maanantai 3. huhtikuuta 2017

Ekskursio Neokatekumenaalisen yhteisön messuun

Oli keväinen aprillipäivän ilta, ja jälleen sumu oli verhonnut kaupungin. Kävelin Pasilassa oltuani käymässä juhlissa. Aivan kuin hiljaiset kadut olisivat kätkeneet sisäänsä myös vahvan odotuksen ilmapiirin. Mieleeni kiiri Martin Scorsesen elokuva Silence, jonka olin peräti kahdesti käynyt katsomassa elokuvateatterissa. Siitä lähtien olin miettinyt tuota teologisesti hyvin syvällistä tarinaa jesuiitoista, jotka kamppailivat vainojen, Jumalan hiljaisuuden ja uskosta kiinnipitämisen kanssa. Tämäkin utuinen ilmapiiri muistutti jälleen minua hiljaisuuden elokuvasta sen erään kohtauksen kautta.

Nousin junaan ja aloitin matkan kohti Tikkurilaa. Minulla olisi kohtaaminen sen saman kirkon kanssa, jota 1600-luvun jesuiitatkin Japanissa edustivat. Mutta minkä kontrastin tulisinkaan kokemaan suhteessa tähän apaattiseen ulkoilmaan ja uinumaan vaipuvaan asutuskeskukseen!

Kaverini, jonka kanssa myös Silencen olin käynyt katsomassa, oli ehdottanut minulle ekskursiota neokatekumenaalisen yhteisön messuun. Kerran olin eräässä tällaisessa messussa käynyt, ja se oli suuresti avartanut kuvaani katolisesta kirkosta. Mieluustihan toki menisin uudelleen käymään tällaisessa tilaisuudessa, varsinkin kun se oli tällä kertaa eri paikassa ja koska en aikaisemmasta kerrasta ollut kirjoittanut mitään blogiini.

Neokatekumenaalinen tie syntyi 1960-luvulla Espanjassa, liikkeen käynnistäjiin lukeutuu Kiko Argüello. Liike kohtasi tietääkseni kauan harhaoppisuusväitteitä, mutta on sittemmin viimein saanut myös virallisen hyväksynnän. Suomessakin neokatekumenaalisella yhteisöllä on vakiintunut jalansijansa.


Hissin nappi
Sain kaverini junan kyytiin ja tultuamme Tikkurilaan olikin hyvä, että joku opasti messutiloihin, niihin nimittäin ei todennäköisesti olisi kovin helppoa ummikkona löytää. Saavuimme suuren rakennuskompleksin luo, ja ohitimme usean näkyvällä paikalla olleen oven. Kiersimme kauemmas sisäpihalle, jonne ei olisi vapaa-ajalla tullut mieleenkään mennä. Lopulta saavuimme tavarahissin ovelle, aivan oikein: tavarahissin! Pahaksi onneksi se ei kuitenkaan nappia painamalla toiminut, mikä oli kuulemma odotettavissakin. Kaverini soitti jo tämäniltaiselle papille, joka ei ollut kukaan muu kuin itse Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kirkkoherra Marco Pasinato. Ei kulunut kauaakaan soitosta kun isä Marco jo kurvasi autolla sisäpihalle. Kun hissi ei toiminut, hän puhui italiaa puhelimeen ja lähti parkkeeraamaan menopeliä. Eipä aikaakaan kun hissi alkoi viimein antaa elon merkkejä, ja muutama nuorukainenkin liittyi seuraamme noustessamme yläilmoihin.
Tulimme käytävään, jossa oli lapsia iloa pitämässä. Pian näin vilauksen lämpimiä värejä erään oven takana, ja astuimme sisään huoneeseen, jonka muitta mutkitta tunnisti kirkkotilaksi.

Tuolit oli aseteltu keskellä olevan alttarin ympärille. Alttarilla oli valkoinen liina, kukkia ja yhdeksänhaarainen kynttelikkö sekä kaksi muuta kynttilää. Tilasta löytyi myös ikoneita, krusifiksi, puhujanpönttö ja salin takaosassa erään kuvan alla oikein koristeellinen istuin. Ihmisiä oli muutama kymmen, pääasiassa ulkomaalaistaustaista väkeä.


Pian alkoi musiikki, joka tässä tilaisuudessa säestettiin useammalla kitaralla ja rummulla. Sävelmän aikana isä Marco, nyt pukeutuneena violettiin messukasukkaan, asteli joukkoomme ja käytyään alttarilla meni koristeellisen tuolin luo. Hän sanoi alkusiunauksen ja ihmiset tekivät ristinmerkkejä.

Luterilaisen messun johdanto-osaa vastaava osa oli tässä messussa melkoisen lyhyt, mieleenjääneenä osana oli synnintunnustus, mutta monia muita tuttuja elementtejä ei ollut. Sen sijaan "sanaosa" oli pidempi jakso, joka monilta osin muistutti totuttua: kaksi lukukappaletta (Vanhasta ja Uudesta testamentista) sekä evankeliumiteksti, näiden välissä musiikkia, ja lopulta saarna ja uskontunnustus. Tälle messulle omalaatuisiakin osia kuitenkin löytyi. Esimerkiksi ennen lukukappaleita toinen henkilö kuin lukija puhui lyhyesti tekstiin johdattelevia sanoja. Evankeliumiteksti, jonka luki itse isä Marco, oli omiin korviini huomattavan pitkä: se sisälsi koko Lasaruksen kuolleistaherättämiskertomuksen. Pituus tosin ei välttämättä erityisesti liittynyt tähän tilaisuuteen. Evankeliumin jälkeen oli sana vapaa siinä mielessä, että ihmiset saivat jakaa toisilleen sitä, mitä tekstistä oli noussut. Monien sanottua sanottavansa oli isä Marcon saarnan vuoro.

Ja se oli toden totta eloisa saarna. Puhuja oli selkeästi innoissaan tekstistä eikä hiljaista hetkeä puheen aikana juuri tullut. Jeesus olisi voinut parantaa Lasaruksen muttei tehnyt niin vaan tapahtui jotain suurempaa: Hän herätti Lasaruksen tämän jo kuoltua, mikä tunnetaan viimeisenä hänen Johanneksen evankeliumissa kuvatuista seitsemästä suuresta ihmeteostaan. Samoin meidän elämämme vaikeuksissa Jumala voi haluta tehdä jotain suurempaa. Sana "mahtava" toistui usein saarnan aikana, ja olihan se italialainen aksenttikin puoleensavetävä. Pidin saarnasta niin retorisesti kuin sisällöllisesti.

Kun uskontunnustus oli toteutettu kysymys ja vastaus -menettelyllä, kääntyi katse yhä enemmän kohti ehtoollista. Tämä osio muistutti myös paljon luterilaista versiota. Huomioni kiinnittyikin erityisesti musiikkiin, joka viimeistään tässä vaiheessa osoitti monipuolisuutensa ja voitti minut puolelleen. Ainakaan minä en osannut olla ajattelematta Espanjaa kuunnellessani noita sointuja. Välillä äänenvoimakkuus kohosi suureksi, välillä tavoitti toisia vivahteita hiljaisempana. Kyse ei ollut mistä tahansa rämpyttelystä, vaan oikeasta musiikillisesta taidosta. Säestys pelasi yhteen hyvin myös isä Marcon laulamiin osuuksiin, joista minuun vetosivat erityisesti ehtoollisen asetussanat. Ne eivät olleet sanasta sanaan kuin Raamatussa, mutta sisältö oli sama, ainoastaan ilmaistu persoonallisella tavalla. Papista tuli hetkellisesti mieleen Kristus viimeisellä ehtoollisella.

Mielenkiintoinen piirre messussa oli "Herran rauhan" toivottamisen tapa. Luterilaisissa piireissähän tämä toivotus yleensä hoidetaan – jos sitä ensinkään kirkkokansan parissa on – kättelemällä paria vierustoveria. Täällä kuitenkin annettiin poskisuudelmia ja aikaa oli varattu roimasti niin, että enemmänkin ehti halutessaan kierrellä ihmisten parissa.

Ehtoollinen jaettiin siten, että isä Marco kiersi penkkirivit läpi ja antoi ensiksi palan leipää jokaiselle osallistuvalle. (Jos huomasin oikein, hänen aiemmin tilaisuuden aikana murtamansa leivänpalojen määrä oli täsmälleen sama kuin ehtoolliselle osallistuvien määrä.) Minut, joka en ole katolilainen, siunattiin. Kun leipä oli jaettu, se nautittiin yhtäaikaa. Viinin puolestaan jokainen nautti maljan tullessa kohdalle.

Messun lopulla tuli vielä ilmoitusasioita ja lopulta isä Marco poistui taakse, mistä oli tilaisuuden alussa tullutkin. Loppusävelmän aikana oli aiemmalla vierailullani tanssittu juutalaista tanssia alttarin ympäri, mutta nyt sitä ei tehty, ilmeisesti paastonajan vuoksi. Vielä jonkin aikaa viivyimme kaverini kanssa, mutta pian oli jo aika joutua juna-asemalle.


Alue, jossa messu järjestettiin
Ennen messua isä Marco oli kutsunut minut takahuoneeseen, jossa hän kertoi messun luonteesta ja pyysi minua olemaan tekemättä muistiinpanoja. Hän muistutti messussa omia ajatuksiaan jakavien ihmisten kunnioituksesta mutta myös korosti osallistumisen tärkeyttä: messu ei ole teatteriesitys. Näin sanoen hän nosti mieleeni kysymyksen, jota olen silloin tällöin ekskursioideni kanssa pohtinutkin: useimmiten kun olen ekskursiolla, se tavallaan verottaa minulta yhden tilaisuuden, johon olisin voinut myös kokosydämisemmin ja hengellisemmin osallistua. Aika kuluu juurikin muistiinpanojen tekemiseen sen sijaan että keskittyisin hengelliseen osallistumiseen. Aloinkin miettiä mahdollisuuksia yhdistää nämä kaksi ulottuvuutta: osallistumisen ja observoimisen.

Tällä kertaa kuitenkin noudatin kirkkoherran pyyntöä enkä kirjoittanut tilaisuuden aikana. Messu sai minut miettimään oman elämäni senhetkisiä asioita, joita Silence-elokuvakin kykenee sanoittamaan. Kaiken kaikkiaan oli neokatekumenaalinen messu jälleen omintakeinen kokemus, vaikka yllätyksen elementti ei niin suuri ollutkaan kuin aiemmalla kerralla. Musiikki aukeni minulle uudella tavalla, ja sitä tekee mieli kuunnella muulloinkin. Isä Marcon saarnatessa en osannut olla ajattelematta yhteisiä piirteitä paatoksellisten helluntaisaarnaajien kanssa. Messun osallistavuus oli jotain, mistä erityisesti pidin.

Monilla on katolisen kirkon jumalanpalveluksista suurinpiirtein se kuva, että niissä pappi vain puhuu jotain latinaksi. Mutta totisesti tuon kirkon hengellisyys on paljon, paljon muutakin.



1 kommentti:

  1. Tässä oma kokemukseni neokatekumenaalisesta tiestä, joka ei juuri poikkea muiden kokemuksista.

    http://thoughtfulcatholic.com/?page_id=45408

    VastaaPoista