Ekskursio Lähetyshiippakunnan messuun

Tässäpä taas jatkoa Yhteysmatkat-sarjaan. Kirjoitus on tehty muistiinpanojeni ja muistini pohjalta, joten joitakin virheitä voi esiintyä, vaikka pyrinkin kertomaan totuudenmukaisesti.

Pakkanen ei ollut kovin kova kävellessäni kohti vapaaseurakunnan rakennusta. Tällä kertaa en tosin ollut menossa vapaakirkolliseen tilaisuuteen, vaan luterilaiseen. Asia on nimittäin niin, että niin sanottu Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta pitää messujaan vapaaseurakunnan tiloissa. Se, mistä on kyse, kirkastunee useammille, kun mainitaan käsite Luther-säätiö. Säätiö ja lähetyshiippakunta liittyvät toisiinsa, mutta en ole täysin varma niiden luonteesta. Kyseessä oli kuitenkin omasta näkökulmastani sellainen konservatiivista luterilaisuutta edustava tilaisuus.

Kättelin pastoria, jonka tunnen, sekä tervehdin muutamia muitakin tuttavia. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun käyn vastaavassa tilaisuudessa paikkakunnallani. Minulle annettiin tuttuun tapaan messukaava, Virsikirja ja Luterilaisia virsiä -kirja.

Vapaakirkollisessa tilassa oli joitakin luterilaisia elementtejä. Seinän puuristin tiedän kuuluvan itse vapaaseurakuntaan, mutta edessä oli alttari, jolla oli krusifiksi, liinalla peitetty malja, hopeaisennäköisiä esineitä, kannu ja kaksi kynttilää, jotka viestivät luterilaisuudesta. Alttari oli peitetty valkealla liinalla, jonka päällä olevassa vihreässä liinassa oli lammas risti päänsä taustalla. Myös pastorilla oli vihreää yllään. Virsinumerot oli nähtävissä taululla.

Pastori sanoi tervetulotoivotuksen ja esittäytyi. Hän puhui seurakunnasta, joka ei ole yleisö, joka seuraa pastorin toimia. Lisäksi hän puhui liturgiasta, ristisaatosta sekä ehtoollisesta. Tilaisuuden alussa oli ristisaatto, jossa risti tuotiin laulun aikana tilan etuosaan. Sen aikana oltiin seisomassa. Itse nousin myös, mutta jokin epäröinnin kaltainen oli minulla läsnä nousemisen suhteen. En tosin ole varma, miksi.

Alkusiunauksessa pastori sanoi tutut sanat: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, joihin vastattiin sanomalla: "Aamen, aamen, aamen." Sitten pastori sanoi: "Herra olkoon teidän kanssanne", ja vastaus kuului: "Niin myös sinun henkesi kanssa". Johdantosanoissa pastori puhui sanoja uskosta.

Sitten seurasi synnintunnustus: kaavasta luettiin sanat, joissa mainittiin Pietari, syntinen nainen ja ristin ryöväri. Tämän jälkeen tuli synninpäästö, aamen sanottiin jälleen kolmesti ja kaavan mukaisesti perässä tuli kiitosrukous.

"Herra armahda" ja "Kunnia Jumalalle" olivat muistaakseni laulunomaisia jaksoja, joiden jälkeen laulettiin vielä neljäs säkeistö aiemmasta laulusta. Rukouksen jälkeen alkoi sanan lukeminen, jonka aikana noustiin seisomaan. Kun pastori oli lukenut kaksi tekstiä (toinen oli epistola), hän muistaakseni sanoi kummankin jälkeen: "Tämä on Jumalan sanaa", johon vastattiin: "Jumalalle kiitos". Katkelmien välissä oli laulua.

Messukaavassa luki joidenkin osioiden kohdalla suluissa latinanoloisia nimityksiä. Esimerkiksi päivän virren kohdalla luki "Graduale", saarnan kohdalla "Homilia" ja uhrivirren kohdalla "Offertorium". Virren laulettuamme oli evankeliumitekstin vuoro. Pastori ilmoitti päivän evankeliumin, sitä seurasi kolminkertainen halleluja. Evankeliumitekstin luettuaan pastori sanoikin: "Tämä on pyhä evankeliumi", johon vastattiin: "Ylistys sinulle, Kristus." Pastori myös luki evankeliumin pöntön takaa alttarin tauksen sijaan.

Vuorossa oli saarna, ja sain hieman hengähtää. Oli hieman vaikeaa pysyä mukana, etenkin, kun tein muistiinpanoja ja aika usein noustiin seisomaan. Saarna oli mielestäni hyvä, sen pohjana oli Evankeliumin Johanneksen mukaan kertomus samarialaisen naisen todistuksesta. Puhe rohkaisi minua. Kiinnitin huomioni lisäksi siihen, että muun luterilaisuuden tapaan "sanaa ja sakramentteja" pidetään täälläkin asioina, joissa Jumala on tavattavissa konkreettisimmin. Eli tietynlainen messukeskeinen ajattelutapa on havaintoni mukaan luterilaisuudelle tyypillistä.

Saarnan jälkeen tuli Nikean uskontunnustus. En yhtynyt itse kaikkeen sen sisältöön: en esimerkiksi ollut varma, uskonko Pyhästä Hengestä samoin kuin siinä sanotaan, enkä myöskään tunnusta yhtä kastetta syntien anteeksiantamiseksi, vaan yhden kasteen syntien anteeksiantamisen johdosta. Pastori kertoi joitakin ilmoituksia mainiten muun muassa kirkkokahveista. Seurasi uhrivirsi, jonka aikana rahaa kerättiin ja se käsittääkseni vietiin etualalle pastorin rukoiltavaksi.

Yhteisessä esirukouksessa muistettiin monia eri asioita ja ihmisiä. Ennen ehtoollista oli vuoropuhelua, jossa sanottiin muistaakseni suunnilleen näin:

Pastori: Herra olkoon teidän kanssanne.

Seurakunta: Niin myös sinun henkesi kanssa.

Pastori: Ylentäkää sydämenne.

Seurakunta: Ylennämme sen Herran puoleen.

Pastori: Kiittäkäämme Herraa Jumalaamme.

Seurakunta: Niin on oikein ja arvollista.

Kaavassa oli mainittu "Prefaatio", joka kaiketi oli pastorin rukousta. Laulettiin Pyhä-laulu ja sitten pastori alkoi rukouksen jälkeen sanoa ehtoollisen asetussanoja. Tämän osuuden aikana hän kohotti maljaa ja välillä kumartui alttarin ääreen käsiään vasten.

Aamen sanottiin jälleen kolmesti, sitten rukoiltiin Isä meidän (Pater noster). Se tapahtui ikään kuin laulamalla. Itse en oikein saanut keskityttyä, ja rukoilinkin rukouksen myöhemmin, tosin hieman eri sanoin anteeksipyyntökohdassa.

Pastori sanoi: Herran rauha olkoon teidän kanssanne, johon vastattiin: Niin myös sinun henkesi kanssa. Sanottiin vielä vuorosanoja ja laulettiin Jumalan Karitsa. Sitten pastori sanoi kutsun tulla ja kohotti aineet. Ihmiset alkoivat mennä ehtoolliselle.

Itse en mennyt, kuten en näissä messuissa ole muutenkaan mennyt. Syy on se, että en halua seurata luterilaista tunnustusta, joka on eräs "vaatimus" tai sen kaltainen messukaavan takakannessa olevassa listassa ehtoolliselle tulijoita koskien. En tavallaan halua julistaa jotain, mihin en usko.

Ehtoollisen aikana laulettiin. Ateria meni siten, että ihmiset polvistuivat kaiteiden ääreen ja pastori kiersi jakamassa aineita sanojen sanoja ihmisille. Ennen ihmisten lähtöä hän sanoi vielä jotain ja kohotti aineet. Sitten ihmiset nousivat ja seuraavat pääsivät tilalle. Olin huomaavinani, että lopuksi pastori sanoi sanat itselleen ja otti sitten ehtoollista.

Seurasi laulu "Simeonin kiitosvirsi" (Nunc dimittis). Sitten oli ylistystä ja Herran siunaus tutuilla sanoilla. Viimeisten kohtien joukossa oli "Lähettäminen", jossa sanottiin: Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten. Sitten oli päätösvirsi ja ristin vieminen pois. Lopussa, kuten aiemminkin, oli virsi Luterilaisia virsiä -kirjasta Virsikirjan sijaan.

Jutustelin hieman erään ihmisen kanssa, ja valuin alakertaan, jossa oli tarjolla juomista ja kahvileipää. Juttelin parin tuntemattomamman kanssa, siitä kiitos Herralle. Minun kanssani samaan pöytään istui tuttaviani sekä itse pastori. Juttelimme normaalin keskustelun lisäksi Luther-säätiöstä, Suomen evankelisluterilaisesta lähetyshiippakunnasta ja muusta luterilaisuudesta. Oli mukavaa päästä puheisiin ihmisten kanssa, koin sen vahvistavan yhteyttä.

Lähdin tilaisuudesta, ja minulle jäi siitä hyvä fiilis. Olkoonkin, että en kannata kaavamaisuutta ja muotomenoa, mutta silloin tällöin mielelläni käyn tällaisessakin messussa, erityisesti ihmiskontaktien takia. Tulin ajatelleeksi, että se hyvä puoli tässä eri tunnustuskuntien tilaisuuksissa kiertämisessä on, että kyllästymään ei pääse ehkä niin helposti jonkun tietyn liikkeen tapoihin.

Jumala johdattakoon askeliani eteenpäin.

Ekskursio helluntaiseurakunnan nuorteniltaan

Lukijani! Tällä kertaa oli hyvin kiintoisa ja ajatuksia herättävä yhteysmatka. Ja tosiaankin YHTEYDESTÄ lienee tällä kertaa hieman totuttua enemmän kerrottavaa.

Rakennus, johon menin, oli sama kuin aiemmalla kerralla. Mutta tällä kertaa oli kyseessä nuortenilta, jollaisessa olen ollut aiemminkin samassa paikassa. Saatuani auton parkkiin rakennuksen viereen riensin ovelle, ja niin kuin olin odottanutkin, siellä oltiin vastassa. Sain karkin, kuten aiemmillakin kerroilla, ja toivotin hyvää iltaa.

Vein takin naulaan ja suljin kännykkäni salin ovessa olevan merkin takia. Menin istumaan etuosaan ja näin seinälle heijastettuna tervetulotoivotuksen nuorteniltaan. Pian tilaisuus alkoi ja musisoija sanoi muutaman sanan. Sitten alkoi musiikin esittäminen, jonka aikana salissa istujat eivät vielä laulaneet. Mieleeni juolahti, että pitäisikö käydä katsomassa, oliko rakennuksen takana pysäköinti maksutonta. Niin sitten lähdin suunnilleen laulun loppumisen ja rukouksen alkamisen aikoihin ja tarkistettuani asian palasin takaisin. Silloin oli menossa tuttu yhteislaulu, johon yhdyin.

Juontaja asteli eteen ja alkoi rukousosuus. Juontaja kutsui pari penkillä istunutta ja rukoili ensin itse. Sitten tuli väliosuus, jossa toinen kutsutuista esitti asian, jonka puolesta rukoiltaisiin. Rukoukset olivat voimallisia ja itsekin yhdyin niihin sydämestäni ja uskon, että vastaus tulee! Viime aikoina olen enemmän alkanut ajatella, että rukoukset eivät ole turhia ja että Jumala todella vastaa niihin.

Rukousten jälkeen ilmoitettiin, että solujohtajuuskoulutukseen - jos muistan termin oikein - ovat tervetulleita opetuslapseuskurssin käyneet. Jäin miettimään tätä. Entä ovatko sinne tervetulleita ketkään muut? Soluthan ovat käsittääkseni pienryhmiä, joissa on muutamia jäseniä, ja ne kokoontuvat yleensä kodeissa. Itsekin olen eräässä mukana omalla paikkakunnallani. Sillä ei kuitenkaan ole minun aikanani ollut kovin näkyvää "johtajaa", enemmänkin nimellinen. Enkä ole kokenut, että johtajaa pienryhmälle tarvittaisiinkaan. Emmekö voisi olla vain tasavertainen uskovaisten joukko, joka kokoontuu yhteen Jeesuksen nimessä?

No, asiaan kuitenkin... Eli jos Jumala nyt teoriassa kutsuisi jonkun "solujohtajaksi", niin hänellekö ei tätä virkaa suotaisi, jos hän ei ole käynyt kurssia, ehkä jopa kahta? Uskon Jumalan varustavan siihen, mihin kutsuu, ja se voi kyllä minusta tapahtua useampaakin tietä kuin kurssin kautta.

Ilta jatkui ja kolehtia kerättiin laulun aikana, itse en antanut rahaa. Eräs nuori tuli kertomaan kokemuksistaan raamattukoulusta ulkomailla. Raamattukouluasiaa olen miettinyt myös itsekseni. Monet kertovat, että se on parantanut Jumalasuhdetta ja ollut hyväksi. Itsekin olen ajatellut - mutten kovinkaan vakavasti - opiskelua sellaisessa. Mutta mieltäni askarruttaa, miten tunnustuskunnallisia ja mihin suunteen tunnustuksellisia raamattukoulut ovat. Esim. ovatko ne kovinkin vahvasti helluntailaisia tai vapaakirkollisia. Itseäni ei jotenkin sellainen inspaa. En liioin ole innoissani siitä, miten raamattukouluissa koulutetaan ihmisiä jonkin tietyn kirkkokunnan pastoriksi. Mutta uskon kyllä, että opiskelu raamattukoulussa voi olla uskonelämälle virkistävä kokemus.

Seurasi taas biisejä ja sitten muuan nainen meni puhumaan. Aiheena oli Jumalan rakkaus. Puheen sisältö oli hyvin raamatullinen, mutta paljon oli asioita, joita jo tiesin. Oli siinä uuttakin pohtimisen aihetta. Mietin, oliko puhe enemmän opetusta vai saarnaamista. Tilaisuudessa sitä kutsuttiin julistamiseksi. Raamatun perusteella ajattelen, että seurakunnan opetus on vain miesten tehtävä (1. Tim. 2:12), mutta saarnaaminen (raamatullisessa merkityksessä) ja julistaminen kuuluvat mielestäni myös naisille. Puheen alussa muistaakseni mainittiin jotain, että kevään systemaattinen opetusrunko oli suunniteltu nuortentiimissä. No, oli puhe opetus tai jokin muu, niin sisällöltään se oli mielestäni hyvä ja Raamatun mukainen. Se koskettikin minua. En halua alkaa keskittymään liikaa yksityiskohtiin, mutta toisaalta en halua unohtaa Raamatun sanaakaan.

Puhuja rukoili sitten jonkin aikaa ja pian tuli ylistysmusiikkia. Edestä kutsuttiin hieman yllättäen salissa olijoita tulemaan eteen rinkiin. Menimme ja alkoi rukous. Pidimme toisiamme käsistä kiinni. Taustalla soitettiin musiikkia. Rukouksen aikana monet tuntuivat kokevan tuntemuksia ja kielilläpuhumistakin ilmeni. Minulla ei ollut suurempia tuntemuksia, mistä ehkä olin hieman pahallakin mielellä. Tiedän, turhaa ja typerää olla sellaisesta pahalla mielellä, sillä kokemukset eivät ole pääasia, vaa Jeesus. Mutta rukoillessamme minulla oli pieni ahdistus melkein koko ajan. En ymmärrä, miksi. Tämän ringissä rukoilunhan pitäisi olla yhteyttä, eikö vain? Ja sitä se kai olikin, mutta miksi minä ahdistuin?

Yhteys oli myös rukousaiheena. Itsekin rukoilin, että ykseys toteutuisi tässä kaupungissa. Täydellinen, todellinen, konkreettinen ja näkyvä Jumalan seurakunnan ykseys, jossa ei ole ihmisten tekemiä raja-aitoja, ei lahkoja eikä eriseuroja, vaan paikkakunnan kaikki uskovat ovat todella yksi ilman että joudutaan olemaan hajaantuneina eri liikkeisiin.

Lopulta rukoiltiin Herran siunaus, jota en taida vieläkään oikein muistaa ulkoa. Siksi yleensä sen aikana energiaani kuluu enemmän sanojen muisteluun kuin itse siunauksen ajatteluun. Pitäisi kai opetella se paremmin.

Ilta ei suinkaan loppunut tähän. Minulle tultiin juttelemaan jo penkkiin palattuani ja vaihdoin muutamat sanat. Sain myös kutsun tulevaan tilaisuuteen ja kahville, joka oli tarjolla sinä iltana. Menin ulos salista ja avasin kännykkäni. Kapusin yläkertaan, jossa iltapala oli tarjolla. Maksu oli hyvin vähäinen, ja maksoin sen. Kokosin ruokaa lautaselleni ja menin istumaan pöytään. Eräs toinen tuli minua vastapäätä - ja kuinka mukavaa, alkoi pitkä hengellinen keskustelu. Illan aikana siihen liittyi muitakin ja pääsimme keskustelemaan muun muassa pelastuksesta ja Raamatun alkuteksteistä.

Oli mukavaa päästä keskusteluihin. Yhdessä juttelunkin näen osana yhteyttä ja sellaisena aika tärkeänä. Haluan itse juurikin luoda kontakteja paikkakuntani uskoviin ja tutustua heihin. No, tämä ilta oli virkistävä ja olin aidosti mukana ylistyksessä ja rukouksissa. Myös ahdistusta illassa oli mukana. Mutta siitäkin huolimatta ilta oli hyvä kokemus. Jumala on todellakin rakastava auttaja.

Todistukseni

Olin lapsena ateisti, en uskonut yliluonnolliseen. Kävin kyllä päiväkerhossa, jossa oli kristillisiä vaikutteita, mutta siellä oppimani perusasiat Jeesuksesta ja muista Raamatun henkilöistä eivät synnyttäneet minussa uskoa. Tiedostin olevani erilainen kuin muut lapset, mutta olin siitä salaa ylpeä. Ajattelin, että minä tiesin totuuden ja olin älykkäämpi, koska en uskonut.

 

Koulussa osallistuin uskontotunneille omasta päätöksestäni, koska en halunnut olla yksin elämänkatsomustiedossa. Ilmeisesti muut luokallani kuuluivat kirkkoon, ja näin oli kai melkein koko peruskouluni ajan. Ajan myötä omaksuin joidenkin elämässäni kohtaamieni vastoinkäymisten jälkeen elämäntavan, jossa yritin olla mahdollisimman hyvissä väleissä jokaisen kanssa. En halunnut vihollisia, en halunnut antaa kenellekään syytä vihata minua. Minussa alkoi kehittyä hiljaa vainoharhaisuus ja luottamuksen puute ihmisiä kohtaan.

 

En puhunut paljoa siitä, että en kuulunut kirkkoon. En halunnut erota joukosta. Luulen, että tuskin kukaan sitä yläasteella sai selville, minä jopa valehtelin kuuluvani kirkkoon kerran kun joku minulta siitä kysyi. Luokkatoverini nimittäin ihmettelivät, miksi en käynyt rippikoulua. Häpesin erilaisuuttani.

 

Uskonto alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän oppiaineena. Kouluvuosien aikana minulle tulivat kohtuullisen tutuiksi Raamatun perusopetukset, kirkkohistoria, etiikka ja muut uskonnot. En ollut enää pitkään aikaan vihannut uskontoa, pikemminkin suhtauduin siihen avoimen kiinnostuneesti, tosin ajatellen, ettei usko ikinä tule minun elämääni.

 

Mutta sitten eteen ilmaantui vaikea elämäntilanne noin vuosina 2007-2008. Elämääni uhkasi muutto, enkä ollut lainkaan varma, miten olisin voinut pärjätä uudessa ympäristössä. Olin siinä vaiheessa jo niin sulkeutunut, että koulun jatkaminen jossain muualla tuntui mahdottomalta. Olisin erottunut joukosta: pelotti, että tulisin silmätikuksi peruskoulun loppuun asti, ja pelkäsin jopa koko elämäni muuttuvan tuskaksi uudessa kaupungissa. Kun olin käsitellyt asiaa pitkään, tulin lopulta viimeisen ratkaisun eteen. Rukoilin sinä iltana Raamatun Jumalaa. Pyysin, että jos Hän oli olemassa, Hän estäisi muuttoa tapahtumasta silloin. Vastineeksi lupasin liittyä kirkkoon jossain elämäni vaiheessa.

 

Muutaman päivän kuluttua sain puhelinsoiton. Asiat olivat järjestyneet, vaikka uhka muutosta oli ollut niin todellinen. Silloin kiitin Jumalaa. Mutta siihen se jäi silloin.

 

En näet tiennyt, miten ihminen tulee uskoon. En tiennyt, että ihminen saa synnit anteeksi ja synneistä tehdään parannus. En tiennyt, että Jeesuksen pitäisi olla Herra, kun olemme tulleet uskoon. En ymmärtänyt armoa tai uudestisyntymistä. Siispä minusta ei tullut uskovaista Raamatun opettamalla tavalla. "Uskoin" kyllä Jumalaan siten, että tiesin siitä hetkestä lähtien Hänen olevan olemassa. Ajattelin, että koska ihminen pelastuu uskosta Jeesukseen, saan jatkaa kuten ennenkin. Syntikään ei haittaisi, sillä uskoin saavani synnit anteeksi sitten kun joskus liityn kirkkoon.

 

Näissä harhakuvitelmissa elin noin kolme ja puoli vuotta. Sinä aikana aloitin opiskelun uudella paikkakunnalla ja syrjäydyin. Minun elämääni tulivat pelot siitä, että minulla oli syöpä. Myös vainoharhaisuus kasvoi ja vuosi 2011 oli äärimmäisen ahdistava. Pelkäsin ihmisiä eikä minulla ollut varsinaisia ystäviä sukuni ulkopuolella.

 

Aika ajoin mieleeni muistui lupaukseni liittyä kirkkoon. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä ratkaisua ja ryhtyä julkiuskovaksi, sillä pelkäsin ihmisten reaktioita ja oman elämäni muuttumista. Toisaalta arvelin, että jos kuolisin nyt, joutuisin Helvettiin. "Pelasin" tätä peliäni ja riipuin kiinni synneissä, joita en silloin vielä täysin tiedostanut. En miettinyt syvällisemmin omia syntejäni. Siirsin lupauksen täyttämistä tulevaisuuteen, mutta en koskaan luopunut siitä, sillä jokin vaati minua pitämään sanani.

 

Opiskelujen lomassa minulle tuli tutuksi niin sanottu predestinaatio-oppi, joka hetkeksi säikytti minut. Pelkäsin, ettei minua ollut valittu pelastukseen. Sitten kuitenkin omaksuin periaatteen, että ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Se rauhoitti mieltäni, sillä luulinhan uskovani Jumalaan. En edelleenkään ymmärtänyt, millaista syntiä tein. Ajattelen nyt, että saatana piti minua tuolloin otteessaan ja esti minua ajattelemasta omaa elämääni todenmukaisesti.

 

Sitten koitti viimein lokakuu. Keskiviikkona, 12. päivänä, myöhään illalla olin huoneessani puuhailemassa omiani ja kuuntelin musiikkia iPodillani. Minulla pyöri erään rock/pop-yhtyeen kappale, jonka eräässä kohdassa lauletaan jotakin sen suuntaista, ettei toisesta välitetä p**kaakaan. Sillä hetkellä, kun kuulin tuon, mieleeni tuli Jumala. Pysähdyin ja aloin ajatella, että olinko juuri tullut solvanneeksi Jumalaa. Olin kuullut, että vain Jumalanpilkka on synti, jota ei saa anteeksi. Tämä vaaransi suunnitelmani katua pahoja tekojani kuolinvuoteella: enhän voisi saada tätä syntiä anteeksi. Uskon että Jumala ravisteli minua silloin ja lensin kuvaannollisesti maahan samankaltaisesti kuin Saulus! Sillä hetkellä heräämiseni alkoi – ja epäilen, että saatana alkoikin siksi silloin kiusata minua syytöksillä: "Olet pilkannut Jumalaa! Et voi enää pelastua!"

 

Seuraavana päivänä kävin opinahjossani ja helvetinpelkoni oli aikamoinen. Se hellitti kyllä hetkeksi, mutta sitten huomasin ajattelevani jälleen pahoja Jumalasta. Säikähdin todella ja aloin etsiä netistä tietoa. Minulle selvisi lopulta, että en ollut tehnyt anteeksiantamatonta syntiä, Pyhän Hengen pilkkaa, sillä sillä tarkoitetaan jotain muuta. Aloin kuitenkin säikkyä ajatuksiani ja valveuduin yhä enemmän ymmärtämään, millaiseksi elämäni oli mennyt. Vakuutin tuskassani: "Minähän rakastan Jumalaa." Mutta niin en sillä hetkellä todellakaan tehnyt. Syntini olivat vieroittaneet minut Jumalasta. Aloin lukea hengellisiä kirjoituksia ja piakkoin tajusin, mitä on todellinen uskoon tuleminen ja avasin sydämeni Jeesukselle.

 

Pyysin jossain vaiheessa syntejäni anteeksi ja hylkäsin seuraavana sunnuntaina erään elämääni pitkään hallinneen riippuvuuden. Minulle selvisi muitakin asioita, kuten lähimmäisten vihaaminen, kateus ja haureellisuus, jotka olivat olleet väärin elämässäni.

 

Moni asia muuttui. Aloin lukea Raamattua, rukoilla säännöllisesti ja karttaa syntiä. Pikkuhiljaa minulle selvisi monia uskon totuuksia ja oppeja, jotka juurruttivat uskoni. Mutta vaikeaa minulla oli: kärsin jatkuvista epäilyksistä, itsesyytöksistä, lakihenkisyydestä, yliherkkyydestä ja hallitsemattomista ajatuksista. Olin yksin, Internet oli opettajani ja eksyin. Vasta kuukausia myöhemmin tajusin kasteen takia hakeutua kaupunkini toisten uskovaisten luokse. Tammikuussa rohkenin kertoa uskostani äidilleni, pääsiäisen aikoihin lähimmille sukulaisilleni ja siitä lähtien on ollut yhä helpompaa puhua hengellisestä heräämisestäni. Toukokuussa 2012 kävin kasteella. Vaikeuksista huolimatta olen päättänyt, että en luovu uskosta, vaan suostun pysymään Jeesuksen vierellä. Tiedän, että tämä on totuus. Vaikka joutuisin luopumaan paljosta ja kärsimäänkin totuuden tähden, ei maailma voi minulle koskaan antaa enää sitä, mitä tarvitsen ja mitä varten minut on luotu. Joistakin peloista ja vääristä asenteista on ollut vaikea päästä irti, minkä vuoksi tarvitsenkin joka päivä Jeesusta armahtamaan. En koskaan halua palata vanhaan syntielämääni nyt, kun minulle on kirkastunut, mitä on olla Herramme Jeesuksen opetuslapsi.