarnaamaan sunnuntaimessuun Pyhän Sydämen kappelille. Puheiden lähestyessä epävarmuuteni alkoi kasvaa, ja jouduin hankalaan tilanteeseen: miten onnistua samaan aikaan kunnioittamaan minut puhumaan kutsuneen yhteisön uskoa ja säilyttää itse hyvä omatunto sen suhteen, miten puhun? Lopulta ensimmäinen vaihtoehto vei voiton: halusin tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä puhua niin, että puheeni sisältö ei ollut ristiriidassa tunnustuksen kanssa. Vastavuoroisesti se tietenkin merkitsi, että en ollut itseni kanssa täysin rehellinen joka kohdassa. Valitsin kyllä painotuksia, jotka heijastelivat omia henkilökohtaisia näkemyksiäni, mutta olin tässä kohtaa hyvin hienovarainen.

Video saarnastani Pyhän Sydämen kappelissa 4.11.2018 on katseltavissa YouTubessa. Halukkaat voivat lukea myös tekstiversion.

Selvisin opetuksista suhteellisen hyvillä mielin ja sain hyvää palautetta. Tein kuitenkin päätöksen olla enää ottamatta vastaan puhujakeikkoja tai ainakin vähentää niitä tuntuvasti. Olin yksinkertaisesti liian epävarma siitä, mihin uskoin.

Blogissani olin kansankirkolle julistamisen osalta aktiivisimmillani vuonna 2018, jolloin tulin kesällä aiheuttaneeksi pienimuotoisen kohun kirkollisissa piireissä. Kirkkokriiseilyäni käsittelevän Ecclesia-sarjani teksti kirkon ”ongelmasta” sai ristiriitaisen vastaanoton ja poiki myös kriittisen vastineen. Moni kuitenkin myös kiitteli minua siitä, että olin rohjennut sanoa jotain tavallaan niin ilmeistä mutta silti niin vaiettua: Suomen ev.-lut. kirkon miljoonista jäsenistä valtaosa ei näyttänyt ainakaan elämäntapansa perusteella olevan todellisia kristittyjä tai edes haluavan olla. Eikä kirkkoa vaikuttanut juuri kiinnostavan tämän asian muuttaminen miksikään. Kohtaamani kritiikkikään ei onnistunut pyyhkimään tätä ajatusta pois mielestäni, ja näiden vuosienkin jälkeen seison edelleen sanojeni takana – toki lähinnä periaatteellisella tasolla, sillä en välitä ev.-lut. kirkon ulkopuolisena varsinaisesti puuttua sen sisäisiin asioihin.

Eräs päähänpisto kirkollisessa vaikuttamisessani oli asettua ehdolle vuoden 2018 seurakuntavaaleissa, joissa seurakunnille valittiin päättäjät neljäksi vuodeksi. En missään vaiheessa olettanut pääseväni läpi, mutta panostin silti tuodakseni näkemyksiäni esille niin vaalikoneessa kuin blogissanikin. 14 teesiäni kirkosta kirjoitin jo oikeastaan sillä asenteella, että ne olisivat ikään kuin ”viimeinen testamenttini” kirkolle. Suunnittelin nimittäin jo vaalien aikana – vaikken siitä vielä paljoa huudellut – eroavani kirkosta vuoden loppuun mennessä, mikäli en tulisi valituksi. Sain muistaakseni noin 20 ääntä, mikä ei riittänyt läpimenoon. Aloin siis itsekseni vähitellen valmistella lähtöä kirkosta, mikä tosin venyi pitkälle seuraavaan vuoteen.

Elämää ihmettelemässä eräällä pappisopintoihin liittyneellä kurssikeskusvierailulla

Kriisit

Kriiseilin luterilaisena ollessani pääosin kahdella tavalla, joista ensimmäinen liittyi luterilaisuuden opilliseen epäilyyn. Ei ollut mitään sellaista hetkeä, jolloin olisin vakuuttunut siitä, että luterilaisuus ei olisi totta. Pikemminkin vain havaitsin itsessäni uskonpuutteen kasvua suhteessa moniin sen tärkeimpiin sisältöihin. Minun oli vaikea yhdessä muiden luterilaisten kanssa tunnustaa, että luterilaiset tunnustuskirjat selittivät Raamattua oikein, että vanhurskauttaminen tulee ainoastaan uskosta, että Raamatussa laki ja evankeliumi eroavat selkeästi toisistaan ja että kaikki opit ja opettajat tulisi koetella ainoastaan Raamatulla. Minulla oli vain henkilökohtaista ja kasvavaa epävarmuutta näistä asioista.

Puhuin epäröinnistäni paljon luterilaisille ystävilleni. Soittelin jopa pari pitkää puhelua Erkki Koskenniemen, evankelisen liikkeen maineikkaan raamatunopettajan ja pastorin, kanssa. Luin kannesta kanteen ruotsalaisen Bo Giertzin kirjoittaman Kalliopohja-romaanin, jonka äärellä oli kuulemma saatu jonkinlaisia oivalluksia uskonvanhurskaudesta. Mutta jostain syystä en kyennyt löytämään vastauksia, jotka olisivat vahvistaneet luterilaisuutta minussa.

Koin yhä merkittävämpää vierautta oman kirkkoni hengelliseen elämään osallistuessani, ja ehtoollisenkin kanssa elämä tuntui olevan välillä vain kriisiä kriisin perään. Ensin minulla tuli vaikeuksia osallistua tunnustuksellisille ehtoollisille, koska en kokenut olevani tarpeeksi tunnustuksellinen. Myöhemmin vaikeudet laajenivat koko kirkkoon, jopa kaikista avoimimpiin ehtoollispöytiin ja ekumeenisimpiin yhteisöihin. Lopulta olin siinä tilanteessa, että osallistuin ehtoolliselle vain harvoin ja silloinkin tein siinä kohtaa tietoisen uskon hypyn: heittäydyin mukaan johonkin, mistä en voinut olla täysin varma.

Lyhyesti mainituksi tässä yhteydessä ansaitsee tulla muuan tapaus, joka sattui vuoden 2018 keväällä ja joka vaikutti minuun ennalta-arvaamattoman paljon. Tuolloin Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon – pienen itsenäisen kirkkokunnan – johtaja Mika Bergman jätti kirkkonsa ja tehtävänsä siinä ja kääntyi ortodoksiksi. Minua puhutteli paljon se, miten hän Facebookissa sanoitti kipuiluaan luterilaisuuden kanssa, vaikka oma prosessini oli silloin vielä hyvinkin keskeneräinen. Bergman on sittemmin julkaissut kääntymystään käsittelevät ”palasensa” samannimisessä blogissa, jossa on niiden lisäksi paljon muutakin mielenkiintoista.

Opillinen kriiseilyni liittyi suoraan toiseen kriiseilyyni, joka oli luonteeltaan filosofista. Lainaus tuon ajan blogikirjoituksesta kuvaa tilannetta hyvin:

”[L]ähes kaikki maailmassa on alkanut näyttäytyä minulle enemmän tai vähemmän epävarmana. Monet ihmiset puhuvat, että he tietävät monia asioita, heillä on varmuus jostakin, he ovat vakuuttuneita siitä, siitä ja siitä. Itselleni on jatkuvan, jopa metodisen epäilyni vuoksi kuitenkin tullut paljon suurempi kynnys sille, että voin nimittää jotakin tietämiseksi. Tapani katsoa maailmaa on kovasti suhteellistunut: lähes mistään en voi olla varma, koska voin kuvitella myös toisen tavan nähdä asiat ja toisenlaisen selityksen. Haastavinta on, että en enää osaa järkeni avulla ryhmitellä esimerkiksi erilaisia maailmankatsomuksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Tämä sama pätee myös suoraan hengelliseen elämääni: en osaa sanoa, mikä tulkinta milloinkin olisi paras ja tulisi uskoa.”

Kun siis aloin menettää uskoani luterilaisuuteen yhä kiihtyvällä tahdilla, ei mikään muu uskomusjärjestelmä ottanut sen paikkaa. Päädyin kohti hengellistä tyhjiötä, jossa en osannut älyllisesti ratkaista, mihin uskoisin. Hengellinen elämä tuntui liian monimutkaiselta, että sitä olisi pystynyt enää hallitsemaan – minulla ei ollut kapasiteettia käsittää sitä. Tuntui, että kaikkosin Jumalasta yhä kauemmaksi, vaikka epätoivoisesti yritin häntä silloin tällöin tavoitella. Motivaationi elää kristillistä elämää hiipui ja elämäni täyttyi samaan aikaan monista asioista, jotka eivät kristilliseen elämään sopineet. Mukana sotkussa oli tietenkin vielä psyykkinen puoli: masennustani ruokkivat nämä ongelmat, joita puolestaan masennus ruokki.

Eräs toinen lainaus samasta postauksesta kiteyttäköön tuolloisen hengellisen kriisini suuruuden:

”Minua pyydettiin keskustelijaksi paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli Jeesuksen merkitys minulle. Tarkempina näkökulmina keskustelussa olisivat olleet kysymykset, miten usko vaikuttaa elämässäni, miten se on lohduttanut, ja miten evankeliumi suhtautuu uskonnolliseen suorittamiseen. Aioin jo suostua mukaan, mutta rupesin miettimään, mitä sanottavaa oikein keksisin. Totta kai osaisin ladella abstraktit dogmaattiset lauselmat siitä, kuka Jeesus kristinuskon mukaan on. Mutta ongelmana oli henkilökohtainen näkökulma. En keksinyt tapoja, joilla usko selkeästi elämässäni näkyy, en kokenut varsinaisesti saavani uskostani lohdutusta ainakaan siten että sen voisi konkreettisesti sanoittaa enkä varsinkaan osannut - kuten ehkä on jo käynyt ilmi - nähdä niin selkeää eroa evankeliumin ja suorittamisen välillä kuin paneelin järjestäjät ehkä olettivat. Olin ajautunut suhteessani Jumalaan hyvin suureen usvaan, hämäryyteen, jossa voin vain hapuilla jotain suuntaa tietämättä lainkaan, kuljenko oikeaa paikaa kohti.”

Niinpä kevääseen 2019 mennessä olin tilanteessa, jossa elin hengellisesti hämärämpää vaihetta kuin koskaan. Koin uskoon liittyvää, hengellistä ja osin sanoittamatonta ulkopuolisuutta kaikissa kirkoissa, joissa kävin, ja nihilistinen epävarmuus kasvoi kasvamistaan. Kristittynä minua piti ainoastaan intuitiivinen tunteeni, että kristinusko on totta, mutta minun oli vaikeaa täsmentää uskoani yhtään uskontunnustusta pidemmälle. Mielsin itseni kristityksi hyvin abstraktilla tasolla eikä uskoni saanut juurikaan konkreettista muotoa. Kirkoissa kävin oikeastaan enää sosiaalisista syistä.

Tämän kaiken keskellä en lopulta löytänyt mitään muuta ratkaisua kuin erota ev.-lut. kirkon jäsenyydestä. Hoidin toimenpiteen samalla päivämäärällä kuin aikoinaan Vapaakirkosta eroamiseni: 31. toukokuuta. Kuten tuolloin kuusi vuotta aiemmin, jäin myös nyt vuonna 2019 elämään ilman kirkkokuntaa. Erona kuitenkin oli nyt, että en lähtenyt luterilaisuudesta varsinaisesti vastustaakseni sitä. Olin kokenut luterilaisessa kirkossa paljon kaikkea todella ihanaa enkä ollut katkeruuden valtaama. Jäin läheisiin suhteisiin luterilaisten kanssa ja jatkoin luterilaisissa kirkoissa käymistä. Mutta tähän uskonsuuntaan kuuluminen jäsenenä ei vain jostain syystä ollut minun juttuni, minkä pystyin sitä kokeilleena nyt entistä varmemmin toteamaan.

Hengellinen kriisini jatkoi syvenemistään mutta päättyi lopulta uuteen valonpilkahdukseen. Mutta se on oman lukunsa aihe.

Pyhän Yrjön kirkko Maarianhaminassa. Tässä paikassa vastaanotin viimeistä kertaa ehtoollisen luterilaisen kirkon jäsenenä helatorstaina 2019.

Hengellinen elämäkertani – Osa 3: Sitoutumattomasta vapaakristitystä teologian sekakäyttäjäksi – Tarina näkökulman avartumisesta lieveilmiöineen

2013–2016

On aika jatkaa hengellisiä muistelmiani luvulla, joka on jälleen hyvin erilainen kuin kaksi aiempaa. Käsittelyssä ovat tällä kertaa vuodet, joita olen tavannut nimittää jonkinlaiseksi ”kulta-ajaksi” hengellisessä elämässäni. Olin onnistunut vähitellen selättämään viime kerralla käsitellyt absurdit vääristymät ja uskonelämäni sai viimein tilaisuuden alkaa ”normalisoitua” ja sitä kautta päästä todelliseen kukoistukseensa. Toisaalta en ollut vielä langennut suuriin tietoteoreettisiin kriiseihini ja nihilistisiin mielenmaisemiin, jotka odottivat vielä useamman vuoden päässä tulevaisuudessa.

Tämänkertaisen ajanjakson alussa olin voimani tunnossa: halusin antautua Jumalalle kokonaisvaltaisesti, ponnistella oikean opin leviämiseksi ja julistaa sitä myös muille, enemmän tai vähemmän harhautuneille. Olin innostunut ajattelija, joka tahtoi oppia mahdollisimman eteväksi Raamatun ja kristinuskon tuntemisessa ja todeksi elämisessä. Minulla oli meneillään monia tutkimuksia ja kirjoituksia, joita ehtymättömän tuntuisella innolla työstin. Sain huomata, kuinka edeltävän kauden pakonomaisessa raamatunluvussa oli ollut sentään hyväkin puoli: olin todella oppinut Raamattua ja huomasin tuntevani sitä jopa paremmin kuin monet kristillisen kasvatuksen saaneet. Raamatuntulkintani ja opinmuodostukseni olivat kuitenkin hyvin yksinkertaisella tasolla. Luin Raamattua suoraan dogmatiikan oppikirjana ja koin kohtuullisen helposti ymmärtäväni sitä. Näkemykseni olivat – kuten ne jossain määrin ovat koko uskonelämäni ajan olleet – enemmän konservatiivisia kuin liberaaleja, mutta tuona aikana konservatiivisuus tuntui olevan erityisenkin leimaavaa.

Minulla oli vielä jonkin verran hengellisiä kriisejäkin, mutta ne eivät hallinneet minua yhtä painostavasti kuin ennen. Pohdiskelin etenkin vuoden 2013 alussa pelastusvarmuutta ja koetin kuumeisesti löytää tasapainoa armossa lepäämisen ja oman suorittamisen välillä. Olin ymmärtänyt, että olin kauan ollut omien tunteideni orjuuttama, nyt erään mentorihahmoni vaikutuksesta halusin välttää järjen ja tahdon orjuuttamaksi joutumisen. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta sain jonkin verran lohtua muuan Paris Reidhead -nimisen opettajan tunnetusta saarnasta ”Ten Shekels and a Shirt”, joka eräässä kohdassa totesi, että Jumalan kanssa ei pidä yrittää ”tehdä diiliä”. Niinpä löin epävarmuuttani suoraan kasvoille ja sanoin: ”Vaikka minun pitäisikin tämän kaiken lopuksi päätyä helvettiin ja vaikka en todellisuudessa olisi edes koskaan pelastunut, aion silti palvella Jumalaa kuolemaani saakka. Sillä hän on sen arvoinen.”

Tässä nyt julkaistavan tarinan alkutekijät.

Näkymä MAMKin Savonniemen kampukselta kohti Savonlinnan keskustaa

Seurakunnan ykseys

"Lähes kaksituhatvuotinen kirkkohistoria on surullinen kertomus ihmiskeksinnöistä, joita on tehty Seurakunnan yhteyden hävittämiseksi." 

 – Watchman Nee, Apostolinen lähetystyö, s. 155

Olin vuoden 2013 alussa muuttanut Savonlinnaan opiskelemaan matkailua silloisessa Mikkelin ammattikorkeakoulussa. Tätä kautta olin päätynyt ensimmäistä kertaa muuttamaan omilleni, mutta onneksi sain tehdä sen lapsuudesta saakka tutussa kaupungissa, jossa minulla oli myös sukua. Seurakuntaelämä tuolla paikkakunnalla ei minulle kuitenkaan ollut laisinkaan tuttua, joten minun oli aloitettava hengellisten kontaktieni luominen lähes tyhjästä.

Erään tuttavani kautta tutustuminen paikallisiin uskoviin käynnistyi nopeasti, ja pian huomasin olevani paitsi paikallisen helluntaiseurakunnan vakikävijä, myös jäsen eräässä sen alaisessa solussa. Solut – tai toiselta nimeltään pienryhmät – ovat muutaman kristityn muodostamia tyypillisesti kodeissa kokoontuvia joukkoja, jotka tulevat säännöllisesti yhteen harjoittamaan hengellisyyttä. Usein solukokoontuminen sisältää esimerkiksi kuulumiskierroksen, raamatunlukua, keskustelua/opetusta ja rukousta.

Tykästyin tuohon soluun tosi paljon, ja sen tapaamisesta tuli minulle eräänlainen viikon kohokohta. Sen kautta myös muistaakseni sain ensi kosketuksen erääseen elämääni sittemmin monta vuotta värittäneeseen oppiin. Tämä oppi kulkenee useimmiten nimellä ”seurakunnan ennallistaminen”, mutta itse mielelläni nimitin sitä opiksi seurakunnan ykseydestä.

Eräs solutoverini oli ”löytänyt” Raamatusta erityisellä tavalla kohdat, joissa tähdennetään sitä, että uskovien joukon tulee olla yksi ja sama vailla minkäänlaisia jakolinjoja, kuppikuntia, eriseuroja tai lahkoja. Raamattu puhuu yhdestä ja jakamattomasta Jumalan seurakunnasta, mutta nykymaailmassa sen sijaan seurakunta eli Kristuksen ruumis on palasina: on olemassa joidenkin arvioiden mukaan jopa 30 000 erillään olevaa kristillistä yhteisöä. Opin seurakunnan ykseydestä valossa kaikkien kirkkokuntien ja erillisten seurakuntien olemassaolo on paha asia, minkä vuoksi seurakunta tulee tässä ajassa ”ennallistaa” eli palauttaa todellisesti yhdeksi. Tämä tapahtuu siten, että tosiuskovat hylkäävät kuppikuntiensa jäsenyyden ja antautuvat niiden sijaan Jumalan säätämään seurakuntajärjestykseen.

Kuullessani tästä näkemyksestä ensi kerran torjuin sen, sillä minua oli jo Kuopion Vapaaseurakunnassa varoitettu ”seurakunnattomuusopin” julistajista. Käytin kuitenkin kevään 2013 asian pohdiskeluun, ja pikkuhiljaa aloin vakuuttua sen paikkansapitävyydestä. Minulle merkittävin teologi, joka kyseisenkaltaista seurakuntaoppia opetti, oli kiinalainen Watchman Nee, joka on varmaan monille vapaiden suuntien lukijoilleni tuttu. Hänen kirjansa Apostolinen lähetystyö oli minulle silmiä avaava lukukokemus, ja minusta tuli eräänlainen Neen fani pitkäksi aikaa. Hän hahmottelee kirjassaan melko tarkastikin "tunnustuskunnattoman" seurakunnan rakennetta ja järjestystä, mutta ei liene syytä mennä siihen tässä yhteydessä sen tarkemmin. Toinen minuun merkittävästi tältä ja muiltakin osin vaikuttanut opettaja oli suomalainen Petri Paavola, jonka seurakuntaopetus on pitkälti edellä kuvaamani kaltaista.

Kaipa minua saattoi faniksi sanoa! Watchman Nee (1903-1972, tunnettu myös nimillä Ni Tuosheng, Nee Shu-tsu ja Henry Nee) oli Kiinan maanalaisen kristillisyyden merkittäviä pioneereja. Hänellä ei tiettävästi ollut teologista koulutusta, mutta se ei estänyt häntä olemasta palava Jeesuksen julistaja ja seurakuntien perustaja. Viimeiset 20 vuotta elämästään Nee vietti vankeudessa. Olen nykyisin monesta asiasta Neen kanssa eri mieltä, mutta en silti voi olla ihailematta hänen antaumuksellista rakkauttaan Kristukseen ja mykistymättä hänen traagisen mutta silti kauniin elämäntarinansa äärellä.

On tietenkin selvää, että tällaisen seurakuntakäsityksen edustaminen ei ole erityisen suosittua Suomen hengellisessä kentässä, joka on kirkkokuntien kyllästämä. Edellä mainittujen hahmojen lisäksi minulla ei tämän opin takana ollut juurikaan läheisiä tukijoita. Jos omaksuisinkin tämän opin, olisin hyvin, hyvin yksinäinen sen kanssa. Kirjoitin noihin aikoihin kaverilleni:

»Minua arveluttaa ja pelottaa se tulevaisuus, joka minulla on edessä. Jos minustakin tulee ”sitoutumaton”, niin vanha olento [eräänlainen itsekäs, Jumalaa rakastamaton osa minussa, toim. huom.] suree kaikkia ystäviä, jotka mieluummin jäävät kannattamaan omaa seurakuntamalliaan, jotka minun on ehkä jätettävä – – Mutta totuus on minulle rakkaampi.»

Ja niin sitten päädyin useamman kuukauden kestäneen pohdinnan jälkeen eroamaan Suomen Vapaakirkon jäsenyydestä 31.5.2013, syynä uusi seurakuntaoppini, joka ei sallinut ”eriseuraan” kuulumista. Olin ehtinyt olla virallisesti jäsen ensimmäisessä kirkossani vain 236 päivää. Kirjoitin entisen kotiseurakuntani vanhimmistolle kiihkeähkön kirjeen, jossa selitin eroni syyn, ja aloin sitoutumattomaksi kristityksi.

Muilta opillisilta käsityksiltäni olin edelleen lähes yksi yhteen helluntailaisuuden ja vapaakirkollisuuden kanssa. En vain kokenut omassatunnossani mahdolliseksi tukea jäsenyydelläni rakenteita, joiden en nähnyt olevan Jumalasta. En kuitenkaan erottautunut kirkkokunnissa olevista ystävistäni, ja pyrin myös tutustumaan niissä uusiin ihmisiin. Ajattelin paikallisen kotiseurakuntani olevan yksinkertaisesti kotipaikkakuntani kaikki uskovat, tässä tapauksessa siis kaikki Savonlinnan kristityt seurakunnasta riippumatta. Jahka uskovat heräisivät laajemmin hylkäämään eriseuransa, Jumala voisi ennallistaa järjestyksensä: hän nostaisi apostoleja, jotka asettaisivat paikallisiin seurakuntiin vanhimmat.

Järkytyin hajaannuksesta niin paljon, että tunsin jopa ruumiillista ahdistusta sen johdosta. Mutta samalla unelmoin siitä, että kristityt voisivat kerran olla jälleen näkyvästi yhtä – ja että minullakin voisi olla paikka ykseyden ennallistamisessa. Aloin ottaa seurakunnan ykseyttä puheeksi siellä sun täällä: milloin Vapaakirkon leirikeskus Kiponniemessä, milloin Kuopion vapaaseurakunnan nuortenilloissa ja milloin jopa vapaiden suuntien seurakuntien johtajien kanssa puhuessani. Mutta ei siinä kaikki: tuumin, että minun piti laajentaa kanssakäymistäni myös muiden kuin helluntailaisten, vapaakirkollisten ja baptistien pariin. Tästä syystä aloin tehdä vierailuja eri kirkkokuntiin, ennen muuta tietysti evankelis-luterilaiseen kirkkoon mutta myös muiden luterilaisten, adventistien, ortodoksien ja katolilaisten seurakuntiin. Haluni nimittäin oli näissäkin piireissä tuoda esiin totuutta seurakunnan ykseydestä. Tämä kirkkokunnattomuudestani erikoisesti seurannut kirkollinen avartumiseni oli häkellyttävän kauaskantoinen päätös. Nyt lukemanne loppuvuodesta 2013 perustamani blogi on alun perin tarkoitettu palvelemaan seurakunnan ykseys -ajatusteni levittämistä. Eräs blogini tunnetuimpia sisältöjä ovat olleet ekskursiot, joissa raportoin neutraaliin sävyyn kokemuksiani eri kristillisten yhteisöjen tilaisuuksiin osallistumisesta. Alun perin nämä ekskursiot kuitenkin kulkivat nimellä Yhteysmatkat: tarkoitukseni kun oli käydä seurakunnissa levittämässä kutsua tulla Jumalan tarkoittamaan yhteyteen ja ykseyteen.

Blogini nimen tarinahan selitetään kaikkien aikojen ensimmäisessä postauksessani, mutta tulkoon se kerrotuksi tässäkin. Aikoinaan kirjoitellessani blogia kristilliseen Kotisataman Deittiin (kyllä, käytin sitäkin palvelua enemmän ajatusteni kertomiseen kuin deittailuun!) eräs tekstistäni vakuuttunut muistaakseni siellä kommentoi, että olen kuin se totuuden paljastava lapsi sadun Keisarin uudet vaatteet lopussa. Minulla ei ollut siihen aikaan mitään ongelmaa omaksua ”totuuden torven” identiteettiä, siispä blogini – totuuden julistamiseni alusta – sai nimen tuon sadun lapsen mukaan, joka rohkeasti avasi suunsa ja paljasti, missä petoksessa niin moni eli. Kirjoitin jopa uuden version H. C. Andersenin sadusta, sen nimi on Ihmisten uusi seurakunta. Näin jälkeenpäin ajatellen olen pelkästään iloinen, etten sitä koskaan tainnut julkaista. Tässä blogissa on kuitenkin aikoinaan ollut monia seurakuntaopillisia kirjoituksia, joita olen sittemmin käsitysteni muuttuessa muokannut ja lopulta kokonaan poistanut. Blogin nimi on saanut pysyä, koska se lienee jo ehtinyt vakiintua, vaikka sen alkuperäistä tausta-ajatusta en juurikaan enää allekirjoita.

Seurakuntavierailuistani alkoi intensiivinen ja antoisa vuosi, jona opilliset käsitykseni eivät juurikaan muuttuneet, mutta jona verkostoni kasvoivat lopullisesti yli tunnustuskuntarajojen.

Kuoroharjoituksissa Savonlinnan tuomiokirkossa

Yhteiskristillisyys Savonlinnassa

Savonlinnan helluntaiseurakunnasta tuli minulle eräällä tapaa vastine Kuopion vapaaseurakunnalle, vaikka en helluntailaiseksi itse koskaan tullutkaan. Seurakunta oli täynnä mukavia, aitoja ja elävästi uskovia ihmisiä, joista moniin ystävystyin läheisesti. Myös nuortentoiminta oli hyvissä voimissa, ja osallistuin nuorteniltoihin aktiivisesti.

Paikallisessa vapaaseurakunnassa olin käynyt jonkin verran vuoden 2012 kesällä, mutta ehkä nuorten vähäisyyden vuoksi se ei vetänyt minua niin paljoa puoleensa. Läheinen suhde Vapaakirkkoon kuitenkin säilyi siten, että Kuopiossa käydessäni Vapis oli minulle aina se paikka, jossa hengelliseen tilaisuuteen päästäkseni kävin. Halusin myös heti virallisen eroni jälkeen osallistua vapaaehtoisena talkoolaisena Kuopiossa järjestetyille Vapaakirkon kesäjuhlille 2013, sillä tahdoin näyttää, että en ollut erottautunut vapaakirkollisista ihmisistä.

Ortodoksisessa seurakunnassa kävin Savonlinnassa pariin otteeseen, ensimmäinen kerta lienee ollut pääsiäisyönä 2013, jolloin menin käymään kotini vieressä olleessa Pikkukirkossa, joka oltuaan pitkään luterilainen kirkko oli palautumassa takaisin alkujuurilleen eli ortodoksiseksi. Palveluksessa oli mukana itse arkkipiispa Leo, ja vaikka olin osannut varautua kirkonmenojen pituuteen tuona yönä, päädyin kuitenkin poistumaan jo noin kello yhden aikaan yöllä. Kävin myöhemmin myös tavallisessa sunnuntain liturgiassa, mistä kirjoittamani raportti on itse asiassa ensimmäinen ekskursioni tässä blogissa.

Vielä on sanottava sananen adventisteista, joiden parissa vietin yllättävänkin paljon aikaa vuosina 2013–2014. Savonlinnassa oli hyvin piskuinen adventistiyhteisö, jossa kävin varmaan parisen kertaa, sen sijaan Kuopion adventtikirkossa pistäydyin useamminkin. Suhde muodostui adventistien kanssa jopa niin läheiseksi, että Savonlinnassa minulle lahjoitettiin kasvisruokaa ja Kuopiossa kutsuttiin mukaan eräänlaisiin seuroihin maaseudulle. Kokemukseni adventisteista on edelleen hyvin myönteinen sen sydämellisen vastaanoton ansiosta, jonka heiltä sain.

Minkään tunnustuskunnan suuntaan avartumiseni ei silti ollut niin suurta ja kauaskantoista kuin luterilaisuuden. Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että kaikista kirkkokunnista lopulta se vei minut mennessään, vaikka prosessi olikin hidas ja työläs, ja laitoin myös aluksi paljon vastaan.

Päädyin Savonlinnan-kauteni aikana montaa eri kautta luterilaisiin piireihin. Ehkä merkittävin tapaus sattui syksyllä 2013, kun sain paikalliselta oppilaistopastorilta sähköpostia, jonka mukaan Savonlinnassa aloitettaisiin luterilaisten opiskelijailtojen järjestäminen. Uteliaana menin seurakuntakeskukselle katsomaan, mistä oli kyse, ja nimi EO – Evankeliset opiskelijat – tuli minulle tutuksi. Kyseessä on kirkon evankelisen herätysliikkeen järjestö SLEY:n opiskelijatoiminta, jota järjestetään monilla paikkakunnilla.

Olin varmaan ainoa mamkilainen, joka noissa joka toinen viikko järjestettävissä illoissa kävi (siihen aikaan Savonlinnassa oli vielä Itä-Suomen yliopiston Opettajankoulutuslaitos, jossa tunnustuksellinen luterilaisuus näytti olleen suositumpaa), mutta ystävystyin nopeasti muiden kanssa korkeakoulun ja teologian erosta huolimatta. Minulla oli tavallaan halu julistaa seurakunnan ykseyttä myös EO:lla, ja välillä ehkä sitä yritinkin tehdä, mutta en voinut mitään sille, että tuosta yhteisöstä tuli minulle hyvin rakas, jopa eräänlainen koti. Siellä oli henki, joka jotenkin veti puoleensa kerta toisensa jälkeen, niin että suureelliset saarnani painuivat sivuun.

Muistan aina erään EO:hon liittyneen koskettavan hetken. Olin keväällä 2014 sitoutunut hiukan liian moneen asiaan ja päädyin lopulta kuoroharjoituksissa purskahtamaan itkuun. Olen selittänyt tapausta itselleni jonkinlaisena burnoutina. Lähdin harjoituksista ja päätin mennä EO-iltaan, joka järjestettiin samaan aikaan. Kun astuin sisälle ja muut näkivät kasvoiltani vaikean tilanteeni, ilta keskeytettiin ja minun puolestani tarjouduttiin rukoilemaan. Niin EO sitten yhteistuumin kantoi minut Jumalan eteen ja siinä sivussa taisi valloittaa ison osan sydämestäni.

Päädyin tosiaan erään ystäväni kautta mukaan myös pariin luterilaiseen kuoroon, joista toinen oli paikallisen seurakunnan kirkkokuoro ja toinen nimeltään Verbum Dei, yhden messukeikan tehnyt pienempi kokoonpano, jonka ohjelmistoon kuului lauluja Tuomasmessusta ja vasta ilmestyneestä Viisikielisestä, viidennen herätysliikkeen laulukirjasta. Kirkkokuoro oli suurempi, ja sen kanssa olin esiintymässä useammassa messussa sekä myös yhdessä kappeliseurakuntien kuorojen kanssa kevätkonsertissa. Tuolloin kantaesitettiin Kerimäen valtavan puukirkon uruilla myös oma urkusävellykseni Hehku, josta kanttori oli eräiden vaiheiden kautta kiinnostunut.

Soluni sai rinnalleen myös luterilaisen raamiksen eli raamattupiirin, joka tarjosi erilaisen mutta antoisan tavan Raamatun tutkimiseen ja elämän jakamiseen. Löysin itseni myös kesälomallani kuopiolaisen Männistön seurakunnan nuortenilloista sekä keväällä 2014 Idäntyön päiviltä Kansanlähetysopistolta Ryttylässä. Tutustuin myös erääseen vanhaan luterilaiseen evankelistarouvaan, joka mielipide-eroistamme huolimatta teki minuun hyvin suuren vaikutuksen. Näin sain kosketuksia niihin monenkirjaviin kasvoihin, joita luterilaisuudella maassamme on.

Vielä on kuitenkin mainittava eräs taho, nimittäin Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. Monille Luther-säätiö lienee edelleen tutumpi, joskin virheellinen nimitys tälle kirkkokunnalle. Kyseessä on tunnustuksellinen luterilainen yhteisö, joka on ollut tiellä eroon luterilaisesta kansankirkosta muun muassa erinäisten teologisten erimielisyyksien ja kohujen tähden. Käsittääkseni Lähetyshiippakunta ei ole edelleenkään oma uskonnollinen yhdyskuntansa, minkä johdosta on mahdollista olla samaan aikaan sen ja kansankirkon jäsen. Lähetyshiippakunnalla on kuitenkin oma piispa ja seurakuntia ympäri maata. Myös Savonlinnassa järjestettiin Lähetyshiippakunnan toimintaa sinä aikana, kun siellä asuin. Totta kai minun oli siis vierailtava myös siellä.

On sanottava, että minulla oli noina aikoina suuria vaikeuksia ymmärtää, miksi tuon yhteisön jumalanpalvelukset olivat niin kaavamaisia ja miksi siellä korostettiin jotain sellaista kuin sakramentit niin paljon. Tämän vuoksi minulle muodostui jollain tapaa kriittinen suhde kyseiseen yhteisöön, ja väittelinkin jokusen kerran kiivaasti niin pastorin kuin erään seurakuntalaisenkin kanssa. Toisaalta minulla kyllä heräsi tiettyä sympatiaakin Lähetyshiippakuntaa kohtaan: olihan se itseni lailla aika konservatiivinen ja siellä haluttiin suoraselkäisesti seistä oman vakaumuksen takana. Vaikka minua ärsyttikin tässä yhteisössä sen muotomeno ja kaikki sellainen, jota itse en Raamatusta löytänyt, vielä enemmän minua kenties ärsytti se suvaitsemattomuus, jolla kansankirkko siihen suhtautui. Sain välillä suorastaan sellaisen kuvan, että Lähetyshiippakunta on kansankirkossa jonkinlainen yleinen sylkykuppi, jota saa rauhassa vihata kenenkään moittimatta. Tällaista en voinut ymmärtää, sillä olihan loppujen lopuksi kyse kahdesta luterilaisesta kirkkokunnasta! Minua kummastutti silloin ja kummastuttaa kyllä yhä edelleenkin, miten jotkut kansankirkolliset tahot näyttävät olevan paljon parempaa pataa katolilaisten, ortodoksien ja jopa muslimien kanssa kuin toisten luterilaisten. Jos Lähetyshiippakunta on paha konservatiivisuutensa takia, niin miksi muiden mainitsemieni yhteisöjen konservatiivisuus ei juurikaan tunnu haittaavan?

Eniten kävin Lähetyshiippakunnalla Savonlinnassa, minkä jälkeen olen pistäytynyt siellä vain satunnaisesti Kuopiossa ja Helsingissä. Opin myöhemmin arvostamaan liturgiaa ja sakramentteja valtavan paljon, joten sikäli Lähetyshiippakunta olisi voinut olla minulle jopa potentiaalinen kirkko. Koin kuitenkin poleemisen suhteen kansankirkkoon (mitä mielestäni myös Lähetyshiippakunta itse on vähän liikaa ruokkinut) ehkä liian suureksi osaksi yhteisön identiteettiä, jotta olisin voinut viihtyä pidempään sen keskellä.

Harmi kyllä en löytänyt tämän parempaa kuvaa Savonlinnan helluntaiseurakunnasta, ensimmäisestä saarnapaikastani.

Savonlinnaan ajoittuvat ensimmäiset pitämäni julkiset saarnat. Eräänä päivänä helluntaiseurakunnan pastori kutsui minut rukoushuoneelle juttelemaan ja sanoi arvelevansa, että minulla on opettamisen armolahja. Hän tarjosi minulle (tai oikeastaan solullemme) mahdollisuutta ottaa vastuu sunnuntaijumalanpalveluksen saarnasta. Olin otettu tästä kunniasta, ja koska pastori ei vaatinut minua liittymään helluntaiseurakunnan jäseneksi, suostuin tehtävään. Saarnasin solukavereideni kanssa kahteenkin otteeseen siten, että pidimme kukin noin kymmenen minuutin mittaiset puheet valitsemamme raamatunkohdan tietyistä jakeista. Näin siis lyhyet puheemme vastasivat yhtä normaalimittaista saarnaa. Raamatunkohtina olivat muistaakseni Johanneksen evankeliumin luku 17 ja Efesolaiskirjeen luku 4, joista ensimmäinen tarjosi minulle oivan mahdollisuuden puhua seurakunnan ykseydestä. Tein sen kuitenkin hyvin hillitysti, sillä en halunnut aiheuttaa hämminkiä.

Otin myös solukaverini kanssa vastuun perehtyä Galatalaiskirjeeseen ja opettaa siitä kevään 2014 nuortenleirillä. Projekti oli vaativa: luimme jonkin aikaa Galatalaiskirjeen kokonaan joka päivä, paneuduimme selitysteokseen ja muistaakseni kävimme vielä pastorin tentattavanakin. Kokemus ja työn jälki olivat kuitenkin lopulta hyvin hedelmällisiä.

Kuten olette varmaan jo huomanneet, ideoideni ja käytännön toimintani välillä oli hienoinen ristiriita. Olin hyvin voimakkaasti seurakuntateologiani kannalla ja periaatteessa koin valtaisaa halua jopa väittelyn kautta julistaa sitä kaikkialla. Olin kuitenkin ehkä lopulta liian ujo, pelokas tai säyseä hakeutumaan kovin suoraan konfliktiin kenenkään kanssa. Olen perusluonteeltani rauhaa rakastava ihminen, ja avoimet ristiriitatilanteet – vaikka ne tapahtuisivatkin oikean asian tähden – ovat olleet minulle aina hankalia. Tämän saman huomasin päädyttyäni keskustelemaan mormonien kanssa Savonlinnan-aikana ja hakeuduttuani Jehovan todistajien pariin Kuopiossa ja Helsingissä. Intentioni oli väitellä näiden uskontojen edustajien kanssa ja osoittaa heidän virheitään, mutta käytännössä tulokset jäivät hyvin laihoiksi. He eivät saaneet käännytettyä minua enkä minä heitä.

Vahvimmillani olin väittelyissä somemaailmassa, jossa kynnys konfliktiin hakeutumiselle oli matalampi. Liityin jäseneksi Uskovaiset nuoret -ryhmään Facebookissa ja aloitin siellä aika suoraankin agendani julistamisen. Lensin ryhmästä itse asiassa pihalle jo parin päivän jäsenyyden jälkeen, mutta sain neuvoteltua itseni takaisin lupaamalla ottaa rauhallisemmin. Seuraavien kuukausien aikana koetin maltillisemmin esittää eriäviä mielipiteitäni seurakuntakeskusteluissa. Lopulta kuitenkin kyllästyin ylläpitoon, joka oli mielestäni liian autoritäärinen, ja lähdin ryhmästä itse liittyäkseni vasta useamman vuoden kuluttua uudestaan.

Savonlinnassa asuin kevääseen 2014, minkä jälkeen minun oli lähdettävä. Jos olisin jatkanut matkailuopintojani, olisin niiden siirtymisen vuoksi joutunut muuttamaan Mikkeliin, mitä en siinä tilanteessa halunnut. Olin kuitenkin saanut kipinän hakea opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan, ja kuten tätä blogia lukeneet tietävät, pääsin sisään ja syksyllä aloitin siellä opintoni. Edessä oli siis muutto Helsinkiin, minkä tein aika haikeilla mielin, sillä koin juuri päässeeni kunnolla piireihin Savonlinnan hengellisessä kentässä. Uudella paikkakunnalla minun olisi aloitettava verkostojen rakentaminen jälleen alusta. Sen kuitenkin olin valmis tekemään, ja lähdin kohti uusia seikkailuja.

Väliaikakatsaus: Suhteeni katolisuuteen

”Mutta olen ollut tekevinäni epämiellyttävän havainnon, että minä en voi todistaa katolista uskoa ja kirkkoa vääriksi. En pysty siihen edes Raamatulla ainakaan nyt. Heillä tuntuu aina olevan selitys. Lienee aika hylätä viimeinenkin järjellinen päättely tässä asiassa ja heittäytyä uskon varaan. Miten voisin valita uskoa historiallisia lähteitä, jotka sanovat että katolista kirkkoa ei ollut 1. vuosisadalla, kun sama historian tiede taitaa väittää Raamattuakin vastaan? Eikö sola scripturakin todella julista itsensä vääräksi? Katolilaiset väittävät omaa kirkkoaan oikeaksi, me taas kirkotonta Jumalan seurakuntaa. Kummallakin suuri määrä argumentteja joilla yritetään todistaa toiset harhaoppisiksi. Noista argumenteista en järjellisin silmin kykene näkemään kumman puolella Jumala on.”

– Viestistä eräälle ystävälleni 4.7.2013

Niihin ympyröihin, joiden parissa hengellinen elämäni otti ensimmäiset askelensa, kuului kuin sisäänrakennettuna katolisvastaisuus. Eräällä tavalla tietysti kaikki protestantismi on historiallisessa mielessä eräänlainen vastareaktio katoliselle kirkolle. Mutta esimerkiksi luterilaisuuden kodikseen kokeva uskova, joka ekumeenisessa hengessä arvostaa monia katolisen kirkon perinteitä rikkautena, on hyvin erilainen kuin sellainen, joka ajattelee katolisen kirkon olevan antikristillinen saatanallinen lahko, epäjumalanpalveluksen tyyssija ja harhaoppeja pursuava Babylonin portto. Minun mielipiteeni katolisesta kirkosta oli aluksi ehdottomasti enemmän jälkimmäisen kuin edellisen kaltainen.

Tämä tietysti johtui suurilta osin siitä materiaalista, jota netistä hyvin kritiikittömästi luin. Mieleni täyttyi salaliittoteorioista ja synkistä salaisuuksista, joita nettikirjoittelijat pyrkivät osoittamaan katolisessa kirkossa olevan. Katolinen kirkko oli näiden tekstien mukaan todellakin niin pahasti harhautunut, että kukaan sen opit allekirjoittava ei voi olla pelastavassa uskossa, vaan on matkalla helvettiin.

Näin minäkin aluksi ajattelin, mutta monille voi tulla yllätyksenä, että jyrkin tuomitsemiseni ajoittuu oikeastaan vain ensimmäiseen uskossaolovuoteeni. Jo vuoden 2012 lopulla muistan ensimmäisen kerran pohtineeni ajatusta katolilaiseksi kääntymisestä. Siten voidaan ajatella katolistumiseni olleen lähes kahdeksan vuoden mittainen prosessi.

Tuolloin vuonna 2012 luin netistä Emil Antonin kirjoittamaa Hyviä uutisia -blogia. Muistan tunteneeni itseni neuvottomaksi siellä esitettyjen vaikuttavien katolisen opin puolustelujen äärellä. Huomasin, että monen sellaisen katolisen opin kohdalla, joita olin aiemmin pitänyt itsestään selvästi Raamatun vastaisina, oli mahdollista antaa selitys, joka sopii yksiin Raamatun kanssa.

Rehellisyyden nimissä en voinut suorilta käsin tuomita tuota selittelyä, koska ainakin teoriassa se voi hyvin pitää paikkansa. Siispä jouduin pian epätoivoisena toteamaan, että minulta alkoivat loppua argumentit katolista kirkkoa vastaan. Minulla oli kuitenkin voimakas kapinamieliala, ja toivoin kovasti, että joku kyllin taitava osoittaisi katolisuuden vääräksi uskottavin argumentein. Monet kirjoitukset, joita olin siihen mennessä lukenut (mukaan lukien Paavo Hiltusen Marian kolmet kasvot), eivät enää kyenneet mielestäni vastaamaan siihen haasteeseen, jonka katolinen kirkko tarjosi. Halusin kuitenkin uskoa, että joku tulisi ja ampuisi katolilaisten selittelyt alas.

Ensimmäisiä katolisuuden aiheuttamia konkreettisia vaikutuksia hengelliseen elämääni oli sola scriptura -opista luopuminen. Kyseisen opin mukaan Raamattu on ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Uskovien omiatuntoja ei voi sen mukaan sitoa mihinkään, mitä ei löydy Raamatusta. Aloin kuitenkin nähdä tämän tunnusomaisen protestanttisen opin niin ristiriitaisena, että en enää voinut sitoutua siihen. Käytännön elämäni oli silti vielä hyvin pitkään sola scriptura -periaatteen mukaista, sillä minulla ei ollut tietoa mistään muustakaan opin koetinkivestä kuin Raamatusta.

Näkymä yliopiston Kaisa-kirjastolta Helsingin tuomiokirkolle

Helsinki kutsuu!

Kesä 2014 kului suurimmaksi osaksi Kuopiossa, jossa valmistauduin kovaa vauhtia teologian opiskelujeni aloittamiseen. Kävin muistaakseni melko aktiivisesti paikallisen vapaaseurakunnan kesänuortenilloissa ja muissa kokoontumisissa. Pistäydyin myös helluntailaisten juhannuskonferenssissa eli konffassa Keuruun Isossa Kirjassa.

Kuten olen blogini teologian opinnoista kertovassa sarjassakin maininnut, eivät aikeeni aloittaa teologian opinnot saaneet pelkästään positiivista vastaanottoa. Lukuisat ihmiset varoittivat minua tietäen, että monen usko on teologisessa kuollut. Joidenkin mielestä myös järjen ja tieteen käyttäminen apuna hengellisten asioiden ymmärtämisessä oli väärin. Itse kuitenkin ajattelin, että teologinen voisi antaa minulle eväitä kokemani raamatunopettajan kutsun toteuttamisessa. Tämä oli pääasiallinen ääneen sanottu syy aloittaa teologian opiskelu. Salainen syy, jonka vasta monta vuotta myöhemmin sain myönnettyä itselleni, oli oman statukseni korottaminen hengellisissä keskusteluissa, halu olla vakavastiotettava. Tätä en pidä alkuunkaan hyvänä asiana, ja minua harmittaa suuresti, miten paljon kyseisenkaltainen ylpeys sai olla päätökseeni vaikuttamassa.

Varauksellisuudesta yliopistoteologiaa kohtaan tulee mieleen eräs merkittävä hetki Kuopion vapaaseurakunnasta juuri ennen muuttoani Helsinkiin. Menin jumalanpalveluksessa kirkkosalin etuosaan ja polvistuin alttarikaiteelle saadakseni esirukouspalvelua. Eräs seurakunnan saarnaajista tuli luokseni, ja kerroin hänelle teologian opintojeni aloittamisesta ja pyysin siunausta. Saarnaaja rukoili, että varjeltuisin liberaaliteologian vaaroilta.

Jääköön kuitenkin enempi analyysi teologian opiskelusta tässä kohtaa tähän. Koska olen käsitellyt teologian opintojani niin kattavasti niistä kertovassa blogini sarjassa, viittaan näissä muistelmissa niihin vain painavan tarpeen vaatiessa ja keskityn ensisijaisesti muuhun elämääni.

Haasteet pääkaupungin vapaakristillisyyden kanssa

Koska teologiani oli vapaakristillistä, käännyin uudella paikkakunnalla ensisijaisesti vapaiden suuntien puoleen. Kävin Annankadun vapaaseurakunnassa, Kallion Wapiksella, Kontulan metrokappelissa sekä Helsingin Saalem-seurakunnassa, jonka suhteen elättelin ehkä eniten toiveita. Mikä olisikaan ollut suurenmoisempaa kuin päästä saarnaamaan eräässä Suomen helluntailaisuuden merkittävimmistä keskuksista samaan tapaan kuin Savonlinnan helluntaiseurakunnassa?

Jo sinä päivänä, kun muutin Helsinkiin, aloin ottaa kosketusta kaupungin hengelliseen kenttään. Tiesin esiselvitykseni pohjalta, että pääkaupunkiseudulla oli pitkälti yli sata seurakunnan nimeä kantavaa yhteisöä, joten valinnanvaraa oli. Ensimmäinen seurakunta, jossa helsinkiläisenä kävin, oli helluntailainen Siion-seurakunta Töölössä. Siellä sattui olemaan tilaisuus – muistaakseni nuortenilta – muuttopäiväni iltana, joten menin sinne. Kävin kyseisessä seurakunnassa vielä toistamiseenkin, mutta siihen käyntini jäivätkin, sillä en kai jotenkin kokenut paikkaa omakseni.

Karu todellisuus kuitenkin läiskäytyi vasten kasvojani: Saalemilla korostettiin erityisen paljon paikallisseurakuntaan kuulumista. Ehkä jo ensimmäisessä nuortenillassa, jossa kävin, pastori julisti uusille paikkakuntalaisille, että me saisimme kaksi kuukautta aikaa kierrellä vapaasti eri seurakuntia. Sen jälkeen meidän tuli kuitenkin pastorin mukaan valita niistä yksi ja liittyä siihen. Ymmärrettävästi tällainen skenaario oli minun kohdallani täysin mahdoton, sillä vastustin vakaumuksellisesti tunnustuskuntiin kuulumista.

Eräs kaverini Savonlinnasta kyllä suositteli minua saarnaajaksi Saalemille, mutta olisin voinut suostua ainoastaan samoilla ehdoilla kuin Savonlinnassa: vailla pakkoa liittyä jäseneksi. Kun pastori sitten kysyi minulta asiasta, kerroin, että Saalemiin liittyminen ei ollut minulle ajankohtainen asia. Hän kuitenkin tivasi syytä ja sanoi asian olevan tärkeän. Saalemilla ei haluttu yllätyksiä saarnapöntöstä – minun olisi saarnaamaan päästäkseni ensin mentävä soluun, opetettava siellä ja sitten hiljalleen edettävä ylemmälle tasolle, kunnes lopulta saattaisin päästä saarnapöntön taakse. Nyt ajateltuna saarnayllätysten välttäminen ei ole lainkaan huono asia: ehkä toivoisin tällaista saarnatuolin varjelua vapaissa suunnissa paljon enemmänkin. Silloin tuollainen puhe kuitenkin minusta aivan löyhkäsi lahkolaisuutta ja totesinkin pian, että pitäkää tunkkinne. Väänsin pastorin kanssa seurakuntateologiasta vielä erikseen sovitussa keskustelussa, mutta sen jälkeen käyntini Saalemilla harvenivat nopeasti.

Jossain vaiheessa huomasin, että en syystä tai toisesta oikein viihtynyt Helsingin vapaissa suunnissa. Seurakunnissa tuntui olevan vaikeaa tutustua, työlästä päästä hengellisiin keskusteluihin ja hankalaa jaksaa istua sunnuntaikokouksissa. En lopulta kyennyt alkamaan vakituiseksi kävijäksi missään vapaakristillisessä seurakunnassa, yhtä merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta. Tuo poikkeus oli Suur-Helsingin seurakunta eli Suhe. Kyseessä on tunnustuskuntiin muodollisesti sitoutumaton vapaakristillinen seurakunta, jonka kävijäkunta oli ainakin omina aktiivisimpina vuosinani melko nuorta ja hitusen hipsterihtävää.

Suhe oli lopulta viimeinen palanen vapaakristillisyyttä hengellisessä elämässäni: kävin siellä satunnaisen vakituisesti vielä monia vuosia muuttoni jälkeen. Tämä on tavallaan erikoista ottaen huomioon, miten vähän lopulta seurakunnan hengellisyyttä omakseni koin. Musiikki ei mielestäni ollut erityisen vetoavaa, vaikka toki teknisesti laadukasta, ja saarnojenkaan taso ei oman teologisen osaamiseni kasvaessa kovin kauaa juuri vakuuttanut. En myöskään oikein koskaan ole saanut itsestäni esiin varsinaista karismaatikkoa, joka heittäytyisi vellomaan ylistyksen ilmapiiriin sillä silminnähden hyvin tunnevoittoisella tavalla, joka Suhella oli valtavirtaa. Liityin noin vuoden ajaksi erääseen Suhen soluunkin vain kokeakseni oloni suurilta osin vaivaantuneeksi: jatkuva puhe ”Jumalan äänen kuuntelemisen” opettelusta hämmensi minua suuresti ja toisaalta olin aika pöyristynyt, kun eräässä solukokoontumisessa päätettiin yhtäkkiä viettää ”ehtoollinen” osittain jo syöty patonki leipänä ja tee viininä.

Ei Suhe kuitenkaan minulle mitenkään vastenmielinenkään ollut. Sinne oli vaivatonta mennä ja minulla oli pian myös sosiaalisia syitä käydä siellä. Paitsi että tutustuin moneen suhelaiseksi identifioituvaan, myös monet muista piireistä tuntemani kävivät siellä säännöllisen epäsäännöllisesti. Koska oli kiva nähdä näitä tuttujani, myös Suhella käyminen oli sitä kautta kivaa. Olin melko lailla alusta saakka näistä vaikuttimistani selvillä ja olin sinut niiden kanssa.

Suhesta ei kuitenkaan tullut paikkaa, josta olisin käynyt hakemassa hengellistä ravintoa. Ei, Helsingissä tämän paikan elämässäni ottivat ensimmäistä kertaa luterilaiset piirit.

Pyhän Sydämen kappeli Helsingin Kalliossa

Luterilaisuuden koskettamana

Helsingin EO:lla käyminen oli hyvin luontevaa jatkoa jo Savonlinnassa alkaneelle tavalleni. Iltojen kaava oli hyvin samankaltainen, joten sikäli tietty ”tuttuuden” elementti vauhditti evankelisiin piireihin kotiutumistani. Minusta tuli kohtuullisen vakituinen kävijä myös ”kummiraamiksessa”, joka oli EO:n kummien eli vapaaehtoisten vanhempien tukihenkilöiden luona kokoontuva raamattupiiri. Helsingissä SLEY:llä oli myös messuja Pyhän Sydämen kappelilla Kalliossa, missä en kuitenkaan juurikaan sunnuntaisin vieraillut – sen sijaan paikka tuli tutuksi joka toinen tiistai järjestettävistä iltamessuista, joihin pian tykästyin. SLEY:n lisäksi monet muutkin herätysliikejärjestöt olivat mukana järjestämässä noita messuja.

Siitä päästäänkin viidenteen herätysliikkeeseen, johon pääsin nyt ottamaan enemmän kontaktia. Helsingissä toimi OPKO eli opiskelija- ja koululaislähetys, jonka toiminta oli pienimuotoisempaa kuin EO:n mutta jonka opiskelijailloissa silti vierailin melko aktiivisesti läpi fuksivuoteni. Osallistuin OPKO:n kautta myös ”boksiaktioon”, jonka puitteissa löysin itseni kerran evankelioimasta kontulalaisesta kerrostalosta.

Merkittävimmäksi viidesläiseksi yhteisökseni ja ehkä jopa ylipäätään hengelliseksi opiskelijayhteisökseni kasvoi alkuaikoina kuitenkin Kansan Raamattuseuran opiskelijatyö. Kansan Raamattuseura eli Kräsä järjesti Hehku-iltoina tunnettuja kokoontumisia perjantaisin Bulevardin seurakuntasalissa. Hehku-illat (sama nimi kuin aiemmin mainitsemallani sävellyksellä on puhdas sattuma – vai ehkä sittenkin enne…) upposivat minuun kuin veitsi pehmeään voihin, sillä vaikka ne olivatkin luterilaisia, niissä oli hyvin paljon sellaisia aineksia, jotka vapaista suunnista tulevan on helppo kokea kotoisaksi. Monet ylistyslauluista olivat tuttuja, iltojen opetukset eivät rajoittuneet niin tiukasti luterilaiseen tunnustukseen ja elävä, aktiivinen uskonelämä oli sopivalla tavalla korostunut. Ei ole todennäköisesti kovin kaukaa haettua sanoa, että Hehku-illat olivat minulle portti luterilaisuuteen: sopiva hybridi uudemman ja vanhemman protestanttisuuden välimaastossa.

Hehku-illoista on vuosien varrella jäänyt monia hyviä muistoja ja suuri joukko edelleen hyvin läheisiä ystäviä. Varsinaisten opiskelijailtojen jälkeen lähdettiin yleensä johonkin jatkoille, joilla tavallisesti käytiin hyvin mielenkiintoisia keskusteluja. Myös kynnys järjestää hehkuporukalla jotain omatoimisesti oli hyvin matala. Pääsin integroitumaan Hehkuun siinä määrin, että liityin jopa osaksi Henkseli-ryhmää (”lyhennös” sanoista hengellisen kutsumuksen löytöretki). Henkseli on vuoden mittainen kurssi, jonka aikana nimen mukaisesti etsitään hengellistä kutsumusta yhdessä muutaman muun kanssa vetäjän ohjaamana. Meidän ryhmämme kokoontui kerran kuukaudessa jakamaan elämäämme, ja lisäksi luimme erästä hengellistä kirjaa ja toteutimme pari projektia Hehku-illan yhteydessä. Mieleenpainuvin osa Henkseli-taivaltani olivat kuitenkin kolme vierailua Lohjalla sijaitsevaan Vivamoon, leirikeskukseen, joka on eräs Kansan Raamattuseuran ”keskuksista”. Vivamo on kaunis paikka, johon olen päätynyt erilaisten teiden kautta monesti pohtimaan elämää, etsimään itseäni tai vain pitämään hauskaa.

Vivamon kaunista maisemaa

Tietenkin ajauduin luterilaisuuden kanssa kosketuksiin myös teologisessa tiedekunnassa, jossa valtaosa opiskelukavereistani oli kansankirkon jäseniä. Teologisessa on valtava kirjo erilaisia vakaumuksia ateistista fundamentalistiin, ja sain kokemuksen kautta oppia, kuinka erilaisia muotoja uskonnollisuus voi ihmisessä saada. Tiedekunnan opetus on tunnustuksetonta, ja etenkin eksegetiikan eli raamatuntutkimuksen osalta menee jossain kohtaa aika paljonkin vastaan perinteistä konservatiivista kristinuskoa, jota itsekin jossain määrin edustin. Tiedekunta haastoi minua alusta asti, mutta uskoni ei sortunut, vaan pikemminkin vain provosoiduin ja sisäinen apologeetta (uskon puolustaja) pääsi minussa valloilleen. En jäänyt sanattomaksi historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen edessä, vaan tankkasin apologeettista kirjallisuutta ja haastoin takaisin. Kerran kohtasin myös ehkä Suomen tunnetuimman eksegeetin, Heikki Räisäsen, joka saapui eräällä peruskurssin luennolla vastailemaan opiskelijoiden kysymyksiin. Minulla oli tuhannen taalan paikka esittää yksi kysymys, ja olin koettanut harkita sen siksi hyvin tarkkaan. Jos olisin onnistunut täydellisesti kysymykseni muotoilussa, olisin saattanut saada horjutettua erästä Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat? -kirjan keskeistä johtopäätöstä. Ikävä kyllä Räisänen kuitenkin ajautui huonosti muotoillun kysymykseni tähden sivuraiteille, ja niin menetin ainutkertaisen tilaisuuteni. Räisänen kuoli pian kohtaamisemme jälkeen, loppuvuodesta 2015.

Kamppailussani liberaaliteologiaa vastaan minun ei tarvinnut olla yksin. Suomen teologisesta instituutista eli STI:stä tuli minulle tuiki tärkeä turvasatama, joka tarjosi vaihtoehtoisia lähestymistapoja verrattuna tiedekuntaan. STI on luterilaisten herätysliikejärjestöjen perustama tutkimuslaitos, joka ei ole muodollisesti osa Helsingin yliopistoa, vaikka sijaitseekin kivasti samassa korttelissa teologisen tiedekunnan kanssa. Identiteetiltään STI on konservatiivinen ja luterilainen. Vaikken itse luterilainen ollutkaan, oli minulla ja STI:llä kuitenkin historiallis-kriittisessä eksegetiikassa yhteinen kritiikin kohde. Huomasin voivani aivan hyvin käyttää STI:llä oppimiani asioita, vaikka en samaa tunnustuksellista identiteettiä jakanutkaan.

Ajauduin myös evankeliseen teologipiiriin sekä Suomen Raamattuopistolla järjestettäville Teologisille opintopäiville, joille olen sittemmin osallistunut noin joka toinen vuosi. Olen siis oikeastaan aina harrastanut teologiaa paljon laajemmin kuin vain Helsingin yliopiston kehyksessä, enkä koskaan ole ollut vain tiedekunnan opetuksen varassa.

Näkökulman kriittinen avartuminen

Koko hengellistä taivaltani on omalla tavallaan leimannut pyrkimys rehellisyyteen itseni ja uskoni kanssa. En ole koskaan kestänyt järin kauan sitä dissonanssia, joka seuraa ajatteluni ja elämäntapani ajautuessa ristiriitaan. Looginen, joskin raskas seuraus tästä on ollut, että olen – niin kuin lukijoille on varmaan jo käynyt selväksi – joutunut muuttamaan elämääni, tekojani, sitoumuksiani ja asenteitani useaan kertaan ajatteluni ja mielipiteideni muututtua.

Tämä alituinen muutos ja murros, jossa olen koko ajan elänyt, oli jo käynnissä muuttaessani Helsinkiin. Teologian opiskeluni antoi siihen kuitenkin oman vauhtinsa avaamalla silmäni erilaisten hengellisten näkemysten kirjolle ja niiden mahdollisille perusteluille. Olin kokenut kiivaimpina totuuden torvi -aikoinani olevani varmasti oikeassa ja tulkintojeni Raamatusta olevan tavallaan lopullisia totuuksia. Viimeistään teologian opinnot aloitettuani huomasin olleeni kovin väärässä ja aiemman ymmärrykseni olleen hyvin vajavaista ja todellista koetusta kestämätöntä. Ei niin, että olisin sokeasti hyväksynyt sitä, mitä tiedekunnassa opetettiin, vaan tiedekunnassa opiskelu auttoi minua sanoittamaan sisimmässäni jo tuntemaani kokemusta siitä, miten monimutkaisia hengelliset asiat tavallaan olivatkaan. Aiemmat argumenttini eivät kyenneet enää vakuuttamaan minua niiden suurten haasteiden edessä, joita yllättäen kohtasin. Aloin siirtyä totuuden torvesta kohti rehellisen etsijän identiteettiä, mikä merkitsi myös joidenkin asioiden väistymistä elämästäni.

Avatarini Uskonaskel-foorumilla marraskuulta 2015. Halusin sillä tuoda esille sitä, miten minua foorumilla jatkuvasti perusteettomasti leimattiin katolisen kirkon puolustajaksi, vaikka tahdoin vain peräänkuuluttaa laadukasta katolisuuden kritiikkiä.

Vanhoista nettiopetuksista irtautuminen

Uskonaskel-niminen yhä olemassaoleva netin keskustelufoorumi muodostui "totuuden torvi" -aikoinani minulle merkittäväksi paikaksi. Se veti virtuaalisena kokoontumisalustana puoleensa tietyistä hengellisistä painotuksista samanmielisiä ihmisiä, ja koska koin tuohon ihmisjoukkoon melko suurta yhteyttä, loin itsekin sinne lopulta käyttäjätunnuksen (kiinnostuneet voivat halutessaan tonkia historiaani siellä, nimimerkkini oli Blum). Foorumilla voitiin keskustella periaatteessa melkein mistä vain hengellisestä tai raamatullisesta aiheesta, ja voidaan sanoa, että sillä oli tietynlainen vakaumuksellinen identiteetti. Otaksun, että foorumin aktiiviset käyttäjät muodostivat vain osan koko maamme laajuisesta verkostosta, jota yhdistää samanlainen tapa katsoa kristinuskoa ja maailmaa.

Monet foorumin vaikuttajat edustivat oman aiemman seurakuntaoppini mukaista käsitystä, jonka mukaan tunnustuskunnat ovat ei-toivottu asia, joista uskovien tulisi luopua. Hengelliseltä profiililtaan foorumi muistuttaa eittämättä eniten vapaita suuntia, mutta esimerkiksi joissain piireissä kovassa huudossa oleva äärikarismaattisuus tai menestysteologia ei sieltä liiemmin kehuja saa. Jos halutaan löytää jonkinlainen verrokki foorumin valtavirran ajattelulle, on sellainen nähdäkseni niin kutsuttu King James Only -liike ja sen teologiaa edustavat Chick-traktaatit. Heti tulee kuitenkin huomauttaa, että foorumilla ei mainitun liikkeen tapaan pidetä Kuningas Jaakon käännöstä ainoana oikeana käännöksenä tai itsessään inspiroituna. Yhteneväisyyttä löytyy mielestäni etenkin erityisen voimakkaassa kriittisyydessä katolista kirkkoa ja oikeastaan kaikkea epäraamatullisena pidettyä kohtaan ja suhteellisen suuressa taipuvaisuudessa erilaisiin salaliittoteorioihin. Foorumin yhteisö on arvoiltaan hyvin konservatiivinen ja pyrkii perustamaan kaiken hengellisen opetuksen Raamattuun. He vastustavat vahvasti muun muassa homoseksuaalisia suhteita, evoluutiota ja ekumeniaa, vain muutamia asioita mainitakseni.

Törmäsin erään foorumilla aikoinaan keskeisen vaikuttajan, Petri Paavolan, teksteihin jo aivan uskonelämäni alkuaikoina pohtiessani kysymystä Pyhän Hengen pilkasta. Melko pian Paavolan kuuluisista kotisivuista, jotka sisältävät valtavan kokoisen ja yhä kasvavan määrän tekstiä, muodostui minulle eräänlainen tiennäyttäjä tai vähintäänkin rinnallakulkija hengellisessä elämässäni. Koin Paavolan kirjoittavan taitavasti ja selittävän Raamattua oikein. Jos olisin tuntenut jonkun vasta uskoon tulleen, olisin todennäköisesti ohjannut tämän noille nettisivuille. Pidin Paavolaa noina aikoina varmaankin parhaana tietämänäni suomenkielisenä sananjulistajana. Voidaan jopa sanoa, että hänestä tuli minulle joksikin aikaa eräänlainen oppi-isä. Itse hän ei tällaista asemaa pyrkinyt ottamaan eikä kyseistä termiä todennäköisesti suostuisi itsestään käyttämään – hän ohjasi aina Raamatun äärelle koettelemaan kaiken sen avulla ja rukouksen kera. Jonkinlainen auktoriteetti hänestä silti minulle tahtomattaan muodostui. Muita samantyylisiä (mutta ei välttämättä kaikessa Paavolan kanssa yhtä mieltä olevia) vaikuttajia maassamme olivat muun muassa Toni Torppa, Jari Iivanainen ja Pentti Heiska, joista kaikkien kirjoituksiin jossain vaiheessa törmäsin.

Ajauduin kuitenkin ennen pitkää törmäyskurssille edellä kuvaamani hengellisen mielenmaiseman kanssa: ensin vain pienissä yksityiskohdissa mutta melkein missä tahansa aihepiirissä. Suhtautumisessani kyseiseen hengellisyyteen on siis tapahtunut melkeinpä suurin kuviteltavissa oleva keikahdus laidalta toiselle.

Kaikki alkoi niinkin vähäpätöisen kuuloisesta asiasta kuin tekstikritiikki eli tieteenala, joka pyrkii selvittämään Raamatun alkuperäisimmän tekstimuodon säilyneiden, keskenään poikkeavien käsikirjoitusten pohjalta. Foorumilla monet edustivat King James Only -liikkeen tapaan nykytutkimuksen valossa marginaalista kantaa, jossa bysanttilaista tekstiperhettä pidetään luotettavimpana Raamatun alkutekstinä ylitse aleksandrialaisen tekstiperheen. Älkää huoliko, jollette ymmärrä edellisen virkkeen sisällöstä hölkäsen pöläystä, sillä se on vain sivuseikka. Pointtini on, että luottamukseni tähän minulle eräällä tapaa auktoritatiiviseksi tulleeseen uskovien joukkoon alkoi murentua syksystä 2014 lähtien erään osoitettua foorumilaisten tekstikriittisessä argumentaatiossa hälyttävää virheellisyyttä.

Yhtäkkiä näin jotain, mitä en ennen ollut nähnyt. Aukkoja. Puutteita. Heikkouksia. Ja lopulta tätä silmien avautumista varten vaadittiin vain se sama näkökulman kriittinen avartaminen, jolla on ollut hengellisellä tielläni niin mittaamattoman suuri muutosvoima. Minun piti rehellisyyden nimissä hyväksyä potentiaaliseksi vaihtoehdoksi se, että sitoutumattomat nettiopettajat eivät olleetkaan oikeassa, ja kun olin tämän askelen ottanut, soljui loppu kuin itsestään. En kokenut porukan opetusta tekstikritiikistä enää vakuuttavaksi, mutta pian minun oli vaikea vakuuttua myöskään juuri mistään heidän ”tutkimuksistaan” esimerkiksi katolisen kirkon sisällä tapahtuvista synkistä asioista tai mitä kirjavimmista salaliitoista. Aloin nähdä argumenttivirheitä ja puutteellista lähdekritiikkiä lähes joka tekstissä. Lopulta en enää voinut hyväksyä myöskään tämän joukon hengellisiä opetuksia, mihin kylläkin vaikutti myös henkilökohtaisten käsitysteni muuttuminen sen lisäksi, että näin heidän argumentaatiossa ongelmia.

Monet hengelliset nettikirjoittelijat ja tubettajat – vaikkei heillä olisikaan kunnollista osaamista – kykenevät luomaan itsestään hyvin asiantuntevan vaikutelman. Heidän teksteissään voi olla lähdeluettelot, viittauksia kreikan- ja hepreankielisiin alkuteksteihin ja taitavaa, tunteisiin vetoavaa retoriikkaa, joka voi vaikuttaa ikään kuin Jumalan voimassa sanotulta. Vasta pintatasoa syvemmälle mentäessä pystytään paremmin näkemään, onko lähdekritiikki tai alkukielentaito niin uskottavaa kuin miltä äkkiseltään näyttää.

Teologiaan akateemisena tieteenä foorumin keskeisten henkilöiden edustama hengellisyys suhtautui melko kielteisesti. Tämä siksi, että sen mukaan Jumalaa ja hengellisiä asioita ei saa pyrkiä ymmärtämään "järjen päätelmien" ja "ihmisviisauden" avulla. Lukemattomien näiden ihmisten kanssa käymieni keskustelujen seurauksena minulle on kuitenkin jäänyt vahvasti sellainen olo, että he herkästi tuomitsevat järjen päätelmiksi vähän mielivaltaisesti kaikkea sellaista, mikä on heidän oman kantansa vastaista tai menee yli heidän ymmärryksensä. En ole koskaan saanut kaikenkattavaa määritelmää sille, mikä on ihmisjärjen päätelmää ja miten se voidaan erottaa Pyhän Hengen vaikuttamasta päättelystä. Minusta on usein näyttänyt myös siltä, että kyseiset uskovaiset itse jatkuvasti turvautuvat moniin sellaisiin apuneuvoihin, joita voitaisiin myös nimittää järjen päätelmiksi ja ihmisviisaudeksi. Jos minun pitäisi valita, luottaako mieluummin tieteelliseen, vertaisarvioituun teologiaan vai jonkun yksityishenkilön omaehtoisiin nettitutkimuksiin, on valintani selvä. Tämä tietenkin yleisellä tasolla – jokainen tutkimus arvioitakoon erikseen.

Huhtikuussa 2015 totesin foorumin edustaman hengellisyyden olevan minulle taakse jäänyttä elämää. Se oli joskus riittänyt tyydyttämään, muttei enää. Kesäkuussa samana vuonna tapasin foorumilaisia toistaiseksi viimeisen kerran livenä, sittemmin olemme harvenevassa määrin olleet yhteydessä ja erkaantuneet toisistamme hengellisesti yhä pidemmälle. Esimerkiksi Petri Paavolan suhteen tilanteemme lienee tällä hetkellä se, että kummankaan meistä on enää vaikea pitää toista kristittynä. Paavolan näkökulmasta katolisen kirkon oppien allekirjoittaminen on kristinuskon ulkopuolelle astumista – minun näkökulmastani taas sellaista on Paavolan kristologinen opetus, jonka mukaan Jeesus ei ole syntynyt Isä Jumalasta iankaikkisuudessa ennen aikojen alkua, ei ole yhtä kaikkivaltias kuin Isä Jumala eikä ole enää ihminen. Kun Paavola näin selvästi poikkeaa klassisen kristinuskon kristologiasta tavalla, joka on lähes verrannollinen mormonismiin ja Jehovan todistajiin, on vaikea sanoa meidän uskovan samaan Kristukseen. En kuitenkaan ota kantaa siihen, onko Paavola pelastuvien joukossa vai ei, sen Jumala tietää.

Teologian sekakäyttäjäksi

Parempia argumentteja! Niitä siis noina aikoina kaipasin valtavasti. Yritin mainitulla Uskonaskel-foorumillakin jonkin aikaa sellaisia kalastella, mutta laihoin tuloksin. Kerran niin vahva vapaakristillinen vakaumukseni alkoi vauhdilla romahtaa löytäessäni omista perusteluistani jatkuvasti lisää aukkoja. Mutta minulla oli suuria vaikeuksia löytää mitään niiden tilalle.

Kaste on eräs esimerkki opinkohdasta, jossa muutokseni ei ole ollut helppo ja vaivaton. Kuten olen kertonut, vakuutuin uskoon tultuani baptistisesta kastekäsityksestä, jonka mukaan vain uskoon tulleita ja uskonsa tunnustaneita pitäisi kastaa. Olin tällä kannalla aluksi vahvasti ja työstin jopa omaa tutkimustani tämän vapaissa suunnissa esiintyvän kastekannan tueksi. Mutta pikkuhiljaa aloin huomata, että toinen kastekäsitys, jossa kaste on paljon muutakin kuin vain uskoontulon jälkeinen vihkiytyminen, tarjosi melkoisen vastuksen. Ensin aloin ajatella, että kaste on Kristuksen opetuslapseksi tekemisen väline, kun kreikanopettajani näin selitti Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyä. Jonkin ajan päästä aloin uskoa tuolla toimituksella olevan myös tekemistä pelastuksen ja syntien anteeksiantamisen kanssa, mutta olin pidempään kriittisempi sitä ajatusta kohtaan, että kasteessa saataisiin Pyhä Henki. Vuoden 2015 lopulla olin siinä vaiheessa, että sanoin kastekannakseni pawsonilaisuuden. Tämän brittiläisen David Pawsonin kastekannan mukaan kasteella on pelastava elementti mutta silti vain uskovia tulee kastaa. Tulin itse vähitellen avoimeksi siirtymään jopa lapsikasteen kannattajaksi, mutta olin kauan ”jumissa” erilaisissa välimuotokäsityksissä. Oli hyvin kuluttavaa jatkuvasti joutua toteamaan, että en tiedä, mitä tästä tulisi ajatella.

Vieläkin selkeämmin epävarmuuteni konkretisoitui vanhurskauttamisopissa: oliko ihmisellä itsellään jotain osuutta pelastuksessa (n.k. synergistinen käsitys) vai oliko pelastus täysin Jumalan työtä (monergismi). Uskoontuloni alkuaikoina olin ollut hyvin lakihenkinen eli kiinnittänyt pakonomaisesti huomiota omiin tekoihini, joiden vuoksi pelkäsin menettäväni pelastuksen. Se alkoi vaikuttaa selkeästi väärältä hengellisyydeltä, mutta niin vaikutti toinenkin ääripää, jossa omilla teoillani ei olisi mitään väliä. Kristinusko kuitenkin sisältää opin pyhityksestä ja mahdollisuuden menettää pelastuksen.

Kirjoitin tuskastuneena vuoden 2015 lopulla:

»Jos olen jättänyt tekemättä mitään, luottanut vain Jumalaan ja ajatellut, että hänen armonsa riittää ja että hän on hoitanut homman kotiin, niin Jumala sanoo: ”Sinä olet uskonut halpaan armoon, olet ollut niskuri sen sijaan että olisit ollut kuuliainen Jumalan tahdolle. Kadotukseen siitä!” Jos taas olen halunnut palvella Jumalaa ja pyrkinyt olemaan luopumatta uskosta, tekemään hyvää ja välttämään pahaa, niin silloin Jumala sanoo: ”Yritit pelastaa itsesi omilla teoillasi, turvauduit itseesi etkä Jumalaan. Kadotukseen siitä!”»

Näiden kahden ilmeisen väärän tien rinnalla minulla oli huomattavia vaikeuksia löytää kolmatta vaihtoehtoa.

Tähän kohtaan voinen sanoa sanottavani kalvinismista, joka sisältää monergistisen pelastusopin ja kaksinkertaisen ennaltamääräämisen, jonka mukaan siis Jumala on ennen aikojen alkua määrännyt jokaisen ihmisen joko kadotukseen tai pelastukseen. Tämänkaltaista ajattelua esiintyy Suomessa melko vähän, sillä esimerkiksi vallalla olevan luterilaisuuden mukaan Jumala määrää ennalta vain pelastuvat, ei kadotettuja (yksinkertainen ennaltamäärääminen). Myöskään katolinen ja ortodoksinen kirkko eivät opeta tätä ”tuplapredestinaatiota”, samoin ei ymmärtääkseni myöskään vapaiden suuntien valtaosa. Kalvinistit ovat siis maassamme lähinnä yksityishenkilöitä tunnustuskuntien sisällä tai muutamia yksittäisiä seurakuntia siellä sun täällä.

Itse olen ajautunut kalvinistien kanssa tekemisiin verraten usein ja todistanut myös lähietäisyydeltä kalvinistiksi kääntymistä. Minä en silti kalvinisti ole koskaan ollut, vaikka joitakin kertoja olen monergismin ja synergismin välillä huojuessani päätynyt melko lähellekin sitä. Paljon puhutaan uskovissa piireissä, että kalvinismi tuppaa vetämään puoleensa nuoria fiksuja miehiä, ja lieneekin totta, että suuntauksen rationalisoiva ja älyyn vetoava puoli olisi eräässä kohdin voinut tuntua itsellenikin hyvin luontevalta. En kuitenkaan milloinkaan tyytynyt kaikkiin kalvinistisiin argumentteihin tuplapredestinaatiota koskien. Olin nimittäin näkevinäni kalvinistien pakostakin joutuvan valikoimaan tiettyjä ennaltamääräämistä puoltavia raamatunjakeita selittääkseen niiden kautta pois ihmisen aktiivisesta roolista puhuvien kohtien perusmerkityksiä. En välttämättä ole tällaista selittelyä vastaan aina ja kaikkialla. Mutta minulle se alkoi näyttää sangen tarpeettomalta varsinkin sitten, kun käsite mysteeri tuli minulle rakkaaksi. Tästä kirjoittanen seuraavassa osassa enemmän.

Merkittävä oivallus, johon jouduin jossain vaiheessa havahtumaan, oli, että en enää kyennyt evankelioimaan. En toki sitä ollut paljoa muutenkaan harjoittanut, mutta nyt minulla oli ensimmäistä kertaa perusteltu syy. Olin niin epävarma uskon ytimessä olevista opinkohdista, että en ensinkään tiennyt, mitä minun olisi ihmisille julistettava. Pitäisikö minun ohjata ihmisiä aktiiviseen vai passiiviseen rooliin suhteessa pelastumiseen? Pitäisikö kehottaa lapsena kastettuja menemään uudelleen kasteelle vai ei?

Hengellisessä elämässäni oli tapahtumassa suuri metamorfoosi, muodonmuutos. Aloin ymmärtää olleeni liian kapeakatseinen, liian mustavalkoinen ja liian naiivi. Kristillisessä uskossa oli paljon enemmän sävyjä kuin olin osannut ymmärtää ja se sai paljon enemmän muotoja kuin olin aiemmin ajatellut. Näin uskoa tiedekuntani liberaaleissa kansankirkollisissa, näin heissä jotain sellaista aitoutta, jota en ollut osannut ajatella olevan olemassa mutta jota en kyennyt kieltämään. Näin uskoa Agricola-messuissa, joita konservatiivisissa piireissä yhteen aikaan kritisoitiin niiden homomyönteisen perustajan, Teemu Laajasalon takia. Näin uskoa, kun eräs nettituttuni jo heti ensimmäisenä vuotenani Helsingissä vei minua käymään katoliseen neokatekumenaalisen tien messuun ja Opus Dein retriittiin. Näin uskoa dominikaanien Studium Catholicumilla, jossa pidettävillä luennoilla aloin käydä fuksivuotenani ja jonne on siitä saakka aina ollut hyvin luontevaa mennä. Näin uskoa ekskursioillani mitä eksoottisimpiin kristillisiin yhteisöihin. Kun kaiken tämän rinnalla omat aiemmat argumenttini edellä mainittujen tahojen harhaoppisuudesta, epäkristillisyydestä tai eksymyksestä alkoivat toden teolla horjua, niin mikä minä olin heitä tuomitsemaan?

Niin sitten vuoden 2016 koittaessa olin ajautunut tilanteeseen, jossa edelleen osaltani ponnistin vapaakristilliseltä pohjalta ja vakaumukseni oli olla sitoutumatta tunnustuskuntiin, mutta jossa olin oppinut arvostamaan katolisuutta ja luterilaisuutta ja muutenkin tullut hyvin yhteiskristilliseksi ja avoimeksi. Eräissä kristikunnan suurimmissa kiistakysymyksissä, vanhurskauttamis- ja sakramenttiopeissa en osannut sanoa kantaani. Minulla ei ollut yhtä selkeää hengellistä kotia, vaan kävin säännöllisesti Kansan Raamattuseuran, SLEY:n ja Suhen tilaisuuksissa ja niiden lisäksi vierailemassa milloin missäkin.

Omaksuin itselleni etsijän identiteetin ja aloin kutsua itseäni teologian sekakäyttäjäksi, minkä termin eräältä ystävältäni lainasin. Nimen mukaisesti ruokin itseäni hyväksi kokemallani teologialla riippumatta siitä, mistä tunnustuskunnasta se tuli. Minusta alkoi näyttää siltä, että Raamatun pohjalta voidaan perustellusti päätyä keskenään erilaisille kannoille eikä minulla ollut sillä hetkellä kapasiteettia löytää niistä parasta. Tahdoin kuitenkin tuon kapasiteetin saavuttaa, ja siksipä jatkoin sekakäyttöni ohella tutkimista ja pohdiskelua. Ennen pitkää päädyin tekemään jotain, mitä en olisi uskonut enää koskaan tekeväni: liityin jälleen kirkkokunnan jäseneksi.

Vaan siitä lisää seuraavassa osassa.

"Aiempi varmuuteni, jota olin kiihkollakin kanavoinut, on vaihtunut hämmennyksen aikaan, jossa uudelleen testaan uskonkäsitysteni oikeutusta."

– Minä, 13.7.2016