Kun paavi Franciscus kuoli toisena pääsiäispäivänä, oli se elämässäni "tämä tästä vielä puuttui" -tyyppinen hetki. Vietin rankkaa kevättä, jossa huomasin kuormittuvani todella helposti pienistäkin asioista. Olin henkisesti ja psyykkisesti epävakaa ja äärimmäisen väsynyt. Olin matkannut paaston läpi kohti pääsiäistä saavuttamatta sitä, mitä toivoin, ja olin hengellisesti umpikujassa, kaukana Jumalasta ja kirkosta. Vaikkakaan en ollut menettänyt uskoa Jumalaan, moniin muihin asioihin uskoni oli loppunut, tai pikemminkin se oli ikään kuin temmattu minulta pois. Elämääni myllättiin rankalla kädellä uusiksi vailla hetkenkään hengähdystä. Ja muutos tuntui pääosin – ellei jopa kokonaan – kielteiseltä.
Siksi en ollut kovin innoissani ajatuksesta, että nyt kirkkonikin oli taas hyvin konkreettisesti uuden äärellä, näkyvimmän edustajansa vaihtumisen kynnyksellä. Olen ihminen, jota muutos kuin muutos yleensä ahdistaa. Se taitaa olla osa luonnettani. Koen oloni turvalliseksi, kun minulla on jotain pysyvää, säännöllistä ja toistuvaa. Muutosten kohdalla vaistomaisesti pelkään aina sitä, että muutos tapahtuu pahempaan suuntaan. Pessimismi on iskostunut minuun erittäin syvästi.
Tämä ei tarkoita, että vastustaisin muutoksia. Ei, pidän niitä elimellisenä osana elävää ja orgaanista maailmaa, myös osana samoin attribuutein varustettua kirkkoa. Kyllä minä yleensä aina ajan kanssa totun uusiin asioihin, joskus nopeastikin. Mutta muutoksen hetki ahdistaa enkä vain voi sille mitään.
Ehkä näistä aineksista alitajuisesti tiedostettuina mieleeni nousi eräs mitä villein idea. Entäpä jos en suinpäin antaisi tiedon uudesta paavista saavuttaa minua heti, kun se tulee saataville? Mitä jos pitäisin – tai koettaisin pitää – uuden aikakauden alun itseltäni salassa hetken aikaa ja ottaisin sen vastaan sitten ja sillä tavalla, kun itse haluan?
Kypsyttelin ajatusta sedisvakanssin aikana. Lopulta tulin siihen tulokseen, että lähden yrittämään. En tiedä, oliko tällaista tehty ja oliko tässä mitään järjen hiventäkään, mutta toisaalta: miksi ei. Tällainen tilaisuus ei toistu kovin usein, joten halu kokea tämä kummallisuus vei lopulta voiton. Olisi tämä ainakin mielenkiintoinen koe siitä, kuinka kauan ja miten helposti maailmanlaajuinen uutinen voi pysyä salassa, ja tietysti myös sen kontrollointi, mikä on suhteeni someen ja sieltä pidättäytymiseen.
Minun elämäntyylilläni "paavipimennossa" onnistuminen vaati erityisen paljon ponnisteluja. Minun piti hiljentää viestiliikenteeni ja uutisvirtani. Minun piti toisaalta pitää kaikki sovitut tapaamiseni ja hengaamiseni, samoin käydä töissä. Minun piti muistaa keskittyä joka hetki, etten hajamielisyyksissäni hetkessä pilaa kaikkea. Seuraavassa raportti viime päivien vaiheistani. Jaoin "paavin salaisuuden" mielessäni kolmeen osasalaisuuteen, jotka siis pyrin pitämään itseltäni salassa ainakin jonkin aikaa. Nämä osasalaisuudet olivat: 1) konklaavi on päättynyt ja paavi valittu; 2) paavin paavillinen nimi ja 3) paavin henkilöllisyys. Nämä saisivat ihanteellisessa tapauksessa paljastua tässä järjestyksessä, ainakin kaksi viimeistä mielellään useamman päivän kuluttua.
Konklaavin alkua edeltävänä päivänä 6.5. tein esivalmisteluja ja mykistin illalla lähes kaikki aktiiviset WhatsApp-chattini niin, että en saanut ilmoituksia niihin tulleista viesteistä. Olin lukuisissa ryhmissä, joissa otaksuin valkoisen savun ja paavin paljastuksen tulevan noteeratuiksi reaaliajassa, joten minun piti jotenkin vaikeuttaa sitä, että ajatuksissani päätyisin surffailemaan niihin.
WhatsAppissa oli meneillään kiinnostava keskustelu muista aiheista, joten kävin sovelluksessa vielä pitkin päivää keskiviikkona 7.5. Tiesin konklaavin alkavan vasta illalla, joten riskiä paljastuksista ei ollut, ja oli melkein yltiövarovaista aloittaa somehiljaisuus tuona päivänä, sillä silloin oli vain yksi äänestys ja yhden ihmisen lienee äärimmäisen epätodennäköistä saada heti kättelyssä tarvittava kahden kolmanneksen enemmistö äänistä. En halunnut kuitenkaan ottaa edes pienintä mahdollista riskiä, ja katsoin WhatsAppia viimeisen kerran pitkään aikaan iltapäivän kahvitauollani. Päivitin tilakseni: Pimennossa 
. (Kuu muodostaa C-kirjaimen ja avain on latinaksi clavis, eli symboliikka viittaa konklaaviin, latinaksi cum clave.)
Töistä lähdettyäni poistin vielä puhelimeni sovelluksilta ilmoitusoikeuksia, jotta ruudulleni ei vain mistään pääsisi putkahtamaan paljastuksia. Bussissa avasin kuitenkin hetkeä myöhemmin Instagramin aivan vaistomaisesti, mikä minulla varmaan on tapana tehdä monesti silloin, kun en muutakaan keksi. Huomasin, mitä tapahtui, ja päädyin poistamaan Instagramin ja Ylen uutissovelluksen väliaikaisesti puhelimestani kokonaan. Samanlainen ajatuksissa tapahtuva aukiklikkaus saattaisi pilata pian koko projektin.
Kävin RSO:n konsertissa musiikkitalolla, ja konklaavi sulkeutui samoihin aikoihin Roomassa Sikstuksen kappeliin valitsemaan uutta paavia.
Seuraavana päivänä 8.5. alkoivat olla jo jännemmät paikat. Viime konklaavi päätyi valintaan viidennellä kierroksella ja sitä edellinen neljännellä. Tiesin siis olevan hyvin mahdollista ja todennäköistäkin, että paavi olisi selvillä päivän loppuun mennessä. Aamubussissa töihin sitten tein taas virheen ja eksyin Iltalehden sivulle netissä! Mitään ei paljastunut, mutta päivittelin mielessäni, miten vaikeaa keskittyminen projektiini olikaan.
Töissä kuulin joidenkin puhuvan ohimennen paavilivestä. Heitin äkkiä kuulokkeet korvilleni, mutta samalla tiesin, että valintaa ei tehty ensimmäisessä äänestyksessä eilen. Miksi näet sitten enää olisi liveä?
Suuntasin illalla baarivisaan, mitä pidin ensimmäisenä todellisena vaaranpaikkana. Suosimme joukkueeni kanssa visaformaattia, joka on kohtuullisen hyvin ajan hermoilla ja ensimmäinen kysymys yleensä käsittelee jotain vastikään sattunutta tapahtumaa. Olisi kuitenkin ollut minun kirjoissani ennätys, jos kysymys olisi käsitellyt kuluvana päivänä tapahtunutta asiaa, ja pelkoni olikin onneksi turha. Muutenkaan visan sisällössä tai joukkuelaisteni kanssa käymissäni keskusteluissa ei mitään paljastunut, vaikkakin minulle myöhemmin selvisi, että visan aikana valkoinen savu oli tuprunnut.
Kotimatkalla kiinnitin huomiota siihen, että WhatsApp-ikoni vilahteli hetkellisesti näytön ylänurkassa. Tiesin tämän tarkoittavan sitä, että sovelluksessa tapahtuu viestiliikennettä, vaikka en mykistysten takia saakaan siitä varsinaisia ilmoituksia. Aloin jo miettiä, että voisiko valinta olla nyt tehty, kun sitten hetken päästä huomasin saaneeni viestin. Eräs harvoista, joita en ollut mykistänyt (koska en osannut odottaa hänen asiaa kommentoivan), oli lähettänyt WhatsAppissa habemus papam -viestin. Paavius on todella niin valtava instituutio, että se tuntuu tällaisina hetkinä erityisen selvästi olevan koko maailman huulilla taustasta riippumatta. Niin siis ensimmäinen kolmesta osasalaisuudesta paljastui minulle. Siitä hetkestä tiesin, että minulla oli paavi, vaan en sitä, kuka hän oli.
Päätin keskittää seuraavaksi kaikki voimani siihen, että paavin henkilöllisyys ei paljastuisi minulle samalla tavoin vahingossa kuin hänen valituksi tulemisensa. Jännitin seuraavaa työpäivää, sillä pidin lähes varmana, että asiasta puhuttaisiin myös työpaikalla. Taktiikkani? Kuunnella mahdollisimman paljon musiikkia töiden lomassa.
Perjantaina 9.5. riskit paljastumisesta olivat kenties kaikkein suurimmat. Selvisin ensiksi työpaikallani aamupalaverista hengailemalla mahdollisimman syrjässä siten, että olisin voinut suhteellisen huomaamatta peittää korvani milloin tahansa, jos paavista olisi puhuttu (joskus palavereissa todetaan työasioiden ohella myös nopeasti jotain yhteiskunnallisista merkkipäivistä). Pidin kuulokkeita korvillani mahdollisimman paljon, lähes koko aamupäivän vessassa käyntejä myöten. Iltapäivällä minulle siunaantui lennosta tehtäviä, joissa minun piti kommunikoida muiden kanssa, ja tuumasin, että nyt on sitten Herran hallussa, kuulenko uutisia vai en.
En kuullut. Selvisin loppupäivän tehtävistä ja kahvitauosta koskaan saamatta tietooni paavin nimeä. Ehkä siitä oli puhuttu aamun keskusteluissa mutta puhuttavaa ei ollut riittänyt iltapäivän puolelle. Tuumasin myös, että paaviksi tuskin oli valittu Tukholman piispaa, kardinaali Arboreliusta, sillä tuskin silloin puhe ruotsalaisesta paavista olisi lainkaan lakannut. En tiedä, mutta olin äkkiä viikonlopussa ja suhteellisen selvillä vesillä!
Tapasin sukulaisiani perjantaina niinkin vaarallisessa paikassa kuin rautatieasemalla. Vaarallinen se oli siksi, että lööppejä oli kaikkialla, mutta jotenkin sain keskityttyä enkä katsonut niitä edes epähuomiossa kertaakaan. Toisaalle katsoen otin lööpeistä kuitenkin kuvia lukeakseni niitä myöhemmin sitten, kun kaikki olisi paljastunut. Kunnon tulella leikkimistä, mutta sitä elämäni on kyllä paljon viime aikoina muutenkin ollut.
En jäänyt kaupungille enää pidemmäksi aikaa tapaamisen jälkeen, vaan suuntasin katseeni maassa pitäen kotiini suhteellisen varmana siitä, että olin selättänyt kaikki pahimmat paljastumisriskit.
Heräsin lauantaihin 10.5. nähtyäni muistaakseni jo toistamiseen unta Pietro Parolinista paavina. En pitänyt häntä ehkä todennäköisenä valittavana, mutta sitten olisinkin ollut yllättynyt, jos minulle olisi unessa näytetty se, mitä valveilla välttelin!
Kävin katselemassa kirsikankukkia levollisin mielin ja näin illalla paria kaveriani uimahallilla. Rentouden keskellä oli todella metkaa ajatella, että tuolla jossain oli tapahtunut jotain todella merkittävää ja että olisi todella helppoa vain muutamalla klikkauksella paljastaa se itselleni. Tavallaan olin utelias ja halusin jo tietää, mutta kärsivällisyyteni vei voiton. Kuinka outoa olikaan olla niiden luultavasti yhä vain harvempien joukossa, jotka eivät tienneet hiljattain valitun paavin henkilöllisyyttä. Mutta samassa tilanteessa oleminen lienee ollut todella yleistä vielä verraten vähän aikaakin sitten, kun tiedonkulku oli hidasta. Lähihistoria osoittaa, että on ollut aivan normaalia elää katolista elämää tietämättä tarkoin apostolisen istuimen tilaa. Rukoilin paljon uuden paavin puolesta – jo ennen konklaavia mutta myös sen jälkeen, ja jollain lailla kai samaistuin noihin entisaikojen veljiini ja sisariini.
Hiljalleen mielessäni oli vahvistunut ajatus siitä, miten lopettaisin tietämättömyyteni ajan. Katolisessa messussa mainitaan virassa olevan paavin paavillinen nimi, ja tuntui houkuttelevalta antaa sen paljastua minulle juuri messussa. Sitten olisi enää jäljellä paavin henkilöllisyys. Kaikista kivoin keksimäni tapa olisi saada videota katsomalla eläytyä Pietarinaukion tunnelmaan, kun kardinaaliprotodiakoni saapuu parvekkeelle antamaan Habemus papam -julistuksen, jossa paljastetaan ensin paaviksi valitun etunimi ja sitten sukunimi.
Ongelma oli vain kyseisen videon löytäminen ja ruudulle saaminen niin, että sen hakuprosessissa paavin henkilöllisyys ei paljastuisi ennen aikojaan. Päädyin pyytämään ystäviäni etsimään kyseistä videota ja linkkaamaan sen osoitteen minulle, jotta se olisi valmis katsottavaksi sunnuntaina. Matkassa oli mutkia, mutta sain kuitenkin lopulta linkin, siitä kiitos apuvoimilleni!
Näin yöllä koko joukon uusia, epämääräisiä paaviunia. Jokin, johon olen keskittynyt niin antaumuksella viime päivät, on ollut mielessäni nukkuessanikin.
Suuntasin sunnuntaina 11.5. suunnitelmani mukaisesti kello yhdentoista messuun Pyhän Henrikin katedraaliin. Kirkko oli tupaten täynnä, kun uskontunnustuksen aikana saavuin sen ovelle. Pian seuraavissa esirukouksissa koitti toisen osasalaisuuden paljastuksen hetki. Kirjoitin oitis muistioon reaktioni:
"Paavin nimi on Leo! Jos muistan oikein, viimeksi sen niminen on ollut 1900-luvun alussa, ja mikäli järjestysnumerotkin ovat oikein päähäni jääneet, nyt on vuorossa Leo XIV. Ensimmäistä Leo-paavia 400-luvulla on kutsuttu suureksi.
Tämä oli yksi uudeksi paavinimeksi veikkailluista, ja itsekin olen sitä makustellut ennen tätä tietoa."
Mutta vieläkään en tiennyt tästä Leosta juuri muuta kuin nimen – en hänen kansallista taustaansa, ulkonäköään, ikäänsä enkä muitakaan henkilötietoja. Kauaa en enää aikoisi sitä tietoa odottaa.
Valitsin lopullisen selvyyden syntysijaksi Citycenterin Espresso Housen. Olin samaisessa kahvilassa silloinkin, kun kuulin kuningatar Elisabet II:n kuolemasta, joten se tuntui sopivalta lokaatiolta tämänkertaisenkin uutisen kuulemiseen.
Avasin cappuccinon äärellä videon ja katsoin, kuinka parvekkeen verhot avattiin ja kardinaaliprotodiakoni Dominique Mamberti asteli hurraavien ihmismassojen eteen.
"Annuntio vobis gaudium magnum: habemus papam", kardinaali sanoi. (Suomeksi: Ilmoitan teille suuren ilon: meillä on paavi.) Seuraavaksi hän kertoisi paavin alkuperäisen etunimen. Jännitykseni kasvoi.
"Eminentissimum ac Reverendissimum Dominum, Dominum Robertum Franciscum."
Robertum Franciscum? Pausetin videon ja koetin kerrata muistamiani kardinaalien etunimiä päässäni. Useat papabilet, ennakkosuosikit, olivat pois laskuista. Paavi ei ollut Parolin, Tagle tai Zuppi, ei myöskään Pizzaballa tai Erdő... Muita en muistanut tarkasti, paitsi että guinealainen kardinaali Sarah kai oli etunimeltään Robert. Kirjoitin muistiooni vielä kysymyksen, joka osui lähimmäksi totuutta:
"Entä oliko jenkkilässä joku tuon niminen?"
Jatkoin videota, ja kuulin Mambertin kertovan sukunimen ja paavinimen: "Sanctae Romanae Ecclesiae Cardinalem Prevost, qui sibi nomen imposuit Leonem Decimum Quartum."
Robert Francis Prevost, josta tuli paavi Leo XIV. Yhdysvaltalais-perulainen augustinolainen. Jälleen huomasin tulleeni hienoisesti yllätetyksi konklaavin lopputuloksesta. Prevostin nimi ei juuri pyörinyt niillä listoilla, joita luin. Tässä vaalissa kannattaa toden totta suhtautua erityisellä varauksella ennakkosuosikkeihin.
Jännittävä seikkailuni oli päätöksessään! Katsoin oitis paavin itsensä saapumisen parvekkeelle antamaan ensimmäisen tervehdyksensä. Ensivaikutelmakseni sain kuvan lempeän näköisestä, sympaattisesta miehestä, joka oli selvästi liikuttunut puhutellessaan kansaansa. Mielestäni hän myös muistutti ulkoisesti edellistä paavikaimaansa Leo XIII:ta. Jostain sydämeeni tuli rakkaus tätä ihmistä kohtaan ja tämän paavinvalinnan aikana olleet epävarmuuteni väistyivät jopa ikään kuin yliluonnollisesti. Ken elää, se näkee, mitä tuleman pitää, mutta juuri nyt minulla on rauha tämän suuren muutoksen ääressä.
Sisäistämistä uusi paavi kuitenkin vaatii, sillä Franciscus on ollut tähän asti minulle ainoa oman katolisuuteni aikainen paavi – hänen kautensa kattaa oikeastaan myös melkein koko katolistumisprosessini. Ehdin nähdäkin hänet kolmesti ja tottua häneen sangen syvästi. Enköhän totu myös hänen seuraajaansa, sillä kuten sanottua, olen ihan kelpo tottuja. Ehkä minun pitäisi muistaa se ja nyt kokemani rauha useammin muutoksen pelkäämisteni keskellä.
