Kokemuksia teologian opiskelusta 22: Teologiuteni sielunmessu

Kolme ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin näissä merkeissä. Graduni aloittamisesta on mennyt noin viisi vuotta. Nyt on ”kahdeksannen ja puolennen” teologian opiskeluvuoteni kevätlukukausi. Voinemme kaikki olla siitä yhtä mieltä, että näin tämän ei tosiaankaan pitänyt mennä: minulta kului opintojeni loppuunsaattamiseen valtavan paljon enemmän aikaa kuin oli suunnitelmien mukaista.

Noudatan tämän sarjan perinteitä ja kuvailen opintosuorituksiani, tässä tapauksessa niitä kaikista viimeisimpiä, joita en ole vielä käsitellyt täällä. Mukaan sisältyy maisterintutkielmani, jota koko ajan olen nimittänyt graduksi, vaikkei se senniminen taida virallisesti enää ollakaan. Opintoja kuvailevan osion jälkeen on aika sanoa loppusana tästä lähes vuosikymmenen mittaisesta taipaleesta elämässäni ja luodata katsetta hieman myös tulevaa kohti.

Viimeiset kurssit ja tentit sekä gradun erävoitto minusta

Viime kirjoituksessani kerroin tenttineeni hepreaa viiden opintopisteen edestä ja yllättyneeni, kuinka helppo suoritus se olikaan ollut. Sain melkoisen vähällä työllä arvosanan 4. Suunnittelin kevätkaudella 2020 tenttiväni vastaavan paketin (Vanhan testamentin teksti: syventävä osio II), ja tentin lopulta teinkin, mutta ilmeisesti vasta syksyllä. (Minun täytyy kirjoittaa tätä osiota katsellen suoritusmerkintöjäni Sisusta, koska en enää muista juuri mitään noista kaukaisista ajoista.) Sain taas arvosanan 4. Saattaa olla, että tällä kertaa tentissä sai olla mukana myös sanakirja, mikä lienee helpottanut tentin käännöstehtäviä huomattavasti.

Olen Sisun mukaan suorittanut kevätlukukaudella 2020 kaksi kurssia, joiden nimet ovat Ekumeniikan nykykeskustelua ja Etiikan historia. Ensimmäisestä muistan, että se sisälsi ainakin ryhmäkeskusteluja ja pidettiin Porthaniassa. Jälkimmäinen oli mielestäni Päärakennuksella ja siihen kai kirjoitin jonkinlaisen esseen kardinaali Nicolaus Cusanuksesta. Suunnittelin tuon kurssin sisältävän myös kaikkien aikojen viimeisen luentoni yliopistolla. Pääsin nimittäin viimeistään syksyyn mennessä siihen tilaan, että gradu oli viimeinen minulta puuttuva opiskelusuoritus. Koska niin kutsuttu siirtymäaika tutkintouudistuksen tiimoilta päättyi vuonna 2020, viimeinen päivä palauttaa vanhojen tutkintovaatimusten mukainen pro gradu -tutkielma (40 op), oli 9.11.2020.

En kuitenkaan onnistunut palauttamaan graduani tuolloin. Kunpa osaisinkin kuvailla syitä paremmin. On hankala keksiä asiaa elämästäni, joka olisi ollut minulle yhtä vaikeaa kuin gradun teko. Tutkielman viitenä keskeneräisyyden vuotena oli monia kuukausien mittaisia jaksoja, joina en koskenutkaan siihen. En pystynyt. Se ahdisti aivan liikaa.

Turhauttavinta on, että en tiennyt enkä vieläkään tiedä, miksi näin oli. Jos minun pitäisi veikata, arvaisin syyksi traumaa, burnoutia tai patologista laiskuutta. Masentunut ainakin varmuudella olen. Mutta se vaikeus, jota nimenomaan graduni kanssa olen kokenut, tuntuu suuremmalta kuin pelkkä masennus voi aiheuttaa. Ahdistus oli todella miltei yliluonnollisen tuntuisella tasolla. Mutta yhtä lailla minua ahdisti gradun teosta laistaminen. Lainaan tässä pitkähkösti kolme ja puoli viikkoa ennen mainittua vuoden 2020 viimeistä palautuspäivää Facebookiin kirjoittamaani avautumistekstiä, koska se tavoittanee tuon aikaiset fiilikseni paremmin kuin mikään, mitä tänä päivänä pystyisin kirjoittamaan.

Kaikki on jäänyt viime tingaan niin kuin nyt gradukin, en pysty enää tekemään joka päivä vähän, vaan joudun tekemään deadlinen lähellä paljon. Opiskelu, etenkin sen aloittaminen, on muuttunut ahdistavaksi. Tuottaa uskomattomia vaikeuksia lukea, kirjoittaa tai oppia yhtään mitään. Tästä johtuen huomaan koko ajan yrittäväni pakoilla opintojani. Milloin jämähdän keskustelemaan jonkun kanssa, milloin surffailen Wikipediassa kiinnostavan nippelitiedon äärellä, milloin teen musiikkia ja paneudun omiin ikuisuusprojekteihini, milloin katselen elokuvia ja sarjoja. Tämä kaikki, koska opiskelu ahdistaa niin paljon.

Mutta ahdistavaa on myös tämä pakoilu. En pysty tekemään sitäkään hyvällä omallatunnolla, vaan mielessä kummittelee koko ajan se velvollisuus, jota laiminlyön. Tästä on seurannut, että jokainen päivä, jonka olen tällä tavoin haaskannut, ahdistaa minua. Vaikka tekisin asioita, joista nautin, en pysty täysillä nauttimaan niistä, jos en ole tavallaan ”ansainnut” oikeutta niihin tekemällä ensin velvollisuuteni. Lopputulemana on ollut se, että hirveän iso osa sinänsä nautinnollisista asioista elämässäni viimeisten vuosien aikana on tullut täyttämättömien velvollisuuksien varjostamaksi. Ne vieläpä ikään kuin ”saastuttavat” elämän osa-alueita laajemminkin, esimerkiksi aina tullessani kosketuksiin sanan ’yliopisto’ kanssa sisintäni kouraisee. Vaikka tuo sana ei mitenkään liittyisi minun opintoihini, se aina muistuttaa ikävällä tavalla siitä vaivasta, jonka vielä joudun kohtaamaan opintojeni kanssa. Ehkä yksi syy tähän ahdistukseen on se, että en ole päässyt palautumaan opinnoistani vuosikausiin. Sillä niin kauan kuin nämä venähtäneet opinnot ovat kesken, en vain saa niitä pois ajatuksistani. Mikään määrä ”lepolomaa” ei ole riittänyt, koska en ole todella levännyt. En pysty siihen.

En siis jostain kumman syystä kyennyt lepäämään sanan syvimmässä merkityksessä niin pitkään kuin gradu oli kesken. Olin tyystin menettänyt kyvyn palautua. Se oli yksi hirveimmistä olotiloista, joita olen ikinä joutunut kokemaan – se jäänee kakkoseksi ainoastaan pakko-oireiselle kaudelleni vuosina 2011-2013. Ja gradukiirastulessa vietin pakko-oireita pidemmän ajan.

Koska en saanut vanhojen tutkintovaatimusten mukaista gradua palautettua, minun oli siirryttävä uuteen tutkintorakenteeseen. Byrokratian lisäksi tämä tarkoitti sitä, että tutkielmani opintopistemäärä putosi 40:stä 30:een, minkä vuoksi sen ei tarvinnut olla sivumäärässä mitattuna niin pitkä. Graduni siis ”edistyi” tutkintorakenteen muutoshetkellä automaattisesti vailla kirjoittamista, koska sen sivumäärä oli ykskaks lähempänä 45 sivun ohjeellista minimiä. Koska maisterintutkinnon opintopistemäärä kuitenkin pysyi satanakahtenakymmenenä, tarkoitti tämä sitä, että minun piti jostain saada ne 10 op, jotka gradusta olivat pudonneet pois. Päädyin siksi vielä kahdelle kurssille, joista kerron seuraavaksi lisää.

Argumentaatiotaidon verkkokurssi & Uskontotieteen klassikot

Kiitos koronan, oli kursseja hyvin helppoa suorittaa täysin etänä, käytännössä Moodlessa. Koetin suorittaa kurssin, jossa hyödynnettiin digitaalisia menetelmiä teologisessa tutkimuksessa, mutta tehtävät osoittautuivat minulle liian vaikeiksi, ja jätin kurssin kesken. Sen sijaan sain vuoden 2021 keväällä suoritettua kaksi tarvittavaa kurssia, toinen meni muodollisesti systemaattisen teologian ja toinen uskontotieteen alle.

Systiskurssi käsitteli argumentaatiota. Se eteni muistaakseni viikko kerrallaan ja joka viikko sisälsi tukun tehtäviä, joista osa oli muistaakseni yksilötehtäviä ja osa tehtiin keskustelualueella vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Aiheet sivusivat vaikuttamista, hyvien ja huonojen argumenttien tunnistamista, retoriikkaa ja paljon muutakin. Lopputehtävänä piti kirjoittaa 500 sanan mittainen argumentatiivinen kirjoitus omalta alaltani, mieluusti kandi- tai maisterintutkielman aiheesta. Koska olen aina ollut kohtalaisen tyytyväinen kandityöhöni ja koska graduni ei koskaan tullut kovin kaksiseksi, valitsin kirjoittaa kandidaatintutkielmani pohjalta. Argumentaatio eli väitteiden esittäminen perustellen on ollut sinänsä aina lähellä sydäntäni, mutta kurssi tarjosi minulle aihepiirin tuttuudesta huolimattakin paljon haastetta. Jaksamiseni ei ollut paras mahdollinen, ja lisäksi suoritin samaan aikaan toista kurssia.

Uskontotieteen klassikot -opintojaksolla tutustuttiin tutkija kerrallaan uskontotieteen merkittävimpiin hahmoihin: Émile Durkheimiin, Max Weberiin, William Jamesiin, Mary Douglasiin ja Mircea Eliadeen. Tämäkin kurssi eteni viikko kerrallaan, Moodlesta löytyi lukumateriaali, ja suoritukset olivat vaihtelevasti joko lyhyitä pohdintapapereita tai ryhmäkeskusteluja vuorossa olevaa tutkijaa käsitellen. Olen tainnut sen sanoakin, että pidän uskontotieteestä valtavasti, omalla tavallaan se on jopa mielenkiintoisempaa kuin varsinainen teologia. Kurssi oli kuitenkin haastava ja monta kertaa menin tehtävissäni hyvin lähelle deadlinea.

Yllätykseni oli ties kuinka monetta kertaa tässä tiedekunnassa valtaisa, kun huomasin saaneeni molemmista näistä kursseista arvosanan 5. Keskiarvoni tulisi kaikista opiskeluvaikeuksistani ja riippumatta gradustakin olemaan paljon korkeampi kuin olin kuvitellut.

Gradu

Sain toukokuussa 2021 suoritusmerkinnät kursseista ja olin jälleen tilanteessa, että minulta puuttui vain gradu. Oli omalla tavallaan vapauttavaa, että minun tarvitsi teoriassa keskittyä nyt vain yhteen asiaan, mutta yhtään helpommaksi ei tutkielman tekeminen silti muuttunut. Anoin vuoden lisäajan, kun opintojeni aloituksesta oli tullut kuluneeksi seitsemän vuotta. Suunnitelmani oli viimeistellä gradu syksyllä 2021 ja hoitaa byrokratia keväällä. En onnistunut. Enkä saanut gradua valmiiksi keväälläkään. Kun lisäaika päättyi, en kehdannut anoa sitä heti lisää, koska halusin saada gradun lähes valmiiksi sitä ennen. Halusin näyttää onnistuneeni jossain edellisen lisäaika-anomuksen jälkeen.

Onneksi jotain sellaista kuin gradu on mahdollista ja melko helppoakin edistää, vaikkei olisi yliopistossa läsnäolevana. Minulla oli lainaamani kirjat STI:llä sijaitsevalla työpisteelläni, minulla oli tietokoneeni ja internet. Mutta voimaa minulla ei ollut.

Syksyllä 2022 lueskelin eräänä päivänä töiden lomassa ystäväni kirjoittamaa artikkelia ja ajatukseni alkoivat yhtäkkiä laukata. Koin puolittaisesti jotain sellaista kuin kandini kanssa oli käynyt vuosia aiemmin: ”valaistumisen”, jonka jälkeen tiesin, mitä tulen tutkielmaani kirjoittamaan. Mutta tosiaan gradun kohdalla vain puolittain: projekti ei koskaan muuttunut ajatusmaailmassani kovin helposti käsitettäväksi kokonaisuudeksi. Tämän syksyisen oivallushetken seurauksena keksin kuitenkin jotain, mihin en ollut vielä missään tutkimuksessa törmännyt. Se oli hyvin yksinkertainen ja looginen päätelmä, jonka sisällytin lopulta graduni johtopäätökseen. En tässä paljasta, millainen pointti on kyseessä, sillä sen vuoro tulee mahdollisesti hengellisen elämäkertani luvussa, joka käsittelee elämääni katolilaisena nykyhetkeen asti. Aivan, tuo "akateeminen" oivallukseni ja kaikki kipuilu, josta se kumpusi, ovat siinä mielessä henkilökohtaisia, että niillä on potentiaali vaikuttaa myös hengelliseen elämääni. Se on kai riski, joka täytyy ottaa, jos kirjoittaa tutkielmaa omasta kirkostaan, vaikkakin olisi typerää sanoa, että teologian opiskelu aina ja kaikkialla vaikuttaa opiskelijan hengellisiin näkemyksiin.

Jossain vaiheessa tein päätöksen, että haluan yliopistosta ulos keinolla millä hyvänsä lukuvuoden 2022–2023 aikana. Mieluisin tapa olisi maisteriksi valmistuminen. Mutta olin käymieni keskustelujen seurauksena alkanut myös ensimmäistä kertaa harkita luovuttamisen mahdollisuutta. Sekin olisi parempi kuin ikuinen roikkuminen välitilassa opiskelu- ja työelämän välillä. Voisin ehkä kuitenkin päättää tämän kaiken myös tunnustamalla, että gradu oli minulle mahdoton tehtävä. Toisaalta halusin vielä yrittää.

Niin sitten anoin lisäajan keväälle 2023, vaikka ei graduni vielä tämänkään vuoden alussa ollut mainittavan hyvällä mallilla. Itse asiassa se ei ollut sitä vielä kuukauttakaan ennen deadlinepäivää. Tein kuitenkin päätöksen, että aion palauttaa jotain palautuspäivänä – graduni siinä kunnossa kuin se silloin on. Jopa viikkoa ennen deadlinea gradussa oli vielä valtavia puutteita. Samoin vuorokautta ennen: lähdeluettelo oli edelleen virheellinen, monin paikoin teksti muuttui pelkiksi muistiinpanoiksi ranskalaisilla viivoilla, yhden lähteen referointi puuttui kokonaan, samoin tietenkin tiivistelmä, vaikka siinä tuskin haittaakaan se, että sen teko jätetään loppuun. Kaikki meni siis vielä viimeisen kerran viime tingaan. Tai ei aivan – koomista kyllä palautin gradun lopulta noin parikymmentä minuuttia ennen deadlinea!

Minä tein sen. Kun istuin STI:llä huoneessani keskellä yötä, puhkesin kyynelehtimään. Olin sanaton, oloni oli epätodellinen ja liikuttunut. Viisi vuotta kestänyt projekti oli yhtäkkiä lakannut olemasta osa elämääni. Oli kuin valtava taakka olisi temmattu pois – pystyin yhtäkkiä taas nauttimaan keväästä eivätkä monet sellaiset asiat ja sanat, jotka olivat aiemmin vieneet ajatukset graduun ja siten ahdistaneet, enää kyenneet vaikuttamaan minuun. Ensi kertaa vuosiin olin tilanteessa, että ei ollut mitään, mitä minun olisi pitänyt olla tekemässä. Pystyin lopultakin taas lepäämään. On vaikea kuvitella mitään ihanampaa.

Tein monia vuosia odottamiani symbolisia tekoja, joita olin suunnitellut tekeväni gradun palautuksen tultua ajankohtaiseksi. Menin ensi kertaa käymään kahvilassa, jonka ohi olen kulkenut kaikki nämä vuodet matkallani keskustaan. Vierailin lempikylpylässäni. Ostin pullon samppanjaa.

Kummallisinta on, että en tiedä, miten onnistuin tässä. Kaiken järjen mukaan minun ei olisi pitänyt pystyä tekemään tutkielmaani valmiiksi siinä kunnossa, jossa minä olin, ja siitä kunnosta, jossa se oli. En yksinkertaisesti keksi enkä edes muista, miten kaikki lopulta kävi. Mistä se voima tuli. Tiedän vain sen, että puolestani rukoiltiin. Olen halunnut uskoa, että Kaikkivaltiaan käsi oli ylläni ja auttoi saattamaan prosessin loppuun.

Kaikki tämä vähäinenkin mielihyvä, jota jotenkin kykenin gradun palauttamisesta kokemaan, temmattiin yhdessä hetkessä pois. Arviointiprosessi ei nimittäin sujunut – tai pikemminkin päässyt alkuun – ongelmitta. En tahdo tässä eritellä asiaa kovin tarkasti, mutta sanottakoon, että kävin läpi yhden koko elämäni tuskallisimmista kokemuksista. Tuskallinen se oli lähinnä siksi, että itse olin jo valmiiksi niin monella tavalla hajalla. Vaikka gradu lopulta hyväksyttiin rimaa hipoen, oli lopullisen maaliviivan ylittämisen odottaminen henkisesti äärimmäisen raskasta. Mutta palaan fiiliksiini opiskelustani hiukan myöhemmin.

Minä ja teologia

Mitä seuraavaksi? Yhdestä näkökulmasta vastaus on helppo. Haluan ehdottomasti saada täydellisen irtioton akateemisen teologian harjoittamisesta ja julistautua teologiseen tiedeyhteisöön kuulumattomaksi. Suhteeni näihin on tällä hetkellä niin kipeä, että minun on päästävä niistä erilleen.

Miten näin on päässyt käymään ihmiselle, joka vielä ensimmäisinä opiskeluvuosinaan oli niin omistautunut tälle alalle? Olen koettanut asiaa miettiä ja päädyin kahteen havaintoon, jotka voidaan kumma kyllä esittää kahtena paradoksaalisena lauseena: 1) teologia merkitsee minulle liian paljon ja 2) se merkitsee minulle liian vähän. Koetan seuraavaksi avata, mitä näillä lauseilla tarkoitan.

Mitä tarkoittaa, että teologia merkitsee minulle liian paljon?

Halusin pitkään olla hyvä teologi. Olin kunnianhimoinen, ahkera oppimaan, innokas lukemaan. Minua kiinnosti teologiassa aivan kaikki. Minulla oli pioneerihenkeä ja halusin joskus päästä osoittamaan kykyjäni peräti tutkijana.

Sitten, vähitellen, minun oli pakko herätä siihen tosiasiaan, että en ole alani parhaimmistoa. Se oli minulle - entiselle kympin oppilaalle - todella kipeää. Tajusin kouriintuntuvalla tavalla oman muistini, käsityskykyni ja älyni rajat. Oli kuin päähäni ei olisi enää mahtunut enempää. En millään tuntunut pystyvän enää sisäistämään asioita, joita opiskelin.

Minut täytti valtava häpeä. Ja nyt puhun häpeästä siinä laajuudessa, että en kehdannut enää näyttää naamaani teologitapahtumissa tai tiedekunnassani. Häpesin silmät päästäni luennoilla, etenkin jos minun piti keskustella ryhmässä henkeviä. Koin itseni niin hillittömän suureksi alisuoriutujaksi, että en osannut nähdä itselläni paikkaa tässä akateemisessa yhteisössä.

Eräs psyykkisesti kaikista hirvittävimmistä piirteistä yliopistossa ja tieteessä ovat arvioinnit ja arvostelut. Minun traumoihini osuvat erityisen kivuliaasti tilanteet, joissa luulen tehneeni jotain hienoa, mutta sitten arvostelija osoittaa aukottomasti minun tehneen todella alkeellisia virheitä. Harva asia tappaa tieteen tekemisen intoani yhtä tehokkaasti kuin tällainen sinänsä täysin asiallinen palaute.

Olen joutunut tuntemaan itseni yliopistossa niin järkyttävän tyhmäksi, että itseluottamukseni on haavoittunut pahasti – ja joudun niitä haavoja nuolemaan todennäköisesti aika kauan.

Tieteellisten tutkimustulosten arviointi tiedeyhteisössä on välttämätön osa tiedettä mutta minulle se on samalla kaikista sietämättömin piirre kestää mielenterveyden kannalta. Ja jos minä en kestä jotain, joka on elimellinen osa tiedettä, minä en voi tehdä tiedettä. Minulla on ihan liikaa sellainen olo, että tieteellisiä väitteitä ei kannata edes esittää, jos en voi olla aivan satavarma siitä, ettei niistä löydy mitään kritisoitavaa.

Huomautan, että en missään tapauksessa pyydä lopettamaan minun kritisoimistani, jos siihen on aihetta! Aiheellinen kritiikki on tarpeellista – on minun oma ongelmani ja taakkani kasvaa paremmaksi ottamaan sitä vastaan. Mutta jos voin valita, en tahdo ehdoin tahdoin hakeutua tilanteisiin, joissa antaudun jatkuvasti kritiikin kohteeksi. Tiedemaailma olisi pysyvästi tällainen tilanne, ja luulen, että olisin teologisissa tiedepiireissä valtavan kritisoitu. Erityisen pelottavaa on se, että omien kokemusteni perusteella etenkin teologian kaltaisten epäeksaktien tieteiden piirissä voi löytää korostuneen helposti kritisoitavaa melkein mistä vain. Minulla on joskus kurssilla ollut sellainen olo, että tein minkä hyvänsä ratkaisun, se ei koskaan kelpaa. Jos on mahdollista helposti välttää kohtalo, jossa joutuisin kestämään tuollaista lisää, vältän sen mielelläni.

Mitä sitten tarkoitin sillä, että sanoin teologian merkitsevän minulle liian vähän?

Oikeastaan kyse on palosta. Palosta alaa kohtaan. Minulla oli se joskus mutta ei enää. Tämä johtunee ennen muuta omasta luonteestani, joka välillä pakko-oireisuuteenkin sortuvalla tavalla etsii varmuutta, eksaktiutta ja vapautta kaikesta ylimääräisestä tulkinnanvaraisuudesta. Tästä etsinnästä käsin olen luonteeni takia pakotettu lähestymään myös tieteitä. Tiedostan kyllä, että vaadin liikoja: tuskin yksikään tieteenala voi tyydyttää minunkaltaiseni ihmisen janoa. Koen silti pystyväni laittamaan tieteitä jonkinlaiseen mieluisuusjärjestykseen sen suhteen, miten hyvin niiden metodit pystyvät mielestäni palvelemaan etsintääni – miten lähelle ne pääsevät ihannettani.

Valitettavasti minun on pakko sanoa, että teologia samoin kuin monet humanistiset tieteet ei vastaa sisäisiä ”vaatimuksiani” siinä määrin, että kokisin pystyväni vaikuttamaan niiden parissa. Kiiruhdan heti sanomaan, että en missään tapauksessa julista humanistisia tieteitä huuhaaksi, pseudotieteeksi tai arvottomaksi saamaan kunnioitusta – mitään vähimmässäkään määrin sen tapaista en tarkoita sanoa! Kyse on siitä, että oma perusluonteeni vaatii näiltä tieteiltä enemmän kuin mihin ne pystyvät venymään. Ja jos ne eivät voi vastata näihin ylisuuriin mutta ylipääsemättömiin vaatimuksiini, ei psyykeni todennäköisesti kestäisi, jos minun pitäisi harjoittaa niitä. Ja harjoittamisella tarkoitan juuri tieteen tekemistä itse ja tiedeyhteisössä vaikuttamista – en puhu muiden humanistisilla aloilla toimivien ihmisten tutkimuksista mitään. Voin aivan hyvin lukea näitä tutkimuksia ja saada niistä paljon. On kuitenkin yksi asia asia perehtyä tieteeseen ja aivan toinen tehdä sitä itse. Itseäni näillä aloilla toimivana tiedemiehenä riivaisi niin suunnaton epävarmuus, että mielenterveyteni ei yksinkertaisesti kestäisi sitä. Minulla on tätä alaa kohtaan liikaa epävarmuutta, joka estää palon sitä kohtaan ja siten toimimisen sen piirissä: minulla on liikaa kysymyksiä, jotka kaipaisivat vastauksia!

Esimerkiksi: kuinka eksegetiikan kirjallisuudessa kerran toisensa jälkeen voidaan esittää varmoina tai todeksi osoitettuina asioita, joista helposti näkee, että ne ovat nykymenetelmillä todistamisen ulottumattomissa ja tosiasiallisesti enemmänkin spekuloivaa päättelyä? Siinä missä puhutaan tosiasioista pitäisi niin useassa kohtaa puhua todennäköisistä asioista – eikä tällöinkään ole kyse todennäköisyydestä matemaattisessa mielessä. Jos alan kirjallisuus olennaisessa määrin jättää tämän tekemättä, kertooko se jotain siitä, että alan ymmärrys itsestään ja omien mahdollisuuksiensa rajoista on puutteellinen? Entä värittyvätkö humanistiset alat todella helpommin tieteen ulkopuolisella ideologisuudella, niin kuin esimerkiksi Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin sanomien pääkirjoituksessaan 3.4.2021? Kuinka oli mahdollista, että yliopistoni päätyi vihkimään 20-vuotiaan ilmastoaktivisti Greta Thunbergin teologisen tiedekunnan kunniatohtoriksi? Minulla ei ole kielteisiä ajatuksia Thunbergista tai hänen edustamastaan asiasta, mutta tästä päätöksestä olen hyvin yllättynyt eikä se ainakaan lisää luottamustani tiedekuntaani. Edelleen tiedekunnastani: jos opetus todella on tunnustuksetonta ja kirkosta itsenäistä, niin kuin väitetään, niin miten on mahdollista, että opintoihin on silti mahdollista sisällyttää huomattavan paljon suoranaista uskonnonharjoittamista lähinnä soveltavissa opinnoissa, joissa muun muassa pidetään harjoitusjumalanpalveluksia? Minun kokemukseni soveltavista opinnoista oli lähes pelkästään myönteinen, mutta tähän ristiriitaan en silti koskaan ole saanut kunnon selitystä. Minusta on yleisellä tasolla oudoksuttavaa, että tunnustuksettomana itseään markkinoiva oppilaitos on opettanut minua pitämään jumalanpalveluksia.

Julistin jo tuossa ammoisessa Facebook-avautumisessani vuonna 2020, että aion graduni valmistumisen jälkeen vetäytyä määrittelemättömän suuruiseksi ajaksi kaikesta kontribuutiosta – oman panokseni antamisesta – akateemiselle teologialle eritoten pyrkien olemaan millään tavalla konstruoimatta, tuottamatta teologiaa itse. Kirjoitin, että en koe minulla olevan enää mitään annettavaa tälle alalle ja että jollei ilmene pakottavaa syytä tehdä paluuta akateemisen teologian tekijäksi, en sitä aio tehdä. Näissä sanoissa pysyn edelleen näin vuosienkin päästä lähes täysin. Yhden poikkeuksen muodostaa vuosia suunnittelemani projekti Ketun teologia, mutta sen tekemiseen on erityiset syyt enkä sitäkään aio tehdä akateemisen maailman ehdoilla tai säännöillä. En uskoisi edes pystyväni siihen, sillä minä en uskoakseni koskaan todella ymmärtänyt humanistisen tutkimuksen olemusta tai sitä, miten sitä tehdään.

Korostan edelleen, että tässä tekstissä pointtinani ei ole vähätellä sitä, että tämä ala on monille ihmisille rakas. Pystyn tietyssä mielessä ymmärtämäänkin, miksi se on heille rakas, tärkeä ja lähellä sydäntä. Oma kokemukseni on kuitenkin edellä mainituista henkilökohtaisista syistä erilainen ja tässä tekstissä tahdon ainoastaan avata sitä. Tarkoitukseni ei ole millään muotoa syyllistää teologikavereitani eikä kritisoida heidän mielipidettään teologiasta. Myöskään sen, että suhteeni teologiaan ei ole samanlainen kuin heillä, ei tarvitse minun puolestani vaikuttaa siihen, että voin myötäelää heidän kanssaan. Irtiottoni ei ole pyrkimys eroon teologeista tai ihmisistä muutenkaan, se on ainoastaan julistus siitä, että en pidä itseäni osana teologista tiedeyhteisöä. Ystäväpiirieni osana pysyttelen omasta puolestani mieluusti edelleen.

Huomaan siis, että minun osani teologisen tiedeyhteisön osana on näytelty loppuun – yhtäältä siksi, että minulla ei ole tarpeeksi paloa tähän alaan, ja toisaalta siksi, että en tästä huolimatta koe itse olevani edes sillä tasolla, jota siihen osallistuminen mielestäni edellyttäisi. Sinänsä näiden kahden syyn olemassaoloa voisi luonnehtia jopa siunaukseksi: en koe olevani tarpeeksi hyvä alalle, jolla en oikeastaan haluaisikaan olla.

Teologi-nimityksestä

Olen nyt titteliltäni teologian maisteri. Mutta olen jo vuosikaudet pyrkinyt olemaan nimittämättä itseäni teologiksi. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että koen teologiuden olevan jotain suurempaa kuin suoritetut tai vielä kesken olevat opinnot teologisessa tiedekunnassa. Teologi voi olla aivan hyvin ilman tällaisia opintoja – monet kaikista eniten arvostamistani teologeista ovat tällaisia. Kunnioitan teologioista kaikista eniten sellaista elävää teologiaa, jota esimerkiksi Raamattu ja ekumeenisten kirkolliskokousten tekstit ovat, ja samoin sellaista teologiaa, mikä tulee julistetuksi konkreettisten ja arkistenkin lähimmäisenrakkauden tekojen kautta. Toisin sanoen arvostan niin sanotun ”tunnustuksellisen teologian” – jumalapuheen – sekä sen käytännön sovellutukset kaikista korkeimmalle. Tällaisessa teologiassa en missään tapauksessa koe olevani niin edukseni erottuva, että rohkenisin itsestäni nimitystä teologi käyttää. Toisaalta en aiemmin kirjoittamistani syistä koe olevani myöskään niin akateemisesti varteenotettava, että haluaisin kutsua itseäni teologiksi sanan akateemisessa mielessä.

On kuitenkin sanottava, että en aio hylätä elävää, tunnustuksellista teologiaa, vaan aikomukseni on pysyä sen kuluttajana ja kuunteluoppilaana, niin kuin silloin vuonna 2020 myös toin ilmi. Aion edelleen ”opiskella teologiaa” tässä mielessä: hengellisesti ja rukoillen – siksi myös blogini moton osa ”Theologiam discere” saa pysyä. Teologisia keskustelujakaan en aio kaihtaa, mutta voi olla, että toisinaan minulla on niissä hyvin vähän sanottavaa. En ole teologi.

Tulevaisuudesta

Mitä sitten seuraavaksi? Juhlia en aio yhtään sen enempää kuin on sosiaalisista syistä tarpeellista. En huomaa olevani iloinen valmistumisestani. Ei, minä olen pikemminkin särkynyt.

Hinta maisterinpapereista oli nimittäin – niin kuin pelkäsinkin – hirvittävän korkea. Uhrasin näille opinnoille voimani ja jaksamiseni, mielenterveyteni ja fyysisen terveyteni, taloudelliset resurssini ja ison osan tulevaisuuttani. Sain teologian opiskelusta Helsingin yliopistossa valtavan määrän traumoja, joita joutunen käsittelemään vuosikausia. Kohtaan todella päivittäin jopa kymmeniä pieniä hetkiä, jotka triggeröivät traumojani pintaan palauttaen kamalat muistot mieleen. Voidaan sanoa, että elämäni suistui näiden opintojen myötä pahasti raiteiltaan.

Ja mitä saavutin? Osaisin toimittaa luterilaisen messun, mutta en tee tällä taidolla mitään. Osaan kohtalaisen hyvin muinaiskreikkaa – mutta missä ovat sitä arvostavat työnantajat? Osaan esiintyä ja pitää puheita – mutta niitä taisin osata kelvollisesti jo ennen teologian opiskelua. Osaan tarkastella asioita laajasti eri näkökulmista. Se on ihan hyödyllistä, mutta erottuuko sillä – pystyykö tätä taitoa muuttamaan rahaksi? Ainoa laiha lohtu on se, että voinpahan nyt sanoa, että minulla on ylempi korkeakoulututkinto. Mutta yllätyn, jos sen nimenomaisesta sisällöstä tulee olemaan minulle työelämässä hyötyä.

Siksi olen jo kauan ajatellut – ja näissä ajatuksissani vain vahvistunut – että päätös alkaa opiskella teologiaa Helsingin yliopistossa vuonna 2014 oli elämäni huonoimpia yksittäisiä päätöksiä. Menetin suunnattoman paljon ja saavutin niukasti. Kokonaisuutena arvostellen koen opiskelutaipaleeni enemmän negatiiviseksi kuin positiiviseksi – vaikka toki positiivisiakin asioita on paljon. Ehdottomasti paras asia, joka tästä virheestä seurasi, olivat ihmiset, jotka sen myötä elämääni sain. Siksi minun olisi vaikea sanoa, että kadun valintaani tulla opiskelemaan teologiaa Helsinkiin tai että jättäisin sen nyt tekemättä. Ajattelen kuitenkin niin, että huolimatta todellisesti hyvistä asioista, joita päätöksestä seurasi, päätös itsessään voi silti olla huono. En soimaa itseäni liikaa, koska päätöstä tehdessäni koin sen perustelluksi. Mutta ei käy kieltäminen, että tunnen paljon surua ajatellessani tätä päätöstä ja sitä, miten pahasti rikki sen myötä menin.

Minun ei siis tee mieli juhlia tätä opintietä valmistujaisilla. Työelämään astumista voisi sen sijaan juhliakin. Vaikka lähtökohtani työelämään siirtymiseen eivät missään nimessä ole hyvät tai kilpailukykyiset, olen itse asiassa aika levollisilla mielin ryhtynyt työnhakijaksi ja aikeissa ottaa vastaan sen, mitä TE-toimistolla on minulle tarjota sekä katsella työpaikkailmoituksia pohtien ennen muuta mielenterveyteni mahdollista kestävyyskykyä kyseisissä töissä. Juuri tätä minun olisi kannattanut alun alkaenkin alaa valitessa miettiä. Usein sanotaan, että kannattaa opiskella sitä, mikä kiinnostaa, mutta olen kantapään kautta oppinut, että parempi neuvo on:

Kannattaa opiskella sellaista alaa, jolta todennäköisesti työllistyy ja johon liittyviä töitä uskoo pystyvänsä tekemään niin, että mielenterveys säilyy. Sitä, mikä kiinnostaa, voi sitten parhaassa tapauksessa tehdä työnteon mahdollistamin varoin.

Tavoitteeni on aluksi löytää vain jotain väliaikaista – mielellään ei-teologista – työtä, jotta saisin lisää miettimisaikaa elämäni pitkän aikavälin suuntaan. Voi olla, että löydän jotain työtä ja voi olla, että en. Minua ei tämä oikeastaan haittaa, sillä olen aika vakuuttunut siitä, että työnhaku tai työelämä ei pahimmillaankaan voi olla yhtä hirveää kuin opiskelu oli.

Siksi työelämään siirtymistä voisi juhlia: se näyttää olevan väistämättä askel parempaan, vaikka pitkään muuta pelkäsin. Varsinainen juhlan paikka on kuitenkin vasta sitten, jos jonain päivänä voin sanoa itseäni terveeksi ja parantuneeksi kaikesta, minkä tämä opiskelu rikkoi.

Palaan usein Tšaikovskin viimeisen, nk. Pateettisen sinfonian finaaliin Adagio lamentoso, joka sisältää järkyttävyydessään yhden surullisimmista lopuista, joita olen taidemusiikissa koskaan kuullut. Sama itkuinen teema, jolla osa alkaa, palaa jatkuvasti takaisin, vaikka välillä musiikki pääsee sen tunnelmasta kauemmas. Kuulen osassa toivonpilkahduksia, lämpimiä muistoja sekä pimeydestä ulos pyrkivää taistelua, jotka kuitenkin aina saavat tummempia sävyjä ja lopulta väistyvät. Kamppailu, josta jotenkin jo kauan aikaa sitten tiesi, että se ei voi päättyä hyvin, taukoaa sen vietyä kaikki voimat, ja jäljellä on vain haipuminen tyhjyyteen.

"Mutta tämähän oli requiem!" kerrotaan jonkun huutaneen, kun sinfonia oli esitetty ensimmäisen kerran. Sellaisena minäkin olen sen sittemmin kuullut. Minulle se näyttäytyy teologi-identiteettini sielunmessuna.

HYY:stä

Nyt kun paperit ovat käsissäni ja olen päässyt yliopistosta, kerron lopulta, mitä ajattelen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta eli HYY:stä. Jo useamman vuoden on tilanne ollut se, että olisin heti eronnut HYY:stä, jos se olisi ollut mahdollista opintojeni vaarantumatta. Tällä hetkellä kuitenkin on valitettavasti mahdotonta suorittaa Helsingin yliopistossa ylempää tai alempaa korkeakoulututkintoa olematta HYY:n jäsen.

Pidän pakkojäsenyyttä ylioppilaskuntaan jo itsessään vääränä ja mahdollisesti perustuslain vastaisenakin järjestelynä. Mutta HYY:n tapauksessa pidän ehdottoman tuomittavana ja moraalittomana vaatia kuulumaan ylioppilaskuntaan, joka tekee tuon tuostakin poliittisia kannanottoja, jotka eivät sille millään muotoa kuulu. Mielestäni on räikeä loukkaus mielipiteenvapauttani ja vakaumustani kohtaan sekä yksinkertaisesti julmaa pakottaa minut jäsenyydelläni organisaatioon tukemaan sen politiikkaa, jota en kannata ja jota vielä pahimmissa tapauksissa pidän vastuuttomana, vaarallisena ja epäinhimillisenä. Halveksin tuon organisaation toimintatapoja sydämeni pohjasta.

En tiedä, teinkö oikein valitessani vakaumukseni ja opintojeni välillä jälkimmäisen, mutta julistan tässä ja nyt, että olen joutunut kuulumaan HYY:hyn vastoin tahtoani eikä pakkojäsenyyteni missään tapauksessa tarkoita, että olisin lähtökohtaisesti HYY:n kannanotoista samaa mieltä. Vaadin, että ylioppilaskunnan pakkojäsenyys lakkautetaan niin nopealla aikataululla kuin mahdollista tai että HYY lakkaa välittömästi tekemästä ideologisia ja poliittisia kannanottoja, jotka eivät sille kuulu ja jotka eivät tosiasiallisesti edusta sen jäsenistöä ollen merkittävässä määrin ja loukkaavalla tavalla jäsenten vakaumusten vastaisia.