Elävää teologiaa

Tämä kirjoitus koostuu kahdesta vähän uudenlaisesta ekskursioraportista, yhdestä kertomuksesta ja loppusanoista. Jonkinlaisena yhdistävänä tekijänä toimii sydämelläni vahvasti viime aikoina ollut ajatus hengellisen vakaumuksen kokonaisvaltaisesta todeksielämisestä.

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa sanoin

Valvottu yö tuntui kehossani istuessani luennolla. Jo toinen yö viikon sisään... kunhan tämä äärirajoilla poikkoilu ei vain riistäytyisi käsistä. No, enää olisi yksi suurempi juttu suoritettavana ja sitten pääsisin halutessani vaikka nukkumaan.

Olin hiljattain sattunut tapaamaan useamman kerran erästä henkilöä, joka oli saanut jonkin minussa uinuneen hiukan havahtumaan. Hän oli pyytänyt minut mukaan evankelioimaan, puhumaan hyvää sanomaa ihmisille livenä. Itse hän harrasti kyseistä toimintaa säännöllisesti, minä puolestani olin tehnyt sitä ylipäätään vähänlaisesti. Syyt tekemättömyydelleni ovat olleet moninaiset ja niistä varmaan moni on ollut tekosyitä, ainakin siltä minusta tuntuu.

Oma hengellinen taustani, sikäli kun minulla sellaista voidaan sanoa olevan, oli alun perin yhteisössä, jossa evankeliointi oli tärkeä asia. Säännöllisesti suoritettiin aktioita eli tietynlaisia evankeliointitempauksia, saatettiin hyvinkin lähteä jopa toisille paikkakunnille. Jokaisen kristityn nähtiin saaneen evankeliointikutsun.

Ja voi, kuinka minua ahdistikaan. Jos jokin vain on ollutkin minulle uskonelämässäni vaikeaa, se on ollut katuevankeliointi: mennä juttelemaan ihmisille kasvotusten. Tässä kohtaa minulla lienee suuri pelon- ja jännityksensekainen patouma. Olen sen johdosta ollut aikamoisessa kontrastissa hengellisen taustani kanssa: lukemattomat hetket olen kipuillut evankelioinnin kanssa, olen halunnut jättää sen tekemättä, kokenut aikoinani suurtakin syyllisyyttä, surrut sitä että kävelen ihmisten ohi ja miettinyt asioita ehkä liiankin pitkälle. Yritin keksiä itselleni helpotuksia ajatellen, että ilmiselvästi katuevankeliointi ei ole kutsumukseni, se ei ole lahjojeni mukaista, minun tietotaitoni ei riitä siihen ja evankeliointiväyliä on paljon muitakin. Näissä kaikissa itse asiassa lienee perää, mutta en silti saanut rauhaa. Ongelmani ei ole ollut eikä ole ehkä niinkään katuevankeliointi kuin pelko, joka kontrolloi minua väärällä tavalla.

Katuevankeliointikokemukseni rajoittuvat muutamaan satunnaiseen kertaan, viime aikoina olen jättänyt sen tekemättä lähinnä siksi, että minusta on tullut niin suuressa määrin etsijä. Haen itse käsitystä siitä, mikä itse asiassa yksityiskohtaisemmin on se sanoma, jota haluaisin julistaa. Toki tiedän, että pelastumiseen kuuluu usko Jeesukseen, mutta tarkempi "pelastuksen dynamiikka" on minulle monessa kohtaa melko sumeaa. Olen siis pelännyt julistaa epävarmana.

Nyt kuitenkin olin suostunut mukaan ja ehkä päätarkoitukseni oli pelkoni voittaminen tai ainakin itseni ylittäminen. Kyse oli ihmisille juttelemisesta hyvin arkisella tavalla, emme edes jakaneet mitään lappusia. Tapasin toverini määrätyssä paikassa, kävimme kaupassa (minä ostin energiajuomaa ja patukan, ja jaksoinkin sitten hieman paremmin). Yhtäkkiä sitten kaverini lähestyi erästä paikallaan olevaa miestä ja aloitimme keskustelun. Menimme kysymyksiin uskon asioista ja mies vaikutti kiinnostuneelta. Minä olin ajatellut, että ihmiset yleensä sulkeutuisivat suojakuoreensa, jos heidän kanssa alettaisiin puhua hengellisistä. Näin ei kuitenkaan sinä iltana muistaakseni kertaakaan käynyt.

Keskustelimme myös useamman muslimin kanssa. Toverini vastaili mielellään heidän kysymyksiinsä, itse heitin välillä jotain sopivaan väliin.

Tuntemattoman lähestyminen on minulle se kaikista vaikein asia. En muista, teinkö sitä suoranaisesti sinä iltana kertaakaan, mutta ajauduin kyllä kahdenkeskiseen keskusteluun erään muslimin kanssa. Otin hiukan mallia toverini aiemmasta lähestymistavasta, toisaalta ammensin siitä, mitä jo entuudestani tiesin sekä kristinuskosta että islamista. En kokenut keskustelun ainakaan siinä hetkessä olleen kovinkaan hyödyllinen. Se oli kuitenkin hyvähenkinen ja erosimme lopulta toisistamme iloisina.
Olin tyytyväinen siitä, että olin lopulta uskaltanut edes jotain, ja työni loppuivat siltä illalta siihen. Pitkästä aikaa olin palannut alueelle, jota olin niin paljon vältellyt. Haluan elää siinä toivossa, että tulevaisuudessa pelkoni ei enää estäisi minua lähestymästä tuntemattomia. Tämä on päällimmäinen syy sille, miksi haluaisin myös jatkaa evankeliointia tai edes näitä keskusteluja – niissä rajoissa kuin epävarmuuteni ei niitä pääse haittaamaan. Haluaisin olla valmis tekemään tätä työtä, jos Jumala minua siihen joskus kutsuu, vaikka en uskokaan katutyön olevan pääasiallinen kutsumukseni. Jos olenkin harrastamatta katuevankeliointia, en halua tehdä sitä siksi, että pelkään sitä ja se tuntuu haastavalta, vaan jostain "arvokkaammasta" syystä. Yleensä ottaenkaan en halua elää elämääni pelkojeni sanelemana ja haasteita kammoksuen. Rukoilen ja toivon, että minä voisin myös selviytyä voittajana, enkä omassa voimassani vaan Jumalaan luottaen.

***

KERTOMUS: Uskovan teologin uhkakuva

Tuo ihminen on teologi. Hän on opiskellut jo joitain vuosia tiedekunnassa ja sen vilkkaassa maailmassa. Hän ei suinkaan ole niin kuin valtavirta, hän todella pitää Raamattua luotettavana ja todenmukaisena kirjana. Hän palaa halusta oppia lisää tuosta kirjasta, sitä oikeata ja varteenotettavaa tietoa nimittäin. Hänen rinnassaan sykkii väittelijän ja intohimoisen uskon puolustajan sydän.

Hän tuli uskoon useita vuosia sitten. Arvomaailmassaan hän vastustaa nykyajan maallistumista, länsimaista pinnallisuutta ja individualismia sekä Jumalasta vieraantumista.

Luennolla istuessaan hän saattaa jutella ja kommentoida luennoitsijan esittämiä väitteitä kavereilleen puoliääneen. Hän kyselee toisinaan teräviä ja nokkelia, hieman, mutta vain hieman pilkallisia, huolellisesti muotoiltuja kysymyksiä.

Hän on päässyt lukuputkeen. Raamattua hän ei suoraan enää lue niin paljoa kuin ennen, sillä hän kokee tuntevansa sen pääpiirteissään. Enemmän häntä kiinnostavat selitysteokset ja kommentaarit! Luku-urakka sisältää monenlaisia muitakin kirjoja: herätyskristillistä eksegetiikkaa, apologetiikkaa, uskontotiedettä sekä historiallisia kirjoja kuten kirkkoisien ja teologien kirjoituksia sekä muiden uskontojen kirjallisuutta aina silloin tällöin. Ja tietenkin aimo annoksen filosofiaa. Hän on tiedonjanoinen, haluaa päästä mahdollisimman sisälle asiantuntijuuteen kaikessa, mikä häntä teologiassa ja uskonnoissa vain kiinnostaakin.

Hän ei halua papiksi. Se tuntuu jotenkin etäiseltä ammatilta. Eniten hän haluaisi olla tutkija, ajatus kirjoja pursuavasta työhuoneesta uskon mysteerien äärellä kihelmöittää häntä.

Suurin osa hänen ajastaan kuluu toisten uskovien parissa hengaillessa. Hän käy opiskelijailloissa silloin tällöin. Niissä hän keskittyy eniten puheeseen tai opetukseen, arvioiden tarkasti puhujan argumentaatiota. Hän ei laula lauluissa mukana kovinkaan usein ja rukouskin on hieman vaivaannuttavan tuntuinen hetki (hänellä ei enää vähään aikaan ole ollut paljoa aikaa rukoukselle). Mutta kun hän pääsee juttelemaan ystäviensä kanssa jostain teologisesta tai filosofisesta aiheesta, hän on liekeissä. Hän tykkää myös kovasti väitellä netin keskustelufoorumeilla, teologiablogiakin hän kirjoittaa.

Hän on puhunut muutamia kertoja yleisölle. Hän rakastaa sitä. Varsinkin, jos yleisö koostuu toisista teologeista. Silloin hän voi olla oma itsensä, käyttää sellaista sanastoa, jonka ymmärrettävyyttä ei tarvitse miettiä. Hänen omia erikoisalojaan ovat muun muassa moraaliset kysymykset ja Raamatun arvovallan puolustus. Hän kykenisi milloin vain pitämään näistä aiheista hyvin asiantuntevan, sivistyneen ja akateemisen puheen.

Kerran hänet haluttiin siunata ennen puhetta. Hän suostui siihen toki, vaikkakin se tuntui hieman kiusalliselta. Sama tunne ilmestyy, jos tilaisuuden koordinaattori pyytää häntä rukoilemaan puheensa lopuksi. Se tuntuu tietyllä tapaa muodollisuudelta.

Toisinaan hän äityy juttelemaan enemmänkin sellaisten kristittyjen kanssa, jotka eivät ole teologeja. Nämä keskustelut ovat erikoisia. Hän huomaa toistuvasti vastapuolen argumentaatiossa hienoista kehittymättömyyttä ja ajattelee joskus jopa tämän tuntevan Raamatun vain pintapuolisesti. Kuinka usein hän tuleekaan todenneeksi, että hänellä on jo nyt melkoisen valtava tietämys teologiasta. Ai sitä nautintoa, kun hän saa jakaa jonkin näkemyksen, joka hänelle on kirkastunut jostain kohdasta, ja yllättää kuulijan täysin. Hän katsoo pikkuisen pitkin nenänvartta kristittyjä, jotka eivät ole teologeja.

Mutta kerran hänen luokseen tulee vanha tuttava, he viettävät pitkästä aikaa iltaa yhdessä. Jonkin aikaa keskusteltuaan ystävä kysyy: "Miten on hengellisen elämäsi laita?"

Kysymys vavahduttaa jotain syvällä hänessä. Hänessä herää sydämen kaipuu Jeesusta kohtaan, tuo jokin, joka sai ilmetä hänessä joitakin vuosia sitten ehkä hieman enemmän. Mutta muutamien päivien kuluttua tuo kaipuu painuu taas hiljaa pois, ja hän jatkaa. Mihin suuntaan, se on oma kysymyksensä.

Tuo teologi en ole minä. Mutta voisinko olla jonain päivänä?

Herra minua auttakoon.

***

EKSKURSIO: Ihmisiä kohtaamassa teoin

Edustan ajattelua, jonka mukaan kristittyjen on hyvä julistaa hyvää sanomaa sekä sanoin että teoin. Mielestäni voidaan päätyä vaillinaiseen julistamiseen sekä silloin, jos vain esimerkiksi tehdään hyvää mutta ei sanallisesti kerrota Jeesuksesta, että silloin, jos vain sanallisesti julistetaan ilman että itse eletään sanoja todeksi. Kumpikin on tärkeää.

Minulle on suotu viime aikoina myös mahdollisuus auttaa ihmisiä. Tämä tapahtui itsenäisyyspäivänä, ja kas, nyt vasta tätä kirjoittaessa huomaan, että valvoin sitäkin edeltävän yön... Voi minua, onneksi lomalla saan levätä.

Hankkiuduin siis Hakaniemen torille itsenäisyyspäivän aamuna lukuisien muiden vapaaehtoisten kanssa olemaan käytettävissä, jos minua tarvittaisiin paikalla järjestettävissä Koko kansan linnanjuhlissa. Aluksi sain olla jonkin aikaa joutilaana mutta sitten pääsin asiaan. Tein pienempien askareiden lisäksi pääasiassa kahta hommaa, täytin ruokapusseja ennen tapahtumaa sekä jaoin pullia ihmisille varsinaisen tapahtuman aikana.

Näin monenlaisia ihmisiä, eri taustoista, mutta useat lienevät olleet vähäosaisia. Panin merkille sen, että melkein kaikki olivat erittäin kohteliaita, sanalla sanoen miellyttäviä ihmisiä sen vähän perusteella, mitä sain heitä tavata. Oli kylmää ja lähes koko ajan tihuutti. Olin varustautunut kohtalaisen huonoilla vaatteilla. Mutta tästä huolimatta minä pidin siitä. Tilanne puhutteli minua itseäni merkittävästi: koin vahvasti olevani Kristuksen asialla ja toisaalta ymmärsin, miten hyvin asiani loppujen lopuksi ovatkaan. Sydämeni sykki.

Ja kuinka yllättävää, että vaikka pullaa jakaessa lähestyin sanallisesti monia lähellä olevia ihmisiä, ei se tuntunutkaan niin vaikealta kuin olisi voinut kuvitella. Tulin siihen tulokseen, että jostakin tämäntyyppisestä työstä voisin tehdä itselleni tavan.

***

LOPUKSI: Elävää teologiaa

Pitkin opiskeluaikaani olen aina silloin tällöin miettinyt alani ja hengellisen elämäni suhdetta. Olen tullut siihen tulokseen, että teologian opiskelu ja lukeminen eivät voi ainakaan kokonaan korvata hengellisyyden harjoittamista. Koska teologia alana käsittelee aiheita, jotka ovat uskoville usein hyvin omakohtaisia ja tuttuja heidän elämistään, on olemassa hienoinen riski esimerkiksi ajatella, että ei ole tarvetta rukoilla tai lukea Raamattua, kun teologian opiskelu jo pitää tarpeeksi paljon hengellisten asioiden äärellä.

Kun uskova aloittaa teologian opiskelun, saattaa hänen elämänsä yllättävänkin pian muuttaa muotoaan. Siinä missä aiemmin ei ehkä ollut niin paljoa tietämystä vaan enemmän yksinkertaista käytännön uskonelämää, saattaa teologia kääntää asetelman päälaelleen. Jos opiskelija oikein innostuu, voi ymmärrys ja viisaus karttua valtavasti. Mutta tällä voi olla kohtalokkaita seurauksia käytännön elämälle.

Luulen tietäväni moniakin teologeja, jotka ovat oppineita ja älykkäitä, taitavia alan miehiä, teoreettisesti niin ylivertaisia, että en voi lähes muuta kuin ihailla heidän saavutuksiaan ja lahjojaan. Mutta samaan aikaan näiden huipputeologien usko (jos se ylipäätään on mitenkään nähtävissä ulospäin) voi vaikuttaa hyvin ohuelta. Mikä kontrasti tämä onkaan! Kristillisen taustan omaava teologi voi kyllä osata luetella lukuisia erilaisia sovitusteorioita, kertoa seikkaperäisesti jumalanpalveluksen historiasta ja ladella lähes ulkoa joitakin Raamatun kirjoja, mutta tästäkin huolimatta hänen henkilökohtaisen uskonsa syvyyttä on vaikea päätellä sen ollessa hyvin näkymättömissä.

Teoria ottaa helposti voiton käytännöstä.

Mutta itse olen jatkuvasti ajatellut ja nyt varmaan ajattelen vielä enemmänkin, mitä hyötyä uskovalle teologille on hallita suuri määrä teoreettista tietoa vaikkapa Raamatusta, jos hän ei sitä sovella käytäntöön juuri lainkaan? Toki on sangen mukava harrastus käydä teologisia keskusteluja, väitellä toista mieltä olevien kanssa ja saada muita hämmästymään kerta toisensa jälkeen vakuuttavilla argumenteilla. Mutta riittääkö tämä? Mitä meidän pitäisi ajatella sellaisista käsitteistä kuin jumalasuhde ja lähimmäisenrakkaus? Jos ne jäävät teologiseeraamisen varjoon, on mielestäni jotain pielessä.

Jos minun pitäisi valita, olisinko edellä ekskursioiden välissä olevassa kertomuksessa oleva henkilö vai teologiaa oppimaton, yksinkertaisella tavalla uskova, uskoaan käytännön elämässä todeksi elävä, lähimmäistä sanoin ja teoin rakastava ja seurakuntaa lahjoillaan rakentava ihminen, haluaisin olla jälkimmäinen. Teologia on mielestäni hieno ala ja erittäin hyödyllinen apuväline uskonelämälle. Mutta jos siitä tulee kuninkaamme ja jos se tekee meidät äkkiarvaamatta hengettömiksi viisastelijoiksi, on tilanne mielestäni surkuteltava.

Siispä tällä blogikirjoituksella haluan nimenomaan rohkaista! En kehua itseäni, koska olen pari kertaa aktivoitunut; en sen paremmin painostaa ketään muuta tekemään samoin. Mutta voin lämpimästi suositella käytännön uskonelämää, rohkaista monimutkaisiakin ajattelumalleja rakastavia uskovia olemaan käytännön elämän mielenkiintoisessa maailmassa. Tämä maailma voi avata aivan uusia asioita hengellisyydestä kuin kirjatkin, ja lisäksi se on myös erittäin hyödyllistä kanssaihmisille.

Suomen teologisen instituutin sivuilla lukee omassa laatikossaan sanat: "Elävää teologiaa". Ne kiteyttävät jotain, mitä itse haluan tavoitella.

Siunausta teille, lukijani!