Ekskursio vanhoillislestadiolaisiin seuroihin

Pyhän Kolminaisuuden päivänä olin jo päässyt vierailemaan afrikkalaiseen messuun kiitos siitä minulle vinkanneen kaverini. Hän oli kertonut mahdollisuudesta osallistua myös toiseen tilaisuuteen kello kuudelta illalla. Kyseessä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut katolinen messu, vaan vanhoillislestadiolaiset seurat.

Lestadiolaisuus on yksi Suomen kirkon viidestä herätysliikkeestä rukoilevaisuuden, herännäisyyden, evankelisuuden ja viidesläisyyden ohella. Lestadiolaisuus sai alkunsa pohjoisessa 1800-luvulla, merkittävänä alkuaikojen vaikuttajanaan saarnaaja ja pappi Lars Levi Laestadius. Etenkin 1900-luvun koitettua liike koki monia merkittäviä hajaannuksia ja lestadiolaisia suuntauksia onkin tänä päivänä käsittääkseni noin kaksikymmentä. Suomen ohella keskeisiä vaikutusalueita on muun muassa Ruotsissa, Norjassa ja Pohjois-Amerikassa. Meillä tunnetuimmat suuntaukset lienevät kannattajamäärältään suurimman vanhoillislestadiolaisuuden lisäksi esikoislestadiolaisuus, rauhansanalaisuus, uusheräys ja elämänsanalaisuus.

Lestadiolaisuus on jo kauan kiinnostanut minua, ja minulla on useampia tuttuja, jotka omaavat joko esikois- tai vanhoillislestadiolaisen taustan. Taitaapa minussa itsessänikin lestadiolaisveri virrata, ainakin olen kuullut, että isoäitini isoäiti olisi jonkinlainen lestadiolainen ollut. Käytännön kokemukseni liikkeestä ja etenkin sen jumalanpalveluselämästä ovat kuitenkin jääneet niukoiksi. Tiedän, että lestadiolaisilla, kuten muillakin herätysliikkeillä, seurat ovat olleet keskeinen kokoontumisen muoto. Olen itse osallistunut viime vuonna Herättäjäjuhlilla herännäisseuroihin ja evankelisissa seuroissa olen ollut pari kertaa jopa itse puhumassa. Kokemukseni mukaan seurat ovat rakenteeltaan yksinkertainen tilaisuus, jossa keskeisinä osina ovat yhtäältä hengelliset puheet ja toisaalta virret tai laulut, joita voidaan laulaa esimerkiksi kunkin liikkeen omasta laulukirjasta.

Olen kerran osan aikaa ollut mukana Lestadiolaisten ylioppilaskodilla järjestetyissä seuroissa, mutta pitkään olen miettinyt käymistä seuroissa myös ihan opiskelijaviitekehyksen ulkopuolella. En ole kuitenkaan yksin rohjennut lähteä, sillä olen ajatellut seurojen olevan tavallisia hyvinkin julkisia jumalanpalveluksia intiimimpiä tilaisuuksia. Kun kerran nyt sain tilaisuuden lähteä seuroihin tutussa porukassa, päätin tarttua siihen.

Tilaisuus järjestettiin paikassa, jota kuulin kutsuttavan seuratuvaksi. Odotin vaistomaisesti vanhaa puutaloa, jossa olisi suuri huone narisevine lattioineen. Mutta yllätyin suuresti päästyämme perille. Oulunkylän siimeksessä oli tietämättäni sijainnut suuri tiilirakennus, joka toi mieleen eniten jonkinlaisen vapaiden suuntien tyypillisen modernimman kirkon. Aulatilat olivat suuret ja kirjamyyntiäkin oli järjestetty. Itse sali oli kooltaan paljon odottamaani suurempi, ja se oli täynnä pitkiä vihreällä kankaalla verhoiltuja kirkonpenkkejä. Myös sangen kookas parvi rakennuksessa oli, ja seinällä suuri puinen risti. Vapaista suunnista erottavana tekijänä voitaneen kuitenkin pitää enemmän luterilaisuuteen viittaavia urkuja, jotka olivat salin etuvasemmalla. Siinä kohtaa, missä luterilaisessa kirkossa olisi alttari, oli erikoislaatuinen puhujankoroke, jollaista en muista missään muualla nähneeni. Se oli puinen, kasveilla koristeltu ja selkeästi muuta salia korkeammalle nouseva rakennelma, joka etäisesti toi mieleen jonkinlaisen tuomarinistuimen oikeussalissa. Korokkeessa luki isoilla kirjaimilla: MINÄ OLEN HYVÄ PAIMEN.

Saapuessamme oli aulassa jo paljon väkeä, mutta itse salista löytyi vielä hyvin istumatilaa. Sain kuitenkin huomata, että paikka tulisi hyvin täyteen seurojen alkuun mennessä. Olen huono arvioimaan, mutta ihmisiä on täytynyt olla satoja, erään mukaan ehkä viisi- tai kuusisataa. Ymmärsin, että ennen näitä kello kuuden seuroja oli jo järjestetty yhdet seurat, ja että nämä jälkimmäiset olivat enemmän nuorten suosiossa. Huomattava määrä osanottajista koostuikin nuorisosta ja suunnilleen omanikäisestäni porukasta. Joku saattaa ajatella lestadiolaisuutta pukeutumisen suhteen konservatiivisena, mutta ilmeisesti vanhoillislestadiolaisuus on muun muassa tässä suhteessa jonkin verran avartunut näkemyksiltään. Nyt en kyennyt huomaamaan seurakansan vaatetuksessa juuri mitään leimallisesti yhdistävää tekijää: he olivat ulkonäöltään kuin keitä tahansa satunnaisia kaupunkilaisia.

Mielenkiintoista oli, että ennen seurojen varsinaista alkua eteen tultiin ilmoittamaan, että laulettaisiin joitakin lauluja. Ilmoille kajahtikin urkujen säestyksellä kolme Siionin laulujen kappaletta, joista yhden sävelmä oli tuttu Virsikirjan virrestä 600. Laitoin merkille, että salin toisella puolella järjestettiin viittomakielinen tulkkaus.

Kun tilaisuuden varsinainen alku koitti, tultiin eteen sytyttämään kynttilöitä. Alkuvirtenä toimi virsi numero 134, Pyhä, pyhä, pyhä, jonka olinkin jo aiemmin samana päivänä päässyt englanniksi laulamaan. Urkujen pauhattua kahden säkeistön ajan puhuja kapusi korokkeelle kolmannen aikana. Vaikka osasin odottaa seuroilta yksinkertaista rakennetta, minua silti yllätti, että puheosuuteen mentiin näin pian. Aluksi puhuja siunasi seurat lyhyesti ja sitten hän aloitti puheensa. Taustahäly oli etenkin alussa kova, johtuen etenkin parvella olevista ihmisistä, joiden tuolien siirtely aiheutti paljon ääntä.

Puhe käsitteli kolminaisuutta kirkkovuoden pyhäpäivän mukaisesti, lähestymistapa oli hyvin teologinen. Itselleni tietenkin oli vain suuri nautinto saada pohtia tätä oppia kauniiden vanhojen sivistyssanojen siivittämänä. Alussa luettiin Matteuksen evankeliumin lopussa oleva lähetyskäsky, jossa Jeesus käskee opetuslastensa kastaa ihmisiä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Alkuosassa käytettiin myös jonkin verran aikaa itse kolminaisuusopin perusteiden selittämiseen, missä seurailtiin hyvinkin tarkasti vanhan kirkon uskontunnustuksia ja kirkkoisien ajan teologiaa. Kolminaisuusoppi on niin monimutkainen teologinen konsepti, että sen mielekkyys usein kyseenalaistetaan. Puhuja esittikin kysymyksen, mitä merkitystä tällä opilla oikein on. Ehkä kiintoisin osa puhetta oli juuri tästä seurannut kolminaisuusopin soveltaminen käytännön uskonelämään.

Kolminaisuus onkin oikeastaan rakkaussuhde. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, Jumalan kolmen persoonan, välillä vallitsee syvä rakkaus. Yhteys on niin syvä, että persoonien on puhuttu läpäisevän toisensa, mitä puhuja kuvasi sanalla perikoreesi. Puhuja nosti ymmärtääkseni tällaisen suhteen ihanteeksi myös ihmisten välisen rakkauden kohdalla. Kun tämä rakkaus syvenee, ihmiset ikään kuin "läpäisevät" toisensa: ihminen huomaa toisessa ihmisessä ikään kuin "toisen minänsä". Ehkä mielessään joidenkin piirien usein toistama What would Jesus do? -kysymys puhuja esitti hauskasti meidän voivan elämässämme kysyä, mitä kolminaisuus tekisi. Vastaus kuuluu: rakastaisi. Kolminaisuudessa kyse ei ollutkaan vain tylsästä opista, puhuja nimitti sitä päin vastoin evankeliumiksi eli ilosanomaksi.

Puhe sisälsi ennen loppumistaan myös jonkin verran kasteen ja lähetystyön käsittelyä. Huomioni kiinnitti erityisesti eräs tässä kohtaa esitetty ajatus: jos uskova ei halua tehdä lähetystyötä, voidaan kysyä, onko usko hänelle vain perinnäinen tapa ja edustaako tällainen elävää kristillisyyttä.

Puheen lopuksi koettiin mielenkiintoinen molemminpuolinen synninpäästö, kun puhuja ensin julisti seuraväelle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja sitten pyysi kuulijoiltaan synninpäästöä, jonka nämä myös kollektiivisesti kättään kohottaen antoivat. Tilanne oli jotenkin juhlallinen, tavallaan myös liturginen. Puhujan päästäminen synneistään oli - niin kuin myöhemmin kuulin ja ymmärsin - myös jonkinlainen luottamuslause puhujalle: ilmeisesti tämä ei teoriassa saisi jatkaa tehtävässään, jos synninpäästöä ei tulisi.

Meille ilmoitettiin seuraavaksi erään miehen nukkuneen pois, minkä vuoksi häntä muisteltiin myös näissä seuroissa. Lauluna veisattiin seisten Siionin laulu 248, Kotini on taivahassa. Tämän jälkeen rukoiltiin, ja rukousasennon kannalta panin merkille ainakin vierustoverini ristivän kätensä ja laittavan ne syliinsä. Tein itse samoin, vaikka usein tapanani on rukouksessa kohottaa ristityt käteni.

Meille lausuttiin vielä Herran siunaus, jonka jälkeen meille vielä ilmoitettiin meitä palvelleen puhujan nimi. Kolehtivirsi tuli tässä vaiheessa, lahjoitukset ohjattiin Rauhanyhdistykselle.

Tilaisuuden lopussa kerrottiin vielä joitakin ilmoitusasioita ja laulettiin, mutta merkillisesti ihmiset alkoivatkin jo pikkuhiljaa purkautua ulos salista. Ilmeisesti "virallinen osuus" oli saatu päätökseen, ja mitään sinänsä oleellista ei tilaisuudessa enää ollut. En ole kovinkaan hyvin perillä siitä, miten tiukka seuroissakäymisvaatimus vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee, mutta käsittääkseni sellainen kuitenkin on olemassa vähän samaan tapaan kuin katolilaisten sunnuntaivelvollisuus.

Jäimme vielä penkkeihin jutustelemaan niin että sali ehti jo melkein tyhjentyä. Kävimme myös pikaisesti parvella kahvilla ja pullalla, jotka eräs päivän uusi tuttavuus ystävällisesti tarjosi meille. Sitten olikin jo aika rientää jälleen eteenpäin.

Näiden seurojen perusteella saamani kuva vanhoillislestadiolaisuudesta oli melko erilainen kuin ennakkoajatukseni. Olin odottanut sulkeutuneempaa, kurinalaisempaa ja jonkin verran pienempää ihmisjoukkoa sekä tulikivenkatkuisia puheita, jotka korostavat vain vanhoillislestadiolaisten pelastuvan ja viittaavat ainakin rivien välistä paljon niin kutsuttuihin syntilistoihin. Tänään olin kuitenkin nähnyt valtavan joukon ihmisiä, jotka olivat kaikissa suhteissa ulospäin hyvin "normaaleja" sekä rauhallisen ja hillityn teologisen puheen, joka oli varsin yleiskristillinen. No, puhe ei kuulemani mukaan ollut se kaikista tyypillisin VL-seurapuhe, mutta muutenkin monet lestadiolaisstereotypiat loistivat poissaolollaan näissä seuroissa.

On varmaan kuitenkin niin, että sekä ennakkokäsitykseni että näiden seurojen kautta saatu ensivaikutelma ovat kumpikin hieman virheellisiä tai eivät ainakaan kerro koko totuutta tästä liikkeestä. En luonnollisesti näin vähäisellä kokemuksella lähde millään muotoa kiistämään kokemuksia niistä monista epäkohdista ja ahdistavista piirteistä, joita lestadiolaisessa liikkeessä on nähty, mutta toisaalta en samasta syystä myöskään ole tällä hetkellä oikea ihminen ottamaan niiden luonteeseen suuremmin kantaa. Selvyyteen pääseminen lestadiolaisuudesta vaatisi kasapäin lisää perehtymistä, ja jää nähtäväksi, ryhdynkö joskus tuohon vaivannäköön. Tällä tietoa voin kuitenkin sanoa näiden seurojen olleen erittäin antoisa ja silmiä avaava kokemus!

Ekskursio katoliseen messuun afrikkalaisille

Jo neljäs perättäinen ja kaiken kaikkiaan ties kuinka mones katolinen ekskursio, mutta vieläkin löytyy uutta. Pyhän Kolminaisuuden päivänä tieni vei afrikkalaiseen messuun Pyhän Marian kirkossa. Kyseessä on erityisesti afrikkalaistaustaisia katolilaisia silmälläpitävä messu, joiden järjestäminen on hiljattain alkanut.

Ostin kahvikupposen ja tallustelin jo tutuksi käyneelle kirkolle, jonka ulkopuolella näin paljon hienoihin kirjaviin asuihin pukeutuneita ihmisiä. Pian messusta minulle vinkannut kaverini saapui ja etsimme paikat salista. Kirkko tuli osanottajista melko täyteen. Messu oli kaavaltaan ”normaali”, kielenä englanti, ja sitä saapui viettämään isä Leonard -niminen pappi.

Tilaisuuden aloitti normaalisti kellon kilinä, jonka jälkeen nousimme ylös. Musiikin soidessa ristisaatto kulki minusta katsottuna ensin oikean seinän viereistä käytävää ja sitten keskikäytävää eteen. Alttarin suitsutus ja syntien tunnustaminen sujuivat muistaakseni melko tavalliseen tapaan, mutta tunnustuksen jälkeinen Herra armahda -litania oli mielenkiintoista kuunnella, se nimittäin lausuttiin swahiliksi. Tätä seurannut latinankielinen Kunnia Jumalalle korkeuksissa -hymni oli melkoisen pitkä vuorolaulun omainen toimitus, jossa kertosäkeenä toistuivat hymnin ensimmäiset sanat. Sävelet olivat iloisia ja mukaansatempaavia, ja opin itsekin kertosäkeen nopeasti. Ihmiset yltyivät jopa taputtamaan tahdissa, mutta koska hymni oli niin pitkä, loppua kohden taputukset hiipuivat.

Vasta niin kutsutussa messun sanaosassa istuimme alas penkkeihin. Ensimmäisen lukukappaleen Toisesta Mooseksen kirjasta meni lukemaan eräs nainen, ja hän johti tämän jälkeen myös lyhyen vuorolaulun. Sitten hän vaihtoi paikkaa toisen naisen kanssa, joka tuli lukemaan toisen lukukappaleen Toisesta kirjeestä korinttilaisille. Evankeliumitekstiä luettaessa tilanne oli odotetusti juhlallisempi suuremman porukan ollessa läsnä pulpetin luona lukijan lisäksi. Evankeliumiin liittynyt Halleluja-laulu oli minulle tuttu jostain (tässä versiossa laulettiin hauskasti sanaa pätkien ”Halle, halle, halle, halleluja”).

Isä Leonardin saarna oli todella mielenkiintoinen ja yllättäväkin kokemus, mutta toisaalta ehkä myös hyvin tilanteeseen sopiva. Hän esitti saarnansa alussa kysymyksen, mikä on kolminaisuus, ja alkoi aika pian laulaa kolminaisuudesta kertovaa laulua, johon sali yhtyi. Tunnelma oli erittäin hyväntuulinen ja rytmikäs. Se toi kiistämättä mieleeni stereotyyppisen afroamerikkalaisen kokouksen. Pappi käytti myös ”I can’t hear you” -tyyliä saadakseen kirkkokansan vastaamaan kuuluvammin johonkin kysymykseensä. Kylläpä messussa taisi kerran oikein suurella äänellä kuulua myös AMEN! -huuto.

Laulun jälkeen pappi vitsaili, että kuulemma laulaminen saarnaosion kohdalla tarkoittaa, että pappi ei ole valmistautunut saarnaan. Isä Leonard kuitenkin piti kohtuullisen pituisen puheen, jossa hän puhui kolminaisuudesta melko ei-teologiseen sävyyn. Tuo kenties kaikkein tärkein kristillinen oppi on kieltämättä sangen vaikea hahmottaa eikä sen avaaminen saarnassa ole varmastikaan helppoa. Tämänkertaisen saarnan tyyli ja sanavalinnat olivat hyvin ihmisläheisiä ja ymmärrettäviä, mutta tiukan kirjaimellisesti kuunteleva teologi pystyisi löytämään puheesta parikin harhaoppia. On kuitenkin hyvä muistaa, että sanojen ja termien merkitykset eri konteksteissa eivät välttämättä ole laisinkaan yksioikoinen juttu.

Saarna sisälsi myös paljon dialogisuutta kirkkokansan kanssa. Pappi lupaili hauskaan tapaansa vastanneiden voittavan viiden tähden kahvia. Kaiken kaikkiaan sain isä Leonardissa kuvan hyväntuulisesta ja eloisasta miehestä.

Messun ehtoollisosa sujui nähdäkseni hyvin perinteiseen tapaan. Lopussa kerrottiin lukuisia ilmoitusasioita, ja niiden jälkeen alkanut loppulaulukin jouduttiin keskeyttämään, kun ilmoituksia olikin vielä lisää. Tilaisuuden lopulla myös rohkaistiin ihmisiä olemaan Kristuksen lähettiläitä ja korostettiin, että afrikkalaisuus ei ole vain värin, vaan myös sydämen ja ylistystavan asia.

Koin viihtyneeni tässä tilaisuudessa, jonka tunnelma oli jotenkin vapautunut ja kaavasta huolimatta maanläheinen. Messu toi mieleen nostalgisia muistoja ajoilta, jolloin itse enemmän kävin vapaakristillisissä tilaisuuksissa. Tämä tilaisuus oli oiva innoittaja myös protestanttiseen afrikkalaiseen tilaisuuteen hakeutumiselle – sellaisissa gospelkuorojen ja amen-huutojen siivittämissä kokouksissa en ole vielä käynytkään.

Niin, afrikkalaisen messun loppulauluna toimi tuttuakin tutumpi Holy, holy, holy, joka on myös luterilaisessa virsikirjassa suomeksi virtenä 134. Tämä ei ollut ainoa kerta Pyhän Kolminaisuuden päivänä, kun kyseisen sävelmän kuulin. Kävin nimittäin toisellakin ekskursiolla, joka katkaisee katolisten vierailujen sarjan, ja onkin jotain tällä blogilla ennennäkemätöntä. Ensi postausta odotellessa!

Kokemuksia teologian opiskelusta 16: Pahin ohi

Kolmannen vuoden neljäs periodi.

Jo kolme lukuvuotta elämästäni on kulunut teologian opiskelijana. Se on ideaali kandidaatiksi valmistumiseen kuluva aika, mutta aivan vielä minulla eivät ole kasassa kaikki tarvittavat suoritukset. En silti enää ole kaukana tuosta tavoitteesta, ja huokaisten helpotuksesta voinen sanoa, että työläin osuus tutkinnosta on tällä erää jo takana päin.

Viimeinen periodi piti sisällään koko vuoden kestäneen latinan lisäksi heprean jatkokurssin sekä kandidaatintutkielmani saattamisen loppuun. Kerron tässä kirjoituksessa näistä opinnoista, mutta poiketen kahdesta edellisestä vuodesta en aio heti perään kirjoittaa postausta koko kolmannesta vuodesta. Tämän kokoavan postauksen pyrin tekemään sitten, kun olen saanut – toivottavasti kesän aikana – tehtyä pari vielä puuttuvaa suoritusta ja kirjoitettua niistä. Samalla todennäköisesti analysoin kolmannen vuoden lisäksi myös koko tähänastista aikaa teologisessa.

Eksegetiikka: Kandidaatintutkielma ja kypsyysnäyte

Kanditutkielmani kanssa elin läpi hiostavat loppuajat. Edellisen palautteen saamisen jälkeen kului varmaan viikkokausia niin, että en juuri pystynyt viemään työtä eteenpäin. Tämä liittyy koko kolmatta vuotta leimanneeseen työskentelyvaikeuteen: jos minulla oli varaa lykätä työtä vielä seuraavaan päivään, sen yleensä tein. Siten myös kandini lykkääntyi lykkääntymistään, kunnes aikaa oli jäljellä enää juuri ja juuri tarpeeksi. Saan olla kiitollinen siitä, että osasin arvioida vielä tarvittaviin muokkauksiin kuluvan ajan kohtuullisen hyvin. Sinänsä mitään mahdottomia muutoksia ei tutkielma enää vaatinut, mutta työtä riitti kuitenkin useammaksi tunniksi.

Palautuksen deadline oli aamupäivällä perjantaina 5. toukokuuta. Huhtikuun lopulla kävin entisillä kotikonnuillani ja tuumasin, että hyvinhän minä voin vielä vapunkin ajan pitää vapaata. Siten minulle jäi viimeisille täydennyksille aikaa kolmisen päivää. Noina päivinä kiireen pelko jo potki minua takamukselle sen verran, että odotetusti jaksoinkin taas paremmin työskennellä. Lähinnä lihotin tutkielmaani niin, että lisäilin kirjallisuusviitteitä eri kirjoista ja siten hiukan kasvatin yksityiskohtien määrää tutkielman rakenteen pysyessä kohtuullisen samana. Johtopäätöksiä oli tarpeen tarkentaa vain vähäisessä määrin, tärkeintä oli saada lisää kirjallisuutta, jotta tutkielma ei olisi liikaa vain parin tutkijan näkemysten varassa.

Mutta kyllä tutkielman valmistuminen revittiin selkänahastani. Kirjoitin viimeisellä viikolla eräänä yönä viinilasillisen innoittaessa, ja tämän jälkeen siirryin energiajuomaan. Viimeisenä päivänä ennen deadlinea minulle nousi korkea kuume, ja jouduinkin menemään loppumetrit särkylääkkeiden voimalla. Napsin jokusen tunnin välein pillereitä, jotka hetkeksi vähensivät kuumettani niin, että pystyin jatkamaan. Palellus oli jäätävää. Mutta jokin kunniantunto minussa on, joka ei sallinut minun jättää kandia roikkumaan. Niin sitten lopulta sain tämän pitkällisen projektin valmiiksi, ja palautin sen jo torstain 4.5. puolella noin klo 22:31. Palautus tehtiin E-thesis-palveluun, jonne työn ohella sai kirjoittaa muun muassa sitä kuvaavia avainsanoja.

Iso kivi vierähti sydämeltäni sen ollessa lopultakin tehty. Jälkikoitoksena minulla oli kuitenkin seuraavan viikon perjantaina vielä niin kutsuttu kypsyysnäyte: normaalissa tenttitilaisuudessa minun tuli kirjoittaa noin yhden konseptin verran tutkielmaani liittyvästä aiheesta. Käytännössä sain kolme kysymystä, joista sain valita yhden, joihin vastaisin. Kaksi kysymystä liittyi jollain tapaa kandini teemaan, kolmannessa sai esitellä tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä. Helpoiten koin pääseväni juuri tässä kolmannessa vaihtoehdossa. En ole täysin varma, mikä kypsyysnäytteen tarkoitus nykypäivänä on, mutta veikkaan sen testaavan, olenko itse kirjoittanut kandini, ja miten hyvin pystyn tuottamaan asiatyylistä suomenkieltä.

Minua jäi hiukan kuumottamaan, olinko ilmaissut oikein, mihin kysymykseen vastasin, mutta muuten koin suoriutuneeni kypsäristä hyvin. Aikaa kului noin viikko, ja ollessani jo lähtenyt kesäloman viettoon huomasin saaneeni sähköpostia. Tutkielmani oli mennyt läpi, ja arvosanaksi olin saanut numeron 4. Olin hyvin huojentunut. Siihen nähden, miten jaksoin tutkielmaan väsyneenä panostaa, olin tästä arvosanasta erittäin mielissäni.

Kaiken kaikkiaan kanditutkielma oli samaan aikaan hauska ja stressaava projekti. Olen lopputulokseen tyytyväinen, ja koska monet kavereistani ovat olleet kiinnostuneita lukemaan kandini, on se jo päässyt lyhyessä ajassa kiitämään bittiavaruuden syövereissä.

Eksegetiikka: Hepreankielinen Vanha testamentti

Tälle kurssille minun ei pitänyt alun perin päätyä. Koska kolmannelle periodille suunnittelemani ekumeniikan kurssi oli peruuntunut, tarvitsin kuitenkin jostain mahdollisimman helposti viisi opintopistettä. Kreikan jatkokurssit olivat olleet ehkä helpoimpia ikinä, joten kallistuin kohti heprean vastaavaa kurssia. Hiukan minua hirvitti, koska en ollut pitänyt tämän kielen taitoani juurikaan yllä sitten kesän 2015, ja muutenkaan en koe koskaan tulleeni hepreassa niin hyväksi kuin kreikassa. En kuitenkaan keksinyt muuta, joten ilmoittauduin mukaan.

Kurssi oli oikeastaan aika kiva. Sisältö ei ollut läheskään niin kielipainotteinen kuin kreikan jatkokurssit, vaan tällä kertaa mukana oli myös aimo annos teologiaa. Käsiteltävinä teksteinä oli joukko psalmeja: lyhyitä ja pitkiä, eri aiheisia ja tyylisiä. Kurssi suoritettiin siten, että jakaannuimme ryhmiin tai yksittäisiin henkilöihin, ja jokainen taho sai vastuulleen pitää teologisen ja kielellisen alustuksen tietystä psalmista. Opettaja piti ensimmäisen alustuksen itse, ja sitten pallo siirtyikin seuraavien kertojen osalta opiskelijoille. Materiaalina alustuksissa käytettiin kommentaareja, jotka laitettiin kurssin Moodle-sivulle. Joka kerralla ehdittiin alustaa pääasiassa kaksi psalmia, alustusten jälkeen seurasi yhteistä keskustelua. Tentissä tuli osata kääntää ja määritellä sanoja kieliopillisesti, mutta myös selostaa psalmien rakennetta ja teologisia teemoja kommentaarien, keskustelujen ja omien pohdintojen perusteella. Oma ryhmäni sai alustettavaksi psalmin 145.

Oli kiintoisaa päästä paremmin sisälle erilaisten psalmien teologiaan, ja sain kuulla monia kiehtovia tulkintoja ja nippelitietoja. Heprean kielen taitoni ei paljoakaan kohentunut, mutta suuri oli iloni, kun viimein löysin internetistä sivuston, jossa oli edes auttavasti annettu valmiiksi Vanhan testamentin sanojen määritelmät. Kreikan suhteen olin jo kauan tiennyt, mistä määritelmät pääsee tarvittaessa ”lunttaamaan”, hepreassa olin taas aina ollut vain oman puutteellisen kielitaitoni varassa. Tämän apuvälineen avulla kyennen jollakin tapaa nyt kääntämään myös Vanhaa testamenttia.

Tentti jännitti minua suuresti, ja se vieläpä osui kandin deadlineviikolle. Sain kuitenkin jälleen kerran yllättyä iloisesti, kun huomasin saaneeni nelosen! Tov meod!

Latina

Latinan osalta asiat olivat valtavan eri lailla. Ehkä voisin jopa sanoa, että tämän kielen opiskelu ja oppiminen on vaatinut minulta kaikista vieraista kielistä vähiten työtä. Toki latinan kurssia, jossa pyritään oppimaan lähinnä vain kielen ymmärtämistä, ei sellaisenaan voi verrata nykykielten opiskeluun, jossa kommunikaatiolla on keskeinen sija. Lisäksi siihen, että koin latinan niin helpoksi, vaikutti luultavasti useamman muun kielen osaaminen entuudestaan: etenkin kreikan taidon pohjalle oli tolkuttoman helppo rakentaa.

Neljännessä periodissa asiat jatkuivat entiseen malliin: kävin osallistumassa tunneille, rentouduin ja otin ilon irti. Hiukan toki mielessäni alkoi olla epäilyksiä siitä, kävinkö kurssia läpi liian vähillä panostuksilla. En toki voi sanoa osaavani latinaa mitenkään erinomaisesti tai edes muistavani verbitaivutuksia ulkoa, mutta koin taitoni kuitenkin kyllin hyviksi, jotta kykenin olemaan ottamatta stressiä. Sitä tuli muista suorituksista jo ihan kylliksi.

Aloitin tenttiin kertaamisen muistaakseni viimeisenä iltana, mutta huomasin, että opetusdiat sisältävä Moodle ilmeisesti oli alhaalla juuri silloin. Niin sitten olin erään kaverini omistaman laminaattilapun varassa: siihen oli koottu keskeisimmät kielen kielioppiasiat hyvin kompaktissa muodossa. Kaiken kaikkiaan kertasin varmaan noin tunnin. Tenttiin marssin hyvillä mielin, kuten edelliselläkin kerralla. Jännitystä minulla ei juurikaan ollut, ja vaikka tentti tarjosikin hieman haastetta, koin kuitenkin suoriutuneeni hyvin. Arvosanaksi sain kurssista numeron viisi, mitä osasin odottaakin.

On ihmeellistä, miten eri tavalla ihmiset kokevat eri kielet. Joidenkin mielestä heprea on se helppo ja kreikka ja latina haasteellisia, minulle taas on juuri toisin päin. Olen oikeasti ihmeissäni, miten olen hepreassakin saanut niin hyviä numeroita. Mutta ei varmaankaan kannata liikaa luottaa tentti- ja kurssiarvosanoihin – ne eivät sinällään kerro koko totuutta kielen osaamisesta. Minunkin näennäinen menestykseni latinassa varmaankin kumoutuisi, jos taitojani koeteltaisiin toden teolla keskellä arkea ja työtä. Tällä erää olen kuitenkin iloinen, että minulla on klassisten kielten peruskursseista kolmen vitosen sarja.


Palailemisiin teologian opintojen merkeissä sitten toivottavasti myöhemmin kesällä!