Liityin tänään roomalaiskatoliseen kirkkoon. Joillekin tämä todennäköisesti tuli yllätyksenä, toiset taas ovat tienneet odottaa tätä uutista jopa vuosia. Olen miettinyt kauan jonkinlaisen ilmoituksen antamista asiasta, ja blogini valikoitui lopulta sopivimmaksi alustaksi. Nyt tarkastelemanne lyhyen postauksen päätarkoitus on siis vain ilmoittaa tästä konkreettisesta asiaintilan muutoksesta hengellisessä elämässäni.
Kyseessä on kolmas kirkkokunta ja samalla uskonnollinen
yhdyskunta, johon olen kuulunut. Suomen Vapaakirkkoon kuuluin vuosina 2012–2013
ja Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon vuosina 2017–2019.
Janoaisitte varmaankin jonkinlaista tarinaa, mutta ainakaan vielä en ole sellaista saanut kirjoitetuksi. Tuntuu, että kulkemani tie on noudatellut kaikkea muuta kuin perinteistä draaman kaarta. Minulla ei ole minkäänlaista hetkellistä valaistumisen kokemusta, jumalallisen väliintulon siivittämää totuuden löytämisen tunnetta eikä muutakaan henkeäsalpaavaa. Jonkinlainen kertomus on ehkä pölyn laskeutumisen jälkeen kuitenkin luvassa, mikäli saan muistoistani ja muistiinpanoistani sellaisen aikaiseksi.
Ylipäätään suhtaudun tähän ratkaisuun yllättävän tyynesti. Olen tehnyt valinnan, joka totta kai joiltain osin tulee vaikuttamaan näkyvästi arkeeni, mutta jota ei kuitenkaan ole mikään pakko höystää millään ylimääräisellä dramaattisuudella. Ehtoollisyhteyteni on jatkossa vain katolisessa kirkossa, mutta aion jatkaa osallistumistani myös vanhoihin sosiaalisiin piireihini kirkkokunnasta tai kirkottomuudesta riippumatta. En suhtaudu vähättelevästi kenenkään kristityn uskoon ja omasta puolestani oikeastaan minkään ihmissuhteeni ei tarvitse tämän ratkaisun seurauksena muuttua.
Entä sitten syyt tähän ratkaisuun? Joudun varmaankin
tuottamaan taas pettymyksen sanoessani, että en henkilökohtaisten seikkojen
takia lähde niitä ainakaan toistaiseksi julkisesti paljoakaan avaamaan – yksityisissä
keskusteluissa se kyllä voi käydäkin päinsä. Sen verran voin tässä paljastaa,
että harkintani on ollut monien vuosien mittainen, enkä ole tehnyt päätöstäni
minkään yksittäisen oppikysymyksen takia tai siksi, että jotenkin erityisesti
janoaisin esimerkiksi konservatiivisempaa kirkkoa. Kyse on aika tavalla
kokonaisvaltaisemmasta asiasta, josta joitain puolia – vaan ette kaikkia –
olette mahdollisesti voineet nähdä tämän blogin Ecclesia-sarjan
teksteistä. Olen myös antanut aihetta sivuavan haastattelun, joka on julkaistu
Suomen teologisen instituutin aikakauskirja Iustitian osassa 36: Turvallinen
tila? – kysymyksiä ja vastauksia kirkosta.
Olen useasti viime vuosien mittaan ollut tilanteessa, jossa
aina uudelleen huomaan sydämessäni palaavani katolisen uskon pariin. Jollakin syvällisellä
tavalla, jota en osaa edes täysin sanallistaa, tämä tapa olla ja elää
kristinuskoa todeksi resonoi sisimpäni kanssa kaikista vahvimmin. Minulla on kyllä
kieltämättä ollut useampia takapakkejakin katolisen kirkon kanssa, ja jotkin
ulkoiset seikat näen siinä edelleen itselleni haastaviksi. Silti missä tahansa
muualla olen kokenut enemmän tai vähemmän teeskenteleväni tai toimivani
omaatuntoani vastaan. Minulla on lakkaamaton kaipuu tänne, enkä pääse sitä
pakoon. Mitä muita kestäviä vaihtoehtoja tällaisessa tilanteessa jää kuin
toimia sen mukaan, mihin sydämessäni uskon?
Tulevaisuutta emme tiedä, ja se näyttää omalla kohdallani
kenties hyvinkin sumuiselta. Mutta tämä kortti minun on katsottava.
