Hengellinen elämäkertani – Osa 3: Sitoutumattomasta vapaakristitystä teologian sekakäyttäjäksi – Tarina näkökulman avartumisesta lieveilmiöineen

2013–2016

On aika jatkaa hengellisiä muistelmiani luvulla, joka on jälleen hyvin erilainen kuin kaksi aiempaa. Käsittelyssä ovat tällä kertaa vuodet, joita olen tavannut nimittää jonkinlaiseksi ”kulta-ajaksi” hengellisessä elämässäni. Olin onnistunut vähitellen selättämään viime kerralla käsitellyt absurdit vääristymät ja uskonelämäni sai viimein tilaisuuden alkaa ”normalisoitua” ja sitä kautta päästä todelliseen kukoistukseensa. Toisaalta en ollut vielä langennut suuriin tietoteoreettisiin kriiseihini ja nihilistisiin mielenmaisemiin, jotka odottivat vielä useamman vuoden päässä tulevaisuudessa.

Tämänkertaisen ajanjakson alussa olin voimani tunnossa: halusin antautua Jumalalle kokonaisvaltaisesti, ponnistella oikean opin leviämiseksi ja julistaa sitä myös muille, enemmän tai vähemmän harhautuneille. Olin innostunut ajattelija, joka tahtoi oppia mahdollisimman eteväksi Raamatun ja kristinuskon tuntemisessa ja todeksi elämisessä. Minulla oli meneillään monia tutkimuksia ja kirjoituksia, joita ehtymättömän tuntuisella innolla työstin. Sain huomata, kuinka edeltävän kauden pakonomaisessa raamatunluvussa oli ollut sentään hyväkin puoli: olin todella oppinut Raamattua ja huomasin tuntevani sitä jopa paremmin kuin monet kristillisen kasvatuksen saaneet. Raamatuntulkintani ja opinmuodostukseni olivat kuitenkin hyvin yksinkertaisella tasolla. Luin Raamattua suoraan dogmatiikan oppikirjana ja koin kohtuullisen helposti ymmärtäväni sitä. Näkemykseni olivat – kuten ne jossain määrin ovat koko uskonelämäni ajan olleet – enemmän konservatiivisia kuin liberaaleja, mutta tuona aikana konservatiivisuus tuntui olevan erityisenkin leimaavaa.

Minulla oli vielä jonkin verran hengellisiä kriisejäkin, mutta ne eivät hallinneet minua yhtä painostavasti kuin ennen. Pohdiskelin etenkin vuoden 2013 alussa pelastusvarmuutta ja koetin kuumeisesti löytää tasapainoa armossa lepäämisen ja oman suorittamisen välillä. Olin ymmärtänyt, että olin kauan ollut omien tunteideni orjuuttama, nyt erään mentorihahmoni vaikutuksesta halusin välttää järjen ja tahdon orjuuttamaksi joutumisen. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta sain jonkin verran lohtua muuan Paris Reidhead -nimisen opettajan tunnetusta saarnasta ”Ten Shekels and a Shirt”, joka eräässä kohdassa totesi, että Jumalan kanssa ei pidä yrittää ”tehdä diiliä”. Niinpä löin epävarmuuttani suoraan kasvoille ja sanoin: ”Vaikka minun pitäisikin tämän kaiken lopuksi päätyä helvettiin ja vaikka en todellisuudessa olisi edes koskaan pelastunut, aion silti palvella Jumalaa kuolemaani saakka. Sillä hän on sen arvoinen.”

Tässä nyt julkaistavan tarinan alkutekijät.

Näkymä MAMKin Savonniemen kampukselta kohti Savonlinnan keskustaa

Seurakunnan ykseys

"Lähes kaksituhatvuotinen kirkkohistoria on surullinen kertomus ihmiskeksinnöistä, joita on tehty Seurakunnan yhteyden hävittämiseksi." 

 – Watchman Nee, Apostolinen lähetystyö, s. 155

Olin vuoden 2013 alussa muuttanut Savonlinnaan opiskelemaan matkailua silloisessa Mikkelin ammattikorkeakoulussa. Tätä kautta olin päätynyt ensimmäistä kertaa muuttamaan omilleni, mutta onneksi sain tehdä sen lapsuudesta saakka tutussa kaupungissa, jossa minulla oli myös sukua. Seurakuntaelämä tuolla paikkakunnalla ei minulle kuitenkaan ollut laisinkaan tuttua, joten minun oli aloitettava hengellisten kontaktieni luominen lähes tyhjästä.

Erään tuttavani kautta tutustuminen paikallisiin uskoviin käynnistyi nopeasti, ja pian huomasin olevani paitsi paikallisen helluntaiseurakunnan vakikävijä, myös jäsen eräässä sen alaisessa solussa. Solut – tai toiselta nimeltään pienryhmät – ovat muutaman kristityn muodostamia tyypillisesti kodeissa kokoontuvia joukkoja, jotka tulevat säännöllisesti yhteen harjoittamaan hengellisyyttä. Usein solukokoontuminen sisältää esimerkiksi kuulumiskierroksen, raamatunlukua, keskustelua/opetusta ja rukousta.

Tykästyin tuohon soluun tosi paljon, ja sen tapaamisesta tuli minulle eräänlainen viikon kohokohta. Sen kautta myös muistaakseni sain ensi kosketuksen erääseen elämääni sittemmin monta vuotta värittäneeseen oppiin. Tämä oppi kulkenee useimmiten nimellä ”seurakunnan ennallistaminen”, mutta itse mielelläni nimitin sitä opiksi seurakunnan ykseydestä.

Eräs solutoverini oli ”löytänyt” Raamatusta erityisellä tavalla kohdat, joissa tähdennetään sitä, että uskovien joukon tulee olla yksi ja sama vailla minkäänlaisia jakolinjoja, kuppikuntia, eriseuroja tai lahkoja. Raamattu puhuu yhdestä ja jakamattomasta Jumalan seurakunnasta, mutta nykymaailmassa sen sijaan seurakunta eli Kristuksen ruumis on palasina: on olemassa joidenkin arvioiden mukaan jopa 30 000 erillään olevaa kristillistä yhteisöä. Opin seurakunnan ykseydestä valossa kaikkien kirkkokuntien ja erillisten seurakuntien olemassaolo on paha asia, minkä vuoksi seurakunta tulee tässä ajassa ”ennallistaa” eli palauttaa todellisesti yhdeksi. Tämä tapahtuu siten, että tosiuskovat hylkäävät kuppikuntiensa jäsenyyden ja antautuvat niiden sijaan Jumalan säätämään seurakuntajärjestykseen.

Kuullessani tästä näkemyksestä ensi kerran torjuin sen, sillä minua oli jo Kuopion Vapaaseurakunnassa varoitettu ”seurakunnattomuusopin” julistajista. Käytin kuitenkin kevään 2013 asian pohdiskeluun, ja pikkuhiljaa aloin vakuuttua sen paikkansapitävyydestä. Minulle merkittävin teologi, joka kyseisenkaltaista seurakuntaoppia opetti, oli kiinalainen Watchman Nee, joka on varmaan monille vapaiden suuntien lukijoilleni tuttu. Hänen kirjansa Apostolinen lähetystyö oli minulle silmiä avaava lukukokemus, ja minusta tuli eräänlainen Neen fani pitkäksi aikaa. Hän hahmottelee kirjassaan melko tarkastikin "tunnustuskunnattoman" seurakunnan rakennetta ja järjestystä, mutta ei liene syytä mennä siihen tässä yhteydessä sen tarkemmin. Toinen minuun merkittävästi tältä ja muiltakin osin vaikuttanut opettaja oli suomalainen Petri Paavola, jonka seurakuntaopetus on pitkälti edellä kuvaamani kaltaista.

Kaipa minua saattoi faniksi sanoa! Watchman Nee (1903-1972, tunnettu myös nimillä Ni Tuosheng, Nee Shu-tsu ja Henry Nee) oli Kiinan maanalaisen kristillisyyden merkittäviä pioneereja. Hänellä ei tiettävästi ollut teologista koulutusta, mutta se ei estänyt häntä olemasta palava Jeesuksen julistaja ja seurakuntien perustaja. Viimeiset 20 vuotta elämästään Nee vietti vankeudessa. Olen nykyisin monesta asiasta Neen kanssa eri mieltä, mutta en silti voi olla ihailematta hänen antaumuksellista rakkauttaan Kristukseen ja mykistymättä hänen traagisen mutta silti kauniin elämäntarinansa äärellä.

On tietenkin selvää, että tällaisen seurakuntakäsityksen edustaminen ei ole erityisen suosittua Suomen hengellisessä kentässä, joka on kirkkokuntien kyllästämä. Edellä mainittujen hahmojen lisäksi minulla ei tämän opin takana ollut juurikaan läheisiä tukijoita. Jos omaksuisinkin tämän opin, olisin hyvin, hyvin yksinäinen sen kanssa. Kirjoitin noihin aikoihin kaverilleni:

»Minua arveluttaa ja pelottaa se tulevaisuus, joka minulla on edessä. Jos minustakin tulee ”sitoutumaton”, niin vanha olento [eräänlainen itsekäs, Jumalaa rakastamaton osa minussa, toim. huom.] suree kaikkia ystäviä, jotka mieluummin jäävät kannattamaan omaa seurakuntamalliaan, jotka minun on ehkä jätettävä – – Mutta totuus on minulle rakkaampi.»

Ja niin sitten päädyin useamman kuukauden kestäneen pohdinnan jälkeen eroamaan Suomen Vapaakirkon jäsenyydestä 31.5.2013, syynä uusi seurakuntaoppini, joka ei sallinut ”eriseuraan” kuulumista. Olin ehtinyt olla virallisesti jäsen ensimmäisessä kirkossani vain 236 päivää. Kirjoitin entisen kotiseurakuntani vanhimmistolle kiihkeähkön kirjeen, jossa selitin eroni syyn, ja aloin sitoutumattomaksi kristityksi.

Muilta opillisilta käsityksiltäni olin edelleen lähes yksi yhteen helluntailaisuuden ja vapaakirkollisuuden kanssa. En vain kokenut omassatunnossani mahdolliseksi tukea jäsenyydelläni rakenteita, joiden en nähnyt olevan Jumalasta. En kuitenkaan erottautunut kirkkokunnissa olevista ystävistäni, ja pyrin myös tutustumaan niissä uusiin ihmisiin. Ajattelin paikallisen kotiseurakuntani olevan yksinkertaisesti kotipaikkakuntani kaikki uskovat, tässä tapauksessa siis kaikki Savonlinnan kristityt seurakunnasta riippumatta. Jahka uskovat heräisivät laajemmin hylkäämään eriseuransa, Jumala voisi ennallistaa järjestyksensä: hän nostaisi apostoleja, jotka asettaisivat paikallisiin seurakuntiin vanhimmat.

Järkytyin hajaannuksesta niin paljon, että tunsin jopa ruumiillista ahdistusta sen johdosta. Mutta samalla unelmoin siitä, että kristityt voisivat kerran olla jälleen näkyvästi yhtä – ja että minullakin voisi olla paikka ykseyden ennallistamisessa. Aloin ottaa seurakunnan ykseyttä puheeksi siellä sun täällä: milloin Vapaakirkon leirikeskus Kiponniemessä, milloin Kuopion vapaaseurakunnan nuortenilloissa ja milloin jopa vapaiden suuntien seurakuntien johtajien kanssa puhuessani. Mutta ei siinä kaikki: tuumin, että minun piti laajentaa kanssakäymistäni myös muiden kuin helluntailaisten, vapaakirkollisten ja baptistien pariin. Tästä syystä aloin tehdä vierailuja eri kirkkokuntiin, ennen muuta tietysti evankelis-luterilaiseen kirkkoon mutta myös muiden luterilaisten, adventistien, ortodoksien ja katolilaisten seurakuntiin. Haluni nimittäin oli näissäkin piireissä tuoda esiin totuutta seurakunnan ykseydestä. Tämä kirkkokunnattomuudestani erikoisesti seurannut kirkollinen avartumiseni oli häkellyttävän kauaskantoinen päätös. Nyt lukemanne loppuvuodesta 2013 perustamani blogi on alun perin tarkoitettu palvelemaan seurakunnan ykseys -ajatusteni levittämistä. Eräs blogini tunnetuimpia sisältöjä ovat olleet ekskursiot, joissa raportoin neutraaliin sävyyn kokemuksiani eri kristillisten yhteisöjen tilaisuuksiin osallistumisesta. Alun perin nämä ekskursiot kuitenkin kulkivat nimellä Yhteysmatkat: tarkoitukseni kun oli käydä seurakunnissa levittämässä kutsua tulla Jumalan tarkoittamaan yhteyteen ja ykseyteen.

Blogini nimen tarinahan selitetään kaikkien aikojen ensimmäisessä postauksessani, mutta tulkoon se kerrotuksi tässäkin. Aikoinaan kirjoitellessani blogia kristilliseen Kotisataman Deittiin (kyllä, käytin sitäkin palvelua enemmän ajatusteni kertomiseen kuin deittailuun!) eräs tekstistäni vakuuttunut muistaakseni siellä kommentoi, että olen kuin se totuuden paljastava lapsi sadun Keisarin uudet vaatteet lopussa. Minulla ei ollut siihen aikaan mitään ongelmaa omaksua ”totuuden torven” identiteettiä, siispä blogini – totuuden julistamiseni alusta – sai nimen tuon sadun lapsen mukaan, joka rohkeasti avasi suunsa ja paljasti, missä petoksessa niin moni eli. Kirjoitin jopa uuden version H. C. Andersenin sadusta, sen nimi on Ihmisten uusi seurakunta. Näin jälkeenpäin ajatellen olen pelkästään iloinen, etten sitä koskaan tainnut julkaista. Tässä blogissa on kuitenkin aikoinaan ollut monia seurakuntaopillisia kirjoituksia, joita olen sittemmin käsitysteni muuttuessa muokannut ja lopulta kokonaan poistanut. Blogin nimi on saanut pysyä, koska se lienee jo ehtinyt vakiintua, vaikka sen alkuperäistä tausta-ajatusta en juurikaan enää allekirjoita.

Seurakuntavierailuistani alkoi intensiivinen ja antoisa vuosi, jona opilliset käsitykseni eivät juurikaan muuttuneet, mutta jona verkostoni kasvoivat lopullisesti yli tunnustuskuntarajojen.

Kuoroharjoituksissa Savonlinnan tuomiokirkossa

Yhteiskristillisyys Savonlinnassa

Savonlinnan helluntaiseurakunnasta tuli minulle eräällä tapaa vastine Kuopion vapaaseurakunnalle, vaikka en helluntailaiseksi itse koskaan tullutkaan. Seurakunta oli täynnä mukavia, aitoja ja elävästi uskovia ihmisiä, joista moniin ystävystyin läheisesti. Myös nuortentoiminta oli hyvissä voimissa, ja osallistuin nuorteniltoihin aktiivisesti.

Paikallisessa vapaaseurakunnassa olin käynyt jonkin verran vuoden 2012 kesällä, mutta ehkä nuorten vähäisyyden vuoksi se ei vetänyt minua niin paljoa puoleensa. Läheinen suhde Vapaakirkkoon kuitenkin säilyi siten, että Kuopiossa käydessäni Vapis oli minulle aina se paikka, jossa hengelliseen tilaisuuteen päästäkseni kävin. Halusin myös heti virallisen eroni jälkeen osallistua vapaaehtoisena talkoolaisena Kuopiossa järjestetyille Vapaakirkon kesäjuhlille 2013, sillä tahdoin näyttää, että en ollut erottautunut vapaakirkollisista ihmisistä.

Ortodoksisessa seurakunnassa kävin Savonlinnassa pariin otteeseen, ensimmäinen kerta lienee ollut pääsiäisyönä 2013, jolloin menin käymään kotini vieressä olleessa Pikkukirkossa, joka oltuaan pitkään luterilainen kirkko oli palautumassa takaisin alkujuurilleen eli ortodoksiseksi. Palveluksessa oli mukana itse arkkipiispa Leo, ja vaikka olin osannut varautua kirkonmenojen pituuteen tuona yönä, päädyin kuitenkin poistumaan jo noin kello yhden aikaan yöllä. Kävin myöhemmin myös tavallisessa sunnuntain liturgiassa, mistä kirjoittamani raportti on itse asiassa ensimmäinen ekskursioni tässä blogissa.

Vielä on sanottava sananen adventisteista, joiden parissa vietin yllättävänkin paljon aikaa vuosina 2013–2014. Savonlinnassa oli hyvin piskuinen adventistiyhteisö, jossa kävin varmaan parisen kertaa, sen sijaan Kuopion adventtikirkossa pistäydyin useamminkin. Suhde muodostui adventistien kanssa jopa niin läheiseksi, että Savonlinnassa minulle lahjoitettiin kasvisruokaa ja Kuopiossa kutsuttiin mukaan eräänlaisiin seuroihin maaseudulle. Kokemukseni adventisteista on edelleen hyvin myönteinen sen sydämellisen vastaanoton ansiosta, jonka heiltä sain.

Minkään tunnustuskunnan suuntaan avartumiseni ei silti ollut niin suurta ja kauaskantoista kuin luterilaisuuden. Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että kaikista kirkkokunnista lopulta se vei minut mennessään, vaikka prosessi olikin hidas ja työläs, ja laitoin myös aluksi paljon vastaan.

Päädyin Savonlinnan-kauteni aikana montaa eri kautta luterilaisiin piireihin. Ehkä merkittävin tapaus sattui syksyllä 2013, kun sain paikalliselta oppilaistopastorilta sähköpostia, jonka mukaan Savonlinnassa aloitettaisiin luterilaisten opiskelijailtojen järjestäminen. Uteliaana menin seurakuntakeskukselle katsomaan, mistä oli kyse, ja nimi EO – Evankeliset opiskelijat – tuli minulle tutuksi. Kyseessä on kirkon evankelisen herätysliikkeen järjestö SLEY:n opiskelijatoiminta, jota järjestetään monilla paikkakunnilla.

Olin varmaan ainoa mamkilainen, joka noissa joka toinen viikko järjestettävissä illoissa kävi (siihen aikaan Savonlinnassa oli vielä Itä-Suomen yliopiston Opettajankoulutuslaitos, jossa tunnustuksellinen luterilaisuus näytti olleen suositumpaa), mutta ystävystyin nopeasti muiden kanssa korkeakoulun ja teologian erosta huolimatta. Minulla oli tavallaan halu julistaa seurakunnan ykseyttä myös EO:lla, ja välillä ehkä sitä yritinkin tehdä, mutta en voinut mitään sille, että tuosta yhteisöstä tuli minulle hyvin rakas, jopa eräänlainen koti. Siellä oli henki, joka jotenkin veti puoleensa kerta toisensa jälkeen, niin että suureelliset saarnani painuivat sivuun.

Muistan aina erään EO:hon liittyneen koskettavan hetken. Olin keväällä 2014 sitoutunut hiukan liian moneen asiaan ja päädyin lopulta kuoroharjoituksissa purskahtamaan itkuun. Olen selittänyt tapausta itselleni jonkinlaisena burnoutina. Lähdin harjoituksista ja päätin mennä EO-iltaan, joka järjestettiin samaan aikaan. Kun astuin sisälle ja muut näkivät kasvoiltani vaikean tilanteeni, ilta keskeytettiin ja minun puolestani tarjouduttiin rukoilemaan. Niin EO sitten yhteistuumin kantoi minut Jumalan eteen ja siinä sivussa taisi valloittaa ison osan sydämestäni.

Päädyin tosiaan erään ystäväni kautta mukaan myös pariin luterilaiseen kuoroon, joista toinen oli paikallisen seurakunnan kirkkokuoro ja toinen nimeltään Verbum Dei, yhden messukeikan tehnyt pienempi kokoonpano, jonka ohjelmistoon kuului lauluja Tuomasmessusta ja vasta ilmestyneestä Viisikielisestä, viidennen herätysliikkeen laulukirjasta. Kirkkokuoro oli suurempi, ja sen kanssa olin esiintymässä useammassa messussa sekä myös yhdessä kappeliseurakuntien kuorojen kanssa kevätkonsertissa. Tuolloin kantaesitettiin Kerimäen valtavan puukirkon uruilla myös oma urkusävellykseni Hehku, josta kanttori oli eräiden vaiheiden kautta kiinnostunut.

Soluni sai rinnalleen myös luterilaisen raamiksen eli raamattupiirin, joka tarjosi erilaisen mutta antoisan tavan Raamatun tutkimiseen ja elämän jakamiseen. Löysin itseni myös kesälomallani kuopiolaisen Männistön seurakunnan nuortenilloista sekä keväällä 2014 Idäntyön päiviltä Kansanlähetysopistolta Ryttylässä. Tutustuin myös erääseen vanhaan luterilaiseen evankelistarouvaan, joka mielipide-eroistamme huolimatta teki minuun hyvin suuren vaikutuksen. Näin sain kosketuksia niihin monenkirjaviin kasvoihin, joita luterilaisuudella maassamme on.

Vielä on kuitenkin mainittava eräs taho, nimittäin Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. Monille Luther-säätiö lienee edelleen tutumpi, joskin virheellinen nimitys tälle kirkkokunnalle. Kyseessä on tunnustuksellinen luterilainen yhteisö, joka on ollut tiellä eroon luterilaisesta kansankirkosta muun muassa erinäisten teologisten erimielisyyksien ja kohujen tähden. Käsittääkseni Lähetyshiippakunta ei ole edelleenkään oma uskonnollinen yhdyskuntansa, minkä johdosta on mahdollista olla samaan aikaan sen ja kansankirkon jäsen. Lähetyshiippakunnalla on kuitenkin oma piispa ja seurakuntia ympäri maata. Myös Savonlinnassa järjestettiin Lähetyshiippakunnan toimintaa sinä aikana, kun siellä asuin. Totta kai minun oli siis vierailtava myös siellä.

On sanottava, että minulla oli noina aikoina suuria vaikeuksia ymmärtää, miksi tuon yhteisön jumalanpalvelukset olivat niin kaavamaisia ja miksi siellä korostettiin jotain sellaista kuin sakramentit niin paljon. Tämän vuoksi minulle muodostui jollain tapaa kriittinen suhde kyseiseen yhteisöön, ja väittelinkin jokusen kerran kiivaasti niin pastorin kuin erään seurakuntalaisenkin kanssa. Toisaalta minulla kyllä heräsi tiettyä sympatiaakin Lähetyshiippakuntaa kohtaan: olihan se itseni lailla aika konservatiivinen ja siellä haluttiin suoraselkäisesti seistä oman vakaumuksen takana. Vaikka minua ärsyttikin tässä yhteisössä sen muotomeno ja kaikki sellainen, jota itse en Raamatusta löytänyt, vielä enemmän minua kenties ärsytti se suvaitsemattomuus, jolla kansankirkko siihen suhtautui. Sain välillä suorastaan sellaisen kuvan, että Lähetyshiippakunta on kansankirkossa jonkinlainen yleinen sylkykuppi, jota saa rauhassa vihata kenenkään moittimatta. Tällaista en voinut ymmärtää, sillä olihan loppujen lopuksi kyse kahdesta luterilaisesta kirkkokunnasta! Minua kummastutti silloin ja kummastuttaa kyllä yhä edelleenkin, miten jotkut kansankirkolliset tahot näyttävät olevan paljon parempaa pataa katolilaisten, ortodoksien ja jopa muslimien kanssa kuin toisten luterilaisten. Jos Lähetyshiippakunta on paha konservatiivisuutensa takia, niin miksi muiden mainitsemieni yhteisöjen konservatiivisuus ei juurikaan tunnu haittaavan?

Eniten kävin Lähetyshiippakunnalla Savonlinnassa, minkä jälkeen olen pistäytynyt siellä vain satunnaisesti Kuopiossa ja Helsingissä. Opin myöhemmin arvostamaan liturgiaa ja sakramentteja valtavan paljon, joten sikäli Lähetyshiippakunta olisi voinut olla minulle jopa potentiaalinen kirkko. Koin kuitenkin poleemisen suhteen kansankirkkoon (mitä mielestäni myös Lähetyshiippakunta itse on vähän liikaa ruokkinut) ehkä liian suureksi osaksi yhteisön identiteettiä, jotta olisin voinut viihtyä pidempään sen keskellä.

Harmi kyllä en löytänyt tämän parempaa kuvaa Savonlinnan helluntaiseurakunnasta, ensimmäisestä saarnapaikastani.

Savonlinnaan ajoittuvat ensimmäiset pitämäni julkiset saarnat. Eräänä päivänä helluntaiseurakunnan pastori kutsui minut rukoushuoneelle juttelemaan ja sanoi arvelevansa, että minulla on opettamisen armolahja. Hän tarjosi minulle (tai oikeastaan solullemme) mahdollisuutta ottaa vastuu sunnuntaijumalanpalveluksen saarnasta. Olin otettu tästä kunniasta, ja koska pastori ei vaatinut minua liittymään helluntaiseurakunnan jäseneksi, suostuin tehtävään. Saarnasin solukavereideni kanssa kahteenkin otteeseen siten, että pidimme kukin noin kymmenen minuutin mittaiset puheet valitsemamme raamatunkohdan tietyistä jakeista. Näin siis lyhyet puheemme vastasivat yhtä normaalimittaista saarnaa. Raamatunkohtina olivat muistaakseni Johanneksen evankeliumin luku 17 ja Efesolaiskirjeen luku 4, joista ensimmäinen tarjosi minulle oivan mahdollisuuden puhua seurakunnan ykseydestä. Tein sen kuitenkin hyvin hillitysti, sillä en halunnut aiheuttaa hämminkiä.

Otin myös solukaverini kanssa vastuun perehtyä Galatalaiskirjeeseen ja opettaa siitä kevään 2014 nuortenleirillä. Projekti oli vaativa: luimme jonkin aikaa Galatalaiskirjeen kokonaan joka päivä, paneuduimme selitysteokseen ja muistaakseni kävimme vielä pastorin tentattavanakin. Kokemus ja työn jälki olivat kuitenkin lopulta hyvin hedelmällisiä.

Kuten olette varmaan jo huomanneet, ideoideni ja käytännön toimintani välillä oli hienoinen ristiriita. Olin hyvin voimakkaasti seurakuntateologiani kannalla ja periaatteessa koin valtaisaa halua jopa väittelyn kautta julistaa sitä kaikkialla. Olin kuitenkin ehkä lopulta liian ujo, pelokas tai säyseä hakeutumaan kovin suoraan konfliktiin kenenkään kanssa. Olen perusluonteeltani rauhaa rakastava ihminen, ja avoimet ristiriitatilanteet – vaikka ne tapahtuisivatkin oikean asian tähden – ovat olleet minulle aina hankalia. Tämän saman huomasin päädyttyäni keskustelemaan mormonien kanssa Savonlinnan-aikana ja hakeuduttuani Jehovan todistajien pariin Kuopiossa ja Helsingissä. Intentioni oli väitellä näiden uskontojen edustajien kanssa ja osoittaa heidän virheitään, mutta käytännössä tulokset jäivät hyvin laihoiksi. He eivät saaneet käännytettyä minua enkä minä heitä.

Vahvimmillani olin väittelyissä somemaailmassa, jossa kynnys konfliktiin hakeutumiselle oli matalampi. Liityin jäseneksi Uskovaiset nuoret -ryhmään Facebookissa ja aloitin siellä aika suoraankin agendani julistamisen. Lensin ryhmästä itse asiassa pihalle jo parin päivän jäsenyyden jälkeen, mutta sain neuvoteltua itseni takaisin lupaamalla ottaa rauhallisemmin. Seuraavien kuukausien aikana koetin maltillisemmin esittää eriäviä mielipiteitäni seurakuntakeskusteluissa. Lopulta kuitenkin kyllästyin ylläpitoon, joka oli mielestäni liian autoritäärinen, ja lähdin ryhmästä itse liittyäkseni vasta useamman vuoden kuluttua uudestaan.

Savonlinnassa asuin kevääseen 2014, minkä jälkeen minun oli lähdettävä. Jos olisin jatkanut matkailuopintojani, olisin niiden siirtymisen vuoksi joutunut muuttamaan Mikkeliin, mitä en siinä tilanteessa halunnut. Olin kuitenkin saanut kipinän hakea opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan, ja kuten tätä blogia lukeneet tietävät, pääsin sisään ja syksyllä aloitin siellä opintoni. Edessä oli siis muutto Helsinkiin, minkä tein aika haikeilla mielin, sillä koin juuri päässeeni kunnolla piireihin Savonlinnan hengellisessä kentässä. Uudella paikkakunnalla minun olisi aloitettava verkostojen rakentaminen jälleen alusta. Sen kuitenkin olin valmis tekemään, ja lähdin kohti uusia seikkailuja.

Väliaikakatsaus: Suhteeni katolisuuteen

”Mutta olen ollut tekevinäni epämiellyttävän havainnon, että minä en voi todistaa katolista uskoa ja kirkkoa vääriksi. En pysty siihen edes Raamatulla ainakaan nyt. Heillä tuntuu aina olevan selitys. Lienee aika hylätä viimeinenkin järjellinen päättely tässä asiassa ja heittäytyä uskon varaan. Miten voisin valita uskoa historiallisia lähteitä, jotka sanovat että katolista kirkkoa ei ollut 1. vuosisadalla, kun sama historian tiede taitaa väittää Raamattuakin vastaan? Eikö sola scripturakin todella julista itsensä vääräksi? Katolilaiset väittävät omaa kirkkoaan oikeaksi, me taas kirkotonta Jumalan seurakuntaa. Kummallakin suuri määrä argumentteja joilla yritetään todistaa toiset harhaoppisiksi. Noista argumenteista en järjellisin silmin kykene näkemään kumman puolella Jumala on.”

– Viestistä eräälle ystävälleni 4.7.2013

Niihin ympyröihin, joiden parissa hengellinen elämäni otti ensimmäiset askelensa, kuului kuin sisäänrakennettuna katolisvastaisuus. Eräällä tavalla tietysti kaikki protestantismi on historiallisessa mielessä eräänlainen vastareaktio katoliselle kirkolle. Mutta esimerkiksi luterilaisuuden kodikseen kokeva uskova, joka ekumeenisessa hengessä arvostaa monia katolisen kirkon perinteitä rikkautena, on hyvin erilainen kuin sellainen, joka ajattelee katolisen kirkon olevan antikristillinen saatanallinen lahko, epäjumalanpalveluksen tyyssija ja harhaoppeja pursuava Babylonin portto. Minun mielipiteeni katolisesta kirkosta oli aluksi ehdottomasti enemmän jälkimmäisen kuin edellisen kaltainen.

Tämä tietysti johtui suurilta osin siitä materiaalista, jota netistä hyvin kritiikittömästi luin. Mieleni täyttyi salaliittoteorioista ja synkistä salaisuuksista, joita nettikirjoittelijat pyrkivät osoittamaan katolisessa kirkossa olevan. Katolinen kirkko oli näiden tekstien mukaan todellakin niin pahasti harhautunut, että kukaan sen opit allekirjoittava ei voi olla pelastavassa uskossa, vaan on matkalla helvettiin.

Näin minäkin aluksi ajattelin, mutta monille voi tulla yllätyksenä, että jyrkin tuomitsemiseni ajoittuu oikeastaan vain ensimmäiseen uskossaolovuoteeni. Jo vuoden 2012 lopulla muistan ensimmäisen kerran pohtineeni ajatusta katolilaiseksi kääntymisestä. Siten voidaan ajatella katolistumiseni olleen lähes kahdeksan vuoden mittainen prosessi.

Tuolloin vuonna 2012 luin netistä Emil Antonin kirjoittamaa Hyviä uutisia -blogia. Muistan tunteneeni itseni neuvottomaksi siellä esitettyjen vaikuttavien katolisen opin puolustelujen äärellä. Huomasin, että monen sellaisen katolisen opin kohdalla, joita olin aiemmin pitänyt itsestään selvästi Raamatun vastaisina, oli mahdollista antaa selitys, joka sopii yksiin Raamatun kanssa.

Rehellisyyden nimissä en voinut suorilta käsin tuomita tuota selittelyä, koska ainakin teoriassa se voi hyvin pitää paikkansa. Siispä jouduin pian epätoivoisena toteamaan, että minulta alkoivat loppua argumentit katolista kirkkoa vastaan. Minulla oli kuitenkin voimakas kapinamieliala, ja toivoin kovasti, että joku kyllin taitava osoittaisi katolisuuden vääräksi uskottavin argumentein. Monet kirjoitukset, joita olin siihen mennessä lukenut (mukaan lukien Paavo Hiltusen Marian kolmet kasvot), eivät enää kyenneet mielestäni vastaamaan siihen haasteeseen, jonka katolinen kirkko tarjosi. Halusin kuitenkin uskoa, että joku tulisi ja ampuisi katolilaisten selittelyt alas.

Ensimmäisiä katolisuuden aiheuttamia konkreettisia vaikutuksia hengelliseen elämääni oli sola scriptura -opista luopuminen. Kyseisen opin mukaan Raamattu on ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Uskovien omiatuntoja ei voi sen mukaan sitoa mihinkään, mitä ei löydy Raamatusta. Aloin kuitenkin nähdä tämän tunnusomaisen protestanttisen opin niin ristiriitaisena, että en enää voinut sitoutua siihen. Käytännön elämäni oli silti vielä hyvin pitkään sola scriptura -periaatteen mukaista, sillä minulla ei ollut tietoa mistään muustakaan opin koetinkivestä kuin Raamatusta.

Näkymä yliopiston Kaisa-kirjastolta Helsingin tuomiokirkolle

Helsinki kutsuu!

Kesä 2014 kului suurimmaksi osaksi Kuopiossa, jossa valmistauduin kovaa vauhtia teologian opiskelujeni aloittamiseen. Kävin muistaakseni melko aktiivisesti paikallisen vapaaseurakunnan kesänuortenilloissa ja muissa kokoontumisissa. Pistäydyin myös helluntailaisten juhannuskonferenssissa eli konffassa Keuruun Isossa Kirjassa.

Kuten olen blogini teologian opinnoista kertovassa sarjassakin maininnut, eivät aikeeni aloittaa teologian opinnot saaneet pelkästään positiivista vastaanottoa. Lukuisat ihmiset varoittivat minua tietäen, että monen usko on teologisessa kuollut. Joidenkin mielestä myös järjen ja tieteen käyttäminen apuna hengellisten asioiden ymmärtämisessä oli väärin. Itse kuitenkin ajattelin, että teologinen voisi antaa minulle eväitä kokemani raamatunopettajan kutsun toteuttamisessa. Tämä oli pääasiallinen ääneen sanottu syy aloittaa teologian opiskelu. Salainen syy, jonka vasta monta vuotta myöhemmin sain myönnettyä itselleni, oli oman statukseni korottaminen hengellisissä keskusteluissa, halu olla vakavastiotettava. Tätä en pidä alkuunkaan hyvänä asiana, ja minua harmittaa suuresti, miten paljon kyseisenkaltainen ylpeys sai olla päätökseeni vaikuttamassa.

Varauksellisuudesta yliopistoteologiaa kohtaan tulee mieleen eräs merkittävä hetki Kuopion vapaaseurakunnasta juuri ennen muuttoani Helsinkiin. Menin jumalanpalveluksessa kirkkosalin etuosaan ja polvistuin alttarikaiteelle saadakseni esirukouspalvelua. Eräs seurakunnan saarnaajista tuli luokseni, ja kerroin hänelle teologian opintojeni aloittamisesta ja pyysin siunausta. Saarnaaja rukoili, että varjeltuisin liberaaliteologian vaaroilta.

Jääköön kuitenkin enempi analyysi teologian opiskelusta tässä kohtaa tähän. Koska olen käsitellyt teologian opintojani niin kattavasti niistä kertovassa blogini sarjassa, viittaan näissä muistelmissa niihin vain painavan tarpeen vaatiessa ja keskityn ensisijaisesti muuhun elämääni.

Haasteet pääkaupungin vapaakristillisyyden kanssa

Koska teologiani oli vapaakristillistä, käännyin uudella paikkakunnalla ensisijaisesti vapaiden suuntien puoleen. Kävin Annankadun vapaaseurakunnassa, Kallion Wapiksella, Kontulan metrokappelissa sekä Helsingin Saalem-seurakunnassa, jonka suhteen elättelin ehkä eniten toiveita. Mikä olisikaan ollut suurenmoisempaa kuin päästä saarnaamaan eräässä Suomen helluntailaisuuden merkittävimmistä keskuksista samaan tapaan kuin Savonlinnan helluntaiseurakunnassa?

Jo sinä päivänä, kun muutin Helsinkiin, aloin ottaa kosketusta kaupungin hengelliseen kenttään. Tiesin esiselvitykseni pohjalta, että pääkaupunkiseudulla oli pitkälti yli sata seurakunnan nimeä kantavaa yhteisöä, joten valinnanvaraa oli. Ensimmäinen seurakunta, jossa helsinkiläisenä kävin, oli helluntailainen Siion-seurakunta Töölössä. Siellä sattui olemaan tilaisuus – muistaakseni nuortenilta – muuttopäiväni iltana, joten menin sinne. Kävin kyseisessä seurakunnassa vielä toistamiseenkin, mutta siihen käyntini jäivätkin, sillä en kai jotenkin kokenut paikkaa omakseni.

Karu todellisuus kuitenkin läiskäytyi vasten kasvojani: Saalemilla korostettiin erityisen paljon paikallisseurakuntaan kuulumista. Ehkä jo ensimmäisessä nuortenillassa, jossa kävin, pastori julisti uusille paikkakuntalaisille, että me saisimme kaksi kuukautta aikaa kierrellä vapaasti eri seurakuntia. Sen jälkeen meidän tuli kuitenkin pastorin mukaan valita niistä yksi ja liittyä siihen. Ymmärrettävästi tällainen skenaario oli minun kohdallani täysin mahdoton, sillä vastustin vakaumuksellisesti tunnustuskuntiin kuulumista.

Eräs kaverini Savonlinnasta kyllä suositteli minua saarnaajaksi Saalemille, mutta olisin voinut suostua ainoastaan samoilla ehdoilla kuin Savonlinnassa: vailla pakkoa liittyä jäseneksi. Kun pastori sitten kysyi minulta asiasta, kerroin, että Saalemiin liittyminen ei ollut minulle ajankohtainen asia. Hän kuitenkin tivasi syytä ja sanoi asian olevan tärkeän. Saalemilla ei haluttu yllätyksiä saarnapöntöstä – minun olisi saarnaamaan päästäkseni ensin mentävä soluun, opetettava siellä ja sitten hiljalleen edettävä ylemmälle tasolle, kunnes lopulta saattaisin päästä saarnapöntön taakse. Nyt ajateltuna saarnayllätysten välttäminen ei ole lainkaan huono asia: ehkä toivoisin tällaista saarnatuolin varjelua vapaissa suunnissa paljon enemmänkin. Silloin tuollainen puhe kuitenkin minusta aivan löyhkäsi lahkolaisuutta ja totesinkin pian, että pitäkää tunkkinne. Väänsin pastorin kanssa seurakuntateologiasta vielä erikseen sovitussa keskustelussa, mutta sen jälkeen käyntini Saalemilla harvenivat nopeasti.

Jossain vaiheessa huomasin, että en syystä tai toisesta oikein viihtynyt Helsingin vapaissa suunnissa. Seurakunnissa tuntui olevan vaikeaa tutustua, työlästä päästä hengellisiin keskusteluihin ja hankalaa jaksaa istua sunnuntaikokouksissa. En lopulta kyennyt alkamaan vakituiseksi kävijäksi missään vapaakristillisessä seurakunnassa, yhtä merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta. Tuo poikkeus oli Suur-Helsingin seurakunta eli Suhe. Kyseessä on tunnustuskuntiin muodollisesti sitoutumaton vapaakristillinen seurakunta, jonka kävijäkunta oli ainakin omina aktiivisimpina vuosinani melko nuorta ja hitusen hipsterihtävää.

Suhe oli lopulta viimeinen palanen vapaakristillisyyttä hengellisessä elämässäni: kävin siellä satunnaisen vakituisesti vielä monia vuosia muuttoni jälkeen. Tämä on tavallaan erikoista ottaen huomioon, miten vähän lopulta seurakunnan hengellisyyttä omakseni koin. Musiikki ei mielestäni ollut erityisen vetoavaa, vaikka toki teknisesti laadukasta, ja saarnojenkaan taso ei oman teologisen osaamiseni kasvaessa kovin kauaa juuri vakuuttanut. En myöskään oikein koskaan ole saanut itsestäni esiin varsinaista karismaatikkoa, joka heittäytyisi vellomaan ylistyksen ilmapiiriin sillä silminnähden hyvin tunnevoittoisella tavalla, joka Suhella oli valtavirtaa. Liityin noin vuoden ajaksi erääseen Suhen soluunkin vain kokeakseni oloni suurilta osin vaivaantuneeksi: jatkuva puhe ”Jumalan äänen kuuntelemisen” opettelusta hämmensi minua suuresti ja toisaalta olin aika pöyristynyt, kun eräässä solukokoontumisessa päätettiin yhtäkkiä viettää ”ehtoollinen” osittain jo syöty patonki leipänä ja tee viininä.

Ei Suhe kuitenkaan minulle mitenkään vastenmielinenkään ollut. Sinne oli vaivatonta mennä ja minulla oli pian myös sosiaalisia syitä käydä siellä. Paitsi että tutustuin moneen suhelaiseksi identifioituvaan, myös monet muista piireistä tuntemani kävivät siellä säännöllisen epäsäännöllisesti. Koska oli kiva nähdä näitä tuttujani, myös Suhella käyminen oli sitä kautta kivaa. Olin melko lailla alusta saakka näistä vaikuttimistani selvillä ja olin sinut niiden kanssa.

Suhesta ei kuitenkaan tullut paikkaa, josta olisin käynyt hakemassa hengellistä ravintoa. Ei, Helsingissä tämän paikan elämässäni ottivat ensimmäistä kertaa luterilaiset piirit.

Pyhän Sydämen kappeli Helsingin Kalliossa

Luterilaisuuden koskettamana

Helsingin EO:lla käyminen oli hyvin luontevaa jatkoa jo Savonlinnassa alkaneelle tavalleni. Iltojen kaava oli hyvin samankaltainen, joten sikäli tietty ”tuttuuden” elementti vauhditti evankelisiin piireihin kotiutumistani. Minusta tuli kohtuullisen vakituinen kävijä myös ”kummiraamiksessa”, joka oli EO:n kummien eli vapaaehtoisten vanhempien tukihenkilöiden luona kokoontuva raamattupiiri. Helsingissä SLEY:llä oli myös messuja Pyhän Sydämen kappelilla Kalliossa, missä en kuitenkaan juurikaan sunnuntaisin vieraillut – sen sijaan paikka tuli tutuksi joka toinen tiistai järjestettävistä iltamessuista, joihin pian tykästyin. SLEY:n lisäksi monet muutkin herätysliikejärjestöt olivat mukana järjestämässä noita messuja.

Siitä päästäänkin viidenteen herätysliikkeeseen, johon pääsin nyt ottamaan enemmän kontaktia. Helsingissä toimi OPKO eli opiskelija- ja koululaislähetys, jonka toiminta oli pienimuotoisempaa kuin EO:n mutta jonka opiskelijailloissa silti vierailin melko aktiivisesti läpi fuksivuoteni. Osallistuin OPKO:n kautta myös ”boksiaktioon”, jonka puitteissa löysin itseni kerran evankelioimasta kontulalaisesta kerrostalosta.

Merkittävimmäksi viidesläiseksi yhteisökseni ja ehkä jopa ylipäätään hengelliseksi opiskelijayhteisökseni kasvoi alkuaikoina kuitenkin Kansan Raamattuseuran opiskelijatyö. Kansan Raamattuseura eli Kräsä järjesti Hehku-iltoina tunnettuja kokoontumisia perjantaisin Bulevardin seurakuntasalissa. Hehku-illat (sama nimi kuin aiemmin mainitsemallani sävellyksellä on puhdas sattuma – vai ehkä sittenkin enne…) upposivat minuun kuin veitsi pehmeään voihin, sillä vaikka ne olivatkin luterilaisia, niissä oli hyvin paljon sellaisia aineksia, jotka vapaista suunnista tulevan on helppo kokea kotoisaksi. Monet ylistyslauluista olivat tuttuja, iltojen opetukset eivät rajoittuneet niin tiukasti luterilaiseen tunnustukseen ja elävä, aktiivinen uskonelämä oli sopivalla tavalla korostunut. Ei ole todennäköisesti kovin kaukaa haettua sanoa, että Hehku-illat olivat minulle portti luterilaisuuteen: sopiva hybridi uudemman ja vanhemman protestanttisuuden välimaastossa.

Hehku-illoista on vuosien varrella jäänyt monia hyviä muistoja ja suuri joukko edelleen hyvin läheisiä ystäviä. Varsinaisten opiskelijailtojen jälkeen lähdettiin yleensä johonkin jatkoille, joilla tavallisesti käytiin hyvin mielenkiintoisia keskusteluja. Myös kynnys järjestää hehkuporukalla jotain omatoimisesti oli hyvin matala. Pääsin integroitumaan Hehkuun siinä määrin, että liityin jopa osaksi Henkseli-ryhmää (”lyhennös” sanoista hengellisen kutsumuksen löytöretki). Henkseli on vuoden mittainen kurssi, jonka aikana nimen mukaisesti etsitään hengellistä kutsumusta yhdessä muutaman muun kanssa vetäjän ohjaamana. Meidän ryhmämme kokoontui kerran kuukaudessa jakamaan elämäämme, ja lisäksi luimme erästä hengellistä kirjaa ja toteutimme pari projektia Hehku-illan yhteydessä. Mieleenpainuvin osa Henkseli-taivaltani olivat kuitenkin kolme vierailua Lohjalla sijaitsevaan Vivamoon, leirikeskukseen, joka on eräs Kansan Raamattuseuran ”keskuksista”. Vivamo on kaunis paikka, johon olen päätynyt erilaisten teiden kautta monesti pohtimaan elämää, etsimään itseäni tai vain pitämään hauskaa.

Vivamon kaunista maisemaa

Tietenkin ajauduin luterilaisuuden kanssa kosketuksiin myös teologisessa tiedekunnassa, jossa valtaosa opiskelukavereistani oli kansankirkon jäseniä. Teologisessa on valtava kirjo erilaisia vakaumuksia ateistista fundamentalistiin, ja sain kokemuksen kautta oppia, kuinka erilaisia muotoja uskonnollisuus voi ihmisessä saada. Tiedekunnan opetus on tunnustuksetonta, ja etenkin eksegetiikan eli raamatuntutkimuksen osalta menee jossain kohtaa aika paljonkin vastaan perinteistä konservatiivista kristinuskoa, jota itsekin jossain määrin edustin. Tiedekunta haastoi minua alusta asti, mutta uskoni ei sortunut, vaan pikemminkin vain provosoiduin ja sisäinen apologeetta (uskon puolustaja) pääsi minussa valloilleen. En jäänyt sanattomaksi historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen edessä, vaan tankkasin apologeettista kirjallisuutta ja haastoin takaisin. Kerran kohtasin myös ehkä Suomen tunnetuimman eksegeetin, Heikki Räisäsen, joka saapui eräällä peruskurssin luennolla vastailemaan opiskelijoiden kysymyksiin. Minulla oli tuhannen taalan paikka esittää yksi kysymys, ja olin koettanut harkita sen siksi hyvin tarkkaan. Jos olisin onnistunut täydellisesti kysymykseni muotoilussa, olisin saattanut saada horjutettua erästä Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat? -kirjan keskeistä johtopäätöstä. Ikävä kyllä Räisänen kuitenkin ajautui huonosti muotoillun kysymykseni tähden sivuraiteille, ja niin menetin ainutkertaisen tilaisuuteni. Räisänen kuoli pian kohtaamisemme jälkeen, loppuvuodesta 2015.

Kamppailussani liberaaliteologiaa vastaan minun ei tarvinnut olla yksin. Suomen teologisesta instituutista eli STI:stä tuli minulle tuiki tärkeä turvasatama, joka tarjosi vaihtoehtoisia lähestymistapoja verrattuna tiedekuntaan. STI on luterilaisten herätysliikejärjestöjen perustama tutkimuslaitos, joka ei ole muodollisesti osa Helsingin yliopistoa, vaikka sijaitseekin kivasti samassa korttelissa teologisen tiedekunnan kanssa. Identiteetiltään STI on konservatiivinen ja luterilainen. Vaikken itse luterilainen ollutkaan, oli minulla ja STI:llä kuitenkin historiallis-kriittisessä eksegetiikassa yhteinen kritiikin kohde. Huomasin voivani aivan hyvin käyttää STI:llä oppimiani asioita, vaikka en samaa tunnustuksellista identiteettiä jakanutkaan.

Ajauduin myös evankeliseen teologipiiriin sekä Suomen Raamattuopistolla järjestettäville Teologisille opintopäiville, joille olen sittemmin osallistunut noin joka toinen vuosi. Olen siis oikeastaan aina harrastanut teologiaa paljon laajemmin kuin vain Helsingin yliopiston kehyksessä, enkä koskaan ole ollut vain tiedekunnan opetuksen varassa.

Näkökulman kriittinen avartuminen

Koko hengellistä taivaltani on omalla tavallaan leimannut pyrkimys rehellisyyteen itseni ja uskoni kanssa. En ole koskaan kestänyt järin kauan sitä dissonanssia, joka seuraa ajatteluni ja elämäntapani ajautuessa ristiriitaan. Looginen, joskin raskas seuraus tästä on ollut, että olen – niin kuin lukijoille on varmaan jo käynyt selväksi – joutunut muuttamaan elämääni, tekojani, sitoumuksiani ja asenteitani useaan kertaan ajatteluni ja mielipiteideni muututtua.

Tämä alituinen muutos ja murros, jossa olen koko ajan elänyt, oli jo käynnissä muuttaessani Helsinkiin. Teologian opiskeluni antoi siihen kuitenkin oman vauhtinsa avaamalla silmäni erilaisten hengellisten näkemysten kirjolle ja niiden mahdollisille perusteluille. Olin kokenut kiivaimpina totuuden torvi -aikoinani olevani varmasti oikeassa ja tulkintojeni Raamatusta olevan tavallaan lopullisia totuuksia. Viimeistään teologian opinnot aloitettuani huomasin olleeni kovin väärässä ja aiemman ymmärrykseni olleen hyvin vajavaista ja todellista koetusta kestämätöntä. Ei niin, että olisin sokeasti hyväksynyt sitä, mitä tiedekunnassa opetettiin, vaan tiedekunnassa opiskelu auttoi minua sanoittamaan sisimmässäni jo tuntemaani kokemusta siitä, miten monimutkaisia hengelliset asiat tavallaan olivatkaan. Aiemmat argumenttini eivät kyenneet enää vakuuttamaan minua niiden suurten haasteiden edessä, joita yllättäen kohtasin. Aloin siirtyä totuuden torvesta kohti rehellisen etsijän identiteettiä, mikä merkitsi myös joidenkin asioiden väistymistä elämästäni.

Avatarini Uskonaskel-foorumilla marraskuulta 2015. Halusin sillä tuoda esille sitä, miten minua foorumilla jatkuvasti perusteettomasti leimattiin katolisen kirkon puolustajaksi, vaikka tahdoin vain peräänkuuluttaa laadukasta katolisuuden kritiikkiä.

Vanhoista nettiopetuksista irtautuminen

Uskonaskel-niminen yhä olemassaoleva netin keskustelufoorumi muodostui "totuuden torvi" -aikoinani minulle merkittäväksi paikaksi. Se veti virtuaalisena kokoontumisalustana puoleensa tietyistä hengellisistä painotuksista samanmielisiä ihmisiä, ja koska koin tuohon ihmisjoukkoon melko suurta yhteyttä, loin itsekin sinne lopulta käyttäjätunnuksen (kiinnostuneet voivat halutessaan tonkia historiaani siellä, nimimerkkini oli Blum). Foorumilla voitiin keskustella periaatteessa melkein mistä vain hengellisestä tai raamatullisesta aiheesta, ja voidaan sanoa, että sillä oli tietynlainen vakaumuksellinen identiteetti. Otaksun, että foorumin aktiiviset käyttäjät muodostivat vain osan koko maamme laajuisesta verkostosta, jota yhdistää samanlainen tapa katsoa kristinuskoa ja maailmaa.

Monet foorumin vaikuttajat edustivat oman aiemman seurakuntaoppini mukaista käsitystä, jonka mukaan tunnustuskunnat ovat ei-toivottu asia, joista uskovien tulisi luopua. Hengelliseltä profiililtaan foorumi muistuttaa eittämättä eniten vapaita suuntia, mutta esimerkiksi joissain piireissä kovassa huudossa oleva äärikarismaattisuus tai menestysteologia ei sieltä liiemmin kehuja saa. Jos halutaan löytää jonkinlainen verrokki foorumin valtavirran ajattelulle, on sellainen nähdäkseni niin kutsuttu King James Only -liike ja sen teologiaa edustavat Chick-traktaatit. Heti tulee kuitenkin huomauttaa, että foorumilla ei mainitun liikkeen tapaan pidetä Kuningas Jaakon käännöstä ainoana oikeana käännöksenä tai itsessään inspiroituna. Yhteneväisyyttä löytyy mielestäni etenkin erityisen voimakkaassa kriittisyydessä katolista kirkkoa ja oikeastaan kaikkea epäraamatullisena pidettyä kohtaan ja suhteellisen suuressa taipuvaisuudessa erilaisiin salaliittoteorioihin. Foorumin yhteisö on arvoiltaan hyvin konservatiivinen ja pyrkii perustamaan kaiken hengellisen opetuksen Raamattuun. He vastustavat vahvasti muun muassa homoseksuaalisia suhteita, evoluutiota ja ekumeniaa, vain muutamia asioita mainitakseni.

Törmäsin erään foorumilla aikoinaan keskeisen vaikuttajan, Petri Paavolan, teksteihin jo aivan uskonelämäni alkuaikoina pohtiessani kysymystä Pyhän Hengen pilkasta. Melko pian Paavolan kuuluisista kotisivuista, jotka sisältävät valtavan kokoisen ja yhä kasvavan määrän tekstiä, muodostui minulle eräänlainen tiennäyttäjä tai vähintäänkin rinnallakulkija hengellisessä elämässäni. Koin Paavolan kirjoittavan taitavasti ja selittävän Raamattua oikein. Jos olisin tuntenut jonkun vasta uskoon tulleen, olisin todennäköisesti ohjannut tämän noille nettisivuille. Pidin Paavolaa noina aikoina varmaankin parhaana tietämänäni suomenkielisenä sananjulistajana. Voidaan jopa sanoa, että hänestä tuli minulle joksikin aikaa eräänlainen oppi-isä. Itse hän ei tällaista asemaa pyrkinyt ottamaan eikä kyseistä termiä todennäköisesti suostuisi itsestään käyttämään – hän ohjasi aina Raamatun äärelle koettelemaan kaiken sen avulla ja rukouksen kera. Jonkinlainen auktoriteetti hänestä silti minulle tahtomattaan muodostui. Muita samantyylisiä (mutta ei välttämättä kaikessa Paavolan kanssa yhtä mieltä olevia) vaikuttajia maassamme olivat muun muassa Toni Torppa, Jari Iivanainen ja Pentti Heiska, joista kaikkien kirjoituksiin jossain vaiheessa törmäsin.

Ajauduin kuitenkin ennen pitkää törmäyskurssille edellä kuvaamani hengellisen mielenmaiseman kanssa: ensin vain pienissä yksityiskohdissa mutta melkein missä tahansa aihepiirissä. Suhtautumisessani kyseiseen hengellisyyteen on siis tapahtunut melkeinpä suurin kuviteltavissa oleva keikahdus laidalta toiselle.

Kaikki alkoi niinkin vähäpätöisen kuuloisesta asiasta kuin tekstikritiikki eli tieteenala, joka pyrkii selvittämään Raamatun alkuperäisimmän tekstimuodon säilyneiden, keskenään poikkeavien käsikirjoitusten pohjalta. Foorumilla monet edustivat King James Only -liikkeen tapaan nykytutkimuksen valossa marginaalista kantaa, jossa bysanttilaista tekstiperhettä pidetään luotettavimpana Raamatun alkutekstinä ylitse aleksandrialaisen tekstiperheen. Älkää huoliko, jollette ymmärrä edellisen virkkeen sisällöstä hölkäsen pöläystä, sillä se on vain sivuseikka. Pointtini on, että luottamukseni tähän minulle eräällä tapaa auktoritatiiviseksi tulleeseen uskovien joukkoon alkoi murentua syksystä 2014 lähtien erään osoitettua foorumilaisten tekstikriittisessä argumentaatiossa hälyttävää virheellisyyttä.

Yhtäkkiä näin jotain, mitä en ennen ollut nähnyt. Aukkoja. Puutteita. Heikkouksia. Ja lopulta tätä silmien avautumista varten vaadittiin vain se sama näkökulman kriittinen avartaminen, jolla on ollut hengellisellä tielläni niin mittaamattoman suuri muutosvoima. Minun piti rehellisyyden nimissä hyväksyä potentiaaliseksi vaihtoehdoksi se, että sitoutumattomat nettiopettajat eivät olleetkaan oikeassa, ja kun olin tämän askelen ottanut, soljui loppu kuin itsestään. En kokenut porukan opetusta tekstikritiikistä enää vakuuttavaksi, mutta pian minun oli vaikea vakuuttua myöskään juuri mistään heidän ”tutkimuksistaan” esimerkiksi katolisen kirkon sisällä tapahtuvista synkistä asioista tai mitä kirjavimmista salaliitoista. Aloin nähdä argumenttivirheitä ja puutteellista lähdekritiikkiä lähes joka tekstissä. Lopulta en enää voinut hyväksyä myöskään tämän joukon hengellisiä opetuksia, mihin kylläkin vaikutti myös henkilökohtaisten käsitysteni muuttuminen sen lisäksi, että näin heidän argumentaatiossa ongelmia.

Monet hengelliset nettikirjoittelijat ja tubettajat – vaikkei heillä olisikaan kunnollista osaamista – kykenevät luomaan itsestään hyvin asiantuntevan vaikutelman. Heidän teksteissään voi olla lähdeluettelot, viittauksia kreikan- ja hepreankielisiin alkuteksteihin ja taitavaa, tunteisiin vetoavaa retoriikkaa, joka voi vaikuttaa ikään kuin Jumalan voimassa sanotulta. Vasta pintatasoa syvemmälle mentäessä pystytään paremmin näkemään, onko lähdekritiikki tai alkukielentaito niin uskottavaa kuin miltä äkkiseltään näyttää.

Teologiaan akateemisena tieteenä foorumin keskeisten henkilöiden edustama hengellisyys suhtautui melko kielteisesti. Tämä siksi, että sen mukaan Jumalaa ja hengellisiä asioita ei saa pyrkiä ymmärtämään "järjen päätelmien" ja "ihmisviisauden" avulla. Lukemattomien näiden ihmisten kanssa käymieni keskustelujen seurauksena minulle on kuitenkin jäänyt vahvasti sellainen olo, että he herkästi tuomitsevat järjen päätelmiksi vähän mielivaltaisesti kaikkea sellaista, mikä on heidän oman kantansa vastaista tai menee yli heidän ymmärryksensä. En ole koskaan saanut kaikenkattavaa määritelmää sille, mikä on ihmisjärjen päätelmää ja miten se voidaan erottaa Pyhän Hengen vaikuttamasta päättelystä. Minusta on usein näyttänyt myös siltä, että kyseiset uskovaiset itse jatkuvasti turvautuvat moniin sellaisiin apuneuvoihin, joita voitaisiin myös nimittää järjen päätelmiksi ja ihmisviisaudeksi. Jos minun pitäisi valita, luottaako mieluummin tieteelliseen, vertaisarvioituun teologiaan vai jonkun yksityishenkilön omaehtoisiin nettitutkimuksiin, on valintani selvä. Tämä tietenkin yleisellä tasolla – jokainen tutkimus arvioitakoon erikseen.

Huhtikuussa 2015 totesin foorumin edustaman hengellisyyden olevan minulle taakse jäänyttä elämää. Se oli joskus riittänyt tyydyttämään, muttei enää. Kesäkuussa samana vuonna tapasin foorumilaisia toistaiseksi viimeisen kerran livenä, sittemmin olemme harvenevassa määrin olleet yhteydessä ja erkaantuneet toisistamme hengellisesti yhä pidemmälle. Esimerkiksi Petri Paavolan suhteen tilanteemme lienee tällä hetkellä se, että kummankaan meistä on enää vaikea pitää toista kristittynä. Paavolan näkökulmasta katolisen kirkon oppien allekirjoittaminen on kristinuskon ulkopuolelle astumista – minun näkökulmastani taas sellaista on Paavolan kristologinen opetus, jonka mukaan Jeesus ei ole syntynyt Isä Jumalasta iankaikkisuudessa ennen aikojen alkua, ei ole yhtä kaikkivaltias kuin Isä Jumala eikä ole enää ihminen. Kun Paavola näin selvästi poikkeaa klassisen kristinuskon kristologiasta tavalla, joka on lähes verrannollinen mormonismiin ja Jehovan todistajiin, on vaikea sanoa meidän uskovan samaan Kristukseen. En kuitenkaan ota kantaa siihen, onko Paavola pelastuvien joukossa vai ei, sen Jumala tietää.

Teologian sekakäyttäjäksi

Parempia argumentteja! Niitä siis noina aikoina kaipasin valtavasti. Yritin mainitulla Uskonaskel-foorumillakin jonkin aikaa sellaisia kalastella, mutta laihoin tuloksin. Kerran niin vahva vapaakristillinen vakaumukseni alkoi vauhdilla romahtaa löytäessäni omista perusteluistani jatkuvasti lisää aukkoja. Mutta minulla oli suuria vaikeuksia löytää mitään niiden tilalle.

Kaste on eräs esimerkki opinkohdasta, jossa muutokseni ei ole ollut helppo ja vaivaton. Kuten olen kertonut, vakuutuin uskoon tultuani baptistisesta kastekäsityksestä, jonka mukaan vain uskoon tulleita ja uskonsa tunnustaneita pitäisi kastaa. Olin tällä kannalla aluksi vahvasti ja työstin jopa omaa tutkimustani tämän vapaissa suunnissa esiintyvän kastekannan tueksi. Mutta pikkuhiljaa aloin huomata, että toinen kastekäsitys, jossa kaste on paljon muutakin kuin vain uskoontulon jälkeinen vihkiytyminen, tarjosi melkoisen vastuksen. Ensin aloin ajatella, että kaste on Kristuksen opetuslapseksi tekemisen väline, kun kreikanopettajani näin selitti Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyä. Jonkin ajan päästä aloin uskoa tuolla toimituksella olevan myös tekemistä pelastuksen ja syntien anteeksiantamisen kanssa, mutta olin pidempään kriittisempi sitä ajatusta kohtaan, että kasteessa saataisiin Pyhä Henki. Vuoden 2015 lopulla olin siinä vaiheessa, että sanoin kastekannakseni pawsonilaisuuden. Tämän brittiläisen David Pawsonin kastekannan mukaan kasteella on pelastava elementti mutta silti vain uskovia tulee kastaa. Tulin itse vähitellen avoimeksi siirtymään jopa lapsikasteen kannattajaksi, mutta olin kauan ”jumissa” erilaisissa välimuotokäsityksissä. Oli hyvin kuluttavaa jatkuvasti joutua toteamaan, että en tiedä, mitä tästä tulisi ajatella.

Vieläkin selkeämmin epävarmuuteni konkretisoitui vanhurskauttamisopissa: oliko ihmisellä itsellään jotain osuutta pelastuksessa (n.k. synergistinen käsitys) vai oliko pelastus täysin Jumalan työtä (monergismi). Uskoontuloni alkuaikoina olin ollut hyvin lakihenkinen eli kiinnittänyt pakonomaisesti huomiota omiin tekoihini, joiden vuoksi pelkäsin menettäväni pelastuksen. Se alkoi vaikuttaa selkeästi väärältä hengellisyydeltä, mutta niin vaikutti toinenkin ääripää, jossa omilla teoillani ei olisi mitään väliä. Kristinusko kuitenkin sisältää opin pyhityksestä ja mahdollisuuden menettää pelastuksen.

Kirjoitin tuskastuneena vuoden 2015 lopulla:

»Jos olen jättänyt tekemättä mitään, luottanut vain Jumalaan ja ajatellut, että hänen armonsa riittää ja että hän on hoitanut homman kotiin, niin Jumala sanoo: ”Sinä olet uskonut halpaan armoon, olet ollut niskuri sen sijaan että olisit ollut kuuliainen Jumalan tahdolle. Kadotukseen siitä!” Jos taas olen halunnut palvella Jumalaa ja pyrkinyt olemaan luopumatta uskosta, tekemään hyvää ja välttämään pahaa, niin silloin Jumala sanoo: ”Yritit pelastaa itsesi omilla teoillasi, turvauduit itseesi etkä Jumalaan. Kadotukseen siitä!”»

Näiden kahden ilmeisen väärän tien rinnalla minulla oli huomattavia vaikeuksia löytää kolmatta vaihtoehtoa.

Tähän kohtaan voinen sanoa sanottavani kalvinismista, joka sisältää monergistisen pelastusopin ja kaksinkertaisen ennaltamääräämisen, jonka mukaan siis Jumala on ennen aikojen alkua määrännyt jokaisen ihmisen joko kadotukseen tai pelastukseen. Tämänkaltaista ajattelua esiintyy Suomessa melko vähän, sillä esimerkiksi vallalla olevan luterilaisuuden mukaan Jumala määrää ennalta vain pelastuvat, ei kadotettuja (yksinkertainen ennaltamäärääminen). Myöskään katolinen ja ortodoksinen kirkko eivät opeta tätä ”tuplapredestinaatiota”, samoin ei ymmärtääkseni myöskään vapaiden suuntien valtaosa. Kalvinistit ovat siis maassamme lähinnä yksityishenkilöitä tunnustuskuntien sisällä tai muutamia yksittäisiä seurakuntia siellä sun täällä.

Itse olen ajautunut kalvinistien kanssa tekemisiin verraten usein ja todistanut myös lähietäisyydeltä kalvinistiksi kääntymistä. Minä en silti kalvinisti ole koskaan ollut, vaikka joitakin kertoja olen monergismin ja synergismin välillä huojuessani päätynyt melko lähellekin sitä. Paljon puhutaan uskovissa piireissä, että kalvinismi tuppaa vetämään puoleensa nuoria fiksuja miehiä, ja lieneekin totta, että suuntauksen rationalisoiva ja älyyn vetoava puoli olisi eräässä kohdin voinut tuntua itsellenikin hyvin luontevalta. En kuitenkaan milloinkaan tyytynyt kaikkiin kalvinistisiin argumentteihin tuplapredestinaatiota koskien. Olin nimittäin näkevinäni kalvinistien pakostakin joutuvan valikoimaan tiettyjä ennaltamääräämistä puoltavia raamatunjakeita selittääkseen niiden kautta pois ihmisen aktiivisesta roolista puhuvien kohtien perusmerkityksiä. En välttämättä ole tällaista selittelyä vastaan aina ja kaikkialla. Mutta minulle se alkoi näyttää sangen tarpeettomalta varsinkin sitten, kun käsite mysteeri tuli minulle rakkaaksi. Tästä kirjoittanen seuraavassa osassa enemmän.

Merkittävä oivallus, johon jouduin jossain vaiheessa havahtumaan, oli, että en enää kyennyt evankelioimaan. En toki sitä ollut paljoa muutenkaan harjoittanut, mutta nyt minulla oli ensimmäistä kertaa perusteltu syy. Olin niin epävarma uskon ytimessä olevista opinkohdista, että en ensinkään tiennyt, mitä minun olisi ihmisille julistettava. Pitäisikö minun ohjata ihmisiä aktiiviseen vai passiiviseen rooliin suhteessa pelastumiseen? Pitäisikö kehottaa lapsena kastettuja menemään uudelleen kasteelle vai ei?

Hengellisessä elämässäni oli tapahtumassa suuri metamorfoosi, muodonmuutos. Aloin ymmärtää olleeni liian kapeakatseinen, liian mustavalkoinen ja liian naiivi. Kristillisessä uskossa oli paljon enemmän sävyjä kuin olin osannut ymmärtää ja se sai paljon enemmän muotoja kuin olin aiemmin ajatellut. Näin uskoa tiedekuntani liberaaleissa kansankirkollisissa, näin heissä jotain sellaista aitoutta, jota en ollut osannut ajatella olevan olemassa mutta jota en kyennyt kieltämään. Näin uskoa Agricola-messuissa, joita konservatiivisissa piireissä yhteen aikaan kritisoitiin niiden homomyönteisen perustajan, Teemu Laajasalon takia. Näin uskoa, kun eräs nettituttuni jo heti ensimmäisenä vuotenani Helsingissä vei minua käymään katoliseen neokatekumenaalisen tien messuun ja Opus Dein retriittiin. Näin uskoa dominikaanien Studium Catholicumilla, jossa pidettävillä luennoilla aloin käydä fuksivuotenani ja jonne on siitä saakka aina ollut hyvin luontevaa mennä. Näin uskoa ekskursioillani mitä eksoottisimpiin kristillisiin yhteisöihin. Kun kaiken tämän rinnalla omat aiemmat argumenttini edellä mainittujen tahojen harhaoppisuudesta, epäkristillisyydestä tai eksymyksestä alkoivat toden teolla horjua, niin mikä minä olin heitä tuomitsemaan?

Niin sitten vuoden 2016 koittaessa olin ajautunut tilanteeseen, jossa edelleen osaltani ponnistin vapaakristilliseltä pohjalta ja vakaumukseni oli olla sitoutumatta tunnustuskuntiin, mutta jossa olin oppinut arvostamaan katolisuutta ja luterilaisuutta ja muutenkin tullut hyvin yhteiskristilliseksi ja avoimeksi. Eräissä kristikunnan suurimmissa kiistakysymyksissä, vanhurskauttamis- ja sakramenttiopeissa en osannut sanoa kantaani. Minulla ei ollut yhtä selkeää hengellistä kotia, vaan kävin säännöllisesti Kansan Raamattuseuran, SLEY:n ja Suhen tilaisuuksissa ja niiden lisäksi vierailemassa milloin missäkin.

Omaksuin itselleni etsijän identiteetin ja aloin kutsua itseäni teologian sekakäyttäjäksi, minkä termin eräältä ystävältäni lainasin. Nimen mukaisesti ruokin itseäni hyväksi kokemallani teologialla riippumatta siitä, mistä tunnustuskunnasta se tuli. Minusta alkoi näyttää siltä, että Raamatun pohjalta voidaan perustellusti päätyä keskenään erilaisille kannoille eikä minulla ollut sillä hetkellä kapasiteettia löytää niistä parasta. Tahdoin kuitenkin tuon kapasiteetin saavuttaa, ja siksipä jatkoin sekakäyttöni ohella tutkimista ja pohdiskelua. Ennen pitkää päädyin tekemään jotain, mitä en olisi uskonut enää koskaan tekeväni: liityin jälleen kirkkokunnan jäseneksi.

Vaan siitä lisää seuraavassa osassa.

"Aiempi varmuuteni, jota olin kiihkollakin kanavoinut, on vaihtunut hämmennyksen aikaan, jossa uudelleen testaan uskonkäsitysteni oikeutusta."

– Minä, 13.7.2016