Hengellinen elämäkertani – Osa 4: Tunnustukseton luterilainen? Epävarman etsijän kirjavat vaiheet

2016–2019

”Vaikka Jumala olisi ollut vaiti koko elämäni ajan aina tähän päivään saakka, kaikki, mitä tiedän, kaikki, mitä olen tehnyt, puhuu Hänestä. Juuri hiljaisuudessa kuulin äänesi.”
– Isä Rodrigues, Silence

Jos viime osassa kerroin jonkinlaisesta hengellisen elämäni kulta-ajasta, on tämänkertainen jakso jälleen eräänlainen kuiva erämaakausi. Se ei missään tapauksessa vedä vertoja osan 2 vaikeuksille, niitä hädin tuskin voidaan edes verrata. Siinä missä uskoontuloani seurannut kausi oli etupäässä pakko-oireiden ja epäterveen hengellisyyden leimaama, oli nyt vuorossa filosofisempi kriisi. Olin menettänyt aiemman varmuuteni lähes kaikissa keskeisimmissä hengellisissä kysymyksissä ja koin, että minun piti etsiä tietämystä ja parempia perusteita muodostaakseni mielipiteitä. En etenkään tämän kauden alussa ollut vielä epävarma kristinuskosta sinänsä, vaan enemmänkin siitä, mikä kristillinen yhteisö oli oikeassa missäkin kysymyksessä. Kauden loppua kohden epäilykset kuitenkin kasvoivat.

Myös masennus alkoi hiipiä elämääni aivan uudesta suunnasta. Hengellinen kasvuni taantui, koska aloin pikkuhiljaa salakavalasti käydä välinpitämättömämmäksi sen suhteen, mikä on oikein ja mikä väärin. Minulla kuitenkin oli edelleen tavallaan toimiva omatunto ja rakastin kristillistä uskoa syvästi. Koinkin läpi näiden vuosien alituista tuskaa sen takia, että hengellinen elämäni ei näyttänyt siltä, miltä ”pyhä” puoli minussa halusi sen näyttävän. Näytti ikään kuin olisin ensin onnistunut selättämään alkuaikojen lakihenkisyyden ja sitten mahdollisesti hetken ollut jonkinlaisessa tasapainossa – ennen kuin suistuin toisella laidalla häämöttävään laittomuushenkisyyden jorpakkoon.

Kaikesta tästä huolimatta tällä kaudella tapahtui myös paljon hyvää ja ikimuistoista. Löysin kristinuskosta paljon uutta ja mielenkiintoista, aiemmin melko tuntematonta rikkautta. Elämääni ilmestyi rakkaus kirkkovuoteen, liturgiaan ja sakramentteihin. Tykästyin ekumeniaan, johon olin aiemmin suhtautunut hyvin nihkeästi. Ja minusta tuli luterilaisen kirkon jäsen.

Helsingin Luther-kirkon alttari pitkäperjantain asussaan

Tie luterilaiseksi

Vuoden 2016 alussa en enää kyennyt ottamaan kantaa siihen, mikä paikallinen seurakunta oikein oli. Jokin, joka oli minulle aiemmin ollut vakaumuksellisesti niin tärkeää – kirkkokuntien ulkopuolella pysyttely – oli nyt menettänyt perustansa. Miksi oli niin paljon kristittyjä, jotka pysyivät tunnustuskunnissaan? Olinko todella ymmärtänyt sitä, miten he tunnustuskuntaisuuttaan perustelevat? Olinko itse ymmärtänyt Raamattua oikein? Mitä jos minun tulkintani olikin ollut koko ajan väärä ja heidän oikea?

En edelleenkään pitänyt tunnustuskuntien olemassaoloa ideaalitilanteena ja minulla oli vielä joitain syitä olla liittymättä niihin. Mutta samalla huomasin sisälläni yhä suuremman ahdistuksen siitä, että en voinut missään seurakunnassa, jossa vierailin, koskaan kokea täysin kuuluvani joukkoon. Ei väliä miten lähelle onnistuin heitä hengellisesti pääsemään – aina jokin meitä erotti. Se, että minä en ollut jäsen, ja he olivat. Minä olin parhaimmillanikin vain vierailija. Olin vieras kaikkialla, missä kävin.

Eikä minulla pian enää ollut ystäviä, jotka olisivat kyenneet ymmärtämään vakaumustani olla tunnustuskuntien ulkopuolella, saati sitten sellaisia, jotka olisivat ajatelleet samoin kuin minä. Nekin vähät samanmieliset, jotka olin aiemmin tuntenut, olivat joko vaihtaneet näkemystään tai muuten niin erimielisiä kanssani, että todellista yhteyttä oli vaikea kokea. Olin yksin. Ihan oikeasti kaipasin seurakuntaa ja kadehdin ihmisiä, jotka sellaiseen hyvällä omallatunnolla pystyivät kuulumaan.

En pitkään aikaan pitänyt luterilaiseksi kääntymistä realistisena vaihtoehtona jo yksin siitä syystä, että en uskonut moniin sen keskeisiin oppeihin. Mutta aivan vähitellen tässä asiassa tapahtui muutosta.

Esimerkiksi kastekäsitykseni koki hiljalleen täydellisen metamorfoosin. Olin ensin hyväksynyt, että kaste on opetuslapseuttamisen väline, sitten olin alkanut lukea siihen mukaan myös pelastavan ja syntejä anteeksiantavan elementin. Sen sijaan minun oli vaikeampi hyväksyä ajatusta, että kasteessa saataisiin Pyhä Henki tai että olisi oikein kastaa vastasyntyneitä. Muistan, kuinka vuonna 2016 ahmin lähetyshiippakuntalaisen Matti Väisäsen kastekirjaa, enkä purematta niellyt kaikkea, mitä hän kirjoitti. Vähän kerrassaan viimeisetkin erimielisyyteni katosivat ja minusta oli tulossa sakramentaalikko.

Sakramenteista puheen ollen, ehtoollinen on aiheuttanut minulle niistä kenties eniten harmaita hiuksia. Minulla on eri aikoina ollut varmaan neljäkin eri ehtoolliskriisiä, jotka ovat estäneet tai rajoittaneet minua osallistumasta ehtoolliselle. Ensimmäinen kriisi alkoi kevään 2014 tienoilla ja kesti vuoden 2016 kevääseen. Tuona aikana en kertaakaan osallistunut ehtoolliselle missään, vaikka aiemmin olin käynyt niin vapaiden suuntien kuin luterilaistenkin ehtoollisilla. Syynä oli kriisi koskien ehtoollisen ulkonaisen muodon oikeellisuutta. Raamattu puhui vain yhdestä leivästä ja yhdestä maljasta, joista kaikki ehtoollisvieraat saivat osansa, mutta sen sijaan käytännössä kaikkialla oli käytössä joko useampi öylättileipä (luterilaisuus) tai useampi pieni pikari viiniä (vapaat suunnat). Siispä en kyennyt oikeastaan mistään löytämään ehtoollista, joka olisi mielestäni ollut Raamatun mukainen. Viimeinen ”ehtoollinen”, johon pitkään aikaan ottanut osaa, oli itse asiassa itse toimittamani! Vähän ennen muuttoani pois Savonlinnasta olin kutsunut soluni kotiini, jossa olin itse varta vasten leiponut yhden ainoan leivän. Minulla oli myös pullo viiniä eräältä risteilyltä, ja suuri lasinen malja. Pidin tilaisuudessa vähän pakonomaisestikin huolen, että teimme kaiken juuri niin kuin Raamatussa sanotaan.

Poissaoloni julkisista ehtoollispöydistä ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Olin huhtikuussa 2016 Kansan Raamattuseuran Vivamo-keskuksessa Henkseli-kauteni (ks. viime osa) päätösmessussa. Jotenkin kaipasin ehtoollista niin kovasti, että sain päähäni ruveta kirkonpenkissä tapojeni vastaisesti googlailemaan ja koettamaan löytää perustetta osallistua. En enää tarkkaan muista, mitä löysin, mutta joka tapauksessa silloin vakuutuin tarpeeksi päättääkseni pitkän jakson alttarista erossa.

Siitä eteenpäin aloinkin taas osallistua ehtoollisille, ja pääosin luterilaisille. Tämäkään ei kuitenkaan ollut täysin ongelmatonta, sillä luterilaisuudessa ei periaatteessa ollut samalla tavalla kaikille avoin ehtoollispöytä jäsenyydestä riippumatta kuin esimerkiksi Vapaakirkossa oli ollut. Lisäksi tietenkin oli vapaita suuntia ja luterilaisuutta erottava kiista siitä, oliko Kristus ehtoollisessa todellisesti ja ruumiillisesti läsnä. Luterilaisten mukaanhan vastaus oli kyllä, eli he uskovat reaalipreesensiin. En muista tarkemmin yksityiskohtia omasta prosessistani, mutta hiljalleen tässäkin kysymyksessä ajatteluni luterilaistui.

Löysin vuonna 2016 pääsiäisen aivan uudella tavalla, ja olen siitä asti sitä hartaasti viettänyt. Tuhkakeskiviikkona otsaan katumuksen merkki, siitä alkaen paastoa ja sitten pyhä viikko täynnänsä messuja, rukoushetkiä ja muuta kauteen liittyvää ajanvietettä. Huipennuksena ylösnousemuksen juhla, joka jatkuu helluntaihin saakka. Ah!

Luther-kirkon risti viimeisellä etapillaan

Luterilaisuus. Se alkoi sinä vuonna laulella elämäni operetissa jo aika montaa roolia. Keväällä 2016 avattiin uudelleen Helsingin keskustaan kunnostettu SLEYn Luther-kirkko, joka oli sitä ennen ollut pitkään yökerhona. Järjestettiin tempaus, jossa erään henkilön löytämä alkuperäisen kirkon risti kuljetettiin jalkaisin Turusta Helsinkiin. Itsekin olin mukana tuon ristin viimeisellä etapilla Meilahden kirkolta Luther-kirkolle, tosin en osallistunut ristin kantamiseen. Luther-kirkossa oli hieno avajaistilaisuus, ja jo sen vuoden kesällä aloin säännöllisesti käydä siellä raamatuntutkiskelutilaisuuksissa. Kirkossa starttasi toinen SLEYn helsinkiläinen messuyhteisö (yksi oli jo ennestään Pyhän Sydämen kappelilla), ja minusta tuli vakiokävijä. Luther-kirkko on minulle edelleen tärkeä paikka, ja nautin aina käydessäni siellä.

Pastoreita kulkueessa Virtain valtakunnallisessa evankeliumijuhlassa.

SLEYn tapahtumista kävin myös järjestön kesäjuhlilla eli Evankeliumijuhlassa Virroilla. Lisäksi jatkoin Kansan Raamattuseuran Hehku-yhteisössä käymistä ja osallistuin sen tiimoilta myös Avainkonferenssi-tapahtumaan Vivamossa. Liityin syksyllä myös pitkästä aikaa jälleen soluun. Tuossa solussa, joka koostui hehkulaisista, olin mukana kaikista soluistani pisimpään, lähes neljä vuotta.

Kaikki tämä johti minua koko ajan tiettyyn suuntaan, vaikka pitkään sinnittelin vastaan. Mietin alituisesti, voisiko minulla jonain päivänä olla konkreettinen ja näkyvä seurakunta. Voisiko se olla mahdollista? Niin moni asia tuntui julistavan, että täydellinen jäsentyminen johonkin hengelliseen yhteisöön oli ensiarvoisen tärkeää. Ihmiset ympärilläni olivat sitä mieltä, Raamattu tuntui ohjaavan siihen suuntaan, ja jopa teologisen tiedekunnan kyvyttömyys toimia minulle hengellisen rakentumisen paikkana tuntui julistavan sitä. Lisäksi minuun saattoivat vaikuttaa kielteiset kokemukseni siitä, millaiseksi kaaokseksi touhu niin herkästi meni piireissä, joissa ei ollut minkäänlaista kirkollista kontrollia kaitsemassa hengellistä elämää. Vaadittiin kuitenkin vielä pari askelta, jotta voisin tehdä ratkaisevan siirron.

Syksyn 2016 aikoihin ajauduin toiseen ehtoolliskriisiini. Tällä kertaa kyselin, mistä oikein voisin saada hyvällä omallatunnolla ehtoollista seuraavien kriteereiden täyttyessä: 1. ehtoollista jakava yhteisö on sellainen, joka uskoo reaalipreesensiin, ja 2. ehtoolliselle saa osallistua, vaikka ei kuuluisi sitä jakavaan yhteisöön. Vapaakirkon ja monien muiden vapaakristillisten seurakuntien avoimelle ehtoolliselle osallistuminen ei ollut minulle oikeastaan enää mahdollista, sillä sieltä puuttui käsitykseni mukaan usko reaalipreesensiin. Katolinen ja ortodoksinen kirkko uskoivat reaalipreesensiin, mutta niiden ehtoollispöytä oli käytännössä suljettu kaikilta ei-jäseniltä. Jäljelle jäi luterilainen kirkko, joka uskoi reaalipreesensiin mutta jonka ehtoollispöytä oli kuitenkin suljetumpi kuin vapaiden suuntien. Toisaalta oli olemassa niin kutsuttu ”hätätilapykälä”, joka salli myös ei-luterilaisen saada luterilaista ehtoollista, jos tämä oli sairaana täi hätätilassa ja käsitti ehtoollisen merkityksen. (Käsittääkseni ev.-lut. kirkko on sittemmin hieman lisännyt ehtoollisvieraanvaraisuuttaan.) Itse olin ”oikeuttanut” luterilaisella ehtoollisella käymiseni ”hätätilanteeni” perusteella, mutta en kyennyt olemaan tämän kanssa täysin puhtaalla omallatunnolla. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos olisin jäsen.

Kun eräs ystäväni oli kirkkokuntien ristituulessa ajelehtimiseni tietäen kysynyt minulta, minkä kirkon kanssa tunsin eniten yhteenkuuluvuutta, olin pitkän mietittyäni vastannut, että olin vähiten erimielinen luterilaisuuden – erityisesti sen viidesläisen muodon – kanssa. Olin luterilaistunut hiljalleen koko ajan. Mielessäni pyöri yhä enemmän myös teologisen tutkintoni loppuunsaattaminen. Olin ”pappislinjalla”, joten minulla olisivat pian edessä seurakuntaharjoittelu ja soveltavat opinnot. Niidenkin hoitaminen olisi paljon helpompaa kirkon jäsenenä.

Mutta lopullinen vastarintani murentaja oli ehkä yllättävästikin muisto kaukaisesta menneisyydestä. Tämän sarjan ensimmäisessä osassa kerroin ensimmäisestä varsinaisesta rukouksestani, jossa pyytämäni asian toteutuessa olin luvannut Jumalalle liittyä kirkkoon. Tultuani varsinaisesti uskoon olin ajatellut, että Vapaakirkkoon liittymiseni oli täyttänyt tuon lupauksen. Myöhemmin olin kuitenkin tullut ajatelleeksi, että itse asiassahan minä lupausta antaessani tarkoitin nimenomaan ev.-lut. kirkkoa. Pitkään ajattelin, että en ollut lupaukseeni sidottu, koska minun näkökulmastani sen täyttäminen olisi ollut vastoin Jumalan tahtoa. Nyt en kuitenkaan enää voinut julistaa kirkkoon liittymistä muitta mutkitta synniksi. Siksi ajattelin, että tässä viimein taitaa olla ratkaiseva syy lopettaa tunnustuskunnattomuuteni.

Liittymisprosessi

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittymiselleni oli siis neljä syytä:

• ”Virallistaa” jo pitkään elämässäni jatkunut luterilaistuminen
• Saada oikeus osallistua reaalipreesens-ehtoolliselle hyvällä omallatunnolla
• Helpottaa opintojeni loppuunsaattamista
• Täyttää vuosia sitten Jumalalle antamani lupaus

Kiirehdin toteamaan, että en pidä monia näistä syistä enää välttämättä kovinkaan hyvinä. Ne kuitenkin siinä elämäntilanteessani tuntuivat riittäviltä. Mietin hieman, kannattaisiko minun sanoa tätä, mutta jotenkin ev.-lut. kirkon jäsenyys on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme niin yleistä – se on edelleen tietynlainen default-tilanne – että minun on aina ollut lähtökohtaisesti hieman vaikeaa ottaa täydellä vakavuudella siihen aikuisena liittymistä. Maamme olosuhteet jotenkin tuntuvat julistavan, että ev.-lut. kirkon jäsenyys ei ole niin maailmaamullistava juttu. Toki on ilman muuta selvää, että kyseessä on uskonnollinen yhdyskunta ja sellaisena hengellinen yhteisö, ja sellaista siitä kyllä lähdin myös itse hakemaan. Kuitenkin jo se, miten liittyminen hoitui, tuntui ikään kuin julistavan, että liittymisen merkitystä ei kannattanut liioitella.

Asia lähti liikkeelle täytettyäni netissä sähköisen liittymislomakkeen. Sitten minulle soitettiin ja minulle osoitettiin rippipappi, jonka kanssa kävisin yksityisrippikoulun. Vuoden 2016 lopulla ja vuoden 2017 alussa tapasin sitten tuon papin kanssa Huopalahden kirkolla nelisen kertaa. Tapaamisissa, jotka kestivät noin tunnin kerrallaan, käytiin läpi Eero Huovisen kirjoittamaa katekismusta ja luettiin Markuksen evankeliumi. Vähän oli liturgiikkaakin ja lisäksi myös joitain henkilökohtaisia keskusteluja. Pappi tietysti tiesi, että olen teologian opiskelija, ja siten minulle ei ”alan miehenä” tarvinnut alusta pitäen opettaa kaikkea. Enemmänkin sain kuvan, että rippikoulu oli minun kohdallani lähinnä muodollisuus. En voi sanoa, että oma motivaationi rippikoulun käymiseen olisi ollut kovinkaan suuri, mutta en toisaalta kokenut, että sitä olisi ollut myöskään papin kiinnostus.

Vapaakirkossa saamani kaste katsottiin päteväksi, kun siitä kerroin, vaikka minulla ei silloin ollutkaan esittää kastetodistusta. Siispä edessä olisi konfirmaatio, josta ei minulla ei sattuneesta syystä ole paljoakaan kerrottavaa. Minua kehotettiin tulemaan määrättynä sunnuntaina messuun Huopalahden kirkolle, sanomaan uskontunnustus muiden mukana ja sitten osallistumaan ehtoolliselle. Tämän jälkeen minut katsottaisiin konfirmoiduksi. Ei siis albaa, ei kätten päällepanemista, ei voitelua: ei mitään, mistä kukaan paikallaoleva olisi voinut tietää, että minua konfirmoitiin. Olisin varmaan pyytäessäni saanut toimituksesta ”julkisemman”, mutta en rohjennut sitä tehdä – minusta kyllä toisaalta on hieman kummallista, että minun olisi tässä pitänyt olla se aloitteellinen osapuoli sen sijaan, että kirkko olisi automaattisesti tarjonnut henkilökohtaisempaa toimitusta. No, tein kuten oli sovittu ja sain sitten rippikoulutodistuksen käteen.

Muistelisin, etten päätynyt käymään Huopalahden kirkossa jumalanpalveluksessa enää kertaakaan jäsenyyteni aikana, ja koko rakennukseenkin taisin myöhemmin eksyä vain asettuessani ehdolle seurakuntavaaleissa.

Luther-ruusu

Kansankirkollisen elämän dilemmat

Kuten olen monelle kertonut, ehdin kuulua ev.-lut. kansankirkkoomme kaksi päivää ennen kuin ensimmäisen kerran kaduin liittymistäni. En enää tarkkaan muista katumukseni syytä, se ei liene ollut vielä silloin kovinkaan kohtalokas. Kuitenkin luterilaista kauttani leimaa lähes alusta loppuun kasvava epämukavuus, jota olen tavannut nimittää dissonanssiksi eli riitasoinnuksi. Kyse on ahdistuksesta, joka syntyy kuulumisesta johonkin sellaiseen yhteisöön, jonka oppeihin tai käytäntöihin ei koe tarpeellisessa laajuudessa luottavansa.

Jo liittyessäni pohdin paljon suhdettani tunnustuskirjoihin, joiden ajatellaan luterilaisuudessa ilmaisevan oikein Raamatun opin ja joihin siksi sitoudutaan. Voin tunnustaa, että en ole itse missään vaiheessa taivaltani kokenut voivani hyväksyä kaikkea tunnustuskirjoissa sanottua oppia. Siksi pystyin liittymään luterilaiseen kirkkoon vain löytämällä itselleni sopivan tulkinnan kirkkolaista ja kirkkojärjestyksestä, joissa kirkon suhde tunnustuskirjoihin määritellään. Noiden tekstien mukaan Suomen ev.-lut. kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Raamattuun ja joka on ilmaistu/lausuttu luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Ainoa mahdollisuuteni, jossa kykenin liittymään kirkkoon edes jotenkin puhtaalla omallatunnolla, oli ajatella, että tosi usko sisältyi tunnustuskirjoihin mutta että niihin saattoi sisältyä myös jotain tosi uskon vastaista. Ymmärrän hyvin, että tämä ei ole tunnustuksellisen luterilaisuuden edustama kanta, sillä kyseinen suuntaus sitoutuu tunnustuskirjoihin, koska (eikä vain siltä osin kuin) ne esittävät Raamatun opin oikein. Tästä johtuu myös elämäkertani osan tämänkertainen otsikko: tunnustukseton luterilainen. Sillä vaikka pyörinkin pääosin tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä, en koskaan kyennyt sydämessäni kokemaan niihin täydellistä uskon yhteyttä. (Toki en sinänsä ollut vailla tunnustusta - uskon että kukaan ei ole - joten kyseessä on ennen muuta sanaleikki.)

Blogiani seuranneet muistanevat, että siinä missä dissonanssi johti minut lopulta eroamaan kirkosta, vauhditti eropäätöstä omalta osaltaan myös kyllästyminen ”taistelujen kirkkoon”. Suomen ev.-lut. kirkossa tuntui välillä olevan kaiken keskiössä vääntö virka- ja avioliittokysymyksestä. Aikansa näitä teologisia väittelyitä jaksoin ja osallistuinkin niihin silloin tällöin, mutta lopulta minulta paloi käämi. Minua ahdisti vallan vietävästi se, miten kirkko oli jakautunut liberaaleihin ja konservatiiveihin, joiden täytyi jatkuvasti kilpailla johtoasemasta. Minua suretti, että tällaista taistelua oli pakko jaksaa vuodesta toiseen. Ehkä olisin sitä toisaalta jaksanut, jos sydämessäni olisi palanut into rehkiä kirkon itsensä parhaaksi. Mutta kun motivaationi olla luterilainen vuosien mittaan väheni, ei oppivääntöihinkään enää oikein riittänyt sietokykyä.

Ehkä teitä kiinnostaisi saada tietää oma kantani edellä mainittuihin kirkon ikonisiin kiistakapuloihin. Sanottakoon ensiksikin, että en ole enää aikoihin kokenut tarvetta mitenkään erityisesti omistautua noissa kysymyksissä kampanjoimaan kummankaan osapuolen hyväksi. Olen halunnut hengellisessä elämässäni keskittyä ensisijaisesti tärkeämpinä pitämiini asioihin. Toisaalta en ole kuitenkaan myöskään halunnut pidättäytyä sanomasta mielipidettäni, jos se on tullut puheeksi.

Tällä hetkellä kuulun Roomalaiskatoliseen kirkkoon, jossa ei ole naispappeja ja jossa vihitään vain heteroavioliittoon. Katolisessa opissa sekä pappeus että avioliitto ovat sakramentteja, Kristuksen asettamia armoa välittäviä toimituksia, eikä katolisen kirkon siten ole oikeastaan mahdollista muuttaa niiden olemusta. Minulla ei sinänsä ole ongelmaa katolisen virka- tai avioliittokäsityksen kanssa samalla tavoin kuin minulla oli luterilaisen opin kanssa: vastaanotan nuo käsitykset muiden oppien tavoin uskottavakseni sen tähden, että luotan kirkkoon, joka ne uskottavaksi antaa. Tämä on itse asiassa hyvin oleellinen pointti: kaiken taustalla on osin sanojen tavoittamattomissa oleva luottamukseni katoliseen kirkkoon, jota en ole kyennyt itselleni tyhjentävästi selittämään. Oikeastaan ilman tätä luottamusta vakaumukseni voisi olla kaikkea muuta kuin vakaa.

Entä sitten Raamattu? Eikö sieltä löydy selvät vastaukset näihin kysymyksiin? Monien protestanttien korviin voi kuulostaa oudolta, että minulle Raamattu ei vain lopulta enää riittänyt. Vaikka kuinka paljon luin, jouduin jatkuvasti toteamaan, että Raamatusta voidaan esittää perustellusti useita erilaisia tulkintoja niin, että minulla ei ole mahdollisuutta keksiä, kumpi niistä on parempi. Jouduin nostamaan Raamatun äärellä usein kädet ilmaan. Tämä konkretisoitui virkakysymyksessä. Tankkasin Raamattua, ahmin selitysteoksia ja teologiaa enkä vain löytänyt totuutta. Uskonelämäni alkuaikoina olin ollut melko selkeästi naispastoriutta vastaan mutta myöhemmin muutuin siinä määrin epävarmaksi, että en enää aktiivista vastustusta harjoittanut. Ajattelin: jos en voi olla varma siitä, että nainen ei voi olla pappi, ei minulla ole perusteita vältellä heidän ehtoollisiaan tai saarnojaan. Käytännössä en juuri antanut papin sukupuolen luterilaisena aikana vaikuttaa hengellisyyteni harjoittamiseen. Tämä on paradoksaalista sitä vasten, että koin itselleni sosiaalisessa mielessä eniten kodiksi tunnustukselliset luterilaiset – naispappeutta vastustavat – piirit. Tämäkin sisäinen ristiriita haittasi minua aika ajoin melkoisesti.

Avioliittokysymyksessä olen kyllä aina kokenut Raamatun olevan melko selkeästi homoavioliittojen mahdottomuuden puolesta. Toisaalta tämän kantani olen tietoisesti usein piilottanut, koska olen niin monesti joutunut tunnustamaan, että minulla ei ole sanoja sen ilmaisemiseen. Olen yhtäältä ajatellut olevani sidottu siihen, miten Raamatun ilmoituksen ymmärrän - halusin tai en. Toisaalta olen kuitenkin usein kokenut, etten keksi minkäänlaista tapaa tuoda tätä kantaa esiin siten, että en samalla tule suurella todennäköisyydellä rikkoneeksi jotain toisissa ihmisissä. Osan tai kahden päästä saatan avata tätä problematiikkaa enemmän, mutta jääköön sen käsittely tällä erää tähän.

Uspenskin katedraalin ikonostaasi

Kaipuu pyhyyteen, ekumenia ja katolisuuden kutsu

Jos kerran minua kaihersivat yhteenkuulumattomuuden tunne uuden kirkkoni oppien kanssa ja sen taipumus sisäiseen taisteluun, millaisia asioita sitten janosin tilalle? Lyhyesti ilmaistuna: pyhyyttä. Halusin voittaa syntini ja kasvaa yhä syvemmälle elävään uskoon. Toisinaan koin ev.-lut. kirkon voivan auttaa minua tämän kaipuuni tyydyttämisessä, mutta usein koin sen myös riittämättömäksi. Silloin kun liberaalien ja konservatiivien taistelu ei varastanut show’ta, tuntui liian usein, että keskusteluun pyhittymisestä ei kuitenkaan oikein päästy. Kun kysyin minua viisaammilta luterilaisilta, miten voisin tulla pyhemmäksi ja voittaa syntejäni, saattoi seurata puolen tunnin keskustelu, jossa toinen osapuoli halusi varmistaa, että en vain olisi lankeamassa omavanhurskauden ansaan. Että varmasti ymmärtäisin pelastuksen olevan vain uskosta ilman omia ansioita. Tämän jälkeen paukut saattoi olla siinä määrin tuhlattu, että keskustelua pyhittymisestä ei enää jaksettu käydä. Se oli äärimmäisen turhauttavaa, sillä koetin vakuuttaa, että halusin kuulla luterilaisesta pyhitysteologiasta – en vanhurskauttamisopista.

Tätä turhautumista kokiessani meni samaan aikaan eteenpäin kiinnostukseni toisten kirkkojen perinteitä kohtaan, ja nyt puhun nimenomaan niin kutsutuista vanhoista kirkoista: katolisesta ja ortodoksisesta. Minusta oli jo aiemmin kuoriutunut näiden kirkkojen ”fani” huomatessani, että ne eivät olleet alkuunkaan niin läpeensä turmeltuneita organisaatioita kuin minulle oli aiemmissa piireissäni uskoteltu. Oli mahdollista löytää niistä rikkautta, jollaista ei muualta saanut – ainutlaatuista tukea oman hengellisen elämän rakentamiseen.

Yksi merkittävä askel ekumenian löytämisessä oli KETKO-kurssi, Suomen Ekumeenisen Neuvoston järjestämä koulutusohjelma, jossa neljän viikonvaihteen aikana tutustutaan eri kirkkokuntiin. Kurssille osallistuin kaudella 2016–2017 monien suositeltua sitä minulle lämpimästi. Kirkko- ja seurakuntiin tutustuminen oli jo valmiiksi harrastukseni, mille kurssista tuli luonteva jatke. Sen aikana liityin ev.-lut. kirkkoon, mutta mikä vielä merkittävämpää: tulin hyvin vahvasti kosketetuksi ortodoksisen ja katolisen kirkon tahoilta. Laulaessani muiden kanssa akatistos-palvelusta ja osallistuessani liturgiaan ortodoksisessa kirkossa koin niin syvää yhteyttä kristittyjen ja Jumalan kanssa, että karismaattisemmissa piireissä olisi vastaavaa kokemusta voinut nimittää Hengellä täyttymiseksi. Katolisessa kirkossa osallistuin adoraatioon, jossa palvotaan pyhitetyssä ehtoollisessa ruumiillisesti läsnäolevaa Kristusta – omalaatuinen ja syvä rukousmuoto, jollaista en varsinaisesti ollut koskaan aiemmin kokenut.

Pyhän Henrikin katedraali, jossa sijaitsee maamme katolisen piispan istuin. Kuva on muuten otettu vappuna - kirkon edessä oleva aukio on perinteisesti toiminut paikkana, josta starttaa yhteislähtö luterilaisten opiskelijajärjestöjen yhteiselle vappupiknikille.

2016–2017 vietettiin myös reformaation merkkivuotta, sillä Lutherin teesien naulaamisesta tuli kuluneeksi viisisataa vuotta. Ja arvatkaapa millä tavoin minä sitä vietin? Osallistuin katolis-luterilaiseen lukupiiriin, jossa luettiin läpi Trenton kirkolliskokouksen dekreettejä ja kaanoneita! Kyseinen kirkolliskokoushan tunnetaan osana katolisen kirkon toimeenpanemaa vastareformaatiota, reaktiota protestanttiseen reformaatioon. Trenton lukeminen oli miellyttävää ja silmiä avaavaa: huomasin, että minulla ei ollut oikeastaan mihinkään sen lausumaan suoranaista vastaansanomista, puhuttiinpa sitten kiirastulesta, sakramenteista tai vanhurskauttamisesta. En tosin vielä julkisesti tai kokonaisuudessaan uskaltanut tätä samanmielisyyttäni katolisen opin kanssa kuuluttaa.

Osaksi omaa spiritualiteettiani omaksuin ekumeenisessa hengessä joksikin aikaa Taizé-hartauden. Helsingin tuomiokirkon kryptassa järjestettiin muistaakseni maanantaisin ekumeenisia rukoushetkiä, jotka vietettiin Ranskassa sijaitsevan ekumeenisen Taizé-luostariyhteisön hengessä. Ominaista tälle hartaudenharjoitukselle ovat ennen kaikkea lyhyet parin säkeen mittaiset laulut, joita toistetaan yleensä monta kertaa peräkkäin.

Ehkä merkittävin ekumeeninen tekoni oli lähteä vuonna 2018 Serbiaan Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokoukseen. Osallistuin varsinaista kokousta edeltävään nuorten tapahtumaan ja palvelin yleiskokouksen aikana yhtenä monista Suomen ev.-lut. kirkon lähettämistä stuerteista. Meitä eri kirkkokuntien nuoria aikuisia oli paikalla Novi Sad -nimisessä kaupungissa ympäri Eurooppaa, ja vietimme 10 päivää toisiimme tutustuen ja yhteydestä nauttien, kokemuksia keräten ja uskostamme rakentuen. Minua hiukan kaduttaa, että en tullut kirjoittaneeksi reissusta muistiinpanoja, sillä se todella tarjosi vaiheita, joita voin erityisellä lämmöllä kerrata. Päällimmäisin tunteeni oli rakkaus: miten käsinkosketeltavan yhtä hengellisesti, kielellisesti ja kansallisesti erilaiset ihmiset voivat tahtoessaan olla. Hetkeksi Suomen elämäni unohtui ja katosi - nämä ihmiset olivat tovin aikaa kotini, perheeni ja maailmani, jonka kanssa olimme Jumalan kasvojen edessä. Tahdon uskoa, että koin Novi Sadissa häivähdyksen siitä elämästä, mikä taivaassa tulee kerran saamaan täydellisen muotonsa. Enkä osaa kuvailla, miten perinpohjaisen kiitollinen olen siitä kokemuksesta.

Yleiskokouksen väkeä yhteispotretissa. Kuva: Albin Hillert/CEC.

Eräs mieleenpainuvimmista kohtaamisista Novi Sadissa oli Canterburyn arkkipiispa Justin Welbyn tapaaminen. Paitsi että pääsin kirkollisen yhteyden ansiosta osallistumaan hänen toimittamalleen ehtoolliselle, sain myös vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan kahden kesken. Kuva: Mladen Trkulja/CEC.

Kulttuurin puolella minuun teki vaikutuksen tv-sarja nimeltä The Young Pope. Siinä paaviksi valitaan nuorehko amerikkalainen mies, joka on yhtäältä kaikkea muuta kuin moraalinen esikuva ja toisaalta mitä palavin pyhyyden saarnaaja. Erityisesti mieleeni on painunut kohtaus, jossa tuo paavi, Pius XIII, puhuu majesteettisesti ja kauhistuttavasti kardinaaleilleen. Vaikka paavin strategia, jossa kirkko vetäytyy pois ihmisten luota ja sulkee ovensa tullakseen taas löydettäväksi, voidaan nähdä aika kyseenalaisena, vetosi minuun suuresti hänen vakava suhtautumisensa syntistä elämää kohtaan. Joskus pakko-oireisina aikoinani olisin voinut ahdistua tällaisesta puheesta kammottavasti, mutta nyt sen kuunteleminen jollain eriskummallisella tavalla innosti minua pyhempään elämään.

Vielä enemmän minua vavahdutti elokuva Silence, joka kertoo kahdesta 1600-luvun Japaniin matkaavasta jesuiittalähetyssaarnaajasta. Elokuva ei tyydy pelkästään pieniin teemoihin, vaan käsittelee lähetystyön haasteita, Jumalan kieltämistä, synninpäästöä ja nimensä mukaisesti Jumalan vaitiolon kokemusta tavoilla, jotka saivat minut miettimään elokuvaa aktiivisesti vielä kuukausia sen näkemisen jälkeen. Kokemus siitä, että Jumala on hiljaa, oli elämässäni kasvamaan päin. Mutta Silence haastoi käsitystäni Jumalan puheesta. Mitä jos kaikkivaltias kykenisi puhumaan hiljaisuudessa? Elokuva ei tietystikään ollut ensimmäinen, joka oli tullut esittäneeksi jotain tällaista: kirkolla on pitkä kontemplaation (sisäisen rukouksen) perinne, joka eräällä tavalla on juuri Jumalan kuuntelua hiljaisuudessa.

Koska en jossain vaiheessa enää löytänyt perusteita pitää vääränä esirukouksen pyytämistä pyhiltä, tulivat myös jo perille taivaaseen päässeet kristityt hiljalleen osaksi elämääni. Äitini taisi tuoda minulle tuliaisena ensimmäisen ruusukkorukousnauhani Puolaan suuntautuneelta matkaltaan, ja muistan sitä muutamia kertoja käyttäneeni vielä luterilaiseen kirkkoon kuuluessani. Pyhimysten elämät alkoivat kiinnostaa minua, ja jostain minulle tuntemattomasta syystä minua kosketti erityisesti autuaan Chiara Badanon (1971–1990) elämä. Tämä italialainen luusyöpään kuollut nuori nainen innoitti minua suuresti voimakkaalla uskollaan, toivollaan ja rakkaudellaan, jotka tuntuivat kumpuavan hänestä ehtymättöminä, valtavan kivuliaan sairaudenkin aikana. Paavi Benedictus julisti vuonna 2010 Chiaran autuaaksi, mikä merkitsee, että on arvollista uskoa hänen olevan taivaassa esirukoilemassa puolestamme. Mikäli kriteerit täyttyvät, on seuraavaksi mahdollisesti vuorossa kanonisaatio eli pyhimykseksi julistaminen – sitä olisi hieno päästä paikan päälle todistamaan!

Pyhimysten kanssa koin kuitenkin melkoista taistelua, koska jokin sisälläni tavallaan hangoitteli vastaan pyytäessäni heiltä esirukousta. Protestanttisessa maailmassa pyhimyksiä saatetaan kunnioittaa, mutta heille puhumista pidetään yleisesti vääränä. Se kulttuuri oli jättänyt minuunkin vaikutuksensa eikä se nopeasti väistynyt.

Tein luterilaisena ollessani kaksi merkittävää matkaa, joista olen täällä blogissakin tarkemmin kertonut: yhden Israeliin vuonna 2017 ja toisen Tallinnaan paavia tapaamaan vuonna 2018. Molemmat olivat minulle matkailullisen aspektinsa ohella syvällisiä itseni etsimisen retkiä. Luvatussa maassa, pyhässä kaupungissa ja Herrani kuolemisen, hautauksen ja ylösnousemuksen paikoilla käyminen tuntui sillä hetkellä epätodellisen ihanalta ja sanojen tavoittamattomalta elämykseltä, mutta varsinkin jälkikäteen tuon matkan muistelu on antanut minulle jollain erikoisella tavalla voimaa jatkaa eteenpäin. Seuraavana vuonna päädyin paavia tapaamaan kiitos Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan, joka järjesti matkan omille nuorilleen mutta kutsui ekumeenisessa hengessä mukaan myös muiden kirkkokuntien jäseniä. Meitä luterilaisia lähtikin matkaan kiva joukko, ja paavin puhetta kuunnellessani ja messuun osallistuessani tunsin jälleen vetoa katolisuutta kohtaan.

Toisaalta on sanottava, että ei suhteeni katolisuuteen ole ollut pelkkää nousukiitoa. Toisinaan olen kokenut aika laillakin takapakkia ja luotaantyöntävyyttä. Minulla oli monenlaisia opillisia pohdiskeluja, etenkin Neitsyt Marian ja paavin aseman suhteen ja koin välillä ahdistavaakin vierauden tunnetta katolisessa messussa käydessäni. Ei sovi vähätellä myöskään katolisen kuolemansyntiopin merkittävyyttä pohdintojeni taustalla, mutta sitä asiaa en avaa tällä kertaa syvällisemmin.

Pitkään hangoittelin katoliseen kirkkoon siirtymistä vastaan sanoen, että en ole täysin varma tai vakuuttunut siitä, että se on niin sanottu ”tosi kirkko”. Ja kyllä minä varmaan olinkin melko rehellinen niin sanoessani. Varmuuden puute lisääntyi minulla yhä useammassa kohtaa aina vuoden 2019 syksyn filosofiseen aallonpohjaan. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa.

Luther-kirkon julkisivua

Toiminta ja aktiivisuus

Huolimatta sisäisen maailmani kasvavasta epävarmuudesta olin kuitenkin luterilaisena melko aktiivinen seurakunnassa ja kirkossa, vapaaehtoisena ja välillä työntekijänäkin. Eniten kävin Helsingin Luther-kirkolla, jossa sunnuntaisten, kevyemmällä kaavalla pidettyjen messujen lisäksi oli keskiviikkoisin evankelisten opiskelijoiden iltoja ja myöhemmin joka toinen lauantai alkoi olla myös paneelikeskustelupainotteisia Freda42-iltoja. Opittuani seurakuntaharjoittelussa jakamaan ehtoollista palvelin Luther-kirkolla usein liturgisissa tehtävissä ehtoollisavustajana eli albaan pukeutuneena jaoin kirkkokansalle ehtoollisviiniä. Kesällä 2018 olin myös kuukauden ajan töissä Luther-kirkolla kesäsuntiona, jolloin huolehdin monesta muustakin seikasta. Erityisen hauskaa tuolloin oli, että kirkolle pääsi muulloinkin kuin messujen aikana – sen alakerrassa oli erittäin kodikasta käydä pelailemassa biljardia ja katsomassa jalkapallon MM-kisoja.

Erityisesti vuonna 2017 oli olemassa sellainen omalaatuinen kulttuuri, että sunnuntaina Luther-kirkon messun jälkeen porukkaa lähti vielä jatkamaan hengellisesti hyvin erilaiselle Suhelle, josta viime osassa kerroinkin. Myös minä pyörin Suhe-porukoissa vielä vuoden 2018 alkupuolelle asti, jolloin tämä viimeinen vapaakristillinen osa elämässäni lopulta haipui pois.

Jatkoin ekskursioharrastustani eli kävin kiertelemässä eri kirkkokunnissa, minkä lisäksi vierailin kohtuullisen usein myös tavallisissa kansankirkon messuissa. Osallistuin Helsingin valtakunnalliseen evankeliumijuhlaan vuonna 2017 ja uudistettuun Avain-konferenssiin vuonna 2018.

Helsingin valtakunnallinen evankeliumijuhla

Vuosina 2017 ja 2018 minulla oli myös lukuisia puhujakeikkoja eri yhteisöissä. Ehkä suurimpia niistä olivat Savonlinnan seurakunnassa pitämäni saarnat seurakuntaharjoitteluni aikana. Tämän harjoittelun aikana osallistuin luterilaiseen seurakuntaelämään kenties aktiivisemmin ja monipuolisemmin kuin koskaan – halukkaat voivat lukea siitä lisää toisaalta blogistani.

Aktiivisena Kansan Raamattuseuran Hehku-iltojen kävijänä minua toivottiin lopulta sinne puhujaksi, ja kävinkin siellä opettamassa ensin ylösnousemuksesta ja sitten kandiaiheeni tiimoilta ”tosi Israelista”. Hehkun kautta päädyin myös Helsingin Vanhan kirkon vapaaehtoisten kanssa vetämään kristinuskoon perehdyttävää Alfa-kurssia syksyllä 2017. Otaniemen teekkarien Ristin kilta toivotti minut tervetulleeksi puhumaan vapaasta tahdosta syksyllä 2018 – se oli ehkä hieman puutteellisesta aiheen tuntemuksestani huolimatta antoisa kokemus. Eniten jouduin kuitenkin kamppailemaan SLEYn taholta tulleiden puhujakeikkojen kanssa.

Minut oli hyvissä ajoin etukäteen buukattu EO:lle opettamaan aiheesta ”Tunnustuskirjat”, ja tämän lisäksi saarnaamaan sunnuntaimessuun Pyhän Sydämen kappelille. Puheiden lähestyessä epävarmuuteni alkoi kasvaa, ja jouduin hankalaan tilanteeseen: miten onnistua samaan aikaan kunnioittamaan minut puhumaan kutsuneen yhteisön uskoa ja säilyttää itse hyvä omatunto sen suhteen, miten puhun? Lopulta ensimmäinen vaihtoehto vei voiton: halusin tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä puhua niin, että puheeni sisältö ei ollut ristiriidassa tunnustuksen kanssa. Vastavuoroisesti se tietenkin merkitsi, että en ollut itseni kanssa täysin rehellinen joka kohdassa. Valitsin kyllä painotuksia, jotka heijastelivat omia henkilökohtaisia näkemyksiäni, mutta olin tässä kohtaa hyvin hienovarainen.

Video saarnastani Pyhän Sydämen kappelissa 4.11.2018 on katseltavissa YouTubessa. Halukkaat voivat lukea myös tekstiversion.

Selvisin opetuksista suhteellisen hyvillä mielin ja sain hyvää palautetta. Tein kuitenkin päätöksen olla enää ottamatta vastaan puhujakeikkoja tai ainakin vähentää niitä tuntuvasti. Olin yksinkertaisesti liian epävarma siitä, mihin uskoin.

Blogissani olin kansankirkolle julistamisen osalta aktiivisimmillani vuonna 2018, jolloin tulin kesällä aiheuttaneeksi pienimuotoisen kohun kirkollisissa piireissä. Kirkkokriiseilyäni käsittelevän Ecclesia-sarjani teksti kirkon ”ongelmasta” sai ristiriitaisen vastaanoton ja poiki myös kriittisen vastineen. Moni kuitenkin myös kiitteli minua siitä, että olin rohjennut sanoa jotain tavallaan niin ilmeistä mutta silti niin vaiettua: Suomen ev.-lut. kirkon miljoonista jäsenistä valtaosa ei näyttänyt ainakaan elämäntapansa perusteella olevan todellisia kristittyjä tai edes haluavan olla. Eikä kirkkoa vaikuttanut juuri kiinnostavan tämän asian muuttaminen miksikään. Kohtaamani kritiikkikään ei onnistunut pyyhkimään tätä ajatusta pois mielestäni, ja näiden vuosienkin jälkeen seison edelleen sanojeni takana – toki lähinnä periaatteellisella tasolla, sillä en välitä ev.-lut. kirkon ulkopuolisena varsinaisesti puuttua sen sisäisiin asioihin.

Eräs päähänpisto kirkollisessa vaikuttamisessani oli asettua ehdolle vuoden 2018 seurakuntavaaleissa, joissa seurakunnille valittiin päättäjät neljäksi vuodeksi. En missään vaiheessa olettanut pääseväni läpi, mutta panostin silti tuodakseni näkemyksiäni esille niin vaalikoneessa kuin blogissanikin. 14 teesiäni kirkosta kirjoitin jo oikeastaan sillä asenteella, että ne olisivat ikään kuin ”viimeinen testamenttini” kirkolle. Suunnittelin nimittäin jo vaalien aikana – vaikken siitä vielä paljoa huudellut – eroavani kirkosta vuoden loppuun mennessä, mikäli en tulisi valituksi. Sain muistaakseni noin 20 ääntä, mikä ei riittänyt läpimenoon. Aloin siis itsekseni vähitellen valmistella lähtöä kirkosta, mikä tosin venyi pitkälle seuraavaan vuoteen.

Elämää ihmettelemässä eräällä pappisopintoihin liittyneellä kurssikeskusvierailulla

Kriisit

Kriiseilin luterilaisena ollessani pääosin kahdella tavalla, joista ensimmäinen liittyi luterilaisuuden opilliseen epäilyyn. Ei ollut mitään sellaista hetkeä, jolloin olisin vakuuttunut siitä, että luterilaisuus ei olisi totta. Pikemminkin vain havaitsin itsessäni uskonpuutteen kasvua suhteessa moniin sen tärkeimpiin sisältöihin. Minun oli vaikea yhdessä muiden luterilaisten kanssa tunnustaa, että luterilaiset tunnustuskirjat selittivät Raamattua oikein, että vanhurskauttaminen tulee ainoastaan uskosta, että Raamatussa laki ja evankeliumi eroavat selkeästi toisistaan ja että kaikki opit ja opettajat tulisi koetella ainoastaan Raamatulla. Minulla oli vain henkilökohtaista ja kasvavaa epävarmuutta näistä asioista.

Puhuin epäröinnistäni paljon luterilaisille ystävilleni. Soittelin jopa pari pitkää puhelua Erkki Koskenniemen, evankelisen liikkeen maineikkaan raamatunopettajan ja pastorin, kanssa. Luin kannesta kanteen ruotsalaisen Bo Giertzin kirjoittaman Kalliopohja-romaanin, jonka äärellä oli kuulemma saatu jonkinlaisia oivalluksia uskonvanhurskaudesta. Mutta jostain syystä en kyennyt löytämään vastauksia, jotka olisivat vahvistaneet luterilaisuutta minussa.

Koin yhä merkittävämpää vierautta oman kirkkoni hengelliseen elämään osallistuessani, ja ehtoollisenkin kanssa elämä tuntui olevan välillä vain kriisiä kriisin perään. Ensin minulla tuli vaikeuksia osallistua tunnustuksellisille ehtoollisille, koska en kokenut olevani tarpeeksi tunnustuksellinen. Myöhemmin vaikeudet laajenivat koko kirkkoon, jopa kaikista avoimimpiin ehtoollispöytiin ja ekumeenisimpiin yhteisöihin. Lopulta olin siinä tilanteessa, että osallistuin ehtoolliselle vain harvoin ja silloinkin tein siinä kohtaa tietoisen uskon hypyn: heittäydyin mukaan johonkin, mistä en voinut olla täysin varma.

Lyhyesti mainituksi tässä yhteydessä ansaitsee tulla muuan tapaus, joka sattui vuoden 2018 keväällä ja joka vaikutti minuun ennalta-arvaamattoman paljon. Tuolloin Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon – pienen itsenäisen kirkkokunnan – johtaja Mika Bergman jätti kirkkonsa ja tehtävänsä siinä ja kääntyi ortodoksiksi. Minua puhutteli paljon se, miten hän Facebookissa sanoitti kipuiluaan luterilaisuuden kanssa, vaikka oma prosessini oli silloin vielä hyvinkin keskeneräinen. Bergman on sittemmin julkaissut kääntymystään käsittelevät ”palasensa” samannimisessä blogissa, jossa on niiden lisäksi paljon muutakin mielenkiintoista.

Opillinen kriiseilyni liittyi suoraan toiseen kriiseilyyni, joka oli luonteeltaan filosofista. Lainaus tuon ajan blogikirjoituksesta kuvaa tilannetta hyvin:

”[L]ähes kaikki maailmassa on alkanut näyttäytyä minulle enemmän tai vähemmän epävarmana. Monet ihmiset puhuvat, että he tietävät monia asioita, heillä on varmuus jostakin, he ovat vakuuttuneita siitä, siitä ja siitä. Itselleni on jatkuvan, jopa metodisen epäilyni vuoksi kuitenkin tullut paljon suurempi kynnys sille, että voin nimittää jotakin tietämiseksi. Tapani katsoa maailmaa on kovasti suhteellistunut: lähes mistään en voi olla varma, koska voin kuvitella myös toisen tavan nähdä asiat ja toisenlaisen selityksen. Haastavinta on, että en enää osaa järkeni avulla ryhmitellä esimerkiksi erilaisia maailmankatsomuksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Tämä sama pätee myös suoraan hengelliseen elämääni: en osaa sanoa, mikä tulkinta milloinkin olisi paras ja tulisi uskoa.”

Kun siis aloin menettää uskoani luterilaisuuteen yhä kiihtyvällä tahdilla, ei mikään muu uskomusjärjestelmä ottanut sen paikkaa. Päädyin kohti hengellistä tyhjiötä, jossa en osannut älyllisesti ratkaista, mihin uskoisin. Hengellinen elämä tuntui liian monimutkaiselta, että sitä olisi pystynyt enää hallitsemaan – minulla ei ollut kapasiteettia käsittää sitä. Tuntui, että kaikkosin Jumalasta yhä kauemmaksi, vaikka epätoivoisesti yritin häntä silloin tällöin tavoitella. Motivaationi elää kristillistä elämää hiipui ja elämäni täyttyi samaan aikaan monista asioista, jotka eivät kristilliseen elämään sopineet. Mukana sotkussa oli tietenkin vielä psyykkinen puoli: masennustani ruokkivat nämä ongelmat, joita puolestaan masennus ruokki.

Eräs toinen lainaus samasta postauksesta kiteyttäköön tuolloisen hengellisen kriisini suuruuden:

”Minua pyydettiin keskustelijaksi paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli Jeesuksen merkitys minulle. Tarkempina näkökulmina keskustelussa olisivat olleet kysymykset, miten usko vaikuttaa elämässäni, miten se on lohduttanut, ja miten evankeliumi suhtautuu uskonnolliseen suorittamiseen. Aioin jo suostua mukaan, mutta rupesin miettimään, mitä sanottavaa oikein keksisin. Totta kai osaisin ladella abstraktit dogmaattiset lauselmat siitä, kuka Jeesus kristinuskon mukaan on. Mutta ongelmana oli henkilökohtainen näkökulma. En keksinyt tapoja, joilla usko selkeästi elämässäni näkyy, en kokenut varsinaisesti saavani uskostani lohdutusta ainakaan siten että sen voisi konkreettisesti sanoittaa enkä varsinkaan osannut - kuten ehkä on jo käynyt ilmi - nähdä niin selkeää eroa evankeliumin ja suorittamisen välillä kuin paneelin järjestäjät ehkä olettivat. Olin ajautunut suhteessani Jumalaan hyvin suureen usvaan, hämäryyteen, jossa voin vain hapuilla jotain suuntaa tietämättä lainkaan, kuljenko oikeaa paikaa kohti.”

Niinpä kevääseen 2019 mennessä olin tilanteessa, jossa elin hengellisesti hämärämpää vaihetta kuin koskaan. Koin uskoon liittyvää, hengellistä ja osin sanoittamatonta ulkopuolisuutta kaikissa kirkoissa, joissa kävin, ja nihilistinen epävarmuus kasvoi kasvamistaan. Kristittynä minua piti ainoastaan intuitiivinen tunteeni, että kristinusko on totta, mutta minun oli vaikeaa täsmentää uskoani yhtään uskontunnustusta pidemmälle. Mielsin itseni kristityksi hyvin abstraktilla tasolla eikä uskoni saanut juurikaan konkreettista muotoa. Kirkoissa kävin oikeastaan enää sosiaalisista syistä.

Tämän kaiken keskellä en lopulta löytänyt mitään muuta ratkaisua kuin erota ev.-lut. kirkon jäsenyydestä. Hoidin toimenpiteen samalla päivämäärällä kuin aikoinaan Vapaakirkosta eroamiseni: 31. toukokuuta. Kuten tuolloin kuusi vuotta aiemmin, jäin myös nyt vuonna 2019 elämään ilman kirkkokuntaa. Erona kuitenkin oli nyt, että en lähtenyt luterilaisuudesta varsinaisesti vastustaakseni sitä. Olin kokenut luterilaisessa kirkossa paljon kaikkea todella ihanaa enkä ollut katkeruuden valtaama. Jäin läheisiin suhteisiin luterilaisten kanssa ja jatkoin luterilaisissa kirkoissa käymistä. Mutta tähän uskonsuuntaan kuuluminen jäsenenä ei vain jostain syystä ollut minun juttuni, minkä pystyin sitä kokeilleena nyt entistä varmemmin toteamaan.

Hengellinen kriisini jatkoi syvenemistään mutta päättyi lopulta uuteen valonpilkahdukseen. Mutta se on oman lukunsa aihe.

Pyhän Yrjön kirkko Maarianhaminassa. Tässä paikassa vastaanotin viimeistä kertaa ehtoollisen luterilaisen kirkon jäsenenä helatorstaina 2019.