Ekskursio Oopperajuhlien jumalanpalvelukseen ja muistoja Olavinlinnasta

Heräsin kauniiseen kesäaamuun tavallistakin aikaisemmin, sillä halusin ehtiä messuun. Kesän tässä vaiheessa majailen Savonlinnassa, pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa, joka herää suurimpaan kukoistukseensa heinäkuussa. Yli sata vuotta sitten ensimmäisen kerran järjestetyt Savonlinnan Oopperajuhlat vetävät paikalle turisteja lukuisista maailman kolkista. Tänä sunnuntaina oli vuorossa perinteinen Oopperajuhlien jumalanpalvelus, jota ei järjestetty sinänsä kauniissa tuomiokirkossa mäen laella, vaan vieläkin tunnetummassa kohteessa. Kyseessä oli kaupungin ykkösattraktio, vuonna 1475 perustettu Olavinlinna.

Linnaa on kutsuttu käsittääkseni myös Uudeksi linnaksi ja Savon linnaksi, mutta yleisimmäksi on vakiintunut Norjan muinaiseen kuninkaaseen viittaava nimi. Olavi II (995-1030) on myös kanonisoitu: häntä pidetään ritareiden suojeluspyhimyksenä.

Olavinlinna sijaitsee näyttävällä paikalla omalla saarellaan keskustan itäosassa. Kolme tornia ovat ikoninen näky, jotka esiintyvät paitsi kaupungin vaakunassa myös sen viittomakielisessä viittomassa. Torneja on kuitenkin aikoinaan ollut viisi, joista Pyhän Eerikin torni purettiin lähes maan tasalle ja ruutivarastona toiminut Paksu torni ilmeisesti räjähti, ja paikalla on nykyään Paksu bastioni. Kolmen jäljellä olevan tornin nimet ovat lännestä itään Kellotorni eli Pyhän neitsyen torni, Kirkkotorni eli Pyhän Olavin torni ja Kijlintorni. Tornien pyöreä muoto antaa Olavinlinnalle omaleimaisuutta maamme linnojen joukossa, lisäksi merkittäviä linnan rakenteita ovat sakaramaiset bastionit. Mummoni on kertonut, että esi-isämme olisivat aikoinaan olleet rakentamassa tätä linnaa. Niin tai näin, on tämä linna tullut minulle elämäni aikana sangen läheiseksi.

Hyppäsin auton kyytiin ja hurautin keskustaan, joka on rakennettu jokuselle suhteellisen pienelle saarelle suurten Saimaan altaiden väliin. Kun messun alkuun oli aikaa noin vartti, en löytänyt aluksi parkkipaikkaa kahdesta luottomestastani. Lopulta parkkeerasin kaupungin pääkadulle ja kipitin välillä juoksujalkaakin askeltaen linnaan, joka ei onneksi ollut kaukana.

Mitkä muistot! Ne lapsuuden monet opastetut kierrokset tuossa seikkailujentäyteisessä paikassa, ne lukuisat huoneet ja tarinat, ne jännittävän kutkuttavat kaksi kesää, kun itse olin töissä täällä. Kun kävelin ponttonisillalle ja kun kaksi hienosti pukeutunutta miestä sanoi minulle hyvät huomenet, palautui mieleeni elävästi se aika, kun olin kävellyt tästä kaulassani Oopperajuhlien avustajan kulkulupa. Muistan vielä hyvin vuodet 2011 ja 2012 (juhlien satavuotissynttärit), jotka saivat minut rakastumaan oopperaan taidemuotona ja jotka tarjosivat eittämättä hauskimman työkokemuksen, jota olen kuunaan saanut.

Pitkin matkaani suureen telttakatoksella varustettuun katsomoon henkilökunnan jäsenet toivottivat huomenia, ja sain yhdeltä messun ohjelmankin. Katsomo oli melko täysi, mutta lavalta katsottuna vasemmalla edessä oli yllättävänkin paljon tyhjää tilaa. Ilmeisesti paikkoja ei ollut kenellekään varattu, joten istuin alas melko eteen.

Lavalla oli orkesteri ja sen takana suuri kuoro. Alttari vihreine väreineen oli minusta katsottuna orkesterin vasemmalla puolella, ja tästä vasemmalla oli saarnatuoli. Taustaseinälle oli heijastettu suurikokoinen vaikuttava risti.

Myös katsomossa oleminen oli omiaan palauttamaan mieleen muistoja työkesiltä. Monesti suuri osa työajasta oli ollut vain tässä istumista solistien harjoitellessa omia osuuksiaan. Kerran tai pari oli valoavustajana mennyt myös yötöiksi, jolloin jouduimme poistumaan linnasta veneellä, ponttonisilta näet siirrettiin yöksi sivuun. Avustajana tutuiksi olivat tulleet myös linnan takaosat monine sokkeloineen ja käytävineen, takalaituri, niin kutsuttu Suvorovin esilinna sekä Kijlintorni, jonne turisteja ei viedä. Tuolla, vasenten portaiden yläpäässä oli paikka, jossa minut maskeerattiin Taikahuilun pahiksen kätyriksi! Tuolla, oikealla, oli Paksu bastioni, jonka valtavia ovia kerta toisensa jälkeen liikutin Don Giovannin majesteettisessa finaalispektaakkelissa…

Juuri istahdettuani alkoi orkesteri soittaa tuttua Bachin Jesu bleibet meine Freudea, joka oli tällä kertaa prosessiomusiikkina. Ristin johtamana aition alta saapui kulkue, muassaan myös tämän messun saarnaaja, Turun piispa Kaarlo Kalliala. Liturgina toimi aluekappalainen Henrik Koponen, joka toimitti johdanto-osan hyvin perinteisesti. Merkillepantavaa oli, että synnintunnustusta ei kuitenkaan sanottu yhteen ääneen ja muistaakseni kiitosrukous ja päivän rukous olivat samat tai ainakin hyvin samankaltaiset. Olin iloissani, kun pääsin pitkästä aikaa osallistumaan perinteisiin Kyrie-litaniaan ja Kunniaan, joita ei sellaisinaan ole viime aikoina käymissäni messuissa ollut. Kiitosvirtenä oli virsi 726, jonka sävel oli sama kuin vanhassa kunnon Herraa hyvää kiittäkää -virressä, sen a-sävelmässä.

Olavinlinna kuvattuna rautatiesillalta, joka tarjoaa vaikuttavan näkymän

Lukukappaleet olivat Toisesta Samuelin kirjasta ja Roomalaiskirjeestä. Ensimmäisenä oli kertomus profeetta Natanista, joka saapuu nuhtelemaan syntiin langennutta kuningas Daavidia. Syntinsä tunnustettuaan Daavid saa anteeksi. Toisessa kappaleessa Paavali kirjoittaa ihmisten tuomitsevan toisiaan epäoikeudenmukaisesti usein näkemättä omia vikojaan, mutta Jumalan tuomio on oikeudenmukainen. Nämä kappaleet viestivät päivän viidennen sunnuntain helluntaista teemaa, joka oli: Armahtakaa! Kappaleiden välissä kuultiin vastausmusiikkina päivän psalmi Ps. 13:2–6, jonka kuoro ja orkesteri esittivät hienosti, mielestäni hieman modernilla vivahteella.

Päivän virren jälkeen evankeliumitekstin saapui lukemaan, kuten tapana on, saarnaaja eli tässä tapauksessa piispa. Teksti oli puhutteleva jakso Johanneksen evankeliumista, jossa kirjanoppineet ja fariseukset tuovat Jeesuksen eteen aviorikoksesta itse teossa kiinnisaadun naisen. Laki antoi tällaisesta kuolemantuomion. Jeesus kuitenkin sanoo häntä kiusaamaan tulleille ihmisille legendaariset sanat: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.” Kirjanoppineet ja fariseukset lähtevät pois yksi toisensa jälkeen ymmärrettyään itsensä syyllisiksi, ja lopulta Jeesuskaan ei tuomitse naista, vaan sanoo: ”En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee.”

Olavinlinna nähtynä Kyrönniemeltä

Toinen kuva Kyrönniemen puolelta

Piispan saarna käsitteli paitsi evankeliumitekstiä myös monia muita kulttuurisia aikaansaannoksia, joista löytyi siihen yhtäläisyyksiä. Hän luki aluksi juuri edesmenneen Annikki Tähden esittämää Balladia Olavinlinnasta, joka kertoo tunnetun tarinan linnan muuriin muuratusta neidosta. Tämä kauhea rangaistus kohtasi häntä, vaikka tarinan varsinainen konna lieneekin vihollisupseeri, johon hän oli rakastunut. Mies oli nimittäin pettänyt neidon tämän avattua linnan oven hänelle ja päästänyt viholliset sisään. Neidon kivisestä tyrmästä alkoi myöhemmin kasvaa pihlaja. Muistelen joskus kierroksella kuulleeni, että paikalla on todella kasvanut puu vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Piispa vertasi saarnassaan Raamatun kertomusta tähän tarinaan: kummassakin esiintyy nainen ja kiveen liittyvä tuomio. Siinä missä linnanneito saa syyttömänä rangaistuksen, Raamatun nainen on syyllinen, mutta ei saakaan sitä. Piispa esittikin kysymyksen, mitä syyllisyydestä pitäisi seurata, ja käsitteli laajalti myös koston tematiikkaa. Hän otti esimerkin Kullervosta, josta kertovaa oopperaa hän ilmeisesti oli aiemmin ollut katsomassa ja jonka lavasteet edelleen olivat lavalla. Kullervo ei piitannut siitä, oliko oikeassa ja oikealla puolella. Kosto oli hänen tiensä ja pahan piti maksaa.

Kristillinen usko sanoutui piispan mukaan irti koston kulttuurista. Kostamiselle on kyllä usein ymmärrettävät syyt, mutta kristillisyys hoitaa asian hyvällä eikä pahalla. Vihan, kaunan ja koston ruokkija on se, joka antaa pojalleen kiven, kun tämä pyytää leipää (Matt. 7:9). Piispa mainitsi saarnassaan myös sen, miten vieraat usein koetaan uhkaksi, mutta syyllisyyttä on usein hankalampi löytää itsestään. Balladin Olavinlinnasta mukaan neito oli vienalainen.

Saarnan ja uskontunnustuksen jälkeen oli vuorossa musiikkiosio. Sopraano Hanna Rantala esitti Kari Tikan Armolaulun Minna Raassinan pianosäestyksellä. Kuinka hauskaa, että muistan sekä solistin että säestäjän vuosien takaa. Rantala oli toinen Paminan roolin esittäjistä Taikahuilussa Oopperajuhlilla 2012, ja minulla oli yksi yhteinen kohtaus hänen kanssaan. Minä ja sukulaiseni olimme pahan Monostatoksen kätyreitä ja pääsimme sitomaan tämän päättäväisen naispäähenkilön köysiin ja kantamaan määrättyyn paikkaan ennen kuin julma isäntämme jo komensi meidät tiehemme saadakseen jäädä Yön kuningattaren tyttären kanssa kahden. Raassina puolestaan aikoinaan oli se, joka esitti urkusävellykseni Hehkun kuorojen kevätkonsertissa Kerimäen puukirkossa.

Yhteinen esirukous rytmitettiin hyvin tavanomaisesti virren Siunaa koko maailmaa säkeillä. Hautaan siunattujen maininnan jälkeen kuultiin Adagio teoksesta Barokrock.

Olavinlinna Kyrönniemen viereisen lahden rannalta nähtynä

Ehtoollisosa mentiin läpi perinteisin menoin, minunlaiselleni liturgiaintoilijalle oli totta kai nautinto saada kuulla prefaatiorukous ja ehtoollisen asetussanat laulettuna. Itse ehtoollinen toteutettiin intinktiomenetelmällä eli ”dippauksella”: ehtoollisen nauttija kastoi leivän itse viinimaljaan. Herran muistoaterian aikana kuultiin paljon musiikkia, sillä luonnollisesti ehtoollisen antaminen suurelle katsomolliselle kestäisi kauan intinktiosta huolimatta. Kuulin monia tuttuja lauluja ja virsiä, kuten Riihikirkkohymnin, virren Jeesus Kristus, elämämme ja lisävihkossa mukaan otetun Oi ihmeellistä armoa -virren, joka lienee tunnetumpi englanninkielisellä nimellään Amazing Grace. Itse olen tosin tottunut jo paljon aiemmin käännökseen, jossa lauletaan: ”Oi armo suuri ihmeinen”. Mukana oli myös virsi 589, joka oli minulle vähemmän tuttu. Hanna Rantala lauloi lisäksi Haydnin Benedictuksen, ja riemukseni ohjelmassa oli myös niin ikään lisävihkossa virreksi päässyt Maan korvessa, joka on sukulaiseni P. J. Hannikaisen säveltämä. Kerrotaan nyt täälläkin, että olen P. J:lle niinkin läheistä sukua kuin kolmannen serkun lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsi.

Päätösosassa kuultiin vielä yksi uusi virsi, kaunis Onko suurempaa ihmettä, ja Herran siunauksen jälkeen kaiken kruunasi eeppinen Sibeliuksen Andante festivo, yksi ehdottomista suosikeistani. Musiikillisesti messu oli ollut korviahivelevä, ja jotenkin olin todella hyvillä mielin siitä, että olin päässyt paikalle. Oli kulunut lähes kaksi tuntia, joten halusin jo lähteä kiiruhtamaan autoa kohti. Silti minulla oli vielä aikaa napsia muutamia kuvia linnasta, jossa en nykyään enää niin usein käy. Olen toki kiertänyt linnassa monet kierrokset, katsonut näyttelyt, istunut linnan kahvilassa ja päässyt käymään niin tornin ylimmässä pyöreäikkunaisessa kerroksessa kuin alakammiossa, jonne muinoin pääsi vain katon pienen reiän kautta. Olen päässyt parisen kertaa jopa linnan pieneen kappeliin, mutta minulla ei kaikesta huolimatta ole ollut Olavinlinnaan liittyvää hengellistä kokemusta. Nyt oli jälleen saanut siitä yhden merkittävän muiston lisää.