Kokemuksia teologian opiskelusta 19: Gradua, soveltavia ja erinäisiä tutkiskeluja

Viidennen vuoden ensimmäinen lukukausi.

Totuttuun tapaan jatkan teologian opiskeluistani kirjoittamista, nyt jo viidettä vuotta! Huh! Onko siitä tosiaan niin kauan, kun tämän aloitin? Vuorossa on sarjan yhdeksästoista osa - neljäntenä vuotena alkaneen tapani mukaan julkaisen näitä postauksia enää lukukausien opintojen jälkeen periodien sijaan.

Taas olen opinnoissani elänyt läpi mielenkiintoisia vaiheita. Alan olla teologina aika rutinoitunut: uutuudenviehätys on monessa kohtaa kaikonnut, ja keskityn hankkimaan tarvitsemiani kurssimerkintöjä panostamatta mihinkään erityisen paljon. Monet tehtäväni palautan hyvin lähellä deadlinea, sillä oikeastaan vain viimeisen palautuspäivän läheisyys kykenee sähköistämään minua sen verran, että minusta tulee oikeasti aikaansaava. Elämässäni vuorottelevat siis kaksi kautta ikään kuin vuodenaikoina: toisaalta pitkähköt lepojaksot, jolloin rentoudun ja vien opintojani vain vähän eteenpäin, ja sitten useiden päivien mittaiset stressaavat kaudet, jolloin minun on työskenneltävä aikamoisella kiireellä. En voi sanoa opiskelun tai oppimisenkaan olevan minulle yleensä ottaen mitenkään helppoa - ne eivät ole olleet sitä enää pitkään aikaan, kuten olette tämän sarjan kirjoituksistakin varmaan voineet päätellä.

Tällä lukukaudella suoritin metodikurssin ja aloitin graduseminaarin. Myös soveltavien opintojen alueelta tein opintoja, jotka nykyään praktikumin sijaan kulkevat nimellä työelämään syventävät opinnot. Lisäksi sain viimeinkin mentyä Kielikeskuksen kurssille, mikä mahdollisuus oli ihmeen pitkään ollut minulta hyödyntämättä. Kielten saralta päädyin myös humanistisen tiedekunnan muinaiskreikan kurssille, joka kuuluu vähemmän menestyksekkäämpiin kokemuksiini. Varsinaisten opintojen ulkopuolella mutta kuitenkin niihin kiinteästi liittyen kävin myös psykologisessa soveltuvuustutkimuksessa, jossa soveltuvuuttani papiksi arvioitiin.

Systemaattinen teologia: metodikurssi ja dogmatiikan graduseminaari

Metodikurssimme koostui kolmesta tapaamiskerrasta, joista eräälle en päässyt lainkaan osallistumaan (olin silloin tapaamassa paavia). Kurssille oli kesällä pitänyt tehdä referaatti graduun liittyvästä kirjasta, mutta muuten kyseinen opintojakso oli aika heittämällä läpi -tyyppinen. Tulipa kuitenkin perehdyttyä systemaattiseen analyysiin metodina ja saatua graduun lisää selkeyttä.

Itse graduseminaarimme piti alun perin alkaa ensimmäisessä periodissa, mutta asiat eivät lopulta menneet lainkaan odotetusti. Ilmoitettuna alkamispäivänä seminaarimme jäsenet olivat kokoontuneet netissä mainittuun tilaan. Istuimme siellä jutustellen vaiheistamme ja aiheistamme sekä muuten vain tutustuen toisiimme. Kello kävi ja aikaa kului. Ensin viisi, sitten kymmenen ja sitten viisitoista minuuttia alkamisajankohdasta. Seminaarin vetäjää ei näkynyt. Kun oli kulunut muistaakseni kaksikymmentä minuuttia, päätimme tavoitella vetäjää puhelimitse. Emme kuitenkaan saaneet häntä kiinni. Sitten ajattelimme kokeilla soittaa vielä metodikurssimme opettajalle. Hän vastasi, ja pian selvisi, että seminaarimme ei alkaisikaan vielä tässä periodissa ja että alkuperäinen vetäjämme ei tulisi olemaan mukana. Toisin sanoen seminaarimme viivästyi ja se oli hetken aikaa täysin ilman vetäjää! No, tuosta tilanteesta lähdin itse hieman huvittuneena sattumuksesta ja odottavaisin mielin sen suhteen, mitä tuleman piti. Tuntui kuitenkin ikävältä, että yliopisto ei jälleen kerran ollut onnistunut tiedotuksessa, ja olihan tällainen tapaus omiaan aiheuttamaan hankalia uudelleenjärjestelyjä opinnoissamme.

Paitsi ilman vetäjää oli seminaarimme myös ilman aihetta. Aiemmin ilmoitettu Missio Dei ei siis enää rajoittanut aihevalinnoissa, ja huomasin olevani tilanteessa, jossa saisin halutessani täysin vapaasti tehdä gradun ihan mistä tahansa aihepiiristä. Olin kuitenkin koko kesän varautunut tutkimaan Missio Deitä Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa - aihe, jonka entinen vetäjämme oli antanut. Vaikka sain vielä yhden tilaisuuden ruveta patristikoksi eli kirkkoisien ajan tutkijaksi (pitkäaikainen unelmani), tein vaikean päätöksen jatkaa Vatikaani II:n parissa. Pohjatietoni tuosta kirkolliskokouksesta ovat kelvolliset ja myös se kiinnostaa minua. Sen sijaan Missio Dein jätin pois ottaen tilalle pelastusopin ja sen mahdollisen muuttumisen tutkimisen. Tämänhetkinen tavoitteeni siis on tutkia Vatikaani II:ta soteriologisesta, pelastusopillisesta näkökulmasta. Gradussani on tällä hetkellä n. 12 sivua, lähinnä johdantolukua. Minulla on jonkinlaiset sävelet etenemisen suhteen, mutta täysin minulle ei vielä ole selkiintynyt, miten tutkielmani oikein rakennan ja mitkä ovat keskeiset pointtini. Aika näyttäköön.

Työelämään syventävät opinnot

Tutkintorakenteen muuttumisen aiheuttaman siirtymäkauden opiskelijat joutuvat toisinaan suorittamaan opintojaan mitä erilaisimmin tavoin. Mahdollisia tapauksia on niin monia että hyvin vähästäkin jo sekoaa. Pitääkö jotain kurssia täydentää 1, 1,5 vai 2 opintopistettä, pitääkö jotain kurssia lainkaan suorittaa, oliko harjoittelujakso neljä vai kuusi viikkoa pitkä ja pitääkö tehdä extra-harjoittelua ja mitä muuta pitää ottaa huomioon tämän johdosta...

Omalla kohdallani kävi niin, että minun piti maisterivaiheessa suorittaa hyvin samankaltainen soveltava opintojakso kuin praktikum oli ollut kandivaiheessa. Kurssit olivat hämmästyttävän samankaltaiset: ne oli jaoteltu jumalanpalveluselämään, opetukseen ja kasvatukseen sekä auttavaan kohtaamiseen. Järjestettiin harjoitusmessuja, annettiin opetusnäytteitä, näyteltiin draamallisesti jotain sielunhoitotapauksia. Melko pitkälti minun siis piti toistaa sama, minkä olin jo vanhanmallisessa I praktikumissa tehnyt. Toisaalta samasta opintopistemäärästä huolimatta nämä maisterivaiheen soveltavat opinnot olivat vielä työläämpiä ja haastavampia. En siis tällä opintojaksolla tavoittanut sitä samaa tunnelmaa, joka oli tehnyt I praktikumista niin miellyttävän kokemuksen. Ei kokemukseni mikään kauheakaan ollut, mutta suoritin kurssin sillä mentaliteetilla, että mennään tästä nyt mahdollisimman nopeasti läpi, että päästään taas merkitsevämpien aiheiden pariin.

Jumalanpalveluselämän osio oli kolmesta laajin ja koostui pienryhmissä toteutettavista neljästä harjoitusjumalanpalveluksesta (saarnaajan ja liturgin tehtävät vuorottelivat), harjoitusten opponoinneista, yleisistä palautekierroksista, kirjallisuuden lukemisesta ja kirjallisuusreferaattien esittämisistä, suunnittelupalavereista ja itsenäisistä kirjallisista töistä - unohtamatta erittäin tiukkaa läsnäolopakkoa. Liturgiat, saarnat, näiden raportit ja perustelut sekä opponoinnit tuli tuottaa myös kirjallisina ja ne tuli palauttaa asianosaisille. Harjoitusjumalanpalveluksissa oli määrätyn kirkkovuoden pyhän lisäksi myös usein jonkinlainen erityisteema, jonka myös tuli tilaisuudessa näkyä (esimerkiksi yhteisöllisyys, pyhä tila jne.). Pidimme harjoitukset yhtä kertaa lukuunottamatta Töölön kirkossa, jossa emme kuitenkaan saaneet juurikaan käyttää liturgisia vaatteita tai välineitä. Autenttisuuden tuntu oli kauempana kuin I praktikumissa, mutta tällä kertaa päästiin sentään kuulemaan oikeita kirkkourkuja, joita yhdessä meidän kanssamme opiskelevat kirkollisen musiikin alan ihmiset soittivat.

Harjoitusjumalanpalveluksissa näin mitä moninaisimpia erilaisia ratkaisuja, ja kuvani erilaisista toteuttamisvaihtoehdoista avartui vielä vähän lisää. Omassa pienryhmässäni oli mielestäni hyvä henki ja onnistunut työskentelyilmapiiri, saimme vaivattomasti sovittua tapaamisia, joihin kanttorimmekin pääsivät. Erityisesti panostimme simuloimaamme jouluaaton sanajumalanpalvelukseen, joka jätti mukavat muistot. Kurssilla oli kuitenkin paljon myös sellaista, mitä en jää kaipaamaan. Eräs seikka oli se, että opintojakso oli aikataulutettu sangen kehnosti, niin että huomattavan monena kertana jälkipuheet Töölön kirkossa pitkittyivät yli ilmoitetun päättymisajan. Omalla kohdallani tämä haittasi selvästi ehtimistäni seuraavalle luennolle. Tapaamiskerrat olivat pahimmillaan myös niin täyteen ahdettuja, että varsinainen oppiminen jäi ähkyn takia melko vähäiseksi. Pahimmillaan samalla kertaa oli yksi suuri messuharjoitus, sen palautteiden kirjallinen kirjoittaminen, palautekeskustelu, varsinaisen opponentin puheenvuoro, toisen ryhmän pieni harjoitusrukoushetki, sen palautekeskustelu ja opponointi sekä vielä ensi kerran suuren harjoituksen kirjallisuusreferaatti - mukaan lukien keskustelujen rönsyilyt monissa näistä.

Kurssilla ei kenties pyritty siihen, mutta merkittävin oppimani asia kuitenkin oli, että monesti - ellei jopa aina - useampi kuin vain yksi liturginen ratkaisu voi olla perusteltu. Käytetäänkö ulkomaalaisille suunnatussa messussa englannin kieltä vai ei, tulostetaanko käsiohjelmaa vai ei, käytetäänkö liturgisia eleitä vai ei... Kurssilla kuulin kritiikkiä mainitunlaisia kysymyksiä koskevista ratkaisuista, mutta en oikeastaan ottanut sitä vastaan, koska hoksasin, että jos olisin tehnyt kritiikin mukaisesti, olisi minua voitu taas kritisoida tästä ratkaisusta. Hyvä esimerkki on Enkeli taivaan -virsi, jota perusteellisen pohdinnan jälkeen emme päätyneet ottamaan mukaan jouluaaton sanajumalanpalvelukseemme. Tästä tuli palautetta, että se olisi ollut hyvä olla, koska ihmiset haluavat kirkossa vuosittain eniten vieraillussa tilaisuudessa kuulla juuri tuon virren. Vastaperustelut on kuitenkin helppo keksiä. Mitä jos liturgialle on tietoisesti annettu pedagoginen funktio, jossa kirkkokansalle pyritään opettamaan uusia virsiä? Mitä jos heille halutaan opettaa, että joulu ei suinkaan mene pieleen, jos yhtä virttä ei lauletakaan? Mitä jos kirkkokansa on kiintynyt yhteen tiettyyn virteen liian paljon? Joulussa on jotain paljon, paljon syvällisempää, ja tämä kirkkokansan on aina syytä muistaa.

Huh, innostuinpa vuodattamaan! No, opetuksen ja kasvatuksen sekä auttavan kohtaamisen suhteen en kokenut samanlaisia ongelmia. Näistä ensimmäisessä meitä oli pieni ryhmä, joka oli vielä jaettu kolmeen pienempään yksikköön. Jokaisen pienryhmän tuli valmistella posteri tietystä opetuksen kohderyhmästä ja esitellä se, sekä lisäksi pitää kaksi 15-20 minuutin mittaista opetusnäytettä. Mukana oli myös kirjallisia tehtäviä ja palautekeskustelua, jokusen opetuksen opettaja piti itsekin. Tässä osiossa oli itse asiassa ihan kivaa, vaikka monilta osin jäätiinkin ymmärrettävästi vain pintaraapaisun tasolle. Merkittävin osion lietsoma ajatus mielessäni liittyi oppimismenetelmiin. Opin pedagogisten metodien historiasta, jossa on edetty behavioristisesta passiivisen oppimisen mallista interaktiivisuutta kohti. Toisin sanoen jos ennen opetuksen asetelma oli se, että opettaja välittää tietoa oppijalle, passiiviselle vastaanottajalle, niin nykyaikana trendi on, että opettaja on opastaja ja kehityksen alullepanija, kun taas oppija itse osallistuu oppimisen sisällön ja oppimiskokemuksen tuottamiseen. Löysin tämän opittuani sanat sille, mitä olin jo kauan miettinyt: minä olen passiivinen oppija. Vanha behavioristinen malli on kuin suoraan unelmastani! Kaikkein parhaiten opin, kun saan rauhassa seurata luentoa tehden muistiinpanoja tai käyttäen keskittymisvälineitäni. Interaktiivisuus ja yhteinen jakaminen puolestaan ovat aina minulle stressaava tekijä, enkä oikeastaan voi sanoa koskaan nauttivani niistä, vaikka jotenkuten niistä yleensä suoriudunkin. Tiedostan kuitenkin, että osallistavat elementit tuntuvat olevan monelle tärkeitä, ja siksi ymmärrän nykyajan kehityksen. Haluaisin kuitenkin, että introvertit oppijat voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Jonkinlainen synteesi behavioristisesta ja interaktiivisesta mallista voisi olla yleensä ottaen toimivin.

Auttavan kohtaamisen osiossa tuli kirjoittaa tapausesimerkki omasta auttavan kohtaamisen kokemuksesta. Näiden perusteella opettaja jakoi meidät opiskelijat pienryhmiin, joiden kohtaamisissa oli ollut suurin piirtein samanlaiset aiheet. Sitten jokaisen pienryhmäläisen piti kirjoittaa tutkimuskirjallisuuteen perustuva essee tuosta aiheesta, tarpeellisen erilaisista näkökulmista. Lopulta tuli vielä pitää 45-60 minuutin mittainen esitys aiheesta muille. Näiden lisäksi oli muita tehtäviä ja luento-opetusta, sinänsä ihan kiinnostavia näkökulmia auttavaan kohtaamiseen ja sielunhoitoon, vaikka näiden alueella koen olevani kohtuullisen taitava jo ennestään. Osiossa oli omana mielenkiintoisena lisänään myös rentoutumisharjoituksia, joita opettaja veti tuntien lopuksi. En tiedä, olenko kuinka monen kanssa samaa mieltä, mutta minä pidin näistä mielikuvitusmatkoista "salaiseen puutarhaan"! Merkittävin oppimani asia osiosta lienee eräänlainen "korjausliike" I praktikumin jättämälle fiilikselle siitä, että on miljoona tapaa mokata sielunhoito ja että kuuntelu on tärkein asia, jonka sielunhoitaja voi tehdä. Nyt sain uudelleen rohkaisua, joka auttoi ymmärtämään, että neuvominenkin voi oikein tehtynä olla sielunhoitajalta kultaakin kalliimpi apu.

Kreikka: Plutarkhos

Minut saatiin houkuteltua kreikan kurssille humanistiseen tiedekuntaan, mistä kuitenkin seurasi opiskelijaelämässäni melkoinen murheenkryyni ja pohjanoteeraus. Olen kuullut kyseisen tiedekunnan kreikan opetuksesta yhtä ja toista hauskaa, ja oli sinänsä kiva päästä kokeilemaan itsekin. Opetuksesta ja kasvatuksesta edellä kirjoittamani huomioiden kurssin opetusmetodi oli minulle täydellisen sopiva: opettaja luki Plutarkhoksen historiateoksesta virkkeen kerrallaan, sitten suomensi sen kommentoiden tarpeen mukaan. Sitten taas seuraava virke, ja tätä jatkui puolitoista tuntia. Työläyttä toki toi se, että tahti ei ollut erityisen hidas, ja jos halusi oikeasti pysyä mukana, kannatti kirjoittaa omaan kappaleeseensa tekstistä jatkuvasti muistiinpanoja, sanojen suomennoksia ja kieliopillisia määrittelyjä. Lopulta koealueen tekstien osaaminen mitattaisiin tentissä, joka oli samanlaista kappaleiden kääntämistä ja sanojen määrittelyä kuin teologisessa tiedekunnassakin.

En kuitenkaan päässyt tentistä läpi. Tähän vaikutti monikin asia, kuten se, että en ehtinyt (edellä kertomastani syystä) läheskään aina luennolle, joilla ei ollut läsnäolopakkoa, mutta joilla istuminen olisi ollut oleellista tentin kannalta. En myöskään ehtinyt muista opinnoista johtuen kertaamaan tenttiin paljoakaan. Lisäksi kyseessä oli ilmeisesti sangen harjaantuneille kreikan osaajille suunnattu kurssi, mistä en kylläkään tiennyt mitään ilmoittautuessani. Hylsyni on näistä syistä ymmärrettävä, mutta siitä huolimatta päätin, että en aio uusia tenttiä enkä enää mennä muille humanistisen kreikan kursseille. Kokeiluna se oli ihan mukava, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Kielikeskus: Ranska

Toisenlaisen kokemuksen kielten opiskelusta sain ranskan alkeiskurssilla, jolle innostuin osallistumaan huomatessani, että opintoni ovat jo loppuvaiheessa enkä ole vielä hyödyntänyt kielikeskusta. Minulla on päässäni lista kielistä, joita elämäni aikana haluaisin opetella, ja eräs niistä on ranska (muihin lukeutuvat espanja, nykyheprea, kiina ja ehkä myös arabia, lisäksi haluaisin parantaa taitojani ruotsissa, venäjässä, latinassa ja muinaiskreikassa).

Kurssi oli sangen kevyt suorittaa. Läksyjä annettiin joka kerta, mutta niiden tekemistä ei kontrolloitu, kurssin keskivaiheilla oli lyhyt kirjallinen tehtävä ja lopussa tentti. Kurssi kesti yhden lukukauden, luentoja oli kaksi kertaa viikossa. Oppikirjaa käytettiin paljon, itselläni se oli sähköisenä. Ryhmässämme oli mielenkiintoinen porukka eri alojen ihmisiä, ja kurssilla käytiin paljon parikeskusteluja. Lisäksi olivat yleiset kierrokset, joilla opettaja kysyi jotain jokaiselta ryhmän opiskelijalta ja vastailimme sitten parhaamme mukaan. Poissaoloa sallittiin muistaakseni jonkin verran, mutta yksittäisen poissaolon jälkeen ei vielä pudonnyt kärryiltä.

Ranskan kielessä on melkoisia erikoisuuksia! Ehkä jotkut ovat jo kuulleet numerosanoista välillä 70-99 - ne ovat mielenkiintoisia. Lisäksi kieltolauseissa useimmiten vaikutetaan käytettävän kahta kieltosanaa. Epämääräiselle monikolle on oma artikkelinsa. Eräs yleinen tapa kysyä kysymyksiä tapahtuu käyttämällä muotoiluja: "Onko niin, että..." ja "Mikä on se, joka...". Ja se ääntämys! Haastavampi kuin luulin, vaikka aika hyvin olin jo ennestään asiasta perillä! Kieli on kuitenkin hauska, ja aion, jos aikaa riittää, palata sen pariin joskus.

Psykologinen soveltuvuustutkimus

Jos haluaa ev.-lut. kirkon pastoriksi, tulee varsinaisen yliopistotutkinnon lisäksi ymmärtääkseni osallistua tiettyihin erikoistilaisuuksiin, joista eräs on nimeltään psykologinen soveltuvuustutkimus. Tutkimuksen avulla pyritään kartoittamaan vahvuuksia ja heikkouksia, joita henkilöllä on mahdolliseen hengellisen viran harjoittamiseen liittyen. Tutkimus ei huonot tulokset tuottaessaan tuhoa kenenkään mahdollisuuksia päästä pastoriksi, mutta se toimii ikään kuin keskustelun pohjana työnhakutilanteessa (mitä vahvuuksia, mitä kehitettävää, mitä tulisi tehdä, että mahdollisista haasteista selvittäisiin). On hyvä myös ottaa huomioon, että tutkimuksen laatijatkin ovat vain ihmisiä eikä heillä ole todennäköisesti aukotonta tietämystä siitä, millaista pastorin työ on ja miten siinä pärjätään.

Osallistuin tutkimukseen muistaakseni kesän ollessa lopuillaan. Paikkana oli Helsingin tuomiokapituli - minulle hyvinkin tutun rakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitseva komea huoneisto. Monivaiheisen tutkimuksen aikana sai ottaa kahvia ja syömäänkin tietyssä vaiheessa pääsi omakustanteisesti. Kerralla sinä päivänä tutkittiin noin kymmentä ihmistä.

Tutkimus oli monivaiheinen, ja täytyy myöntää, melko tehokkaasti porrastettu niin, että teimme asioita hieman eri järjestyksessä ollen silti aika lailla tehokkaita. Oli kolmisensataa väittämää, joiden kohdalla piti mustata vaihtoehto, joka eniten sopi; piti myös keksiä sarjakuvaan puhekuplarepliikkejä; kirjoittaa nelikenttään vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdollisuuksia; kirjoittaa essee omasta ammatillisesta kasvusta tai jostain sen tapaisesta; ja hauskimpana osiona kielellisen ja avaruudellisen hahmotuskyvyn mittaavat aikarajoitetut testit. Erillisissä huoneissa tuli myös pitää annetusta aiheesta kameralle lyhyt puhe sekä osallistua haastatteluun. Kaiken kaikkiaan hilpeä päivä, josta en viitsinyt stressata läheskään niin paljoa kuin ymmärtääkseni monet muut. Ja kapitulin huone, jossa seinillä olivat Helsingin piispojen muotokuvat, oli huisin upea!

Tuloksia saatiin odotella pitkään. Mutta sitten ne lopulta tulivat paksussa kirjekuoressa. Soveltuvuuden kuvaaminen oli kiteytetty kolmeen nuoleen, jotka eri aihealueita kuvaavina pituudellaan kertoivat soveltuvuuden tasosta: mitä pidempi nuoli, sitä soveltuvampi. Neljäs nuoli, kokonaisnuoli, kiteytti kaiken vielä ytimekkäämmin. Siinä paperin osassa, johon nuolet oli allekkain piirretty, oli keskivaiheilla harmaa nelikulmio, johon yltäminen kuvasi keskitasoa. Nelikulmio oli mahdollista myös ylittää tai alittaa.

Millaiset sitten olivat tulokseni? Eivät mitenkään erityisen hyvät. Kokonaisnuoleni oli nipin napin nelikulmion sisällä, lähes jääden sitä koskettamatta. Tulos ei yllättänyt minua enkä kokenut suuren suuria tunnereaktioita myöskään lukiessani minusta kirjoitettua tarkempaa kuvausta ja katsellessani tuloksiani, joista monilta osin tunnistin itseni. Tämä paperinivaska oli minulle jopa huojennus, sillä se oli ensimmäinen ulkopuolinen arvio minusta, joka tuki omaa kokemustani. Kokemustani siitä, että en soveltuisi ev.-lut. kirkon pastorin ammattiin kovinkaan hyvin. Valtaosa ihmisistä ympärilläni on aina sanonut, että olen kuin ilmetty pappi, olemukseltani papillinen, ja jopa että olisin ensiluokkainen ihminen kirkon virkaan. Tätä on jatkunut jo vuosia, ja olen siihen tottunut enkä vastusta sitä, että ihmiset kertovat rehellisen mielipiteensä. Joskus oma kokemukseni tavallaan mukaili näitä arvioita, ja aloinkin hyvin vakavasti miettiä, olisiko minulla pappiskutsumus. Aloin orientoitua siihen suuntaan selkeästi. Mutta sitten jokin muuttui ja aloin nähdä asiat hyvin toiselta, mielestäni objektiivisemmalta kantilta. Kävin pitkiä ja sangen mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka halusivat rohkaista minua papiksi. Mutta kokemukseni soveltumattomuudestani pysyi ja vahvistui. Soveltuvuustutkimus - vaikka sen metodeja ja taustaoletuksia voidaankin perustellusti myös kritisoida - vaikutti ainoalta tekijältä, joka viesti minulle siitä, että jokin jossain ymmärtää minua. Joku taho on päätynyt samaan arvioon kuin minä pääni sisällä. Kaikki ei ehkä sittenkään johdu vain itsekriittisyydestä.

Tutkimustuloksen saaminen oli ehkä siinä määrin merkittävä rajapyykki, että en enää ole sen jälkeen pitänyt ev.-lut. kirkon pappeutta yhtenä varsinaisista tulevaisuuden vaihtoehdoistani. Aiemmin se ehkä vielä periaatteessa oli mukana, mutta on jatkanut hiipumistaan niin, että sitä on vaikeaa enää havaita. Jos ihme tapahtuu, sen kutsumuksen paluu on mahdollinen, mutta en enää oikein usko muihin mahdollisuuksiin.

Soveltuvuustutkimuksen tulosten saamisen jälkeen järjestettiin vielä reflektiopäivä, jossa tutkimustuloksia purettiin yhdessä. Päivä sinänsä oli ehkä hiukan pitkästyttävä, mutta seura oli mukavaa, ja oli ilo päästä myös yhdessä lounastamaan. Kaikista mieleenpainuvin hetki tuona päivänä oli aivan sen lopuksi. Hiippakuntien edustajat halusivat jutella heillä harjoittelun tehneiden kanssa, ja odotinkin vuoroani, kunnes harjoitteluhiippakuntaani edustava rovasti vapautui. Tuttu ihminen aiemmista vastaavista tilaisuuksista. Astuin siihen samaiseen huoneeseen, jossa piispojen muotokuvat katsoivat meitä seiniltä, ja kävimme miellyttävän keskustelun tulevaisuudestani ja siihen liittyvistä suuristakin epävarmuuksista. Lopuksi hän yllättäen kysyi, sopisiko minulle, että rukoilisimme hetken. Niin me teimme. Hän hoiti ääneen sanotut sanat - parempi niin päin. Lyhyen rukouksen jälkeen oli aika sanoa hyvästit. Lähdettyäni kulkemaan kapitulin käytävälle mietin, että tilanne oli rukoushetkessä saanut jotenkin henkilökohtaisemman sävyn. Koko tähän päivään, joka oli vaikuttanut jopa hiukan tarkoituksettomalta, oli tullut jonkinlainen merkitys.

Saarna kristityn vapaudesta

Pyhän Sydämen kappelissa 4.11.2018 pitämäni saarna. Raamatunlainaukset ovat tässä versiossa 33/38-käännöksestä.

***

Pyhän nimi:

Kahdeskymmenesneljäs sunnuntai helluntaista

Saarnateksti (3. vuosikerran evankeliumi):

Matt. 17:24-27

Ja kun he saapuivat Kapernaumiin, tulivat temppeliveron kantajat Pietarin luo ja sanoivat: "Eikö teidän opettajanne maksa temppeliveroa?" Hän sanoi: "Maksaa". Ja kun hän tuli huoneeseen, kysyi Jeesus häneltä ensi sanaksi: "Mitä arvelet, Simon? Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa? Lapsiltaanko vai vierailta?" Ja kun hän vastasi: "Vierailta", sanoi Jeesus hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene ja heitä onki järveen. Ota sitten ensiksi saamasi kala, ja kun avaat sen suun, löydät hopearahan. Ota se ja anna heille minun puolestani ja omasta puolestasi."

***

Armoa ja rauhaa meidän Herraltamme, Jeesukselta Kristukselta!

Rakkaat kristityt,

Tämänpäiväinen evankeliumitekstimme vie meidät Kapernaumin kaupunkiin Gennesaretinjärven rannalle nykyisessä Pohjois-Israelissa. Uuden testamentin tapahtumien aikaan kaupunki kuului Galileaan ja se toimi myös jonkin aikaa Jeesuksen kotikaupunkina hänen palvelutyönsä aikana. Siellä hän saarnasi ja toteutti monia ihmeteoistaan. Nyt, Jeesuksen asuessa lähimmän opetuslapsensa Pietarin talossa, noin kuukautta ennen juutalaisten suurinta juhlaa, pääsiäistä, todennäköisesti jopa sitä samaa pääsiäistä, joka olisi mullistava maailmanhistorian, paikkakunnalle ilmaantuu temppeliveron kerääjiä.

Jos Jeesus ja verojen maksaminen mainitaan samassa yhteydessä, ainakin minulle tulee ensiksi mieleen useammankin evankelistan tallettama kertomus, jossa lainopettajat koettavat Jerusalemissa saada Jeesuksen puhumaan itsensä pussiin verojen maksamisesta keisarille. Tässä yhteydessä oli puhe sen aikaisesta Rooman valtakunnan verosta, siis jollain tapaa oman valtiomme verojärjestelmään verrattavasta ilmiöstä. Nyt kuultu Kapernaumin tapaus, jonka vain tullimies Matteus on kuvannut, kuitenkin käsittelee veroja toisesta näkökulmasta, ehkäpä tässä kohtaa meitä auttaa enemmän ”kirkollisveron” kuin maallisen veron ajatteleminen.

Temppeliveron on nähty perustuvan Toisessa Mooseksen kirjassa, sen kolmannessakymmenennessä luvussa olevaan käskyyn sovitusmaksusta. Jumala määräsi Israelin sotakuntoiset miehet, kaksikymmentävuotiaat ja vanhemmat, maksamaan puoli sekeliä henkensä sovitukseksi, etteivät vitsaukset kohtaisi heitä tarkastuksen vuoksi. Noina muinaisina aikoina nimittäin ajateltiin, että sotaväenkatselmukset olivat vaarallisia tilanteita, joissa henkivallat olivat jollain tapaa aktiivisia tuottaakseen tuhoa. Lunastusmaksu oli sovitusuhri, joka muistutti, että Jumala oli ainoa, johon viime kädessä tuli turvautua. Tuosta maksusta saadut varat käytettiinkin temppelin, Herran huoneen, jumalanpalvelusmenojen rahoittamiseen.

Jeesuksen aikana temppeliveron kerääminen alkoi noin kuukautta ennen pääsiäistä, ja se vastasi ehkä noin kahden päivän palkkaa. Vero oli muodostunut juutalaisille kansallisen ylpeyden aiheeksi, mutta eri ryhmät kuitenkin suhtautuivat maksuun hyvinkin vaihtelevasti. Saddukeukset eivät hyväksyneet maksua, ja essealaisen liikkeen kannattajat maksoivat maksun vain kerran elämässään, ehkeivät jopa ollenkaan. Sen sijaan fariseusten sanotaan pitäneen maksua hyvin tärkeänä, ja todennäköisesti Kapernaumiin saapuneet veronkerääjät olivat sidoksissa heihin. Niin kuin usein muutenkin, nämä ihmiset haluavat asettaa Jeesuksen seuraajineen koetukselle. Vastaajaksi joutuu apostoli Pietari, jonka asunnossa Jeesus majailee.

”Eikö teidän opettajanne maksa temppeliveroa?” veronkerääjät kysyvät. ”Maksaa”, vastaa Pietari nopeasti, ehkä edes ajattelematta asiaa kovinkaan paljoa. Vero oli kunniallista maksaa, ja Jeesushan oli mitä esimerkillisin mies. Kyllä kai hän nyt osoittaisi arvokkuutta tälläkin tavalla!

Toisinaan itsekin huomaan tekeväni samankaltaisia nopeita päätelmiä kuin Pietari. Olen esimerkiksi joskus paheksunut jonkun käytöstä tietämättä, että hän kamppaili suurten mielenterveysongelmien kanssa, toisen kerran taas harkitsemattomasti pidin toista ihmistä epäkohteliaana, kun tämä ei katso silmiin, vain ymmärtääkseni vähän myöhemmin, että hän oli sokea. Saatamme pitää aluksi itsestäänselvyyksinä asioita, jotka eivät niitä myöhemmän tarkastelun jälkeen ole. Sidomme itseämme asioihin, joita olemme liian hätäisesti tulkinneet tarpeellisiksi tai joista emme ole tienneet tarpeeksi voidaksemme sanoa niistä jotain tärkeää. Niin teki evankeliumikertomuksessamme myös Pietari.

Kun tämä Jeesuksen läheinen oppilas saapui takaisin taloonsa, hän kohtasi – näin arvelen – suuren yllätyksen. Ensi sanat, jotka Jeesus hänelle sanoi, käsittelivät hänen kohtaamistaan veronkerääjien kanssa, ja ne myös heti osoittivat hänelle, että hänen kiireinen vastauksensa ei ehkä kestänytkään täysin koettelua. Itse ajattelen, että tässä hetkessä, jossa Jeesuksen jumalallinen luonto ihmeellisen tietävyyden kautta tulee hiukan näkyvämmäksi, hänen rakkautensa Pietaria kohtaan ilmenee hienolla tavalla. Hän esittää ystävälleen kysymyksen saadakseen hänet itse tajuamaan tarkentamisen tarpeen. Ei niinkään Pietarin vastaus veronkerääjille ollut ongelmallinen, vaan hänen päättelynsä tämän vastauksen taustalla. Jeesus paljastaa syyn.

"Mitä arvelet, Simon?” – Jeesus käyttää Pietarin juutalaista nimeä – ”Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa? Lapsiltaanko vai vierailta?" Niin. Onko kuninkaan loogisempaa verottaa omia lapsiaan, oman perheensä jäseniä, vai vieraita ja jollakin tavoin tuntemattomampia ihmisiä? Rooman valtakunnassa vieraat kansat olivat ne, jotka olivat verotuksen kohteena. Nykypäivänä kansat ehkä harvemmin suoraan verottavat toisiaan, mutta esimerkiksi vielä olemassa olevista kuningasperheistä Yhdistyneessä kuningaskunnassa kuninkaallinen perhe nauttii suurtakin verovapautta.

Vastaus Jeesuksen kysymykseen vaikuttaa ilmeiseltä, niin kuin veronkerääjienkin kysymykseen – mutta mielenkiintosta on, että nämä kaksi vastausta ovat jännitteessä keskenään. Ehkä jo vastatessaan Jeesukselle, että kuninkaat perivät veroa lasten sijaan vierailta, hän on ymmärtänyt tämän. Viimeistään Jeesuksen kiteytys: ”Lapset ovat siis vapaat.” kuitenkin paljastaa asian. Hän itse, Jeesus, on Jumalan, taivaallisen kuninkaan, rakas ainoa Poika. Kuinka hänellä siis voisi olla mitään velvoitetta maksaa veroa oman isänsä temppeliin?

Vanhan testamentin aikana Israelin kansaa kutsuttiin Jumalan esikoispojaksi. Tämä tulee kuitenkin ymmärtää, niin kuin lukemattomat Vanhan testamentin kohdat, viittauksena Kristukseen, joka on Esikoispoika isolla E:llä, kaiken sen täydellinen täyttymys, johon Vanhan testamentin monet kuvat epätäydellisinä, ikään kuin varjoina, viittasivat. Tämä epätäydellisyys näkyy myös siinä, että Israelin kansan oli maksettava temppeliveroa ja uhrattava yhä uudelleen monia muitakin uhreja syntiensä sovitukseksi tulematta kuitenkaan koskaan niistä täysin vapaiksi. Ihminen ei kyennyt eikä kykene vieläkään tekemään itse itseään Jumalan lapseksi. Mutta uuden liiton astuessa voimaan maailmaan saapui Jumalan Poika, jossa Jumalan lapseus toteutuu kaikissa suhteissa täydellisesti.

Mutta kiinnitittekö huomiota Jeesuksen käyttämään sanamuotoon? Hän puhui lapsista, monikossa. Jeesus on ja pysyy täydellisimpänä Jumalan lapseuden ilmentymänä, mutta on muitakin, joita voidaan täysin oikein kutsua Jumalan lapsiksi. Raamattu sanoo Jeesuksesta: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä” (Joh. 1:12). Israelin kansa oli esikuva Jeesuksesta, mutta se on esikuva myös meistä kristityistä, jotka uskomme häneen. Israelin kansa oli Jumalan lapsi maallisen syntymän perusteella, kristityt taas hengellisen syntymän kautta. Se lapseus, joka kuuluu Jeesukselle, tulee meidänkin osaksemme uskon ja kasteen kautta mitä todellisimmalla tavalla.

Meidänkään ei siis tarvitse määräyksenomaisesti maksaa veroa hengellisen toiminnan järjestämiseksi, jotta tulisimme Jumalan edessä sovitetuiksi ja että olisimme hengiltä turvassa. Sillä Jeesus on jo omalla verellään maksanut meistä kertakaikkisen sovitusuhrin ja lunastanut meidän henkemme. Hän on samalla kertaa uhri ja uhria toimittava ylimmäinen pappi, joka on saattanut täyttymykseen kaiken sen, mihin temppelipalvelus tähtäsi. Tuo täyttymys on voimassa ikuisesti, ja siksi me saamme olla vapaat. Meidän suhde kuninkaaseemme ei perustu verojen maksamiseen muukalaisten lailla, vaan yksin Kristuksen meidän puolestamme tekemään sovitustyöhön. Kristuksen veressä meillä on syntien anteeksiantamus, rauha Jumalan kanssa ja ikuinen elämä.

Jumala on siis sellainen kuningas, joka ei verota omia lapsiaan: me olemme niitä prinsessoja ja prinssejä, jotka ovat verovapaita. Jeesuksen ja Pietarin keskustelu kuitenkin jatkui vielä, sillä asiaan liittyi vielä eräs tuiki tärkeä näkökulma. ”Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene...” Jeesus sanoo. Hetken vaikuttaa siltä, että aiemmin sanotulta vertaukselta lähtisi pohja pois. Näin ei kuitenkaan ole asia. Sillä kristityn vapaudessa ei koskaan ole ollut kyse vapaudesta tehdä, mitä huvittaa. Kristityn vapaus on todellista vapautta tehdä oikein.

Jeesuksella oli täysi vapaus olla maksamatta temppeliveroa, mutta hän päätti kuitenkin tehdä sen. Miksi? Jotta ei suututtaisi tai loukkaisi veronkerääjiä. Tässä tulee esille tärkeä periaate, josta apostoli Paavalikin paljon kirjoittaa. Esimerkiksi Roomalaiskirjeessä hän kehottaa: ”Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” (Room. 12:18.) Veronkerääjät olisivat varmaankin pitäneet Jeesusta ylimielisenä ja loukkaantuneet, jos hän ei olisi antanut maksua. Jeesuksella ei ollut sinänsä mitään syytä tahallaan näin suututtaa veronkerääjiä, koska vaikka hänellä ei todellisuudessa ollut velvoitetta veron maksuun, ei mikään velvoittanut häntä myöskään olemaan tekemättä sitä. Elettiin tietynlaista siirtymäkautta vanhan ja uuden liiton välillä, ja Jumalan valtakunta oli vasta paljastumassa, temppelikin oli vielä normaalisti toiminnassa. Koska siis Jeesuksen oli mahdollista valita rauhanomainen ratkaisu, hän teki sen, ja ohjeisti Pietaria sen suhteen, miten raha löytyisi.

Jeesuksen tapaan meilläkin on vapaus, mutta meidät on myös kutsuttu hänen esimerkkiään seuraten käyttämään tätä vapauttamme oikein ja jopa luopumaan vapaaehtoisesti joistakin oikeuksistamme, jotta emme aiheuttaisi pahennusta tai esimerkiksi vaikeuttaisi jonkun hengellistä etsintää. Mietitäänpä vaikka jo mainittuja brittikuninkaallisia. Vaikka he nauttivatkin verovapautta, ovat he silti päättäneet vapaaehtoisesti antaa osan tuloistaan ikään kuin veroiksi. Tällaisen toiminnan voisi kuvitella jonkin verran vähentävän vastakkainasettelua kuninkaallisten ja monarkiaan kielteisemmin suhtautuvien välillä.

Meille ensisijainen isänmaa on aina Jumalan valtakunta, mutta tämä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä, että maallinen esivalta on myös Jumalan asettama auktoriteetti ja on kohtuullista, että maksamme veroja sille ja noudatamme lakeja ja säädöksiä, jotka se on asettanut. Kristittyjä ei ole kutsuttu olemaan piittaamattomia järjestäytyneestä yhteiskunnasta, vaan Jumalan valtakunnan lisäksi olemme myös osa tätä maailmaa. Kuten parikin laulua sanoo, olemme kahden maan kansalaisia. Olemme saaneet ainutkertaisen mahdollisuuden vaikuttaa tässä maailmassa, joka on kerran päättyvä. Tämä mahdollisuus meidät on kutsuttu käyttämään viisaasti. Niin kauan kuin on mahdollista olla loukkaamatta ketään, on tähän mahdollisuuteen syytä tarttua. Ainoastaan jos jokin maailman auktoriteetti irtautuu Jumalan tahdosta siinä määrin, että se alkaa kehottaa toimimaan evankeliumin tai ihmisarvon vastaisesti, on kristityn velvollisuus seurata Jumalan sanaan sidotun omantunnon ääntä ja kieltäydyttävä. Saamme olla kiitollisia siitä, että Suomen oloissa tällaisia tilanteita ei toistaiseksi juurikaan synny.

Jos on Jeesuksen ansiota, että olemme päässeet täydelliseen vapauteen, on tärkeää muistaa, että Jeesus on meidän kanssamme kulkemassa myös rakkauden teoissa. Se oli juuri Jeesus, joka ihmeellisellä tavalla kertoi Pietarille, millä tavalla temppeliveroon tarvittava raha saataisiin: kalan suusta. Tuo raha oli sen arvoinen, että se riitti maksamaan myös Pietarin temppeliveron. Samoin mekin saamme kalastellessamme muistaa Pietarin kanssa, että saalis on saatavissa vain Herran ansiosta. Jumala on se, joka meissä vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, myös sen, kun rakastamme toista luopumalla omastamme.

Kahden valtakunnan kansalaisina meidän ei siis tule toisaalta unohtaa Kristuksen meille tuomaa vapautta ja jättää Jumalaa sivuun keskittyäksemme vain maallisiin asioihin mutta ei toisaalta myöskään paeta tätä maailmaa vaan muistaa tehtävämme ja sen toteuttaminen mahdollisimman pitkälti rauhanomaisin keinoin. Kirjassaan Kristityn vapaudesta Martti Luther tiivistää asian tyylikkäästi sanoen: ”Kristitty ihminen on kaikkien asioiden herra, täysin vapaa eikä kenenkään alamainen. Kristitty ihminen on kaikkien palvelija, itsensä täysin toisille antava, kaikkien alamainen.”

Ecclesia mea: 14 teesiä kirkosta

Johdanto

Kesällä kirjoittamani kirjoitus Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma oli, kuten täällä blogissakin on jo todettu, kovasti kiitelty ja jonkin verran myös kritisoitu teksti. Minulta on valtavasti toivottu jatkoa tuolle ongelmanasetteluni selväksi tekevälle kirjoitukselle, ja vielä sitä kirjoittaessani pohdin tekeväni mahdollisesti neljäkin uutta kirjoitusta, joista kolme ensimmäistä olisivat käsitelleet mielestäni vääriä tapoja vastata ”kirkon ongelmaan” ja neljäs oikeana pitämääni. Nyt tuntuu siltä, että tämä viisiportainen rakenne tulee tuskin koskaan toteutumaan sellaisenaan, sillä en edelleenkään ole täysin varma, mitä muihin osiin (varsinkaan viimeiseen) kirjoittaisin. Koska kuitenkin asetuin lopulta ehdolle seurakuntavaaleissa, antoi tilanne minulle mahdollisuuden pohtia kirkkoa hieman laajemmasta, ei enää niin paljoa mainitun kohukirjoitukseni rajaamasta näkökulmasta. Tein siis vaaleista itselleni muodollisen syyn julkaista kypsyttelemiäni ajatuksia siitä, millaisena näen ideaalisen kirkon.

Seurakuntavaalien teema/slogan on monen kritisoima ”Minun kirkkoni”. En itsekään pidä tuosta muotoilusta ja oikeastaan haluan jo ennen tämän pidemmälle etenemistä tähdentää, että kirkkoa ei pidä nähdä ihmisen omaisuutena, jota voi muokata oman tahtonsa mukaisesti millaiseksi tahtoo. Jos kirkko on jonkun, se on Kristuksen. Olen tässä kirjoituksessa kuitenkin halunnut käyttää slogania mukailevaa ilmausta ”Minun kirkkoni on” retorisena keinona ilmaistakseni ideaaleja, joiden toivoisin olevan kirkossa todellisuutta, ja muotoillut 14 yhtaikaa voimassa olevaa jatkoa tuolle lauseen alulle. Näitä kutsuttakoon luterilaisessa hengessä teeseikseni, vaikka ne aika paljon pidempiä ovatkin kuin Lutherin 95 teesiä. Lukijoita kehotan kuitenkin pitämään mielessä ensinnäkin sen, että nämä teesit eivät ole kaikenkattava esitys kirkko-opillisista ajatuksistani, vaan kontekstisidonnainen ja tiettyjä puolia painottava lista. Toiseksi haluan muistuttaa, että nämä teesini on kirjoittanut rajallinen ja monin tavoin vajavainen ihminen, joka ei välttämättä ole kaikilta osin oikeassa tai vielä hoksannut kaikkia kirkon hienouksia. Jos jonkin ajatuksen siis haluan tästä blogikirjoituksesta jättää, niin tämän: ”Kirkko on Kristuksen.”

14 teesiä kirkosta

Minun kirkkoni on:

1. Hengellinen yhteisö. Kirkko on aina ensisijaisesti ja lähtemättömällä tavalla olemukseltaan hengellinen. On pelkästään oikein nimittää kirkkoa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, koska usko on aina ja kaikkialla kirkkoa keskeisimmin määrittävä tekijä.

2. Ikiaikaiseen uskoon sitoutuva. Kirkon usko ei ole mitä tahansa uskoa, vaan se on uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, joka uskontunnustuksen mukaisesti on luonut maailmankaikkeuden ja ihmiset siinä; joka meidän ihmisten pelastuksen tähden on tullut ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, kärsinyt sovittavan ja lunastavan kuoleman ja noussut ylös kuolleista kuoleman voittaen sekä joka Pyhässä Hengessä pyhittää ja tekee eläväksi Jumalan osallisuuteen päässeet ihmiset. Kirkon virallisten uskontunnustusten osalta kirkko ei koskaan voi tehdä kompromisseja, vaan sen on sitouduttava niihin kaikkina aikoina aina Kristuksen paluuseen saakka. ”Kirkko on rakennettu Jeesuksen Messiaaksi tunnustamiselle.”

3. Uskollinen Raamatun sanalle. Kirkon opin ja elämän perusta on Raamatussa, jota on oikein nimittää Jumalan sanaksi kirjoitetussa muodossa. Raamattu tulisikin huomioida kirkon kaikessa elämässä, toiminnassa ja päätöksenteossa. Raamatuntulkinnassa tulee olla hienovarainen ja välttää ylilyöntejä, kuten kaiken Raamatun tekstin ottamista kirjaimellisesti ja vasavuoroisesti joidenkin kohtien hylkäämistä siksi, koska ne eivät helposti tunnu soveltuvan nykyaikaan. Pyhän kirjan tulkitseminen on mahdollista tekemättä sille väkivaltaa sen enempää yltiöpäisellä kriittisyydellä kuin fundamentalismillakaan, tähän avuksi luterilaisessa kirkossa on virallisestikin hyväksytty luterilaiset tunnustuskirjat. Raamatun ydinsanoma on ilosanoma Kristuksesta, joka on tullut ihmiskuntaa pelastamaan. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa hylätä niitä Raamatun kohtia, jotka eivät vaikuta Kristuksesta suoraan puhuvan.

4. Messukeskeinen. Kirkon kaiken toiminnan keskus ja sydän on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu, seurakunnan yhteinen juhla, jossa Jumala joka kerta lahjoittaa taivaan aarteet lapsilleen. Ehtoollinen on armon ateria, joka edustaa intiimeintä yhteyden muotoa Kristuksen kanssa tässä ajassa – tällä tavalla kirkko elää uskoaan todeksi. Kirkossa tulee myös järjestää sanajumalanpalveluksia, rukoushetkiä, hartauksia, eri ikäryhmille suunnattua toimintaa ja teematilaisuuksia, mutta mielessä tulee pitää, että messussa kuultu ja saarnattu Jumalan sana sekä ehtoollinen uskoa vahvistavana sakramenttina ovat lähtökohta kaikelle muulle kirkon toiminnalle: kaikki kumpuaa messusta. Kaikki muu toiminta myös omalla tavallaan tähtää tai ohjaa messun lahjojen äärelle. Säännöllinen ehtoollisjumalanpalvelus on kirkon elinehto, jota ilman se ei ole kirkko.

5. Universaali. Eräässä mielessä kirkko on koko maailman laajuinen pelastuvien ihmisten joukko, jollain tapaa syvimmiltään näkymättömissä. On asioita, jotka yhdistävät kaikkia maailman kristittyjä, ja niin on tarkoituskin olla. Kristinusko tulisi nähdä yhtenä kokonaisuutena, jonka on tarkoitus sulkea alleen ihmisiä kaikista maista ja kulttuureista, yhdistää ihmiset yhdeksi Jumalaan uskovaksi kansaksi.

6. Paikallinen. Kirkko on myös paikallinen kirkko. Länsimaat tekivät mielestäni aikanaan harkitsemattomasti yrittäessään tuputtaa länsimaalaisuutta ja omia kirkollisia tapojaan evankelioinnin lomassa kansoille, jotka eivät ole länsimaalaisia. Se, että kristinusko (joka itse asiassa on alun perin lähtöisin Lähi-idästä) on niin hanakasti samaistettu länsimaalaisuuteen, on saanut aikaan paljon haitallisia ajatuksia. On toki kiistatonta, että länsimainen kulttuuri on suurilta osin rakennettu kristillisten arvojen pohjalle, mutta mukana on myös paljon kristillisyyden nimellä kulkevaa epäkristillisyyttä. Vastavuoroisesti nykyään liian vähän huomataan, että ollakseen toimivaa oma suomalainen kristillisyytemme ei edellytä sitä, että varauksetta tuomme omaan kirkkoomme esimerkiksi amerikkalaista kristillistä kulttuuria. Muista kulttuureista saatavat vaikutteet ovat kirkollista elämäämme rikastuttava kokemus, mutta itsestään selvinä itseisarvoina niitä ei tulisi pitää. Myös suomalainen kulttuuri on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, ja suomalainen kristillisyys saakin olla rohkeasti suomalaista.

7. Suhteiden kirkko. Organisaationa kirkko ei ole maailmassa yksin, vaan se huomaa ympärillään olevan monia tahoja ja toimijoita omine pyrkimyksineen. Joskus nämä pyrkimykset ovat yhteisiä kirkon kanssa, joskus taas sitä vastaan. Yhteiset päämäärät kirkon joidenkin työmuotojen kanssa jakavat tahot on luontevaa nähdä myös tietynasteisina yhteistyökumppaneina. Harkintansa mukaan kirkko voi varmasti erinäisissä asioissa tehdä yhteistyötä esimerkiksi valtiovallan kanssa erikseen sovittaessa, mutta poliittinen yhteisö kirkko ei voi olla eikä valtiokirkkoajatuskaan ole enää nykyaikana mielekäs. Yhteistyö on mielekästä samaten tiettyjen humanitääristen järjestöjen kanssa. Maailmaa katsomalla ajatteleva ihminen havaitsee helposti senkin, että kirkkokuntia on maailmassa useita. Mikäli kirkkokunnat tunnustavat toisensa eroistaan huolimatta saman Paimenen lampaiksi, on yhteistyö niiden välillä suotavaa niin virallisten oppineuvottelujen kuin ruohonjuuritason toiminnankin kautta. Siitä täytyy kuitenkin pitää huoli, että kaikenlainen yhteistyön ja yhteyden harjoittaminen tapahtuu kirkkojen yhdessä sopimien käytäntöjen mukaisesti.

8. Yhteisöllinen. Kristuksen kirkossa, Jumalan seurakunnassa, ei ole kyse sooloilusta, vaikka Jumalalla onkin henkilökohtainen suhde kaikkiin lapsiinsa. Kristityt on kutsuttu olemaan yhteydessä paitsi Jumalaan myös toisiinsa. Kirkko on hyvä hahmottaa ikään kuin joukkueena: sen elämässä on kyse eräänlaisesta tiimipelistä. Kirkon tulee huomioida jäsentensä lahjat ja suoda heille mahdollisuuksia käyttää niitä. Maallikkoaktiivisuus ja vapaaehtoistoiminnan kynnyksen madaltaminen sekä kaikkien ikäryhmien, erityisesti nuorten, osallistaminen ovat nykyajan valtteja, jotka kirkon kannattaa ottaa erittäin vakavasti. Sanan ja sakramenttien virka eli pastorinvirka on kuitenkin myös Jumalan asettama, eikä kirkko voi tästä virasta luopua lakkaamatta olemasta kirkko.

9. Erilaisuuden hyväksyvä. Kaikki ihmiset ovat uniikkeja yksilöitä, jotka kirkon on nähtävä rikkautena. Jumalan ainutlaatuinen luomistyö näkyy kauniilla tavalla siinä, että kukaan ihminen ei ole samanlainen ja että kaikilla on oma erityinen tehtävänsä Hänen valtakunnassaan. On totta, että kirkon on asetettava myös rajoja eikä se voi hyväksyä kaikkea. Nykymaailmassa erityisenä haasteena onkin tulla johonkin kestävään tulokseen sen suhteen, mikä kirkossa voidaan sen ykseyden ylläpidon tähden hyväksyä ja mikä vastavuoroisesti ylittää opin puhtauden rajan. Tästäkin huolimatta kirkon olisi kyettävä kohtaamaan jokainen ihminen arvokkaana yksilönä ja oltava valmis myös keskustelemaan siitä, olisiko sen käytännöissä joissain tilanteissa myös parantamisen varaa.

10. Ihmisten parissa. Kirkon jäsenten ei tule jäädä vain omiin kupliinsa, vaan harjoittaa ”liturgiaa liturgian jälkeen”: elää maailmassa ihmisten keskellä loistaen Kristuksen valoa. Kirkolle on vahingollista, jos se jää liiaksi omiin ympyröihinsä ja unohtaa keskeisen tavoittavan tehtävänsä: rakastaa ja palvella ihmisiä sekä julistaa heille evankeliumia ja kutsua Jumalan ja kirkon yhteyteen. Tässä tehtävässä kirkko on Kristuksen työväline eikä sen tule laiminlyödä niitä monia puolia, joita tähän missioon liittyy. Yhtäältä on harjoitettava diakoniaa ja autettava ihmisiä, jotka apua kaipaavat, oli sitten kyse köyhistä, sairaista, yksinäisistä, kodittomista, työttömistä tai vähäosaisista, unohtamatta myöskään paremmin toimeen tulevia. Toisaalta on myös aina muistettava kohdata ihmiset ilosanoman kautta ja kerrottava heille Jeesuksesta. Kirkolla on maailman paras ja tärkein sanoma, jolla on potentiaali luoda todellista muutosta. Sanoma Jeesuksesta on myös viime kädessä oleellisin, sillä se tähtää iankaikkiseen elämään. Sitä ei myöskään mikään muu taho voi kertoa, kun taas avustustyötä tekevät monet muutkin toimijat. Tasapaino tässä kohtaa on kirkon missiossa tärkeä. Käytännön tasolla kirkon kannattaa panostaa kanaviin, joiden kautta ihmiset on helppo tavoittaa, esimerkiksi monipuolinen toiminta sosiaalisessa mediassa on hyväksi havaittu taktiikka. Samalla kirkon on suotavaa jatkaa mukanaoloa ihmisten arjessa esimerkiksi pyhien toimitusten kautta jatkuvasti keskeistä sanomaansa esillä pitäen.

11. Omat jäsenensä ja ulkopuoliset huomioiva. Kirkon ei tule missionsa kannalta asettaa vastakkain omia jäseniään ja ulkopuolisia sillä tavalla, että se pitäisi toista ryhmää tärkeämpänä kuin toista. Kirkon tulee panostaa ulkopuolisten tavoittamiseen, mutta oikeastaan tämän tavoitteen saavuttamiseksi on hyvä panostaa jo olemassa oleviin aktiivijäseniin. Kirkon varustamina nämä aktiivit ovat juuri niitä, jotka ovat omiaan tavoittamaan ulkopuoliset. Ulkopuolisiin kirkon tulee suhtautua rakkaudella ja pyrkiä resurssinsa huomioiden auttamaan heitä, vaikka he eivät tahtoisikaan tulla kirkon yhteyteen.

12. Ajassa ja kulttuurissa elävä. Kirkon on oltava ”etsijäystävällinen” siten, että sen on tultava lähelle ihmisiä ja heidän jokapäiväistä elämäänsä. Kirkon on tehtävä kynnyksensä matalaksi niin, että mahdollisimman monen olisi luontevaa hakeutua mukaan kirkon toimintaan. Kirkossa on oltava tietoisia niistä kysymyksistä ja teemoista, jotka nykyajan ihmistä puhuttavat ja mietityttävät, ja osattava reagoida niihin soveltaen muuttumatonta oppiaan uusin tavoin. Kirkon ei tule pelätä kulttuurillisia ilmaisuja tai tieteen löytöjä, jotka eivät ole ristiriidassa sen arvomaailman kanssa, vaan niitä on lupa rohkeasti hyödyntää mission toteuttamisessa.

13. Vastakulttuurinen ja suoraselkäinen. Kirkon on oltava myös ”löytäjäystävällinen” eli tarjottava mahdollisuuksia kehittymiseen myös ihmisille, jotka ovat jo tulleet sen yhteyteen. Kristittyjen pitää tiedostaa, että heidän elämäntapansa ja todellisuutensa on lopulta ”jotain muuta”, sitä ei voi pelkistää täysin ihmisten käsityksiä ja toiveita vastaavaksi. Jeesus sanoi: ”Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.” Kirkolla ei ole tästä syystä tarvetta pyrkiä eroon omaleimaisuudestaan ja esimerkiksi kaikesta niin sanotusta ”kaanaankielestä”, vaan kirkon yhteyteen tulleita ihmisiä voidaan pyrkiä ottamaan mahdollisimman pitkälti sisään tähän kielipeliin. Kirkon on maailmassa edustettava vastakulttuuria, vaihtoehtoista tapaa nähdä maailma. Sen tulisi kaikessa toiminnassaan ja kaikissa kannanotoissaan olla johdonmukainen ja uskollinen sanomalleen. Siten useamman ristiriitaisen opin hyväksymistä kirkossa ei tule sallia, vaan kirkon on osoitettava selkärankaa pysymällä ajattomien totuuksiensa takana yhteiskunnan mahdollisesta painostuksesta huolimatta. Kirkkokuri olisi kirkkoon jossain määrin taas tervetullutta, ja esimerkiksi selkeästi kirkon tunnustusta vastaan opettaville vastuunkantajille tulisi voida sujuvammin ja rohkeammin antaa oikaisua. Kirkon imago ja luonne vaativat tätä, ja myös Kirkkojärjestys puoltaa kyseistä menettelyä.

14. Vastuullinen ja esimerkillinen. Kirkon on tarkoitus oman maailman parhaaksi tapahtuvan toimintansa kautta antaa ihmisille myös kuva esimerkillisestä toiminnasta. Kaikessa on hyvä pyrkiä moitteettomaan toimintaan maailman silmissä, jos se vain suinkin on kirkon sanomaa kunnioittaen mahdollista. Kirkon on oltava vastuullinen omassa taloudenhoidossaan ja huolehdittava, että kaikenlaisiin väärinkäytöksiin puututaan. Kirkon tulee nykyisenä hektisenä, erilleen heittämisen jaksona auttaa muun muassa sodan jalkoihin joutuneita ja sotaa pakenevia ihmisiä. Kenties kirkolle tällä hetkellä kaikista näkyvin tapa olla vastuullinen liittyy siihen, miten paljon se panostaa Jumalan käskemään luomakunnan varjelemiseen aikana, jolloin ilmastonmuutos uhkaa koko mittaamattoman arvokasta, Jumalan luomaa planeettaamme. Kirkon tulee näyttää esimerkkiä paitsi omilla teoillaan myös sanoillaan. Niinpä on kirkolta oikein ilmaista ilonsa oikeudenmukaisuuden toteutuessa ja tukea pyrkimyksiä tehdä maailmasta parempi paikka. Vastavuoroisesti kirkko saa äänekkäästikin arvostella sellaisia tahoja, jotka maailmassa toimivat moraalittomasti, etenkin jos ne uhkaavat ihmisen perusoikeuksia tai sielujen pelastamista.

Monarkiat ja minä

Perinnöllistä pseudovaltaa, menneen ajan jäykkyyttä, kaavamaisia seremonioita, pukuloistoa ja skandaaleja – niistäkö on monarkia tänä päivänä tehty? Ikiaikaisen valtiomuodon, joka sananmukaisesti merkitsee yksinvaltaa, ajateltiin ei niin kauan aikaa sitten katoavan hiljaa maailmasta kansanvallan kasvaessa. Silti tänä päivänä maailmassa on yhä laskutavasta riippuen 29 tai jopa 44 monarkiaa.

Tunnustaudun avoimesti kuninkaallisfaniksi, joka olen ollut niin kauan kuin muistan. Kuten itselleni tavallista on, olen kiinnostunut erityisesti ilmiön esteettisestä, kulttuurillisesta ja ”tarinallisesta” puolesta enkä niinkään poliittisesta. Kuninkaallisten asemaan en itse ota kantaa, mutta joka tapauksessa heidän olemassaolonsa tuottaa minulle jostain osin sanojenkin tavoittamattomissa olevasta syystä suurta mielihyvää.

Tämä kirjoitus liittyy jatkoksi ”aiheen vierestä” -blogikirjoitusten joukkoon. Aiempina vuosina olen kertonut matkastani Madeiralle sekä julkaissut valokuviani ja kirjoittamiani runoja, jotka eivät suoraan liity blogin teemaan. Tällä kertaa aion valottaa elämääni kruunupäihin kohdistuvan harrastukseni suhteen. Kirjoitus lienee muodoltaan hyvin sekalainen, mutta jospa se olisi myös mielenkiintoinen tutkimusmatka?

Erilaiset monarkiat

On jopa hankalaa löytää yhtä yhdistävää tekijää, joka pätisi kaikkien maailman monarkioiden kohdalla. Äkkiseltään voitaisiin ajatella vaikkapa periytyvää ja elinikäistä kuninkuutta, mutta maailmassa itse asiassa on montakin vaaleilla valittavaa monarkkia. Myös valtionpäämiehen asema vaihtelee hyvinkin seremoniallisesta maan keulakuvasta lähelle vanhaa kunnon diktatuuria. Kaiken kukkuraksi monarkkeja nimitetään eri tavoin.

Titteli kuningas/kuningatar on yleisin, sitä tai sille hyvin läheistä nimitystä käytetään seuraavien 18 maan monarkeista:

· Yhdistynyt kuningaskunta

· Ruotsi

· Norja

· Tanska

· Belgia

· Alankomaat

· Espanja

· Marokko

· Lesotho

· Swazimaa (oikeastaan Ngwenyama, joka viittaa leijonan kunnioittavaan nimitykseen)

· Jordania

· Bahrain

· Saudi-Arabia

· Bhutan (oikeastaan Druk Gyalpo eli Lohikäärmekuningas!)

· Thaimaa

· Kambodža

· Malesia

· Tonga

Näistä maista hieman omalaatuisempi järjestelmä monarkin valintaan on Kambodžassa ja Malesiassa. Kambodžassa neuvosto valitsee monarkin kuninkaan miespuolisten jälkeläisten joukosta, ja Malesiassa puolestaan kuninkaaksi valitaan vuorotellen viisivuotiskaudelle yksi maan yhdeksästä perinnöllisestä sulttaanista.

Myös seuraavien 15 Kansainyhteisön maan valtionpäämiehellä (eli Yhdistyneen kuningaskunnan monarkilla) on tuo titteli:

· Australia

· Uusi-Seelanti

· Papua-Uusi-Guinea

· Salomonsaaret

· Tuvalu

· Kanada

· Antigua ja Barbuda

· Bahama

· Barbados

· Belize

· Grenada

· Jamaika

· Saint Kitts ja Nevis

· Saint Lucia

· Saint Vincent ja Grenadiinit

Titteli ruhtinas sijoittuu perinteisesti arvoasteikossa kuningasta hieman alemmas. Maailmassa on tällä hetkellä kolme ruhtinaskuntaa, jotka kaikki ovat Euroopan pikkuvaltioita:

· Monaco

· Liechtenstein

· Andorra

Näistä Monaco ja Liechtenstein tunnetaan rikkauksistaan, kun taas Pyreneiden Andorrassa vallitsee mielenkiintoinen järjestely: maalla on kaksi ruhtinaskumppaneiksi kutsuttua monarkkia, joista toinen on Ranskan presidentti ja toinen espanjalaisen Urgellin hiippakunnan piispa.

Nimellä emiiri kutsutaan kahden maan hallitsijoita:

· Kuwait

· Qatar

Arvonimenä kummallakin on käytössä šeikki. Myös Yhdistyneet arabiemiirikunnat koostuu seitsemästä emiirikunnasta, joilla kullakin on omat johtajansa. Koko valtion johtajaksi valitaan yksi emiireistä, ja häntä kutsutaan myös presidentiksi. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, on hän maan johtajana nimenomaisesti presidentti ja emiiri oman emiraattinsa johtajana.

Itsenäisiä sulttaanikuntia on kaksi: uskonnollisesti omintakeinen Oman Arabian niemimaalla ja rikas Brunei Borneolla. Vailla kollegaa itsenäisen valtion johtajina joutuvat olemaan Japanin keisari, Luxemburgin suurherttua sekä tietenkin paavi, joka myös lasketaan monarkkien joukkoon: onhan hän hengellisen tehtävänsä ohella maailman pienimmän valtion suvereeni valtias. Luxemburg luetaan joskus ruhtinaskuntiin, mutta itse asiassa suurherttua on perinteisesti hieman korkeampi arvo kuin ruhtinas, kuitenkin kuningasta alempi. Kuningasta ylemmäksi puolestaan luetaan keisari, joten leikkimielisesti voisi ajatella Japanin keisarin olevan maailman korkein monarkki, vaikka keisarius Aasiassa yhteisestä nimityksestä huolimatta onkin hyvin eri tyyppistä kuin lännen keisarikunnissa, joita esimerkiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa olivat Saksa, Itävalta-Unkari ja Venäjä. Joku voisi tietysti vielä kysyä, että eikö paavi kuitenkin ole kaikkein korkein, hänhän pitkään kruunasi Euroopassa keisareita Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan unohtamatta itseään Kaarle Suurta. Mutta kyseinen spekulaatio mennee jo sangen irrelevantiksi.

Menneisyydessä erilaisten monarkioiden kirjo on ollut vielä paljon suurempaa. Historian havinoista tunnetaan käsittääkseni myös itsenäisiä herttua-, markiisi- ja kreivikuntiakin. Niin, jos joku ei tiennyt tätä enemmän tai vähemmän seremoniallista kuninkaallisten ja aatelisten arvoasteikkoa, niin tässä sellainen tulee tiivistetyssä muodossa korkeimmasta alimpaan (en tosin ole aivan varma, onko listalla esim. maakohtaista vaihtelua välillä arkkiherttua-ruhtinas, ja millaista se on):

· Keisari

· Kuningas

· Arkkiherttua

· Suurherttua/suuriruhtinas

· Prinssi

· Herttua

· Ruhtinas

· Markiisi

· Kreivi/jaarli

· Varakreivi

· Paroni/vapaaherra

· Baronetti

· Ritari

Kuninkaallisten puhuttelu

Kuninkaallisten nimityksistä päästään luontevasti siihen kysymykseen, miten heitä tulee puhutella. Ei nimittäin useinkaan sovi, että esimerkiksi kuningasta puhutellaan ”kuninkaaksi” tai varsinkaan ”herra kuninkaaksi”: näihinkin tilanteisiin on omat protokollansa. Siltä varalta, että joskus kohtaat kuninkaallisen, annan tässä hiukan perustietoa puhuttelun ihmeellisestä maailmasta.

Yleensä kuninkaita ja kuningattaria puhutellaan sanomalla ”teidän majesteettinne” (samoin muuten myös kumpaakin maailman sulttaanimonarkkia). Ei siis ole yksi hailee nimittää kuningasta tai kuningatarta vaikkapa ”teidän korkeudeksenne”, ”teidän armoksenne” tai edes ”teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne”. Kaikkia näitäkin käytetään tai on käytetty joistakin kuninkaallisista, mutta kuninkaallisen monarkin kohdalla näitä käyttämällä voi tehdä etikettivirheen. Nyrkkisääntönä kuninkaan ja kuningattaren kohdalla voi siis pitää majesteettipuhuttelua, tosin esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa on myös olemassa vaihtoehtoinen puhuttelu sire kuninkaalle ja ma’am kuningattarelle, yleensä näihin voidaan siirtyä, kun on jo kerran keskustelun aluksi puhuteltu muodolla ”teidän majesteettinne”.

Muut kuningasperheiden jäsenet saavat yleensä puhuttelun ”teidän kuninkaallinen korkeutenne” tai ”teidän korkeutenne”. Jollei ensimmäistä näistä käytetä kaikista kuningasperheen jäsenistä, se on yleensä varattu monarkin läheisimmille tai merkittävimmille sukulaisille. Esimerkiksi Tanskan kruununprinssi Frederik lapsineen ja kruununprinssin nuorempi veli, prinssi Joachim, ovat kaikki ”heidän kuninkaallisia korkeuksiaan” mutta prinssi Joachimin lapset vain ”heidän korkeuksiaan”. Yhdistyneessä kuningaskunnassa kuninkaallinen korkeus voi periytyä aina monarkin lapsenlapsille, joiden lapsia ei muistaakseni enää puhutella niin korkea-arvoisesti. Poikkeuksia ovat Walesin prinssin vanhimman pojan lapset: prinssi Georgea, prinsessa Charlottea ja prinssi Louisia siis puhutellaan heidän kuninkaallisiksi korkeuksikseen, vaikka he ovatkin kuningattaren jälkeläisiä jo kolmannessa polvessa.

Keisareista, esimerkiksi Venäjän Nikolai II:sta, käytettiin usein puhuttelua ”teidän keisarillinen majesteettinne”. Saksan keisarikunnassa käytettiin muotoa ”teidän keisarillinen ja kuninkaallinen majesteettinne” (”kuninkaallinen” arvatenkin viittaamassa Preussin kuningaskuntaan, jonka hallitsijoista oli tullut Saksan keisareita) ja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa puhuttelu kuului ”teidän keisarillinen ja kuninkaallinen apostolinen majesteettinne”. Nykyisin maailman ainoaa keisaria ei kuitenkaan juurikaan puhutella keisarilliseksi majesteetiksi, vaikka hän se periaatteessa olisikin, ei myöskään keisarinnaa. Sen sijaan Japanin keisarillisen perheen muiden jäsenten keskuudessa kyllä käytetään puhuttelua ”teidän keisarillinen korkeutenne”. Keisarillinen majesteettikin maailmasta edelleen löytyy, nimittäin Iranin viimeisen šaahin leski Farah Pahlavi. Šaahia itseään puhuteltiin keisarilliseksi majesteetiksi, ja kuten usein on tapana, puoliso sai saman puhuttelun.

Liechtensteinin ja Monacon ruhtinaita puhutellaan englanniksi sanoilla ”His Serene Highness”. En tiedä, mikä on virallinen suomennos vai onko sellaista lainkaan, mutta hauskalta kuulostava ”hänen seesteinen korkeutensa” taitaa osua sanasanaisesti aika lähelle. Luxemburgin suurherttuaa puhutellaan hänen kuninkaalliseksi korkeudekseen. Vaikka kyseessä ei olekaan kuningaskunta, on Luxemburgissa kuitenkin tällainen käytäntö ilmeisesti historiallisista syistä. Ja kuulostaahan se toki ainakin minusta paremmalta kuin ”suurherttuallinen korkeus”, joka sekin on jossain päin ollut käytössä.

Islamilaisessa maailmassa Brunein ja Omanin sulttaaneja sekä Bahrainin kuningasta puhutellaan majesteeteiksi, kun taas Kuwaitin ja Qatarin emiirejä ”heidän korkeuksikseen”. Ehkä kaikkein erikoisin tyyli on Saudi-Arabian kuninkaalla, joka englanniksi on ”Custodian of the Two Holy Mosques” eli ”kahden pyhän moskeijan vartija”, mikä eittämättä viittaa Mekan ja Medinan muslimeille kaikkein pyhimpiin moskeijoihin.

Sukupuut

Monarkkien sukupuut ovat olleet minulle jo vuosien ajan suuri mielenkiinnon kohde. En osaa täysin sanoittaa syytä tähän. On vain huisin jännää tutkia hallitsijaluetteloita, perehtyä kunakin aikana vallassa oleviin ihmisiin ja selvittää, mitä sukua seuraava hallitsija on ollut edelliselle. Vielä kiintoisammaksi ja samalla kaoottisemmaksi homma muuttuu, kun aletaan selvittää, mitä sukua eri maiden kuninkaalliset ovat toisilleen. Esimerkiksi Euroopassa kaikki kuningassuvut ovat keskenään sukua. Olen kai parikin kertaa lähtenyt tekemään tätä kunnianhimoista projektia mutta joutunut keskeyttämään. Yhteissukupuun tulisi sisältää tuhansittain henkilöitä, ja se vaatisi aivan liikaa aikaa.

Olen kuitenkin piirtänyt sukupuita keskittyen selkeästi yhteen maahan ja siihen linjaan, jossa kruunu on tuon maan kuningashuoneessa periytynyt vuosisatojen ajan. Esimerkiksi Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsija on vuonna 1066 Englannissa valtaan tulleen Vilhelm I Valloittajan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, ja jollain tavalla sukua kaikille heidän välillään olleille Englannin ja Ison-Britannian hallitsijoille. Dynastiat ovat tällä välillä toki maassa monta kertaa vaihtuneet, mutta eivät koskaan ole ainakaan loppujen lopuksi olleet toisistaan täysin erillisiä. Ruotsissa hallitsijasuku on katkennut hiukan selvemmin Bernadotten suvun noustessa valtaan, mutta sittemmin aiempi suku yhdistyi nykyiseen, ja nykyään valtaistuimella istuu jälleen Kustaa I Vaasan jälkeläinen.

Tanskassa linja on ihailtavan pitkä. Kuningatar Margareeta II on noin vuosina 936–958 Tanskaa hallinneen Gorm Vanhan jälkeläinen. Gormia pidetään ensimmäisenä historiallisena kuninkaana, mutta kulkemalla ajassa taaksepäin seuraten hänen semi-legendaarisia ja legendaarisia esivanhempiaan päästään lopulta viikinkijumala Odiniin saakka!

Jumalallisesta olennosta on nähty alkunsa saaneen myös Japanin Yamaton dynastian. Japanissa edes dynastian nimi ei ole koskaan vaihtunut, ja sen ikänä on pidetty noin 2600 vuotta (vaikkakin legendaariselle tasolle on alkupäässä jälleen siirryttävä). Keisari Jimmun – jota pidettiin jumalatar Amaterasun viidennen polven jälkeläisenä – uskotaan aloittaneen hallituskautensa vuonna 660 eaa. Historiallisina keisareita pidetään noin 500-luvulta jaa. alkaen.

Ja tässä pääsette ihailemaan itse piirtämiäni Venäjän hallitsijoita vuodesta 1462 eteenpäin, mukana myös neuvostoaika ja Nyky-Venäjä! Ensimmäisen ruudun henkilöstä ehti kulua aika paljon aikaa ennen kuin pääsin Putiniin, ehkä kehittymiseni piirtäjänä edes jotenkin näkyy. Klikkaa kuvaa isommaksi!

Nopeita nippelifaktoja

·    Kristittyjen kuninkaallisten tunnustuskunnaksi mieltää useimmiten luonnostaan joko katolisuuden tai luterilaisuuden, mutta esimerkiksi Alankomaissa kuninkaalliset taitavat (kummallista kyllä) teknisesti olla samalla sekä reformoituja että luterilaisia - osa myös katolilaisia. Maailmasta löytyy myös niin sanottuihin vapaisiin suuntiin kuuluva monarkia, nimittäin Tongalta, jonka kuningasperhe on metodistinen.

·    Alankomaissa on muuten pitkään ollut tapana, että tultuaan korkeaan ikään hallitsija luopuu kruunusta perillisensä hyväksi: kuninkaan tai kuningattaren ei ole siis tarvinnut hoitaa monarkin tehtäviä kuolemaansa saakka. Kruunusta ovat luopuneet nykyistä kuningasta edeltäneet kolme kuningatarta, Vilhelmiina, Juliana ja Beatrix. Myös Alankomaiden ensimmäinen kuningas Vilhelm I luopui kruunusta vuonna 1840, minkä vuoksi tähän mennessä vain kaksi kuningasta – Vilhelm II ja Vilhelm III ovat kuolleet monarkkeina.

·    Monet muistavat aikoinaan suurta osaa Euroopasta ja maailmasta hallinneen Habsburg-suvun. Mitä tuolle suvulle kuuluu nyt? Itävalta-Unkarin viimeisen keisarin, Kaarle I:n poika Otto von Habsburg (1912–2011), joka syntyi keisarilliseksi ja kuninkaalliseksi prinssiksi, toimi keisarikunnan lakkauttamisen jälkeen merkittävänä eurooppalaisena vaikuttajana mm. paneurooppalaisessa liikkeessä ja Euroopan parlamentissa. Otto ei aivan ehtinyt sadan vuoden ikään, ja hänen kuoltuaan Habsburg-Lothringenin suvun päämies on hänen poikansa Karl von Habsburg.

·    Espanja on ymmärtääkseni viimeisimpiä maita (ellei jopa viimeisin), joka on omaksunut valtiomuodokseen monarkian oltuaan aiemmin tasavalta. Espanjan toisen tasavallan kaaduttua otettiin sisällissodan jälkeen Francon Espanjassa ajan myötä käyttöön jälleen monarkia, mutta maa oli ilman kuningasta Francon kuolemaan asti. Tämän jälkeen maata 1930-luvulla hallinneen Alfonso XIII:n lapsenlapsi Juan Carlos I kruunattiin kuninkaaksi.

·    Euroopan perinnöllisten monarkkien läheisimmät yhteiset esivanhemmat ovat Oranjen prinssi Johan Willem Friso (1687–1711) ja tämän puoliso Hesse-Kasselin Marie Louise (1688–1765). Kaikki nykyiset Euroopan perinnölliset monarkit siis polveutuvat heistä.

·    Kaikki Saudi-Arabian ensimmäisen kuninkaan Ibn Sa’udin (1876–1953) seuraajat – kuusi kappaletta – ovat ovat olleet hänen poikiaan.

·    Nepal on käsittääkseni viimeisin valtio, jossa kuningaskunta on lakkautettu. Vuonna 2001 kruununprinssi Dipendra murhasi kuninkaan ja kuningattaren sekä muita kuningasperheen jäseniä ja itsensä. Vallan peri lopulta murhatun kuningas Birendran veli Gyanendra, jonka valtakausi ei kuitenkaan ollut rauhallinen. Maa julistettiin tasavallaksi vuonna 2008.

·    Japanin keisaria kutsutaan useimmiten Akihitoksi, mutta Japanissa hän on periaatteessa vain ”nykyinen keisari”. Kuoltuaan keisareita aletaan kutsua postuumeilla nimillään, nykyisestä keisarista arvatenkin tulee Heisei tai oikeammin Heisei-keisari. Lännessä Hirohitona tunnettu nykyisen keisarin isä on puolestaan Shōwa-keisari ja tämän isä Taishō-keisari (”Yoshihito”). Taishō-keisarin isää nimitetään välillä Mutsuhitoksi mutta ehkä useammin Meijiksi, ja häntä edeltäneet tunnetaankin myös meillä postuumeilla nimillään.

·    Thaimaassa kuningas nauttii suurta arvostusta jopa puolijumalaan verrattavassa asemassa. Majesteettirikosta pidetään vakavana asiana, ja kunnioitus on jopa sillä tasolla, että kuulemani mukaan maassa lojuvan kolikonkaan yli ei saisi kävellä, mikäli siinä on kuninkaan kuva. Nykyistä edellinen kuningas Bhumibol Adulyadej oli käsittääkseni hyvin suosittu, ja hän ehti olla vallassa uskomattomat 70 vuotta (1946–2016), mikä vie hänet maailman kaikista pisimpään hallinneiden valtionpäämiesten joukkoon.

·    Afrikassa on tänä päivänä kolme itsenäistä monarkiaa: Marokko, Lesotho ja Swazimaa (heimopäällikkökulttuuri on oma lukunsa). Kaksi ensin mainittua ovat perustuslaillisia monarkioita, joissa kuninkaan valtaoikeudet eivät ole mainittavan suuret, mutta Swazimaassa on kuninkaalla perinteisesti ollut suuri valta. Maa on ollut ilman perustuslakiakin ja poliittisten puolueiden asema Swazimaassa on ollut vähintäänkin epäselvä. Niin, ja tiesittekö, että pisin yleisesti varmistettuna pidetty monarkin hallituskausi on 82 vuotta ja 254 päivää? Tätä ennätystä hallussaan pitää Swazimaan entinen kuningas Sobhuza II, joka tuli valtaan neljän kuukauden iässä vuonna 1899.

Lopuksi: Kuninkaallisbongaus

Niin kuin en osaa sanoa sitä, mikä kuninkaallisten sukupuissa tarkkaan ottaen kiinnostaa, en myöskään osaa tarkkaan sanoa, miksi tykkään käydä katsomassa heitä. Tällaista toimintaa olen kuitenkin harjoittanut siinä määrin, että voidaan puhua jo harrastuksesta. Koska listani on vielä melko lyhyt, en ole koskaan kirjoittanut sitä ennen tätä. Tässä se kuitenkin tulee, luettelo bongaamistani monarkeista ja kuninkaallisten perheiden jäsenistä:

· Epävarma: Alankomaiden kuningatar Beatrix

· Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja kuningatar Silvia (kahdesti)

· Tanskan kuningatar Margareeta II

· Norjan kuningas Harald V ja kuningatar Sonja

· Ruotsin kruununprinsessa Victoria

· Yhdistyneen kuningaskunnan prinssi William

· Tanskan kruununprinsessa Mary

· Paavi Franciscus

Norjan ja Ruotsin kuningasparit Helsingissä kesäkuussa 2017.

Cambridgen herttua, prinssi William Esplanadin puistossa marraskuussa 2017.

Tanskan kruununprinsessa Mary saapuu Helsingin kaupungintalolle syyskuussa 2018.

Usein bongauksissa on täytynyt ensin ottaa selville arvovieraiden ohjelma ja aikataulut, ja suurissa tapaamisissa (kuten pohjoismaisten valtionpäämiesten vierailulla vuonna 2017) on paikalle täytynyt mennä erittäin hyvissä ajoin varmistaakseen hyvän paikan ihmismassojen keskellä. Prinssi Williamia oli myös aikanaan katsomassa paljon ihmisiä Esplanadin puistossa, mutta kruununprinsessoja bongatessani paikalla oli vähemmän väkeä – itse tilaisuudetkin olivat vähemmän muodollisia. Victoriaa odotin aikoinaan Helsingin oopperatalolla sateenvarjon kanssa parinkymmenen muun ohella, Marya taas vastikään pääsin näkemään uskomattoman läheltä Helsingin kaupungintalolla. Välimatka todella oli vain muutamia metrejä. Vilkutukset olen saanut lähes kaikilta mainituilta kruunupäiltä. Myös paavi luonnollisesti on mukana luettelossa, vierailustani häntä katsomaan voi lukea edellisestä blogipostauksestani.

Mikä kuninkaallisissa viehättää? En taida vieläkään osata tyhjentävästi vastata. Voisin sanoa syyksi vaikka suoran kytkeytymisen minulle rakkaaseen historiaharrastukseen, majesteettisuuden ja loiston tai sen, että monarkian instituutio tavoittaa oman jossain määrin vanhanaikaisen luonteeni. Kuninkaallisissa minulla on joitakuita, joita fanittaa – ehkä siksi, että he tuovat jonkinlaista jatkuvuuden ja turvallisuuden tuntua minulle, jonka on alati muuttuvassa maailmassa ajoittain hankala sopeutua kaikkeen uuteen, jota ilmestyy jatkuvasti lisää ja lisää. Kuninkaalliset, vaikka vain muodollisessakin roolissa, ovat muistutus kansakuntien historiasta. Mutta he eivät siltikään ole pelkkiä muistomerkkejä, vaan eläviä ja aktiivisia ihmisiä, joista monesta myös henkilöinä paljon pidän.

Mutta tämäkään pohdinta ei kerro kaikkea. Tietty salaperäisyyden huntu tuntuu lepäävän kuninkaallisten yllä. Se myös on minulle kipinä jatkaa harrastustani.