Kolme ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin näissä merkeissä. Graduni aloittamisesta on mennyt noin viisi vuotta. Nyt on ”kahdeksannen ja puolennen” teologian opiskeluvuoteni kevätlukukausi. Voinemme kaikki olla siitä yhtä mieltä, että näin tämän ei tosiaankaan pitänyt mennä: minulta kului opintojeni loppuunsaattamiseen valtavan paljon enemmän aikaa kuin oli suunnitelmien mukaista.
Noudatan tämän sarjan perinteitä ja kuvailen opintosuorituksiani, tässä tapauksessa niitä kaikista viimeisimpiä, joita en ole vielä käsitellyt täällä. Mukaan sisältyy maisterintutkielmani, jota koko ajan olen nimittänyt graduksi, vaikkei se
senniminen taida virallisesti enää ollakaan. Opintoja kuvailevan osion jälkeen on aika sanoa loppusana tästä lähes vuosikymmenen mittaisesta taipaleesta elämässäni ja
luodata katsetta hieman myös tulevaa kohti.
Viimeiset kurssit ja tentit sekä gradun erävoitto minusta
Viime kirjoituksessani kerroin tenttineeni hepreaa viiden
opintopisteen edestä ja yllättyneeni, kuinka helppo suoritus se olikaan ollut.
Sain melkoisen vähällä työllä arvosanan 4. Suunnittelin kevätkaudella 2020
tenttiväni vastaavan paketin (Vanhan testamentin teksti: syventävä osio II), ja
tentin lopulta teinkin, mutta ilmeisesti vasta syksyllä. (Minun täytyy
kirjoittaa tätä osiota katsellen suoritusmerkintöjäni Sisusta, koska en enää
muista juuri mitään noista kaukaisista ajoista.) Sain taas arvosanan 4. Saattaa
olla, että tällä kertaa tentissä sai olla mukana myös sanakirja, mikä lienee
helpottanut tentin käännöstehtäviä huomattavasti.
Olen Sisun mukaan suorittanut kevätlukukaudella 2020 kaksi
kurssia, joiden nimet ovat Ekumeniikan nykykeskustelua ja Etiikan historia. Ensimmäisestä
muistan, että se sisälsi ainakin ryhmäkeskusteluja ja pidettiin Porthaniassa.
Jälkimmäinen oli mielestäni Päärakennuksella ja siihen kai kirjoitin
jonkinlaisen esseen kardinaali Nicolaus Cusanuksesta. Suunnittelin tuon kurssin
sisältävän myös kaikkien aikojen viimeisen luentoni yliopistolla. Pääsin
nimittäin viimeistään syksyyn mennessä siihen tilaan, että gradu oli viimeinen
minulta puuttuva opiskelusuoritus. Koska niin kutsuttu siirtymäaika
tutkintouudistuksen tiimoilta päättyi vuonna 2020, viimeinen päivä palauttaa
vanhojen tutkintovaatimusten mukainen pro gradu -tutkielma (40 op), oli
9.11.2020.
En kuitenkaan onnistunut palauttamaan graduani tuolloin.
Kunpa osaisinkin kuvailla syitä paremmin. On hankala keksiä asiaa
elämästäni, joka olisi ollut minulle yhtä vaikeaa kuin gradun teko. Tutkielman
viitenä keskeneräisyyden vuotena oli monia kuukausien mittaisia jaksoja, joina
en koskenutkaan siihen. En pystynyt. Se ahdisti aivan liikaa.
Turhauttavinta on, että en tiennyt enkä vieläkään tiedä, miksi näin oli. Jos minun pitäisi veikata, arvaisin syyksi traumaa, burnoutia tai patologista laiskuutta. Masentunut ainakin varmuudella olen. Mutta se vaikeus, jota nimenomaan graduni kanssa olen kokenut, tuntuu suuremmalta kuin pelkkä masennus voi aiheuttaa. Ahdistus oli todella miltei yliluonnollisen tuntuisella tasolla. Mutta yhtä lailla minua ahdisti gradun teosta laistaminen. Lainaan tässä pitkähkösti kolme ja puoli viikkoa ennen mainittua vuoden 2020 viimeistä palautuspäivää Facebookiin kirjoittamaani avautumistekstiä, koska se tavoittanee tuon aikaiset fiilikseni paremmin kuin mikään, mitä tänä päivänä pystyisin kirjoittamaan.
Kaikki on jäänyt viime tingaan
niin kuin nyt gradukin, en pysty enää tekemään joka päivä vähän, vaan joudun
tekemään deadlinen lähellä paljon. Opiskelu, etenkin sen aloittaminen, on
muuttunut ahdistavaksi. Tuottaa uskomattomia vaikeuksia lukea, kirjoittaa tai
oppia yhtään mitään. Tästä johtuen huomaan koko ajan yrittäväni pakoilla
opintojani. Milloin jämähdän keskustelemaan jonkun kanssa, milloin surffailen
Wikipediassa kiinnostavan nippelitiedon äärellä, milloin teen musiikkia ja
paneudun omiin ikuisuusprojekteihini, milloin katselen elokuvia ja sarjoja.
Tämä kaikki, koska opiskelu ahdistaa niin paljon.
Mutta ahdistavaa on myös tämä
pakoilu. En pysty tekemään sitäkään hyvällä omallatunnolla, vaan mielessä
kummittelee koko ajan se velvollisuus, jota laiminlyön. Tästä on seurannut,
että jokainen päivä, jonka olen tällä tavoin haaskannut, ahdistaa minua. Vaikka
tekisin asioita, joista nautin, en pysty täysillä nauttimaan niistä, jos en ole
tavallaan ”ansainnut” oikeutta niihin tekemällä ensin velvollisuuteni.
Lopputulemana on ollut se, että hirveän iso osa sinänsä nautinnollisista
asioista elämässäni viimeisten vuosien aikana on tullut täyttämättömien
velvollisuuksien varjostamaksi. Ne vieläpä ikään kuin ”saastuttavat” elämän
osa-alueita laajemminkin, esimerkiksi aina tullessani kosketuksiin sanan
’yliopisto’ kanssa sisintäni kouraisee. Vaikka tuo sana ei mitenkään liittyisi
minun opintoihini, se aina muistuttaa ikävällä tavalla siitä vaivasta, jonka
vielä joudun kohtaamaan opintojeni kanssa. Ehkä yksi syy tähän ahdistukseen on
se, että en ole päässyt palautumaan opinnoistani vuosikausiin. Sillä niin kauan
kuin nämä venähtäneet opinnot ovat kesken, en vain saa niitä pois
ajatuksistani. Mikään määrä ”lepolomaa” ei ole riittänyt, koska en ole todella
levännyt. En pysty siihen.
En siis jostain kumman syystä kyennyt lepäämään sanan
syvimmässä merkityksessä niin pitkään kuin gradu oli kesken. Olin tyystin
menettänyt kyvyn palautua. Se oli yksi hirveimmistä olotiloista,
joita olen ikinä joutunut kokemaan – se jäänee kakkoseksi ainoastaan
pakko-oireiselle kaudelleni vuosina 2011-2013. Ja gradukiirastulessa vietin
pakko-oireita pidemmän ajan.
Koska en saanut vanhojen tutkintovaatimusten mukaista gradua
palautettua, minun oli siirryttävä uuteen tutkintorakenteeseen. Byrokratian
lisäksi tämä tarkoitti sitä, että tutkielmani opintopistemäärä putosi 40:stä
30:een, minkä vuoksi sen ei tarvinnut olla sivumäärässä mitattuna niin pitkä.
Graduni siis ”edistyi” tutkintorakenteen muutoshetkellä automaattisesti vailla
kirjoittamista, koska sen sivumäärä oli ykskaks lähempänä 45 sivun ohjeellista
minimiä. Koska maisterintutkinnon opintopistemäärä kuitenkin pysyi
satanakahtenakymmenenä, tarkoitti tämä sitä, että minun piti jostain saada ne
10 op, jotka gradusta olivat pudonneet pois. Päädyin siksi vielä kahdelle
kurssille, joista kerron seuraavaksi lisää.
Argumentaatiotaidon verkkokurssi & Uskontotieteen klassikot
Kiitos koronan, oli kursseja hyvin helppoa suorittaa täysin
etänä, käytännössä Moodlessa. Koetin suorittaa kurssin, jossa hyödynnettiin
digitaalisia menetelmiä teologisessa tutkimuksessa, mutta tehtävät
osoittautuivat minulle liian vaikeiksi, ja jätin kurssin kesken. Sen sijaan
sain vuoden 2021 keväällä suoritettua kaksi tarvittavaa kurssia, toinen meni
muodollisesti systemaattisen teologian ja toinen uskontotieteen alle.
Systiskurssi käsitteli argumentaatiota. Se eteni
muistaakseni viikko kerrallaan ja joka viikko sisälsi tukun tehtäviä, joista
osa oli muistaakseni yksilötehtäviä ja osa tehtiin keskustelualueella
vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Aiheet sivusivat vaikuttamista, hyvien ja
huonojen argumenttien tunnistamista, retoriikkaa ja paljon muutakin.
Lopputehtävänä piti kirjoittaa 500 sanan mittainen argumentatiivinen kirjoitus
omalta alaltani, mieluusti kandi- tai maisterintutkielman aiheesta. Koska olen
aina ollut kohtalaisen tyytyväinen kandityöhöni ja koska graduni ei koskaan
tullut kovin kaksiseksi, valitsin kirjoittaa kandidaatintutkielmani pohjalta. Argumentaatio
eli väitteiden esittäminen perustellen on ollut sinänsä aina lähellä sydäntäni,
mutta kurssi tarjosi minulle aihepiirin tuttuudesta huolimattakin paljon
haastetta. Jaksamiseni ei ollut paras mahdollinen, ja lisäksi suoritin samaan
aikaan toista kurssia.
Uskontotieteen klassikot -opintojaksolla tutustuttiin
tutkija kerrallaan uskontotieteen merkittävimpiin hahmoihin: Émile Durkheimiin,
Max Weberiin, William Jamesiin, Mary Douglasiin ja Mircea Eliadeen. Tämäkin
kurssi eteni viikko kerrallaan, Moodlesta löytyi lukumateriaali, ja suoritukset
olivat vaihtelevasti joko lyhyitä pohdintapapereita tai ryhmäkeskusteluja
vuorossa olevaa tutkijaa käsitellen. Olen tainnut sen sanoakin, että pidän
uskontotieteestä valtavasti, omalla tavallaan se on jopa mielenkiintoisempaa
kuin varsinainen teologia. Kurssi oli kuitenkin haastava ja monta kertaa menin
tehtävissäni hyvin lähelle deadlinea.
Yllätykseni oli ties kuinka monetta kertaa tässä tiedekunnassa
valtaisa, kun huomasin saaneeni molemmista näistä kursseista arvosanan 5.
Keskiarvoni tulisi kaikista opiskeluvaikeuksistani ja riippumatta gradustakin
olemaan paljon korkeampi kuin olin kuvitellut.
Gradu
Sain toukokuussa 2021 suoritusmerkinnät kursseista ja olin
jälleen tilanteessa, että minulta puuttui vain gradu. Oli omalla tavallaan
vapauttavaa, että minun tarvitsi teoriassa keskittyä nyt vain yhteen asiaan,
mutta yhtään helpommaksi ei tutkielman tekeminen silti muuttunut. Anoin vuoden
lisäajan, kun opintojeni aloituksesta oli tullut kuluneeksi seitsemän vuotta.
Suunnitelmani oli viimeistellä gradu syksyllä 2021 ja hoitaa byrokratia
keväällä. En onnistunut. Enkä saanut gradua valmiiksi keväälläkään. Kun
lisäaika päättyi, en kehdannut anoa sitä heti lisää, koska halusin saada gradun
lähes valmiiksi sitä ennen. Halusin näyttää onnistuneeni jossain edellisen
lisäaika-anomuksen jälkeen.
Onneksi jotain sellaista kuin gradu on mahdollista ja melko
helppoakin edistää, vaikkei olisi yliopistossa läsnäolevana. Minulla oli
lainaamani kirjat STI:llä sijaitsevalla työpisteelläni, minulla oli
tietokoneeni ja internet. Mutta voimaa minulla ei ollut.
Syksyllä 2022 lueskelin eräänä päivänä töiden lomassa
ystäväni kirjoittamaa artikkelia ja ajatukseni alkoivat yhtäkkiä laukata. Koin
puolittaisesti jotain sellaista kuin kandini kanssa oli käynyt vuosia aiemmin:
”valaistumisen”, jonka jälkeen tiesin, mitä tulen tutkielmaani kirjoittamaan.
Mutta tosiaan gradun kohdalla vain puolittain: projekti ei koskaan muuttunut
ajatusmaailmassani kovin helposti käsitettäväksi kokonaisuudeksi. Tämän
syksyisen oivallushetken seurauksena keksin kuitenkin jotain, mihin en ollut
vielä missään tutkimuksessa törmännyt. Se oli hyvin yksinkertainen ja looginen
päätelmä, jonka sisällytin lopulta graduni johtopäätökseen. En tässä paljasta,
millainen pointti on kyseessä, sillä sen vuoro tulee mahdollisesti hengellisen
elämäkertani luvussa, joka käsittelee elämääni katolilaisena nykyhetkeen asti.
Aivan, tuo "akateeminen" oivallukseni ja kaikki kipuilu, josta se kumpusi, ovat
siinä mielessä henkilökohtaisia, että niillä on potentiaali vaikuttaa myös
hengelliseen elämääni. Se on kai riski, joka täytyy ottaa, jos kirjoittaa
tutkielmaa omasta kirkostaan, vaikkakin olisi typerää sanoa, että teologian
opiskelu aina ja kaikkialla vaikuttaa opiskelijan hengellisiin näkemyksiin.
Jossain vaiheessa tein päätöksen, että haluan yliopistosta
ulos keinolla millä hyvänsä lukuvuoden 2022–2023 aikana. Mieluisin tapa olisi
maisteriksi valmistuminen. Mutta olin käymieni keskustelujen seurauksena
alkanut myös ensimmäistä kertaa harkita luovuttamisen mahdollisuutta. Sekin
olisi parempi kuin ikuinen roikkuminen välitilassa opiskelu- ja työelämän
välillä. Voisin ehkä kuitenkin päättää tämän kaiken myös tunnustamalla, että
gradu oli minulle mahdoton tehtävä. Toisaalta halusin vielä yrittää.
Niin sitten anoin lisäajan keväälle 2023, vaikka ei graduni
vielä tämänkään vuoden alussa ollut mainittavan hyvällä mallilla. Itse asiassa
se ei ollut sitä vielä kuukauttakaan ennen deadlinepäivää. Tein kuitenkin
päätöksen, että aion palauttaa jotain palautuspäivänä – graduni siinä kunnossa
kuin se silloin on. Jopa viikkoa ennen deadlinea gradussa oli vielä valtavia puutteita.
Samoin vuorokautta ennen: lähdeluettelo oli edelleen virheellinen, monin
paikoin teksti muuttui pelkiksi muistiinpanoiksi ranskalaisilla viivoilla,
yhden lähteen referointi puuttui kokonaan, samoin tietenkin tiivistelmä, vaikka
siinä tuskin haittaakaan se, että sen teko jätetään loppuun. Kaikki meni siis vielä
viimeisen kerran viime tingaan. Tai ei aivan – koomista kyllä palautin gradun
lopulta noin parikymmentä minuuttia ennen deadlinea!
Minä tein sen. Kun istuin STI:llä huoneessani keskellä yötä,
puhkesin kyynelehtimään. Olin sanaton, oloni oli epätodellinen ja liikuttunut.
Viisi vuotta kestänyt projekti oli yhtäkkiä lakannut olemasta osa elämääni. Oli
kuin valtava taakka olisi temmattu pois – pystyin yhtäkkiä taas nauttimaan
keväästä eivätkä monet sellaiset asiat ja sanat, jotka olivat aiemmin vieneet
ajatukset graduun ja siten ahdistaneet, enää kyenneet vaikuttamaan minuun. Ensi
kertaa vuosiin olin tilanteessa, että ei ollut mitään, mitä minun olisi
pitänyt olla tekemässä. Pystyin lopultakin taas lepäämään. On vaikea
kuvitella mitään ihanampaa.
Tein monia vuosia odottamiani symbolisia tekoja, joita olin
suunnitellut tekeväni gradun palautuksen tultua ajankohtaiseksi. Menin ensi
kertaa käymään kahvilassa, jonka ohi olen kulkenut kaikki nämä vuodet
matkallani keskustaan. Vierailin lempikylpylässäni. Ostin pullon samppanjaa.
Kummallisinta on, että en tiedä, miten onnistuin tässä.
Kaiken järjen mukaan minun ei olisi pitänyt pystyä tekemään tutkielmaani
valmiiksi siinä kunnossa, jossa minä olin, ja siitä kunnosta, jossa se oli. En
yksinkertaisesti keksi enkä edes muista, miten kaikki lopulta kävi. Mistä se
voima tuli. Tiedän vain sen, että puolestani rukoiltiin. Olen halunnut uskoa,
että Kaikkivaltiaan käsi oli ylläni ja auttoi saattamaan prosessin loppuun.
Kaikki tämä vähäinenkin mielihyvä, jota jotenkin kykenin gradun palauttamisesta kokemaan, temmattiin yhdessä hetkessä pois. Arviointiprosessi ei nimittäin sujunut – tai pikemminkin
päässyt alkuun – ongelmitta. En tahdo tässä eritellä asiaa kovin tarkasti,
mutta sanottakoon, että kävin läpi yhden koko elämäni tuskallisimmista kokemuksista. Tuskallinen se oli lähinnä siksi, että itse olin jo valmiiksi niin monella tavalla hajalla. Vaikka gradu lopulta
hyväksyttiin rimaa hipoen, oli lopullisen maaliviivan ylittämisen odottaminen
henkisesti äärimmäisen raskasta. Mutta palaan fiiliksiini opiskelustani hiukan myöhemmin.
Minä ja teologia
Mitä seuraavaksi? Yhdestä näkökulmasta vastaus on helppo.
Haluan ehdottomasti saada täydellisen irtioton akateemisen teologian harjoittamisesta ja julistautua teologiseen tiedeyhteisöön kuulumattomaksi. Suhteeni näihin on tällä hetkellä niin kipeä, että minun on päästävä niistä erilleen.
Miten näin on päässyt käymään ihmiselle, joka vielä
ensimmäisinä opiskeluvuosinaan oli niin omistautunut tälle alalle? Olen koettanut asiaa miettiä
ja päädyin kahteen havaintoon, jotka voidaan kumma kyllä esittää kahtena
paradoksaalisena lauseena: 1) teologia merkitsee minulle liian paljon ja 2) se
merkitsee minulle liian vähän. Koetan seuraavaksi avata, mitä näillä lauseilla
tarkoitan.
Mitä tarkoittaa, että teologia merkitsee minulle liian
paljon?
Halusin pitkään olla hyvä teologi. Olin kunnianhimoinen,
ahkera oppimaan, innokas lukemaan. Minua kiinnosti teologiassa aivan kaikki.
Minulla oli pioneerihenkeä ja halusin joskus päästä osoittamaan kykyjäni peräti
tutkijana.
Sitten, vähitellen, minun oli pakko herätä siihen
tosiasiaan, että en ole alani parhaimmistoa. Se oli minulle - entiselle kympin oppilaalle - todella kipeää.
Tajusin kouriintuntuvalla tavalla oman muistini, käsityskykyni ja älyni rajat.
Oli kuin päähäni ei olisi enää mahtunut enempää. En millään tuntunut pystyvän
enää sisäistämään asioita, joita opiskelin.
Minut täytti valtava häpeä. Ja nyt puhun häpeästä siinä
laajuudessa, että en kehdannut enää näyttää naamaani teologitapahtumissa tai
tiedekunnassani. Häpesin silmät päästäni luennoilla, etenkin jos minun piti
keskustella ryhmässä henkeviä. Koin itseni niin hillittömän suureksi
alisuoriutujaksi, että en osannut nähdä itselläni paikkaa tässä akateemisessa
yhteisössä.
Eräs psyykkisesti kaikista hirvittävimmistä piirteistä
yliopistossa ja tieteessä ovat arvioinnit ja arvostelut. Minun traumoihini
osuvat erityisen kivuliaasti tilanteet, joissa luulen tehneeni jotain hienoa,
mutta sitten arvostelija osoittaa aukottomasti minun tehneen todella alkeellisia
virheitä. Harva asia tappaa tieteen tekemisen intoani yhtä tehokkaasti kuin
tällainen sinänsä täysin asiallinen palaute.
Olen joutunut tuntemaan itseni yliopistossa niin järkyttävän
tyhmäksi, että itseluottamukseni on haavoittunut pahasti – ja joudun niitä
haavoja nuolemaan todennäköisesti aika kauan.
Tieteellisten tutkimustulosten arviointi tiedeyhteisössä on
välttämätön osa tiedettä mutta minulle se on samalla kaikista sietämättömin
piirre kestää mielenterveyden kannalta. Ja jos minä en kestä jotain, joka on
elimellinen osa tiedettä, minä en voi tehdä tiedettä. Minulla on ihan liikaa
sellainen olo, että tieteellisiä väitteitä ei kannata edes esittää, jos en voi
olla aivan satavarma siitä, ettei niistä löydy mitään kritisoitavaa.
Huomautan, että en missään tapauksessa pyydä lopettamaan
minun kritisoimistani, jos siihen on aihetta! Aiheellinen kritiikki on
tarpeellista – on minun oma ongelmani ja taakkani kasvaa paremmaksi ottamaan
sitä vastaan. Mutta jos voin valita, en tahdo ehdoin tahdoin hakeutua tilanteisiin,
joissa antaudun jatkuvasti kritiikin kohteeksi. Tiedemaailma olisi pysyvästi
tällainen tilanne, ja luulen, että olisin teologisissa tiedepiireissä valtavan
kritisoitu. Erityisen pelottavaa on se, että omien kokemusteni perusteella
etenkin teologian kaltaisten epäeksaktien tieteiden piirissä voi löytää
korostuneen helposti kritisoitavaa melkein mistä vain. Minulla on joskus
kurssilla ollut sellainen olo, että tein minkä hyvänsä ratkaisun, se ei koskaan
kelpaa. Jos on mahdollista helposti välttää kohtalo, jossa joutuisin kestämään
tuollaista lisää, vältän sen mielelläni.
Mitä sitten tarkoitin sillä, että sanoin teologian
merkitsevän minulle liian vähän?
Oikeastaan kyse on palosta. Palosta alaa kohtaan. Minulla
oli se joskus mutta ei enää. Tämä johtunee ennen muuta omasta luonteestani,
joka välillä pakko-oireisuuteenkin sortuvalla tavalla etsii varmuutta,
eksaktiutta ja vapautta kaikesta ylimääräisestä tulkinnanvaraisuudesta. Tästä
etsinnästä käsin olen luonteeni takia pakotettu lähestymään myös tieteitä.
Tiedostan kyllä, että vaadin liikoja: tuskin yksikään tieteenala voi tyydyttää minunkaltaiseni
ihmisen janoa. Koen silti pystyväni laittamaan tieteitä jonkinlaiseen mieluisuusjärjestykseen
sen suhteen, miten hyvin niiden metodit pystyvät mielestäni palvelemaan
etsintääni – miten lähelle ne pääsevät ihannettani.
Valitettavasti minun on pakko sanoa, että teologia samoin
kuin monet humanistiset tieteet ei vastaa sisäisiä ”vaatimuksiani” siinä
määrin, että kokisin pystyväni vaikuttamaan niiden parissa. Kiiruhdan heti
sanomaan, että en missään tapauksessa julista humanistisia tieteitä huuhaaksi,
pseudotieteeksi tai arvottomaksi saamaan kunnioitusta – mitään vähimmässäkään määrin
sen tapaista en tarkoita sanoa! Kyse on siitä, että oma perusluonteeni vaatii
näiltä tieteiltä enemmän kuin mihin ne pystyvät venymään. Ja jos ne eivät voi
vastata näihin ylisuuriin mutta ylipääsemättömiin vaatimuksiini, ei psyykeni
todennäköisesti kestäisi, jos minun pitäisi harjoittaa niitä. Ja
harjoittamisella tarkoitan juuri tieteen tekemistä itse ja tiedeyhteisössä vaikuttamista – en puhu muiden
humanistisilla aloilla toimivien ihmisten tutkimuksista mitään. Voin aivan
hyvin lukea näitä tutkimuksia ja saada niistä paljon. On kuitenkin yksi asia
asia perehtyä tieteeseen ja aivan toinen tehdä sitä itse. Itseäni näillä
aloilla toimivana tiedemiehenä riivaisi niin suunnaton epävarmuus, että
mielenterveyteni ei yksinkertaisesti kestäisi sitä. Minulla on tätä alaa
kohtaan liikaa epävarmuutta, joka estää palon sitä kohtaan ja siten toimimisen
sen piirissä: minulla on liikaa kysymyksiä, jotka kaipaisivat vastauksia!
Esimerkiksi: kuinka eksegetiikan kirjallisuudessa kerran
toisensa jälkeen voidaan esittää varmoina tai todeksi osoitettuina
asioita, joista helposti näkee, että ne ovat nykymenetelmillä todistamisen
ulottumattomissa ja tosiasiallisesti enemmänkin spekuloivaa päättelyä? Siinä
missä puhutaan tosiasioista pitäisi niin useassa kohtaa puhua todennäköisistä
asioista – eikä tällöinkään ole kyse todennäköisyydestä matemaattisessa
mielessä. Jos alan kirjallisuus olennaisessa määrin jättää tämän tekemättä, kertooko se
jotain siitä, että alan ymmärrys itsestään ja omien mahdollisuuksiensa rajoista
on puutteellinen? Entä värittyvätkö humanistiset alat todella helpommin tieteen
ulkopuolisella ideologisuudella, niin kuin esimerkiksi Saska Saarikoski
kirjoitti Helsingin sanomien pääkirjoituksessaan 3.4.2021? Kuinka oli
mahdollista, että yliopistoni päätyi vihkimään 20-vuotiaan ilmastoaktivisti
Greta Thunbergin teologisen tiedekunnan kunniatohtoriksi? Minulla ei ole kielteisiä
ajatuksia Thunbergista tai hänen edustamastaan asiasta, mutta tästä päätöksestä
olen hyvin yllättynyt eikä se ainakaan lisää luottamustani tiedekuntaani.
Edelleen tiedekunnastani: jos opetus todella on tunnustuksetonta ja kirkosta
itsenäistä, niin kuin väitetään, niin miten on mahdollista, että opintoihin on
silti mahdollista sisällyttää huomattavan paljon suoranaista
uskonnonharjoittamista lähinnä soveltavissa opinnoissa, joissa muun muassa
pidetään harjoitusjumalanpalveluksia? Minun kokemukseni soveltavista
opinnoista oli lähes pelkästään myönteinen, mutta tähän ristiriitaan en silti
koskaan ole saanut kunnon selitystä. Minusta on yleisellä tasolla oudoksuttavaa, että tunnustuksettomana itseään markkinoiva oppilaitos on opettanut minua pitämään jumalanpalveluksia.
Julistin jo tuossa ammoisessa Facebook-avautumisessani
vuonna 2020, että aion graduni valmistumisen jälkeen vetäytyä
määrittelemättömän suuruiseksi ajaksi kaikesta kontribuutiosta – oman panokseni
antamisesta – akateemiselle teologialle eritoten pyrkien olemaan millään
tavalla konstruoimatta, tuottamatta teologiaa itse. Kirjoitin, että en koe
minulla olevan enää mitään annettavaa tälle alalle ja että jollei ilmene
pakottavaa syytä tehdä paluuta akateemisen teologian tekijäksi, en sitä aio
tehdä. Näissä sanoissa pysyn edelleen näin vuosienkin päästä lähes täysin. Yhden
poikkeuksen muodostaa vuosia suunnittelemani projekti Ketun teologia,
mutta sen tekemiseen on erityiset syyt enkä sitäkään aio tehdä akateemisen
maailman ehdoilla tai säännöillä. En uskoisi edes pystyväni siihen, sillä minä
en uskoakseni koskaan todella ymmärtänyt humanistisen tutkimuksen olemusta tai sitä, miten
sitä tehdään.
Korostan edelleen, että tässä tekstissä pointtinani ei ole
vähätellä sitä, että tämä ala on monille ihmisille rakas. Pystyn tietyssä
mielessä ymmärtämäänkin, miksi se on heille rakas, tärkeä ja lähellä sydäntä.
Oma kokemukseni on kuitenkin edellä mainituista henkilökohtaisista syistä
erilainen ja tässä tekstissä tahdon ainoastaan avata sitä. Tarkoitukseni ei ole
millään muotoa syyllistää teologikavereitani eikä kritisoida heidän
mielipidettään teologiasta. Myöskään sen, että suhteeni teologiaan ei ole
samanlainen kuin heillä, ei tarvitse minun puolestani vaikuttaa siihen, että
voin myötäelää heidän kanssaan. Irtiottoni ei ole pyrkimys eroon teologeista tai ihmisistä muutenkaan, se on ainoastaan julistus siitä, että en pidä itseäni osana teologista tiedeyhteisöä. Ystäväpiirieni osana pysyttelen omasta puolestani mieluusti edelleen.
Huomaan siis, että minun osani teologisen tiedeyhteisön osana on näytelty loppuun – yhtäältä siksi, että minulla ei ole tarpeeksi paloa
tähän alaan, ja toisaalta siksi, että en tästä huolimatta koe itse olevani edes
sillä tasolla, jota siihen osallistuminen mielestäni edellyttäisi. Sinänsä
näiden kahden syyn olemassaoloa voisi luonnehtia jopa siunaukseksi: en koe
olevani tarpeeksi hyvä alalle, jolla en oikeastaan haluaisikaan olla.
Teologi-nimityksestä
Olen nyt titteliltäni teologian maisteri. Mutta olen jo
vuosikaudet pyrkinyt olemaan nimittämättä itseäni teologiksi. Tämä johtuu ennen
muuta siitä, että koen teologiuden olevan jotain suurempaa kuin suoritetut tai
vielä kesken olevat opinnot teologisessa tiedekunnassa. Teologi voi olla aivan
hyvin ilman tällaisia opintoja – monet kaikista eniten arvostamistani
teologeista ovat tällaisia. Kunnioitan teologioista kaikista eniten sellaista
elävää teologiaa, jota esimerkiksi Raamattu ja ekumeenisten kirkolliskokousten
tekstit ovat, ja samoin sellaista teologiaa, mikä tulee julistetuksi
konkreettisten ja arkistenkin lähimmäisenrakkauden tekojen kautta. Toisin
sanoen arvostan niin sanotun ”tunnustuksellisen teologian” – jumalapuheen –
sekä sen käytännön sovellutukset kaikista korkeimmalle. Tällaisessa teologiassa
en missään tapauksessa koe olevani niin edukseni erottuva, että rohkenisin
itsestäni nimitystä teologi käyttää. Toisaalta en aiemmin kirjoittamistani
syistä koe olevani myöskään niin akateemisesti varteenotettava, että haluaisin
kutsua itseäni teologiksi sanan akateemisessa mielessä.
On kuitenkin sanottava, että en aio hylätä elävää, tunnustuksellista
teologiaa, vaan aikomukseni on pysyä sen kuluttajana ja kuunteluoppilaana, niin
kuin silloin vuonna 2020 myös toin ilmi. Aion edelleen ”opiskella teologiaa”
tässä mielessä: hengellisesti ja rukoillen – siksi myös blogini moton osa
”Theologiam discere” saa pysyä. Teologisia keskustelujakaan en aio kaihtaa, mutta voi olla, että toisinaan minulla on niissä hyvin vähän sanottavaa. En ole teologi.
Tulevaisuudesta
Mitä sitten seuraavaksi? Juhlia en aio yhtään sen enempää
kuin on sosiaalisista syistä tarpeellista. En huomaa olevani iloinen
valmistumisestani. Ei, minä olen pikemminkin särkynyt.
Hinta maisterinpapereista oli nimittäin – niin kuin pelkäsinkin – hirvittävän korkea. Uhrasin näille opinnoille voimani ja jaksamiseni, mielenterveyteni ja fyysisen terveyteni, taloudelliset resurssini ja ison osan tulevaisuuttani. Sain teologian opiskelusta Helsingin yliopistossa valtavan määrän traumoja, joita joutunen käsittelemään vuosikausia. Kohtaan todella päivittäin jopa kymmeniä pieniä hetkiä, jotka triggeröivät traumojani pintaan palauttaen kamalat muistot mieleen. Voidaan sanoa, että elämäni suistui näiden opintojen myötä pahasti raiteiltaan.
Ja mitä saavutin? Osaisin toimittaa
luterilaisen messun, mutta en tee tällä taidolla mitään. Osaan kohtalaisen
hyvin muinaiskreikkaa – mutta missä ovat sitä arvostavat työnantajat? Osaan
esiintyä ja pitää puheita – mutta niitä taisin osata kelvollisesti jo ennen teologian
opiskelua. Osaan tarkastella asioita laajasti eri näkökulmista. Se on ihan
hyödyllistä, mutta erottuuko sillä – pystyykö tätä taitoa muuttamaan rahaksi? Ainoa laiha lohtu on se, että voinpahan nyt sanoa, että minulla on ylempi korkeakoulututkinto. Mutta yllätyn, jos sen nimenomaisesta sisällöstä tulee olemaan minulle työelämässä hyötyä.
Siksi olen jo kauan ajatellut – ja näissä ajatuksissani vain
vahvistunut – että päätös alkaa opiskella teologiaa Helsingin yliopistossa
vuonna 2014 oli elämäni huonoimpia yksittäisiä päätöksiä. Menetin suunnattoman paljon
ja saavutin niukasti. Kokonaisuutena arvostellen koen opiskelutaipaleeni
enemmän negatiiviseksi kuin positiiviseksi – vaikka toki positiivisiakin
asioita on paljon. Ehdottomasti paras asia, joka tästä virheestä seurasi, olivat
ihmiset, jotka sen myötä elämääni sain. Siksi minun olisi vaikea sanoa, että
kadun valintaani tulla opiskelemaan teologiaa Helsinkiin tai että jättäisin sen
nyt tekemättä. Ajattelen kuitenkin niin, että huolimatta todellisesti hyvistä asioista,
joita päätöksestä seurasi, päätös itsessään voi silti olla huono. En soimaa
itseäni liikaa, koska päätöstä tehdessäni koin sen perustelluksi. Mutta ei käy
kieltäminen, että tunnen paljon surua ajatellessani tätä päätöstä ja sitä,
miten pahasti rikki sen myötä menin.
Minun ei siis tee mieli juhlia tätä opintietä valmistujaisilla. Työelämään astumista voisi sen sijaan juhliakin. Vaikka lähtökohtani työelämään siirtymiseen eivät missään nimessä ole hyvät tai kilpailukykyiset, olen itse asiassa aika levollisilla mielin ryhtynyt työnhakijaksi ja aikeissa ottaa vastaan sen, mitä TE-toimistolla on minulle tarjota sekä katsella työpaikkailmoituksia pohtien ennen muuta mielenterveyteni mahdollista kestävyyskykyä kyseisissä töissä. Juuri tätä minun olisi kannattanut alun alkaenkin alaa valitessa miettiä. Usein sanotaan, että kannattaa opiskella sitä, mikä kiinnostaa, mutta olen kantapään kautta oppinut, että parempi neuvo on:
Kannattaa opiskella sellaista alaa, jolta todennäköisesti työllistyy ja johon liittyviä töitä uskoo pystyvänsä tekemään niin, että mielenterveys säilyy. Sitä, mikä kiinnostaa, voi sitten parhaassa tapauksessa tehdä työnteon mahdollistamin varoin.
Tavoitteeni on
aluksi löytää vain jotain väliaikaista – mielellään ei-teologista – työtä,
jotta saisin lisää miettimisaikaa elämäni pitkän aikavälin suuntaan. Voi olla,
että löydän jotain työtä ja voi olla, että en. Minua ei tämä oikeastaan
haittaa, sillä olen aika vakuuttunut siitä, että työnhaku tai työelämä ei
pahimmillaankaan voi olla yhtä hirveää kuin opiskelu oli.
Siksi työelämään siirtymistä voisi juhlia: se näyttää olevan väistämättä askel parempaan, vaikka pitkään muuta pelkäsin. Varsinainen juhlan paikka on kuitenkin vasta sitten,
jos jonain päivänä voin sanoa itseäni terveeksi ja parantuneeksi kaikesta,
minkä tämä opiskelu rikkoi.
Palaan usein Tšaikovskin viimeisen, nk. Pateettisen sinfonian finaaliin Adagio lamentoso, joka sisältää järkyttävyydessään yhden surullisimmista lopuista, joita olen taidemusiikissa koskaan kuullut. Sama itkuinen teema, jolla osa alkaa, palaa jatkuvasti takaisin, vaikka välillä musiikki pääsee sen tunnelmasta kauemmas. Kuulen osassa toivonpilkahduksia, lämpimiä muistoja sekä pimeydestä ulos pyrkivää taistelua, jotka kuitenkin aina saavat tummempia sävyjä ja lopulta väistyvät. Kamppailu, josta jotenkin jo kauan aikaa sitten tiesi, että se ei voi päättyä hyvin, taukoaa sen vietyä kaikki voimat, ja jäljellä on vain haipuminen tyhjyyteen.
"Mutta tämähän oli requiem!" kerrotaan jonkun huutaneen, kun sinfonia oli esitetty ensimmäisen kerran. Sellaisena minäkin olen sen sittemmin kuullut. Minulle se näyttäytyy teologi-identiteettini sielunmessuna.
HYY:stä
Nyt kun paperit ovat käsissäni ja olen päässyt yliopistosta,
kerron lopulta, mitä ajattelen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta eli
HYY:stä. Jo useamman vuoden on tilanne ollut se, että olisin heti eronnut
HYY:stä, jos se olisi ollut mahdollista opintojeni vaarantumatta. Tällä
hetkellä kuitenkin on valitettavasti mahdotonta suorittaa Helsingin
yliopistossa ylempää tai alempaa korkeakoulututkintoa olematta HYY:n jäsen.
Pidän pakkojäsenyyttä ylioppilaskuntaan jo itsessään vääränä
ja mahdollisesti perustuslain vastaisenakin järjestelynä. Mutta HYY:n
tapauksessa pidän ehdottoman tuomittavana ja moraalittomana vaatia
kuulumaan ylioppilaskuntaan, joka tekee tuon tuostakin poliittisia kannanottoja,
jotka eivät sille millään muotoa kuulu. Mielestäni on räikeä loukkaus mielipiteenvapauttani ja vakaumustani kohtaan sekä yksinkertaisesti julmaa pakottaa minut jäsenyydelläni organisaatioon tukemaan sen politiikkaa, jota en kannata ja jota vielä pahimmissa tapauksissa pidän vastuuttomana, vaarallisena ja epäinhimillisenä. Halveksin tuon organisaation toimintatapoja sydämeni pohjasta.
En tiedä, teinkö oikein valitessani vakaumukseni ja
opintojeni välillä jälkimmäisen, mutta julistan tässä ja nyt, että olen
joutunut kuulumaan HYY:hyn vastoin tahtoani eikä pakkojäsenyyteni missään
tapauksessa tarkoita, että olisin lähtökohtaisesti HYY:n kannanotoista samaa
mieltä. Vaadin, että ylioppilaskunnan pakkojäsenyys lakkautetaan niin nopealla
aikataululla kuin mahdollista tai että HYY lakkaa välittömästi tekemästä ideologisia
ja poliittisia kannanottoja, jotka eivät sille kuulu ja jotka eivät tosiasiallisesti edusta sen jäsenistöä ollen merkittävässä määrin ja loukkaavalla tavalla jäsenten vakaumusten vastaisia.