Tiistai-iltana kävelin muuan kalliolaiseen rakennukseen, jota kutsutaan Pyhän Sydämen kappeliksi. Tämä vahvasti sleyläinen paikka sijaitsee hyvin lähellä Kallion kirkkoa, luoden sitä kohtaan enemmänkin aatteellisen kuin arkkitehtonisen kontrastin.
Tällä kertaa menin kappeliin – voisin sanoa – jo kokeneena kävijänä. Siellä järjestetään säännöllisesti usean eri järjestön (joukossa mm. evankelisia ja viidesläisiä) iltamessuja, jotka keräävät paikalle paljon nuoria, ja minäkin olin jo jokusen kerran näissä messuissa käynyt. Niinpä astelin tottuneesti sisälle ja vein takkini naulaan. Loin kenties silmäyksen eteisen kirjahyllyyn, jossa on kaupan hengellisiä kirjoja, mutta jo hetken päästä löysin itseni istumasta salista.
Tuota tilaa minä kehun kauniiksi. Katossa on kyyhkysiä, ikkunoissa häkellyttäviä lasimaalauksia ja muutenkin paikka on hyvin koristeellinen. Kynttilät paloivat penkkirivien päissä, muistan aiemmin hieman pelänneeni, että hiukseni syttyisivät vahingossa palamaan niistä, jos istuisin liian lähellä. Valitsinkin paikakseni hieman keskeisemmän sijainnin penkillä.
Sali täyttyi pikkuhiljaa ihmisistä. Ilmoille kajahteli laulu, jossa laulettiin: "Hosanna in the highest". Musiikki jatkoi soimistaan jonkin aikaa, ja näin pastorin ja albapukuisten nuorten miesten kävelevän salin etuosaan. Koskaan en muista näissä messuissa kuulleeni urkujen soittoa, vaikka tämäkin soitin tilassa on. Noh, eipä kaiketi kovin monen nuoren yleisesti oleteta pitävän urkumusiikista. Minä tunnustan friikkiyteni tässä kohtaa avoimesti!
Kuului kellon soittoa, ilmeisesti tilaisuuden varsinaisen alkamisen merkiksi. Kaksi naishenkilöä meni eteen puhumaan lyhyesti tervetulotoivotuksen ja muita asioita. Näkemäni pastorihenkilö, Ville Auvinen, olisi liturgina ja Antero Toikka hoitaisi saarnan. Villen olen oppinut tuntemaan henkilökohtaisemminkin, hänellä on paljon syvällistä teologista tietämystä, mutta hän osaa kuitenkin puhua erittäin hyvin myös hengellisesti. Täysi selviöhän se ei ole: eräs oma kauhukuvani on varttua tieteilijäksi ja teologiksi, joka kyllä kykenee sivistyssanoja viljellen selvittämään vaikka minkälaisten oppien ja käsitysten tarinan, mutta jonka puhe ei tavoita kuulijoitaan millään hengellisesti merkittävällä tavalla. Ei pelkkää järkeä, vaan ehdottomasti myös Henkeä!
Alkulauluna oli "Syvä joki", ja sen aikana liturgi oli alttarin takana. Hän sanoi pian: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" ja puhui lyhyen puheen, jota kaiketi kutsutaan rippisaarnaksi tai joksikin vastaavaksi. Olen ymmärtänyt, että tämän puheen tarkoituksena on johdatella synnintunnustukseen. Ville puhui Qumranin essealaisista, Lutherista (jota hän kutsui uskonpuhdistajaksi nykyään ehkä yleistyneen termin 'reformaattori' sijaan) ja näiden näkemyksistä ihmisiä vaivaavista synneistä. Hän mainitsi haureuden ja ahneuden ja sen, että nämä ovat ongelmia yhä tänä päivänä.
Synnintunnustuksena oli minullekin jo vähitellen tutuksi käynyt "Oi sinä kaikkein armollisin...". Ville julisti synnit anteeksi ja kun hän taas mainitsi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen, tehtiin ristinmerkki. Sitten noustiin laulamaan.
Näissä messuissa on ollut yleensä mukana mielenkiintoinen "rukouksen aika", niin tälläkin kertaa. Tämän noin kymmenen minuutin jakson aikana voi valita monesta vaihtoehdosta: voi rukoilla hiljaa paikallaan tai vieruskaverin kanssa, antaa esirukousaiheen, voi rukoilla screenille tulevan psalmitekstin sanoin, mennä esirukouspalveluun, polvistua alttarille tai istua palvelijoitten viereen. Halutessaan voi myös ripittäytyä.
Minä valitsin tällä kertaa psalmitekstien (Ps. 19, 27, 12 ja 13) mukaan rukoilemisen. Korviini kantautuivat tämän hartaan hetken aikana myös jousisoittimen sävelet. Mikäli oikein muistan, oli rukouksen ajan jälkeen yhteinen rukous, jossa rukoiltiin maan ja vainottujen puolesta. Seurasi laulu "Herra on minun paimeneni".
Evankeliumitekstinä luettiin kohta Evankeliumin Markuksen mukaan ensimmäisestä luvusta. Lukemisen jälkeen sanottiin: "Tämä on pyhä evankeliumi", johon ihmiset vastasivat: "Ylistys sinulle, Kristus." Itse en tavanomaiseen tapaani ehtinyt mukaan, koska minulle tuottaa vaikeuksia nopeasti muistaa, milloin sanotaan "Jumalalle kiitos", milloin taas nyt mainittu (oikea vastaus lienee, että Vanhan testamentin lukukappaleen ja päivän epistolan jälkeen vastataan "Jumalalle kiitos", kun edestä ensin kajahtelee "Tämä on Jumalan sanaa", ja ainoastaan evankeliumitekstin kohdalla menettely on erilainen).
Kuten arvata saattaa, nyt oli vuorossa saarna. Siinä paneuduttiin mielenkiintoisesti evankeliumitekstin tapahtumiin Jaakobin näkökulmasta. Keskeiseksi pointiksi itselleni nousi kehityskulku Jeesuksen "fiilistelystä" Hänen syvempää tuntemistaan kohti. Saarna innosti lähestymään Jeesusta ja rukoilemaan Häntä, ja oli muutenkin Jeesus-keskeinen Jaakob-näkökulmasta huolimatta.
Usko tunnustettiin apostolisen uskontunnustuksen sanoin seisten. Kolehdin (joka meni SLEYn nuorisotyölle) keräämisessä oli se erikoisuus, että sen sai itse viedä eteen. Lahjalle pyydettiin Jumalalta siunausta, ja sitten alettiin jo lähestyä ehtoollista. Perinteiset vuorosanat "Herra olkoon teidän kanssanne" ja "Niin myös sinun henkesi kanssa" lausuttiin, samoin kehoitukset ylentää sydämet ja kiittää Herraa, Jumalaamme. Tätä seurasi rukousten ja laulujen jakso, ja välissä sanottiin myös tutut ehtoollisen "asetussanat". Pastori kohotti leivän käsissään, samoin kaksi maljaa.
Isä meidän -rukousta rukoiltiin, kuten tapana on, hyvin lähellä ehtoollisen viettämistä. Ennen sitä oli laulettu laulut "Pyhä" ja "Me julistamme hänen kuolemaansa", mutta "Jumalan Karitsa" laulettiin vasta sen jälkeen. Itse asiassa ennen "Jumalan Karitsaa" noudatettiin vielä erästä hauskaa tapaa, nimittäin "Kristuksen rauhan" toivottamista. Tässä tilaisuudessa se tapahtui lähimpiä ihmisiä kättelemällä.
Kutsu ehtoolliselle kuului. Järjestely oli viinin suhteen se, että vasemmalle puolelle saivat kerääntyä ne, jotka halusivat käyttää erillispikareita, oikealle taas ne, jotka halusivat juoda yhteismaljasta. Ehtoollisen aikana soi musiikki. Itse pysyin tällä kertaa penkissä, tosin joskus olen kylläkin mennyt eteen polvistumaan siunattavaksi vastaanottamatta ehtoollisaineita. Jos haluaa siunauksen, se kannattaa suoraan sanoa aineiden jakajalle, vaikka joitakin sanattomiakin tapoja asian ilmaisemiseen lienee.
Ehtoollisen jälkeen ei – kuten ei yleensäkään – ollut enää paljoa varsinaista "ohjelmaa". Sanottiin loppusanoja ja kiitosrukous, lautanen ja malja kohotettiin. Edestä julistettiin Herran siunaus kohotetuin käsin ja jälleen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen mainitsemisen kohdalla tehtiin ristinmerkki.
Olin istunut tilaisuuden aikana aika lailla yksikseni, mutta sen jälkeen yhytin tuttaviani. Messun jälkeen on tapana nauttia jotain pientä viereisessä pylvässalissa, ja kävin itsekin siellä hetkisen istuksimassa ja turisemassa parin kaverini kanssa. Itse pidän tätä leikillisesti "seurustelun sakramentiksi" nimitettyä toimintaa hyvinkin tärkeänä, sillä itse messussa yleensä on melko vähän tilaa keskinäiselle vuorovaikutukselle.
Pyhän Sydämen kappeli ei ole minulle aivan jokaviikkoinen kohde, vaikka jonkin verran evankelisissa piireissä olenkin pyörinyt. Itselleni keskeisin syy käydä iltamessuissa on mahdollisuus hiljentyä Jumalan edessä yhdessä tuntemieni ihmisten kanssa ja harjoittaa yhteyttä toisten kristittyjen kanssa. Evankelisuus ei kuitenkaan sinänsä ole minulle kaikista omin suuntaus, sillä koen itselläni olevan paljon vähemmän halukkuutta pitää kiinni nimenomaan luterilaisuudesta kuin liikkeen varsinaisilla kannattajilla. Kuitenkin on evankelisuus tarjonnut minulle paljon rakennusta erityisesti Evankelisten opiskelijailtojen kautta. Hmm... Ehkäpä kirjoitan niistäkin joskus.
