maanantai 20. helmikuuta 2017

Ekskursio Ekumeeniseen luottamuksen rukoushetkeen

Lumi tuprusi taivaalta illan juuri laskeuduttua. Minä kävelin yliopistolta tuomiokirkolle ja siinä sivussa sainkin takkini aika valkeaksi. Mutta kryptan ovi oli avoinna ja sisältä kajastuvat lämpimät värit suorastaan kutsuivat sisäänsä.

Järjestettävä tilaisuus oli nimeltään Ekumeeninen luottamuksen rukoushetki. Keskeistä osaa näyttelee Taizé, Ranskassa sijaitseva ekumeeninen veljesyhteisö, jonka rukousperinne on vuosien saatossa levinnyt muuallekin maailmaan. Rukoushetken kaava on yksinkertainen ja omintakeisten Taizé-laulujen rytmittämä. Kyseiset laulut ovat lyhyitä, valtaosin yhden tai kahden nuottirivin pituisia sävelmiä, ja lyriikat ovat samaten sanomaltaan ytimekkäät. Ideana onkin, että näitä lauluja toistetaan useita kertoja peräkkäin.

Itse en ole koskaan käynyt fyysisessä Taizéssa, mutta en muista kuulleeni keneltäkään siellä käyneeltä mitään negatiivista sanottavaa. Ehkä jonain päivänä pääsen itsekin käymään. Kosketuksissa Taizéen olen kuitenkin ollut jo jonkin aikaa. Koulu- tai lukioaikoina luin siitä uskonnontunneilla, ja jo vuonna 2013 pääsin laulamaan näitä lauluja erään kuopiolaisen seurakunnan kesänuortenillassa. Sittemmin olen osallistunut joihinkin taizémaisiin rukoushetkiin ja tämänkertainen käyntini kryptan ekumeeniseen luottamuksen rukoushetkeen oli jo kolmas.
Kävelin pitkää käytävää ja jätin takkini naulakkoon. Paikalla ei vielä ollut paljoa ihmisiä, mutta ajan mittaan istumapaikat tulivat lähes täyteen. Tuolirivejä oli kaksi, kaarimaiseen muotoon aseteltuina. Itse valitsin erään paikan eturivistä. Mahdollista oli istua myös edempänä olevilla erityisillä rukousjakkaroilla, jotka oli aseteltu matoille. Näiden tuolla puolen katseenvangitsijoina olivat oranssien kankaiden edessä suuri Ristiinnaulitun kuva ja kolme ikonia, joiden etupuolella oli lattialla monia pieniä kynttilöitä. Kuvat ja elementit toivat minulle selkeästi mieleen itäisen kristillisen perinteen.


Tilaisuuden alussa sanottiin tervetulotoivotukset ja kerrottiin lyhyesti tilaisuuden luonteesta. Tämä, niin kuin lähes kaikki sanalliset osuudet tässä tilaisuudessa, sanottiin kahdella kielellä: suomeksi ja englanniksi.

Seurasi kaksi laulua, joista ensimmäinen oli Taizé-laulu numero 114, Bonum est confidere. Yleensä lauluissa on suomenkielisten sanojen lisäksi myös toisenkieliset, käsittääkseni alkuperäiset lyriikat, ja vaihtelua esiintyy kulloinkin käytettävän kielen suhteen. Tämän laulun lauloimme latinaksi.

Toisena veisattiin virsi numero 193 luterilaisesta virsikirjasta. Se oli ainoa Taizé-laulukirjan ulkopuolinen laulu, ja tyyliltään sopi oikein hyvin tilaisuuden muuhun musiikkiin. Säestävänä soittimena toimi kitara, jonka ääni loi rauhallista tunnelmaa.

Rukoushetkeen sisältyi myös Raamatun lukua. Mikäli olen oikein päätellyt, näissä rukoushetkissä luettavat raamatunkohdat liittyvät käsillä olevaan kirkkovuoden ajankohtaan. Nyt luettiin Hoosean kirjaa, josta oli ollut eräs edellisen sunnuntain lukukappaleista. Tämän jälkeen laulettiin Taizé-laulu numero 6, Osoita meille. Yritin mielenkiinnosta laskea, kuinka monta kertaa se toistettiin, ja sain tulokseksi noin 13. Suunnilleen 11–13 kertaa toistettiin myös seuraavia tilaisuuden lauluja.

Evankeliumin kohta oli Matteuksesta, ja piti sisällään Jeesuksen vertauksia taivasten valtakunnasta. Sitten oli vuorossa ehkä oma lempikohtani koko tilaisuudessa, nimittäin hiljainen rukous. Käytännössä sali siis hiljeni verrattain pitkäksi ajaksi (tällä kertaa noin kahdeksaksi minuutiksi), ja jokainen voi rauhassa rukoilla tai mietiskellä. Tämän jälkeen rukoiltiin yhdessä siten, että esirukoilija puhui ääneen rukousjaksoja, joiden välissä laulettiin esimerkiksi kaksi kertaa toistettuna jokin Taizé-laulu.

Rukouksessa kiitettiin luomisesta, Vapahtajan ihmiseksitulosta ja pyhästä sanasta sekä pyydettiin voimaa ja Kristuksen kaltaisuuden näkemistä toisissa ihmisissä, raja-aitojen kaatamista. Jaksottavana lauluna oli kreikankielinen Kyrie eleison.

Rukous jatkui vielä Isä meidän -rukouksen muodossa. Sen sai kukin rukoilla omalla kielellään, ja se lausuttiin niin kutsutussa ekumeenisessa sanamuodossa. Poikkeavuus tavanomaiseen sanamuotoon ilmenee lähinnä siinä, että syntien sijaan anteeksi pyydetään velkoja.
Lauloimme minulle jo tutuksi käyneen numero 138:n, Sanasi on lamppu. Kuten monia muitakin Taizé-lauluja, on tätäkin mahdollista laulaa kaanonissa, mikä oli tänäänkin rikastamassa musiikkia. Pyysimme omilla kielillämme vielä siunausta Herran siunauksen sanoin, ja lauloimme lopuksi englanniksi laulun 103, Jesus Christ, bread of life. Tämän jälkeen oli mahdollista jäädä vielä hiljentymään, mutta teetarjoilukin oli jo avoinna. Astelin virvoitettuna pöytään juttelemaan kaverieni kanssa sekä tutustumaan uusiin kasvoihin.

Kuva: Emil Anton

Uskoisin, että tämäntyyppisellä hengellisyyden harjoittamisella on potentiaalia vedota monenlaisiin ihmisiin. Samalla kun se kristinuskon kirkkokuntarajat ylittäviin perusasioihin keskittymällä tavoittaa yhteiskristilliset ja tarkempia kantojaan etsivät, se taatusti kykenee antamaan paljon myös hyvin tunnustuksellisille ja omassa kirkollisessa identiteeteissään vahvoille ihmisille.

Mieleenpainuvin vetovoima sisältyy kuitenkin mielestäni rukoushetken kiireettömyyden tuntuun. Missään kohtaa ei tunnu siltä, että tarpeettomasti hoppuiltaisiin rukoushetken osia läpi, vaan kaikki tapahtuu rauhallisessa ja omalla painollaan soljuvassa tunnelmassa. On helppo ymmärtää niitä, jotka tykästyvät tällaiseen rukousmuotoon hektisen arjen lomassa. Sangen voimaannuttavaa on päästä hetkeksi pois maailman melusta, hiljentymään ja rauhoittumaan.




3 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisia ja harvinaisen aidon ja nöyrän oloisia kirjoituksia sinulla täällä. (Luin juuri uudempia ja vanhempia tekstejä.) Hyvää ja erittäin hyödyllistä pohdiskelua. Ihminen on pieni ja hän on kovin rajoittunut. Siksi toteamme: Nöyryys on HIENO (ja välttämätön) asia!
    Jatka siis samaan malliin. :-)
    Kristuksen rauhaa ja siunausta!

    VastaaPoista
  2. Kuten Saarnivaara ja Hedegård profeetallisesti aikoinaan kirjoittivat, niin "Kohti suurta Baabelia" - siinä tosiaankin on (eräs) aikamme pyrkimys ja henki.
    http://www.kirjasilta.net/santala/taivasten/mita.html

    VastaaPoista
  3. (Oheisella "Saarnivaara ja Hedegård" -kommentilla viittasin vain siihen yleiseen suuntaan ja asenteeseen, mihin on viime vuosikymmeninä ja vuosina Suomen ev.lut. kirkossakin pitkälti menty. Kyseisen kirjan tulkinnat yksittäisistä raam.kohdista jätän kuitenkin jokaisen itsensä arvioitavaksi. :-) )

    VastaaPoista