Hittolainen, nyt minä varmasti saan jotain kosketuspintaa
siihen kamppailuun ja vihaan, jota C. S. Lewis koki kääntyessään jumalauskoon
yhdeksänkymmentä vuotta sitten! Hän arveli tuona käänteentekevänä yönä olevansa
koko Englannin alakuloisin ja vastahakoisin käännynnäinen. Mitä
kummallisimmalta voikin varmasti tuntua se, että joku olisi pettynyt
kääntymyksessään, mutta minä ymmärrän, minä todella ymmärrän nyt.
Oma filosofis-rationaalis-kriittinen prosessini oli suistanut
minut ensin kyynisyyteen, sitten välinpitämättömyyteen ja lopulta jopa
nihilismiin. Tämä maailma oli minusta sekava, järjetön ja absurdi. Mitä enemmän
pohdin ja tutkin, sitä monimutkaisemmalta ja epävarmemmalta kaikki tuntui.
Aistihavainnot, kokemukset, luonnonlait, tavat hahmottaa maailma – kaikki alkoi
olla hämärän peitossa, usvan, joka pimentää ääriviivat juuri sopivasti siten,
että ei enää voi tietää, onko mikään miltä näyttää. En voinut luottaa juuri
mihinkään muutamia itsestäänselvästi tosia olevia lauseita lukuun ottamatta.
Löysin aiemmin avukseni intuition, joka lohdutti minua toivottomassa
ahdingossani ja sai minut kuvittelemaan olevani ihan hyvä ihminen mennessäni
niiden mukaan. Mutta kun intuitiot alkoivat heiketä, kuten olin tiennyt niiden
jossain vaiheessa voivan tehdä, asiat alkoivat mennä hyvin mielenkiintoisiksi.
Ennen tuon maailmaani jälleen kerran kuohuttaneen kokemuksen
käsittelyä koen haluavani suhteellisen avoimesti tunnustaa sen, että
hengellinen elämäni on jo monta vuotta ollut kokonaisuutena arvioiden
kriisissä. Intuitio on jo kauan ollut minulle ainoa jäljelle jäänyt syy olla
edelleen kristitty. Jokin vahva sisäinen kokemus minulla pitkään oli siitä,
että tämä usko oli totta, vaikka en järjellisellä tasolla ollut siitä vakuuttunut
eikä se minulle rationaalisesti tarkasteltuna ollut mitään muuta kuin yksi
maailmankatsomus muiden joukossa. Yhtä kaikki kuitenkin pidin itseäni edelleen
kristittynä ja jatkoin sangen ulkonaista hurskauselämääni sisäisesti kuitenkin
ollessani hyvin kaukana Jumalasta, ainakin kokemuksen tasolla. Voi tietysti
olla, että Hän ei ollut kaukana minusta. Ehkä hän ei ollut koskaan hiljaa, vaan
kärsi rinnallani, niin kuin Hänet on elokuvassa Silence laitettu
vakuuttamaan papille, joka kokee Jumalan vaienneen. Mutta miten Jumala
suhtautuu minuun, sitä en perin juurin tiedä. Tiedän vain, että itse olin
poikennut sangen kauas siltä tieltä, jolla kristittyjen olisi tarkoitus
vaeltaa. Olin päästänyt itseni paatumaan – sanoivat muut mitä hyvänsä, olen
varma, että paatumusta se oli. Välinpitämättömyyttä siitä, ovatko tekoni oikein
vai väärin. Piittaamattomuutta hengellisestä elämästä. Paatumusta suhteessa
Jumalaan, ja pientä mielipahaakin tästä, mutta kuitenkin niin pientä, että se
ei riitä innostamaan kurssin korjaamiseen. Jokin raja oli ylittynyt jo hyvin
kauan sitten, raja, jonka toiselle puolelle ajauduttua on erinomaisen vaikeaa
päästä takaisin. Joskus muinoin kuulin vapaiden suuntien kaanaankielisen
ilmauksen ”olla kylmällä paikalla”, mikä tarkoitti ihmisen olotilaa, jossa
hänen uskonelämänsä on jollain tapaa passivoitunut, kylmennyt tai lähestulkoon
kuollut. Kylmällä paikalla olijat olivat niitä hengellisten kokousten
osanottajia ja seurakuntien jäseniä, jotka eivät osoittaneet mainittavaa
hengellisyyttä, puhuivat lähinnä maallisista asioista ja joilla saattoi jopa
olla ”toinen jalka maailmassa”, käyttääkseni toista ah-niin-ihanaa fraasia.
Yrittäessäni tarkastella asiaa objektiivisesti en olisi
kauhean vihainen ihmisille, jotka peräti julistaisivat minun lakanneen olemasta
kristitty suistuttuani näihin nihilistisiin mielenmaisemiin. Eihän kukaan
tietenkään ole minulle näin sanonut, mutta se johtunee siitä, että ulospäin
minusta on ollut varmaankin aika hankalaa nähdä kriisin merkkejä, jollen ole
asiasta mitään sanallisesti maininnut. Eri ihmiset tietävät vaiheistani eri
verran, eikä se haittaa, mutta ainakin kaikille tätä lukeville minut tunteville
haluan esittää yhden pyynnön. Pitäkää minua teologina, pitäkää fiksuna
tyyppinä, pitäkää hauskana, jos haluatte (en tiedä, olenko näistä oikeastaan
mitään), mutta älkää pitäkö minua hengellisenä esikuvana. Älkää ylistäkö
pyhyyttäni ja hurskauttani, sillä minä en ole mikään hyvä kristitty, ja minun
pitäisi ihan oikeasti sisäistää se ja tehdä asialle jotakin.
Mutta palataanpa nyt intuitioon ja sen laskuun. Mitä
ihmiselle tapahtuu silloin, kun hän ei voi järjen tasolla olla vakuuttunut
mistään ja kun jopa hänen sisäinen maailmansa muuttuu epäselväksi? Minun
tapauksessani reaktio ei lopulta ollut ahdistus tai masennus. Se oli nauru.
Aloin nähdä tämän sekavan, kaoottisen ja järjenvastaisen
maailman huvittavana. Nihilismini romahti huumoriksi lopulta siinä laajuudessa,
että huomasin suhtautuvani kaikkeen, rajoituksetta, kevyellä mielellä ja jopa
naureskellen. Minä nauroin kaikelle ja kaikille. Nauroin ihmisille, jotka
ottivat elämän jollain tapaa vakavasti, joilla oli jonkinlainen merkitys
elämälleen, jotka halusivat pelata tätä peliä. Suhtauduin syvällä sisimmässäni
heihin pilkallisesti. Vieläkin kuvittelevat, että jollakin olisi jotain himputin
väliä! He eivät ymmärrä, he eivät ole päässeet sille tasolle, jolla minä olen!
Tämä elämä, tämä maailma, se on vain yksi iso vitsi! Oi sitä riemua, kun
koin jotain tästä kosmisesta vitsistä tajuavani luettuani eräänä iltana taas
vaihteeksi kvanttimekaniikasta ja hämmennyttyäni siitä, että joidenkin
teorioiden mukaan aika on vain emergentti ilmiö, tavallaan illuusio. Oli asia
niin tai näin (en ole fyysikko), vaikutti minusta jo tiedekin antavan vihjeitä
siitä, että tämä maailma on jotakin muuta kuin miltä näyttää, jollain lailla vinksahtanut.
Oli pidättelemistä, ettei koko kaupunginosani sinä yönä joutunut heräämään
hilpeään hekotukseen.
Kevytmielisyys. Se tuli minulle perin rakkaaksi. Monet
varoittelevat jatkuvasti kyynisyyden vaaroista ja kuinka on elämälle tuhoisaa,
jos ei pidä mitään merkityksellisenä. Mutta minulle kyynisyydellä ja
kevytmielisyydellä oli omasta mielestäni keskeinen mielenterveyttäni varjeleva
tehtävä. Pitkästä aikaa pystyin sanomaan, että olin onnistunut selättämään masennuksen.
Tulevaisuus ei enää ahdistanut. Olin vakaa ja ajattelin vain, että kyllä jotain
jostain ilmaantuu, ja jos ei ilmaannukaan, niin ei sen niin väliä. Ei tässä ole
mitään pointtia. Ei tässä tarvitse olla mitään pointtia.
Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää
naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en
pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä
millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei
tuntunut miltään.
Ongelma oli siinä, että jokin osa minusta edelleen tahtoi
tuntea. Jokin osa tahtoi kokea iloa, onnellisuutta ja merkitystä. Samaan aikaan
toinen puoli minussa nauroi noille asioille. Mutta tällainen primitiivinen
tarve minulla silti edelleen lähtemättömästi oli. So what, ajattelin.
Suunnitelmani oli vain odottaa, kunnes tyhjyyden tunne
jälleen hellittäisi ja voisin jatkaa maailman vitsille nauramista taas jossain
vaiheessa. Mutta sitä tilaisuutta en enää koskaan saanut. En mene tarkemmin
niihin tapahtumiin, jotka johtivat elämässäni tietynlaiseen mullistukseen,
mutta sanottakoon sen verran, että tulin ajetuksi ajattelemaan filosofiaa ja
aistiemme ja kokemustemme luotettavuutta uusin tavoin. Kun aiemmin olin ollut
lähinnä sillä kannalla, että lähes mistään ei oikeastaan voi tietää mitään ja
mitään ideoita, ilmiöitä tai vaikka vakaumuksia ei voi laittaa
paremmuusjärjestykseen, nyt prosessini keikahti siihen suuntaan, että voin
kohtuullisen varmasti ja kohtuullisen hyvällä omalla tunnolla luottaa aisteihini
ja kokemukseeni maailmasta. Filosofisesti ilmaistuna keikahdin siis kaiketi tietoteoreettisesta
idealismista kohti tietoteoreettista realismia. Tämä saattaa vaikuttaa hyvinkin
epäkonkreettiselta ja mitättömältä, mutta minulle kyse oli hyvin suuresta
muutoksesta – suuresta etenkin vaikutuksiltaan.
Vaikutukset olivat suuret siksi, että mikäli vain voin
hyväksyä aistieni ja kokemusteni viestivän maailmasta suhteellisen oikeanlaisia
asioita, näistä lähtökohdista käsin kristinusko vaikuttaa hyvin uskottavalta
vakaumukselta. Lähestulkoon kirosin sitä, että joudunko kaiken tämän jälkeen
vielä alkamaan jälleen apologetiikan arvostajaksi – tuon disipliinin, jota olen
viime vuodet pitänyt perin hyödyttömänä. Se ei nimittäin ole enää aikoihin
kyennyt vastaamaan niihin kysymyksiin, joita minulla on ollut. Se ei ole onnistunut
korottamaan kristinuskoa silmissäni yhtään korkeammalle kuin mitään muutakaan.
Ja syy on ollut siinä, että en ole voinut hyväksyä sen lähtöoletuksia. Mutta
nyt tietoteoreettisen keikahdukseni vuoksi tietyt lähtöoletukset ovat
mielessäni alkaneet näyttäytyä melko uskottavina, mikä aiheuttaa siten myös
kristinuskon näyttäytymisen uskottavampana. Ja jos kristinusko on uskottavaa,
se tuo elämääni merkitystä, koska en vain voi muuttaa sitä piirrettä itsessäni,
että jonkin totuudenmukaisuus on minulle merkittävää. Joten se siitä
nihilismistä! Se siitä kyynisyydestä! Melkoinen ketjureaktio! En vielä täysin
ole edes saanut kartoitettua tämän keikahduksen vaikutuspiiriä.
Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut
tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä
tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa
uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well
played, Sir.
Mieleeni pyrkii tulemaan vanha laulu Varmana laulaa
Herrasta saan (Siionin kannel 356; jos olet Hengellisen laulukirjan
käyttäjä, niin kuin minäkin ennen vanhaan, tämä kappale esiintyy siellä
numerolla 435 ja nimellä Siunattu varmuus). En ole liiemmin koskaan
pitänyt tuosta laulusta, osin sen varmuutta korostavan sanoman ja osin sen puhkikuluneen
melodian vuoksi – kyllä, mielestäni tämän kuulee aivan liian usein! Niinä
lukuisina kertoina, kun virsi on ollut tilaisuuden ohjelmistossa, on minulla
ollut tilaisuus mutustella sen sanoituksia. Alkuperäiset lyriikat on tehnyt
Fanny Jane Crosby, ja ainakin Siionin kanteleen versiosta lienee vastuussa Lauri
Thurén. Nyt mieleni täyttää kolmannen säkeistön viimeinen säe, joka Siionin
kanteleessa kuuluu: ”saaliiksi Herran hyvyyden jäin”. En tiedä, onko Thurén
tämän ilmauksen keksinyt tai mistä se on tuohon hyvin vapaaseen mukaelmaan
Crosbyn virrestä tullut (engl. ”lost in His love”, vrt. Hengellisen laulukirjan
”kätketty olen armossansa”), mutta se jotenkin tuli kuvaamaan tilannettani
täydellisesti. Olin jäänyt Herran hyvyyden saaliiksi.
Ja minä olin tästä surullinen, jopa pahalla päällä,
vihainen! Olin niin tykästynyt rentouteen, kepeyteen ja kyynisyyteen sekä
niiden lieveilmiöinä olleisiin vastuuttomuuteen, pilkallisuuteen ja
merkityksettömyyteen! Ja nyt minulla ei enää ollut niitä! Jonkinlaista
eroahdistusta siis suomeksi sanottuna koin. Nyt pitäisi taas pompata johonkin uuteen.
Tiesin, että en voisi olla tekemättä sitä. Tähän junaan minun olisi noustava.
Nyt saisi entinen hekottelu jäädä. Jos nauraisin toisella puolen, minun pitäisi
nauraa tyystin eri tavalla ja perin erilaisille asioille.
Joten Clive Staples, ehkä minä nyt – niin kuin sanottua –
tavoitan jotain siitä kokemuksesta, joka kääntymyksesi oli sinulle.
Halusin avautua tästä osin siksi, että olen blogiini viime
aikoina aika paljon päivitellyt sisältöä, jota kutsun äärisubjektiiviseksi mutuiluksi
– tällainen kirjoitus on mitä luontevin jatko tälle kirjoitusperheelle, jolle
voisi joskus keksiä jonkin nasevan nimenkin, jos niitä lisää tulee. Suurempi
syy tämän kirjoittamiseen oli kuitenkin se, että halusin jälleen kerran tuoda perinteisten
uskoontulo-, kääntymys- ja parannustodistusten joukkoon oman epätavallisehkon
lisäni. Oma alkuperäinenkin kääntymykseni oli käänteinen verrattuna
kertomuksiin, joissa uskoontuloa edeltää ahdistus ja synkkyys ja joissa sen
jälkeen seuraa ilo ja onni. Kun aikoinaan tulin uskoon, menetin onnellisuuteni
pitkäksi aikaa ja mielenterveyteni romahti (toki tämä johtui pitkälti
piilevästä neuroottisuudestani ja omaksumani uskontulkinnan ongelmallisuudesta,
mutta kuitenkin). Sitten pikkuhiljaa voitin ahdistuksen ja lakihenkisyyden
kunnes noin kolmen vuoden kuluttua uskoontulostani olin päässyt tilanteeseen,
jota muistelen uskonelämäni kulta-aikana. Silloin en ollut lain alla mutta otin
uskonasiat tosissani. Valitettavasti tässäkin kohtaa tapahtui keikahdus – tai oikeastaan
hiljainen ja salakavala kallistuminen – ja kun pitkään kaatuneena ollut laivani
oli juuri saanut hilattua itsensä tasapainoon, se alkoikin kellahtaa toiselle
kyljelleen saavuttaen viisi vuotta myöhemmin – näin sen tulkitsen – toisen lakipisteensä
tässä tekstissä kuvatussa tilanteessa. Nyt koen, että alus on alkanut jälleen
nousta, ja taas nousun alku on jossain määrin tuskallinen. Haluan ihmisten
tietävän, että se voi olla sellainen. Ehkä jopa yllättävän monella näin on.
No, rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että ärtymykseni
ankarin vaihe kesti vain pari päivää, enkä enää tämän tekstin loppupuolta
kirjoittaessani ollut kovinkaan kuohuksissa. Kirjoituksen alkuosan halusin
kuitenkin jättää mahdollisimman autenttiseksi: ehkä tästä syystä tekstin
sävyssä on nähtävissä jonkinlainen muutos, tai sitten ei. Joka tapauksessa,
iloinen asiahan tämä on. Koen elämäni jälleen merkitykselliseksi ja maailman
hitusen järkevämmäksi paikaksi kuin aikoihin. Tietenkin edelleen kyselen, miksi
minun onnellisuuteni olisi itseisarvo. Mutta minkäs sille voin, että tämä kumminkin
lopulta tekee onnelliseksi.
Kiintoisinta onkin nähdä, saanko uuden ”kulta-ajan”:
onnistuuko purteni saavuttamaan pysyvän tasapainon. Hyytyykö nousuni lupaavan
alun jälkeen? Tuleeko minusta uudelleen armottoman lakihenkinen? Vai onko niin,
että en todellisuudessa ole vielä koskaan saavuttanut todellista tasapainoa ja
nyt on sen aika? Nähtäväksi jää. Tällä erää voin vain todeta palavani halusta
nähdä, miten tässä käy, ja tämän tavoitteen saavuttaakseni tahdon oikeasti
tehdä muutoksen ja jäljellä olevan matkani kulkea elävän ja voimallisen
lunastajani ja sovittajani, ylösnousseen Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa. Hänen,
joka ei varmaankaan koskaan ollut hiljaa vaan kärsi rinnallani ja jonka saalistava
hyvyys piirittää poiskääntyviä tehden mahdottomia mahdollisiksi ja vastahakoisimpiakin nihilistejä ex-nihilisteiksi (tirsk!).