Reformaatio 500 v – Millä fiiliksillä uuteen vuoteen?

Lutherin patsas Helsingin tuomiokirkossa, suurennettu kipsikopio Ernst Rietschelin 1868 tekemästä Wormsin Luther-monumentista.

Viime lokakuussa koitti muodollinen aloitus merkittävän vuoden viettämiselle kristikunnassa. Viisisataa vuotta reformaation alkamisesta ovat täyttymässä. Tämän tiimoilta vuonna 2017 vietetään – niin, miten sitä nyt tulisi sitten nimittää? Uskonpuhdistuksen juhlavuosi? Reformaation merkkivuosi? Reformaation juhlavuosi? Eri piirit suosivat usein eri nimityksiä, esimerkiksi tunnustukselliset protestantit saattavat hyvin käyttää ensimmäistä halutessaan juhlistaa totuudesta loitontuneen uskon puhdistamista. Toinen nimitys on monella tapaa korrektimpi, sovittelevampi ja ekumeenisempi, ja taitaa olla myös kansankirkon yleisesti suosima. Kolmas sopii käyttäjälle, joka tahtoo välttää latautuneen viittauksen uskon puhdistamiseen mutta säilyttää juhlatunnelman.

Oli vuoden nimestä sitten mitä mieltä tahansa, se on joka tapauksessa merkittävä laajalle osalle kristikuntaa – niin katolisessa kirkossa kuin protestanttisissa yhteisöissä. Vuoden aikana järjestetään valtava määrä tapahtumia ja tilaisuuksia, kirjoitetaan lukuisia kirjoituksia, palataan puoli vuosituhatta sitten puhuttaneisiin teemoihin ja pohditaan, mitä ne merkitsevät tänä päivänä. Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea jännittävää vuosi vielä tuo tullessaan! Olen jo itsekin ollut tämän vuoden hengessä järjestämässä Luther-illoiksi kutsuttuja teologisia keskusteluiltoja. Mielessäni kuitenkin pyörii kysymys, joka suurissa määrin kiteyttää omaa tämänhetkistä hengellistä tietäni: mikä on suhteeni reformaatioon?

Suhtautumistapoja reformaatioksi nimitettyyn tapahtumaan on monenlaisia, mistä erilaiset nimetkin kertovat. Oliko kyseessä apostoliseen uskoon palaaminen vai alku pyhän kirkon repeytymiselle kappaleiksi? Onko vuosi 2017 sitä varten, että reformaation perintöä korostetaan ja protestantit ottavat jälleen etäisyyttä katoliseen kirkkoon? Vai onko se jopa anteeksipyytämisen vuosi, jonka aikana yritetään luoda ja pitää yllä yhteyttä?

Mikä minä oikeastaan olen?

Oma hengellinen taustani, sikäli kuin sellaisesta voidaan puhua, on protestantismissa. Hengellisen elämäni alettua monien ateisti- ja agnostikkovuosien jälkeen omaksuin selkeän vapaakristillisen ajatusmaailman. En kuitenkaan lopullisesti juurtunut mihinkään tiettyyn yhteisöön tai kirkkokuntaan, vaan tieni kulki melko pian tunnustuskunnattomaan vapaakristillisyyteen. Samoihin aikoihin aloin avautua ja minusta tuli läheinen paitsi helluntailaisten myös luterilaisten kanssa.

Aloittaessani teologian opiskelun kaksi ja puoli vuotta sitten olin edelleen melko vapaakristillinen, mutta pian erkaannuin loitommas vapaista suunnista ja aloin pyöriä yhä enemmän luterilaisissa herätysliikepiireissä, näistä merkittävimpänä varmaan viidesläisyys monine muotoineen. Tutustuin myös moniin katolisen kirkon jäseniin ja kiinnostuin katolilaisuudesta enemmän. Samoihin aikoihin kun avauduin kirkkokunnallisesti, minusta tuli etsijä yhä useammissa hengellisissä kysymyksissä. Aloin epäröidä aiemman varmuuteni ja aiempien argumenttieni aukottomuutta, ja niin alkoi elämässäni tutkimisen aika, jolloin yritän tarkemmin etsiä tosiasioita mielipiteideni perustukseksi. Koska en ole monessakaan kysymyksessä vielä löytänyt kantaani, en luonnollisesti ole osannut lukea itseäni mihinkään kirkkokuntaan kuuluvaksi. Mietin aikoinaan jopa sitä, voiko minua enää protestantiksikaan sanoa – vaikka toki en katolilainenkaan ole.

Koska en ole ollut kovinkaan varma kirkollisesta identiteetistäni (enkä tiedä, olisiko minulla  pakko sellaista ollakaan), on minun luonnollisesti ollut vaikea avoimesti juhlia ja riemuita reformaation 500-vuotisesta taipaleesta. Minulta puuttuu varmuus siitä, oliko reformaatio oikeastaan hyvä asia. Katoliselta puolelta kuulen moniakin ääniä, mutta eräät niistä ainakin korostavat sitä, miten reformaatio pirstoi kirkon ja olikin oikeastaan harmillinen askel poispäin apostolien perinnöstä. Toisaalta minulta puuttuu varmuus myös siitä, että reformaatio olisi ollut huono asia. Katolilaistenkin olen kuullut myöntävän, että kirkossa oli ennen reformaatiota tosiaan jotain pielessä, ja Lutherilla oli kuin olikin pointtinsa. Ongelmani on se, että minulla ei ole toistaiseksi kapasiteettia tai tietoa arvioida sitä, kuka on oikeassa. Olen tilanteessa, jota olen kutsunut "kirkkokuntien ristituuleksi": altistun jatkuvasti vaikutteille eri tunnustuskuntien ja yhteisöjen taholta (ja olen niiden ajattelusta tavattoman kiinnostunut!) mutta en tiedä, mitä mieltä minun itseni tulisi olla. Minulta vain toistaiseksi puuttuu varmuus enkä osaa "valita puoltani".

Mitä vielä on kertomatta?

Edellinen olisi vielä jokin aika sitten ollut melkoisen hyvä kuvaus elämäntilanteestani. Se pitää sinänsä paikkansa, mutta viimeisin luku jää ikään kuin kirjoittamatta. Koen nimittäin löytäneeni paikkaani edes hieman kirkkaammin suuresta epävarmuudesta huolimatta. Olen ruvennut miettimään, pitäisikö minun ylipäätään odottaa täydellisen varmuuden ilmestymistä ennen kuin voin tehdä mitään liikkeitä. Pitäisikö minun etsiä kristillistä porukkaa, jonka kanssa olen kaikesta samaa mieltä? Yhä enemmän vastaus näyttää olevan kielteinen.

Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, minkä kirkkokunnan tai liikkeen kanssa minulla oli eniten yhteistä tai minkä kanssa olin vähiten eri mieltä. Aluksi en kyennyt vastaamaan laisinkaan, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, löysin kyllä jotain.

Niin siis olen lopulta ylittänyt rajan, jonka jälkeen päätin tänä reformaation merkkivuonna ryhtyä muodollisestikin luterilaiseksi. Syitä tähän päätökseen on monia ja se ei toden totta ollut hetken mielijohde. En kuitenkaan tässä blogikirjoituksessa aio avata syitä enempää, yksityisesti olen niistä kyllä monille kertonut ja aion vastedeskin kertoa, jos niitä kysytään.

Lienee kuitenkin syytä tähdentää monia seikkoja. En sano, että ajatusmaailmani on täysin yhtenevä sen kanssa, joka yleensä mielletään luterilaisuudeksi. Kehitykseni on kuitenkin siihen suuntaan hitaasti mennyt. En sano, että olisin luterilainen loppuikääni. Olen avoin ja haluan olla valmis muuttamaan mielipiteitäni, jos ne osoitetaan vääriksi. En sano, että lakkaisin olemasta yhteiskristillinen. Jos näin tekisin, kokisin sen jo liian suuresti sotivan sitä vastaan, mitä tällä hetkellä ajattelen.

En siis edelleenkään aio preferoida itsestäni puhuttaessa ilmaisua "luterilainen" vaan mieluummin miellän itseni ensisijaisesti kristityksi. Henkilökohtainen ajatusmaailmani ja korostukseni ovat tällä hetkellä monessa kohtaa samanlaisia kuin viidesläisessä ja evankelisessa liikkeessä, mutta en halua antaa tämän haitata suhteitani vaikkapa katoliseen tai vapaakristilliseen suuntaan. Arvostan edelleen monia asioita mainituissa piireissä, joitain jopa enemmän kuin luterilaisuudessa. Koen itselleni luontevaksi "luterilaisesta tukikohdastani" huolimatta olla yhteydessä useisiin yhteisöihin, tietynlainen sillanrakentajan rooli on minulle ominainen. Jos Jumala haluaa minua tällaiseen käyttää, haluan olla siinä kohtaa käytettävissä. Kaikessa kuitenkin haluan mennä totuuden viitoittamaa tietä ja luopua siitä, mikä ei totuudesta ole. Jumala minua auttakoon tässä pyrkimyksessäni.

Niiden uskonkohtien korostaminen, jotka kristikuntaa laajasti yhdistävät, sopii johdonmukaisesti etsijän identiteettiini. Olen lähimpänä luterilaisuutta, mutta koska sekään ei varsinaisesti dominoi ajatusmaailmaani, on ollut luontevaa käydä sellaisissa yhteisöissä, jotka pyrkivät painottamaan enemmän laajalti tunnustettuja, keskeisiksi miellettyjä yhdistäviä uskonkohtia. Tunnustuksena voidaan sanoa, että olen oivaltanut esimerkiksi Kansan Raamattuseuran tässä mielessä erityisesti palvelevan minua nykyisessä elämäntilanteessani. Puutteitakin mainitussa lähestymistavassa toki on, ja rakastan suuresti myös hyvin tunnustuksellisissa tilaisuuksissa käymistä: niissä taas on omat vahvuutensa. Koska tunnustuksellinen identiteettini ei ole vielä tarkemmin hahmottunut, koen ensimmäisen lähestymistavan himpun verran toimivammaksi omalla kohdallani. Aika näyttää, onko aina näin.

Uusi vuosi, vanha totuus

Lähden reformaation merkkivuoteen iloisena ja rauha sydämessäni. Jossain määrin tiedän jo nyt tämän vuoden olevan tietynlainen merkkipaalu elämässäni, jotkin sen tuomista muutoksista saattavat olla minulta vielä pimennossa. Luotan Jumalaan, että Hän kirkastaa minulle ajallaan niitä kysymyksiä, joiden suhteen vielä emmin. Haluan myös itse olla aktiivinen ja tutkia asioita omakohtaisesti, mutta on tärkeää rukoilla Jumalan ohjaavan minua oikeaan suuntaan.

Olen kiitollinen, että tänä vuonna saan riemuita siitä opetuksesta, jota reformaatiossakin jatkuvasti korostettiin: että Kristus on kuollut minun puolestani sovittaen syntini ja saan turvata Jumalaan kaiken hyvän alkajana elämässäni, Häneen, joka itse rakkautena rakastaa minua suunnattomasti itsensä antavalla rakkaudellaan ja jonka armo kestää iankaikkisesti.

Siunattua uutta vuotta!

Ja onnea Suomelle!