Lojun luennolla
tietämättä
tietämättä syytä sille
lojumiselle
tietämättä
tietämättä syytä sille
lojumiselle
Tuossa on ovi
Siitä pääsisi pois
mutten kehtaa
Yhtä vähän kuin
kehtaan näyttää naamaani täällä
Siitä pääsisi pois
mutten kehtaa
Yhtä vähän kuin
kehtaan näyttää naamaani täällä
En minä ole teologi.
Joskus luulin niin
Luulin tätä tiekseni
mutta tuodesaaan se myös vei
Joskus luulin niin
Luulin tätä tiekseni
mutta tuodesaaan se myös vei
Ensin ahdasmielisyyden, sitten pilvilinnat
sitten aikaansaavuuden, sitten kutsumuksen
ja lopulta akateemisuuden
sitten aikaansaavuuden, sitten kutsumuksen
ja lopulta akateemisuuden
Tavuakaan en ole ymmärtänyt
luennoitsijan puheesta
tavuakaan en dioistaan
Lieneekö tämä edes mitään tiedettä
Koko ala temppuilee mutuilun meressä
armottoman spekuloinnin suossa
tutkimuksia teeskennellen
luennoitsijan puheesta
tavuakaan en dioistaan
Lieneekö tämä edes mitään tiedettä
Koko ala temppuilee mutuilun meressä
armottoman spekuloinnin suossa
tutkimuksia teeskennellen
Ei sen väliä, en pysty sitä oppimaan
En pysty enää kirjoittamaan
En pysty enää muistamaan
En pysty enää kirjoittamaan
En pysty enää muistamaan
Tuossa on ovi
Kerran marssin sen läpi koskaan palaamatta
Katuenkin, että minun piti tämä tehdä
Viimeinkin loma
Kerran marssin sen läpi koskaan palaamatta
Katuenkin, että minun piti tämä tehdä
Viimeinkin loma
Ei elämä ole teologiaa
eikä teologia elämää
Minulla oli kaikki mitä koskaan tarvitsin
Miksi sitten tarvittiin
niin monta akateemista sakkokierrosta,
että sen näkisin?
eikä teologia elämää
Minulla oli kaikki mitä koskaan tarvitsin
Miksi sitten tarvittiin
niin monta akateemista sakkokierrosta,
että sen näkisin?
- J. S. H. syksy 2019
Edellä ei-kovinkaan-hiottu runoni Akateemisia sakkokierroksia, joka syntyi melko spontaanisti ainoalla varsinaisella luennolla, johon otin osaa syyslukukaudella 2019. Olin kokeilumielessä ilmoittautunut eräälle kurssille, jota viime vuodelta oli kehuttu. Sain kuitenkin aloitusluennolla huomata, etten ymmärtänyt aiheesta oikeastaan mitään. Sisältö vaikutti liikkuvan melkoisissa sfääreissä vailla suurtakaan kosketuspintaa mihinkään konkreettiseen, ja se meni minulta aivan liian paljon yli hilseen voidakseni sanoa sitä edes irrelevantiksi. Se kurssi jäi minulla siihen, mutta onneksi se ei ollut välttämätön, ja sain keskittyä syyskaudella muihin asioihin.
Kuudennen vuoden ensimmäinen lukukausi.
Nyt se on: niin kutsuttu n:s vuosi (eli suurempi kuin viides). Olen maisteriopintojen loppuvaiheessa ja jäljellä on kaksi kurssia, kaksi tenttiä ja gradu. Aion valmistua kesällä. Tämä lienee siis kaikkien aikojen toiseksi tai kolmanneksi viimeinen kirjoitukseni teologian opiskelusta.
Matka on ollut mielenkiintoinen, mutta keskitytään nyt kuitenkin kuluneeseen syyslukukauteen ja sen aikana heränneisiin pohdintoihin. Suoritin valinnaisiin opintoihini hepreaa teologisessa ja venäjää Kielikeskuksella. Opiskelu oli lähes täysin itsenäistä, mikä tuntui todella hyvältä ja vapauttavalta. Heprea hoidettiin jo perinteiseksi muodostuneella tyylillä: ilmoitin tentaattorille tenttiin tulevat Heprealaisen raamatun kohdat ja tentissä pyydettiin kääntämään pari kappaletta ja määrittelemään kieliopillisesti alleviivatut sanat. Sanakirjaa ei saanut olla, minkä vuoksi olin vähintäänkin kauhuissani - vaikka minua pidetään yleisesti kielimiehenä, en kyllä tosiasiassa hepreaa juurikaan osaa. Edellisen yön vietin palauttaen mieleeni yli neljän vuoden takaisen peruskurssin asioita, tankkaamalla raamatunkohtia suomeksi (mikä ei juurikaan auttanut näin huonomuistiselle kaverille), ja päntäten sanojen määritelmiä. Tentissä oikeastaan kielioppiasioiden ja yleisimpien sanojen kertaaminen osoittautui hyödyllisimmäksi. En silti osannut edes vastata kaikkiin kohtiin ja paikoin "käännökseni" oli sangen muistinvaraista ja jopa hatusta vedettyä. Yllätykseni olikin melkoinen, kun näin saaneeni tentistä nelosen! Ilmeisesti olin jotenkin salaperäisellä tavalla kuitenkin osunut maaliin! Todellakin aion keväällä tenttiä vielä toisen samanmoisen, jos viiden opintopisteen saaminen on näin helppoa.
Venäjää opiskelin kahden opintopisteen verkkokurssilla, koska tarvitsin kolmen pisteen ranskan takia jostain hajanaiset kaksi lisää. Olen opiskellut edellisessä koulussani venäjää 15 opintopistettä, ja tämä kurssi oli sopivan helppo mutta samalla kuitenkin tarpeellinen kertaus kielioppiasioissa.
Gradu on ihan kohtalaisella mallilla, mutta siitä kertonen enemmän seuraavassa osassa: on jotenkin hauskempaa saada isompi siivu prosessista käsiteltyä kerralla.
Edellisestä kirjoituksestani saatatte muistaa, kuinka avauduin yllättävästä akateemisen identiteettini vähenemisestä. Kerroin teologiaa kohtaan tuntemani innon laskemisesta, kyllästymisestä yliopiston työskentelytapoihin ja metodologiaan sekä ennen muuta siitä, miten en koe itseäni hyväksi teologiksi. Nämä fiilikset pystyn enemmän tai vähemmän jakamaan edelleen. Koen tavallaan teologista ähkyä: aivan liian kauan olen pyöritellyt näitä asioita ja käynyt loputtomia keskusteluja aina vain samoista aiheista. Alan olla totaalisen kyllästynyt keskustelemaan ja tutkimaan. Haluaisin vain lukea ja rukoilla.
Siksipä tavoitteeni on tällä hetkellä ainoastaan valmistua ja päästä tiedekunnasta ulos, toivottavasti saada alaan täydellinen irtiotto, jotta tulehtunut suhteeni akateemiseen teologiaan voisi joskus ehkä vielä elpyä.
Olen tässä tullut miettineeksi jälleen sitä, miksi ylipäätään joskus hain teologiseen. Olen syitä tämän sarjan alkupuolella avannut, mutta en varmaankaan kertonut aivan kaikkea: en jotenkin ole osannut tai halunnut nähdä asiaa kokonaisvaltaisemmin, kuten koen nyt näkeväni. Syy, joka oli vain yksi monista syistä, mutta ehkäpä juuri se ratkaiseva, oli - miten sen nyt muotoilisikaan - kunnianhimo, oman asemani pönkittäminen, uskottavuuden saaminen teologisissa keskusteluissa.
Vuonna 2014 olin hyvin eri ihminen kuin nyt. Minulla oli selkeä vakaumus, selkeät mielipiteet ja selkeä missio. Olin harrastunut maallikko ja otin kiivaastikin osaa kaikenlaisiin keskusteluihin Raamatusta ja uskosta. Ajauduin tietenkin tekemisiin myös teologien kanssa. Kriittisestikin suhtauduin aika ajoin tuon maallisen yliopiston tunnustuksettomiin tutkimuksiin ja mietin, että mihin tuota tarvitaan, jokainenhan voi itsekin ymmärtää Raamattua ja maallikkohurskautta tarvitaan todella kipeästi. En päästänyt kuitenkaan itseäni mitenkään epärehellisen vähällä eivätkä minulle riittäneet mitkään mutuilut, vaan janosin rationaalisuutta ja järkevyyttä! Antauduinkin väittelyihin teologien kanssa ja koin maallikkona pärjääväni ihan hyvin. Eivät minun argumenttini mitään huonoja olleet, selitykseni toimivat ainakin minulle ja se periaatteessa riitti. Sisälläni kuitenkin eli myös jonkinlainen kateus. Ajatus maallikkoteologina elämisestä alkoi häiritä yhä enemmän. Ottaisiko kukaan minua vakavasti, nauraisivatko oikeat teologit naiiveille käsityksilleni? Totuus oli tietenkin kaikkea muuta kuin näin mustavalkoinen: teologisessa tiedekunnassa on vaikka kuinka paljon sekä hengellisesti että tieteellisesti kestämättömiä käsityksiä - ja maallikoiden keskuudessa puolestaan senkaltaista Teologiaa, että sitä ei voi kuin mykistyneenä ihailla. Tietoisuuteni tästä kuitenkin hämärtyi, enkä lopulta osannut olla ryhtymättä akateemiseksi teologiksi.
Katsellessani tässä vaiheessa teologitaivaltani taaksepäin minulla on hyvin vahva käsitys suurimmasta oppimastani asiasta, siitä merkityksestä, joka tällä kaikella on ehkä ollut. Olen teologisessa oppinut ironisesti juuri sen, mitä kaikkea minulla jo oli ennen sitä, tai olisi voinut olla, jos en olisi tiedekuntaan astellut. Voisin olla jo ties kuinka monetta vuotta töissä vaikkapa hotellivirkailijana, mutta mikä vieläkin merkittävämpää: voisin olla ihan mukiinmenevän perillä hengellisistä asioista. Minähän olin jo silloin, viisi ja puoli vuotta sitten! Kuinka hullunkurista onkaan nyt nähdä tämä!
Harvat asiat ovat mustavalkoisia, ei tämäkään. Teologisen toiseksi suurin lahja minulle on näkökulmieni ja katsantokantojeni avartuminen, syvempi ymmärrys eri tavoin ajattelevien näkemyksistä ja syistä näille näkemyksille. Jos jonkin, niin tämän soisin kaikkien maallikkoteologien, jopa kaikkien uskovien oppivan! En tiedä, miten itse olisin oppinut tämän suuressa arvossa pitämäni asian ilman tiedekunnassa käyntiä, ehkä Jumala olisi käyttänyt toista tietä. Tai sitten olisin edelleen ahdasmielinen sitoutumaton vapaakristitty, joka kokee osaavansa Raamattua hyvin ja joka rakastaa väittelyitä. Vaikka en osaakaan nähdä tuota entistä olotilaani enää lainkaan ongelmattomana, niin välistä kyllä mietin, että voisinhan minä sellaisena olla aika onnellinenkin. Olin silloin. Minulta puuttui paljon sitä, mitä nyt pidän tietona, mutta toisaalta sanoohan sanakin, että joka tietoa lisää, tuskaa lisää. Hengellisessä elämässäni meni tuolloin aika hyvin, ehkä kokonaisuutena arvioituna paremmin kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen, vaikka katsonkin omanneeni tuolloin paljon vääriä käsityksiä. Jokin luotto minulla on siihen, että Jumala olisi niitä ajan mittaan oikaissut, ja ehkä se olisi voinut jopa tapahtua kivuttomammin kuin miten se todellisuudessa tapahtui. Tämä on toki pelkkää ajatusleikkiä, sillä tuo mahdollinen maailma ei koskaan realisoitunut.
Näin siis, rakkaat lukijani, koen, että tietty ympyrä on sulkeutumassa. Olen tavallaan samankaltaisessa tilanteessa kuin elämänvaiheessani ennen teologista. En käsityksiltäni, mutta kylläkin sen suhteen, mitä ajattelen akateemisen teologian ja maallikkoteologian suhteesta, tärkeydestä ja merkityksestä minulle. Aion ottaa ulos ne maisterinpaperit, joita täältä tulin hakemaan, mutta samalla näyttää siltä, että elämääni koittaa niistä huolimatta jälleen uusi maallikkoteologian aikakausi. Vailla tenttejä, oppimispäiväkirjoja ja esseitä, vailla loputtomia tutkimuksia ja spekulointeja, joita en kuitenkaan ymmärtäisi, ja vailla ulkoista painetta yrittää älymystön silmissä olla vakavasti otettava, mitä lopultakaan en katso voivani olla. Ympyrä on sulkeutumassa. Kohta, jos Jumala suo ja me elämme, on aika taas jatkaa varsinaiselle ladulle akateemisten sakkokierrosten jälkeen.
Matka on ollut mielenkiintoinen, mutta keskitytään nyt kuitenkin kuluneeseen syyslukukauteen ja sen aikana heränneisiin pohdintoihin. Suoritin valinnaisiin opintoihini hepreaa teologisessa ja venäjää Kielikeskuksella. Opiskelu oli lähes täysin itsenäistä, mikä tuntui todella hyvältä ja vapauttavalta. Heprea hoidettiin jo perinteiseksi muodostuneella tyylillä: ilmoitin tentaattorille tenttiin tulevat Heprealaisen raamatun kohdat ja tentissä pyydettiin kääntämään pari kappaletta ja määrittelemään kieliopillisesti alleviivatut sanat. Sanakirjaa ei saanut olla, minkä vuoksi olin vähintäänkin kauhuissani - vaikka minua pidetään yleisesti kielimiehenä, en kyllä tosiasiassa hepreaa juurikaan osaa. Edellisen yön vietin palauttaen mieleeni yli neljän vuoden takaisen peruskurssin asioita, tankkaamalla raamatunkohtia suomeksi (mikä ei juurikaan auttanut näin huonomuistiselle kaverille), ja päntäten sanojen määritelmiä. Tentissä oikeastaan kielioppiasioiden ja yleisimpien sanojen kertaaminen osoittautui hyödyllisimmäksi. En silti osannut edes vastata kaikkiin kohtiin ja paikoin "käännökseni" oli sangen muistinvaraista ja jopa hatusta vedettyä. Yllätykseni olikin melkoinen, kun näin saaneeni tentistä nelosen! Ilmeisesti olin jotenkin salaperäisellä tavalla kuitenkin osunut maaliin! Todellakin aion keväällä tenttiä vielä toisen samanmoisen, jos viiden opintopisteen saaminen on näin helppoa.
Venäjää opiskelin kahden opintopisteen verkkokurssilla, koska tarvitsin kolmen pisteen ranskan takia jostain hajanaiset kaksi lisää. Olen opiskellut edellisessä koulussani venäjää 15 opintopistettä, ja tämä kurssi oli sopivan helppo mutta samalla kuitenkin tarpeellinen kertaus kielioppiasioissa.
Gradu on ihan kohtalaisella mallilla, mutta siitä kertonen enemmän seuraavassa osassa: on jotenkin hauskempaa saada isompi siivu prosessista käsiteltyä kerralla.
Edellisestä kirjoituksestani saatatte muistaa, kuinka avauduin yllättävästä akateemisen identiteettini vähenemisestä. Kerroin teologiaa kohtaan tuntemani innon laskemisesta, kyllästymisestä yliopiston työskentelytapoihin ja metodologiaan sekä ennen muuta siitä, miten en koe itseäni hyväksi teologiksi. Nämä fiilikset pystyn enemmän tai vähemmän jakamaan edelleen. Koen tavallaan teologista ähkyä: aivan liian kauan olen pyöritellyt näitä asioita ja käynyt loputtomia keskusteluja aina vain samoista aiheista. Alan olla totaalisen kyllästynyt keskustelemaan ja tutkimaan. Haluaisin vain lukea ja rukoilla.
Siksipä tavoitteeni on tällä hetkellä ainoastaan valmistua ja päästä tiedekunnasta ulos, toivottavasti saada alaan täydellinen irtiotto, jotta tulehtunut suhteeni akateemiseen teologiaan voisi joskus ehkä vielä elpyä.
Olen tässä tullut miettineeksi jälleen sitä, miksi ylipäätään joskus hain teologiseen. Olen syitä tämän sarjan alkupuolella avannut, mutta en varmaankaan kertonut aivan kaikkea: en jotenkin ole osannut tai halunnut nähdä asiaa kokonaisvaltaisemmin, kuten koen nyt näkeväni. Syy, joka oli vain yksi monista syistä, mutta ehkäpä juuri se ratkaiseva, oli - miten sen nyt muotoilisikaan - kunnianhimo, oman asemani pönkittäminen, uskottavuuden saaminen teologisissa keskusteluissa.
Vuonna 2014 olin hyvin eri ihminen kuin nyt. Minulla oli selkeä vakaumus, selkeät mielipiteet ja selkeä missio. Olin harrastunut maallikko ja otin kiivaastikin osaa kaikenlaisiin keskusteluihin Raamatusta ja uskosta. Ajauduin tietenkin tekemisiin myös teologien kanssa. Kriittisestikin suhtauduin aika ajoin tuon maallisen yliopiston tunnustuksettomiin tutkimuksiin ja mietin, että mihin tuota tarvitaan, jokainenhan voi itsekin ymmärtää Raamattua ja maallikkohurskautta tarvitaan todella kipeästi. En päästänyt kuitenkaan itseäni mitenkään epärehellisen vähällä eivätkä minulle riittäneet mitkään mutuilut, vaan janosin rationaalisuutta ja järkevyyttä! Antauduinkin väittelyihin teologien kanssa ja koin maallikkona pärjääväni ihan hyvin. Eivät minun argumenttini mitään huonoja olleet, selitykseni toimivat ainakin minulle ja se periaatteessa riitti. Sisälläni kuitenkin eli myös jonkinlainen kateus. Ajatus maallikkoteologina elämisestä alkoi häiritä yhä enemmän. Ottaisiko kukaan minua vakavasti, nauraisivatko oikeat teologit naiiveille käsityksilleni? Totuus oli tietenkin kaikkea muuta kuin näin mustavalkoinen: teologisessa tiedekunnassa on vaikka kuinka paljon sekä hengellisesti että tieteellisesti kestämättömiä käsityksiä - ja maallikoiden keskuudessa puolestaan senkaltaista Teologiaa, että sitä ei voi kuin mykistyneenä ihailla. Tietoisuuteni tästä kuitenkin hämärtyi, enkä lopulta osannut olla ryhtymättä akateemiseksi teologiksi.
Katsellessani tässä vaiheessa teologitaivaltani taaksepäin minulla on hyvin vahva käsitys suurimmasta oppimastani asiasta, siitä merkityksestä, joka tällä kaikella on ehkä ollut. Olen teologisessa oppinut ironisesti juuri sen, mitä kaikkea minulla jo oli ennen sitä, tai olisi voinut olla, jos en olisi tiedekuntaan astellut. Voisin olla jo ties kuinka monetta vuotta töissä vaikkapa hotellivirkailijana, mutta mikä vieläkin merkittävämpää: voisin olla ihan mukiinmenevän perillä hengellisistä asioista. Minähän olin jo silloin, viisi ja puoli vuotta sitten! Kuinka hullunkurista onkaan nyt nähdä tämä!
Harvat asiat ovat mustavalkoisia, ei tämäkään. Teologisen toiseksi suurin lahja minulle on näkökulmieni ja katsantokantojeni avartuminen, syvempi ymmärrys eri tavoin ajattelevien näkemyksistä ja syistä näille näkemyksille. Jos jonkin, niin tämän soisin kaikkien maallikkoteologien, jopa kaikkien uskovien oppivan! En tiedä, miten itse olisin oppinut tämän suuressa arvossa pitämäni asian ilman tiedekunnassa käyntiä, ehkä Jumala olisi käyttänyt toista tietä. Tai sitten olisin edelleen ahdasmielinen sitoutumaton vapaakristitty, joka kokee osaavansa Raamattua hyvin ja joka rakastaa väittelyitä. Vaikka en osaakaan nähdä tuota entistä olotilaani enää lainkaan ongelmattomana, niin välistä kyllä mietin, että voisinhan minä sellaisena olla aika onnellinenkin. Olin silloin. Minulta puuttui paljon sitä, mitä nyt pidän tietona, mutta toisaalta sanoohan sanakin, että joka tietoa lisää, tuskaa lisää. Hengellisessä elämässäni meni tuolloin aika hyvin, ehkä kokonaisuutena arvioituna paremmin kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen, vaikka katsonkin omanneeni tuolloin paljon vääriä käsityksiä. Jokin luotto minulla on siihen, että Jumala olisi niitä ajan mittaan oikaissut, ja ehkä se olisi voinut jopa tapahtua kivuttomammin kuin miten se todellisuudessa tapahtui. Tämä on toki pelkkää ajatusleikkiä, sillä tuo mahdollinen maailma ei koskaan realisoitunut.
Näin siis, rakkaat lukijani, koen, että tietty ympyrä on sulkeutumassa. Olen tavallaan samankaltaisessa tilanteessa kuin elämänvaiheessani ennen teologista. En käsityksiltäni, mutta kylläkin sen suhteen, mitä ajattelen akateemisen teologian ja maallikkoteologian suhteesta, tärkeydestä ja merkityksestä minulle. Aion ottaa ulos ne maisterinpaperit, joita täältä tulin hakemaan, mutta samalla näyttää siltä, että elämääni koittaa niistä huolimatta jälleen uusi maallikkoteologian aikakausi. Vailla tenttejä, oppimispäiväkirjoja ja esseitä, vailla loputtomia tutkimuksia ja spekulointeja, joita en kuitenkaan ymmärtäisi, ja vailla ulkoista painetta yrittää älymystön silmissä olla vakavasti otettava, mitä lopultakaan en katso voivani olla. Ympyrä on sulkeutumassa. Kohta, jos Jumala suo ja me elämme, on aika taas jatkaa varsinaiselle ladulle akateemisten sakkokierrosten jälkeen.
