»Intuitio vaan jotenkin jo pidemmän aikaa vieny katoliseen suuntaan vaikka en sinänsä oo katolisesta kirkosta järjen tasolla sen vakuuttuneempi kuin mistään muustakaan. Mutta luulen että jonain päivänä sitä ”kokeilen”, mutta ei oo ollenkaan sanottu ettenkö voisi myös palata luterilaisuuteen jos joskus ymmärrän sen.»
– Ote viestistä eräälle ystävälleni tammikuulta 2019
Edellinen hengellisen elämäkertani osa päättyi siihen, kun 31. toukokuuta vuonna 2019 aloitin kolmatta kertaa elämässäni ajanjakson uskontokuntiin virallisesti kuulumattomana. Tieni oli kulkenut ateismista agnostisismiin, sitten vapaakirkollisuuteen ja vakaumukselliseen tunnustuskunnattomuuteen, ja vielä sen jälkeen luterilaisen kirkon jäseneksi ilman, että olin kuitenkaan todella ja kokonaan sydämessäni luterilainen.
Luterilainen jakso elämässäni oli lopulta loppunut siihen, että en vain löytänyt itsestäni kyllin paljoa erityisen luterilaista tapaa uskoa. Olin kirkosta eroamiseni jälkeen edelleen kristitty, mutta yhä kasvava skeptisyyteni ja niiden asioiden epäileminen, joita olin arkisesti tottunut nimittämään tiedoiksi, suistivat minut suureen epävarmuuteen. Kuten olen sanonut: olin kristitty enää hyvin löyhässä mielessä, abstraktilla tasolla, osaamatta perustella vakaumustani oikeastaan mitenkään. Tämä valtava tyhjyys kahmaisi vuoden 2019 syksyllä minut synkkään kouraansa ja hetken elämäni näytti saavan todella oudon suunnan.
Mutta sitten sain yllättävän oivalluksen ja aloin jälleen nousta valoa kohti. Kaikki oli lopulta valmista siihen, että eräs noin kahdeksan vuotta kestänyt prosessi saavuttaisi päätöksensä: minusta tuli katolilainen.
Kaikki paitsi intuitio riistetään
"nihilistinen epävarmuus kasvaa – – En löydä mielenrauhaa missään seurakunnassa oikeastaan tällä hetkellä. Käyn kirko(i)ssa oikeastaan enää vain sosiaalisista syistä. :/ Ulkopuolisuutta koen hyvin syvällisellä tasolla kaikkialla osin uskoon, osin spiritualiteettiin liittyen ja osin syistä joita en osaa edes sanoittaa."
– 23.4.2019
Olemme tämän osan myötä tukevasti sisällä ajassa, jona jo tottuneesti käsittelin hengellistä elämääni avoimesti kirjoittamalla siitä tähän blogiin. Jo edellisen osan aikaan liittyi Ecclesia-sarjani, tällä kertaa taas olennaisena lähteenäni toimivat kaksi filosofisemmin orientoitunutta kirjoitustani Epäilyksen epäilystä intuition uuteen voittoon sekä Ex nihilo Herran hyvyyden saaliiksi. Etenkin jälkimmäistä suosittelen lämpimästi luettavaksi, se on mielestäni yksi parhaista teksteistäni koskaan.
Koska taipumus kyseenalaistaa ja epäillä istuu persoonassani niin tiukasti, on se leimannut paljon myös hengellistä elämääni ja osaltaan selittänee sen, miksi muutos on ollut harvoja muuttumattomia asioita taipaleellani. Lukemattomat kerrat on toistunut kaava, jossa ensin omaksun jonkin käsityksen, mutta sitten perehdyn siihen lisää ja alankin epäillä sitä. Jopa kaikista pienin mahdollisuus, että jokin asia voi olla toisin kuin olin ajatellut, on monesti riittänyt romahduttamaan paljon.
Epäilyksen lonkerot ulottuivat ennen pitkää vakaumukseni perustaan saakka, ja jouduin tunnustamaan, että minulla ei ollut mitään, jolla olisin voinut objektiivisesti perustella kristillistä uskoa. En kyennyt hyväksymään omia apologeettisia argumenttejani, mistä syystä vielä vähemmän halusin yrittää esittää niitä kenellekään toiselle. Ainoa asia, joka vielä piti minut kristittynä, oli intuitioni siitä, että se on totta. Pieni, lähes hahmoton intuitio koskien joitain ylimalkaisia kristinuskon ydinasioita. Mutta tuo intuitio ei ollut pitkään aikaan tarpeeksi vahva edes määrittämään, mikä kirkkokunta olisi paras. Se oli niin heikko, että välinpitämättömyys kasvoi entisestään ja aloin identifioitua kyyniseksi ihmiseksi, joka heitteli hauskoja väsyneitä vitsejä. Nuo vitsit olivat ehkä selkein tapa, jolla sisäinen kriisini saattoi tarkalle katsojalle näkyä ulospäin, mutta pääosin kamppailuni olivat sisäisiä. Olin paatunut ja usein piittaamaton siitä, mikä oli oikein ja mikä väärin. Kävin seurakunnassa sosiaalisista syistä, hartaudenharjoitus oli sivuseikka. Olin ”kylmällä paikalla”, kuten vapaissa suunnissa tällaisia ihmisiä luonnehditaan.
Tänä aikana Raamatun Saarnaajan kirja avautui minulle uudella tavalla ja tarjosi lohtua. Saarnaaja julisti, että kaikki on turhuutta, mikä tarkoittaa, että kaikki on, kuten itse noihin aikoihin tiivistin: ”joko väliaikaista tai jollain lailla salaperäistä tai paradoksaalista: ihmiselämä on lopulta sellaista, että sitä ei voi käsittää, siitä ei voi saada täydellistä otetta”. Avain tästä selviytymiseen on hyväksyä se, että juuri mikään ei ole lopulta omissa käsissämme. Viimeistään kuolema voi periaatteessa koska vain nollata kaikki kuvitelmamme omasta kontrollistamme. Kun ihminen luopuu tästä halusta hallita ja ymmärtää – ja minun tapauksessani tietää – hän voi nähdä, mitä iloa ja onnea elämässä voi olla ilman tuota halua.
Hetken aikaa elin tästä todellisuudesta käsin ja tukeuduin intuitioihini edes yrittämättä tavoitella mitään muuta. Mutta kuten olin jo etukäteen tiedostanut, intuitioissa piilee merkittävä vaara. Ne nimittäin voivat muuttua ja kadota.
Jokeri, ei-mikyys ja nalkkiinjäänti
Kun intuitioni sitten hiipuivat pois, mikä oli tietenkin ollut vain ajan kysymys, oli ensimmäinen reaktioni nauru. Teksti, jota kirjoitin, kun tuo hilpeys oli vielä tuoreessa muistissani, on niin paljonpuhuva, että haluan pitkästikin lainata sitä:
”Aloin nähdä tämän sekavan, kaoottisen ja järjenvastaisen maailman huvittavana. Nihilismini romahti huumoriksi lopulta siinä laajuudessa, että huomasin suhtautuvani kaikkeen, rajoituksetta, kevyellä mielellä ja jopa naureskellen. Minä nauroin kaikelle ja kaikille. Nauroin ihmisille, jotka ottivat elämän jollain tapaa vakavasti, joilla oli jonkinlainen merkitys elämälleen, jotka halusivat pelata tätä peliä. Suhtauduin syvällä sisimmässäni heihin pilkallisesti. Vieläkin kuvittelevat, että jollakin olisi jotain himputin väliä! He eivät ymmärrä, he eivät ole päässeet sille tasolle, jolla minä olen! Tämä elämä, tämä maailma, se on vain yksi iso vitsi! – – Kevytmielisyys. Se tuli minulle perin rakkaaksi. Monet varoittelevat jatkuvasti kyynisyyden vaaroista ja kuinka on elämälle tuhoisaa, jos ei pidä mitään merkityksellisenä. Mutta minulle kyynisyydellä ja kevytmielisyydellä oli omasta mielestäni keskeinen mielenterveyttäni varjeleva tehtävä. Pitkästä aikaa pystyin sanomaan, että olin onnistunut selättämään masennuksen. Tulevaisuus ei enää ahdistanut. Olin vakaa ja ajattelin vain, että kyllä jotain jostain ilmaantuu, ja jos ei ilmaannukaan, niin ei sen niin väliä. Ei tässä ole mitään pointtia. Ei tässä tarvitse olla mitään pointtia.”
Sattumoisin juuri tuona syksynä 2019 ilmestyi elokuva Joker puhuttelemaan minua tilanteessani syvällisesti. Elokuva on syntytarina Batmanin tunnetulle arkkiviholliselle, joka on mielestäni heittämällä maailmankirjallisuuden kiinnostavimpia, nerokkaimpia ja parhaiten tulkittuja hahmoja. Minulle Jokeri näyttäytyy nihilismiin suistuneena miehenä, joka on oppinut näkemään maailman outouden, vinksahtaneisuuden ja pahuuden hassuna, ja ammentaa energiansa tästä huumorielementistä. Hän rakastaa kaaosta, koska se on niin naurettavaa, ja nauttii suuresti päästessään osoittamaan, miten ristiriitaisia ja jollain tapaa samanlaisia hänen itsensä kanssa ovat jopa hyveellisimpinä pidetyt sankarit, kuten Batman. Jokeri on mielestäni tällä lailla omistautunut levittämään ideologiaansa – ja kuten tiedämme, hän tekee sitä mitä kamalimmilla tavoilla. Se on juuri se seikka, joka erotti hänet minusta. Minä olen aina ollut taipuvainen kääntymään sisäänpäin enkä ulospäin enkä kokenut saavani minkäänlaista tyydytystä siitä, että saisin suistettua muitakin samaan tilaan itseni kanssa. Minua kuitenkin yhdisti Jokeriin kyky nauraa synkästi ja ilottomasti maailmalle. Joker-elokuvassa on tuskin yhtäkään kohtausta, jossa Jokerin nauru olisi aidosti hilpeää. Oma nauruni ei johtunut sairaudesta kuten tuossa elokuvassa, mutta sekään ei ollut millään muotoa ilon naurua.
Naurukin oli kuitenkin ohimenevää: samoin kuin intuitio, sekin lopulta katosi. Silloin olin keskellä täydellistä tyhjyyttä, tuntematta mitään.
"Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei tuntunut miltään."
En viettänyt tyhjyyttä katsellenkaan pitkää aikaa. Eräs käymäni keskustelu muutti pian kaiken. Tietoteoreettinen keikahdus, jonka seurauksena aistihavaintoihin luottaminen muuttui jälleen perustelluksi. Ketjureaktio, jossa kristinusko tuli taas kaikista uskottavimmaksi vaihtoehdoksi. Jokeri-vaiheen kuolinisku ja purteni kääntyminen noususuuntaan ensi kertaa vuosikausiin. Tahdoin ajatella silloin ja tahdon yhä edelleen, että Jumala otti minut kiinni ennen kuin ehdin kadota tyhjyyteen lopullisesti. Jäin Herran hyvyyden saaliiksi. Kirjoitin seuraavat sanat, jotka ovat oikeastaan ylistysrukous Jumalalle:
”Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well played, Sir.”
Ja minä olin aluksi vastahakoinen hyväksymään uuden, hyvän suuntani – vain, koska olin ehtinyt jo tottua ja rakastua turvallisuudelta tuntuvaan nihilismiin. Eroahdistus kuitenkin meni ohi nopeasti ja toivotin uuden elämänvaiheen tervetulleeksi.
Tietämiseen ja epäilyyn liittyvät ahdistukset eivät ole enää suuren oivallukseni jälkeen vaivanneet minua samalla tavalla. En aikoinani valottanut kokemukseni yksityiskohtia enkä nytkään sitä tee, henkilökohtaisista syistäni. Mutta viimeistään tuolloin aloin kirkkaasti ymmärtää, että elämäntarinani ansaitsee tulla kerrotuksi. Siksi, että se edustaa ehkä hiukan epätavanomaista tarinallista kaarta, ja siksi, että arvelen sen kuitenkin olevan samaistuttavan lukemattomille ihmisille.
Hengelliset yhteisöni siirtymäkaudella
Vuoden 2019 alkupuolen tienoilla aloin käydä Luther-kirkkoa enemmän Verkosto-nimisen ev.-lut. kirkkoon kuuluvan seurakunnan tilaisuuksissa Munkkiniemessä. Kyseinen yhteisö edusti matalakirkollisuutta, kaava oli messussa melko vapaamuotoinen ja hartaudenharjoituksen yleisilme lähellä vapaita suuntia, vaikkakin teologia ja oppi mahtuivat pääasiallisesti luterilaisiin raameihin. Messujen lisäksi Verkostolla järjestettiin joka toisella viikolla Glow-iltoja, jotka miellettiin loogiseksi paikaksi siirtyä sitten, kun ei enää koe iän puolesta kuuluvansa esimerkiksi Hehkun kaltaisten iltojen kohderyhmään.
Glow tuli minullekin ensisijaiseksi perjantainviettämispaikaksi Hehkun tilalle. Viimeisin suurempi panokseni Hehku-illoissa oli käydä jakamassa ajatuksiani Saarnaajan kirjasta etänä järjestetyssä illassa ensimmäisenä koronakeväänä. Melko pian sen jälkeen totesin kasvaneeni yhteisöstä ulos.
Verkoston messuissa käymisen koin hengellisen epävarmuuteni aikoina helpoksi, koska siellä oli jotenkin matalampi kynnys käydä vain ”hengailumielessä”. Monet kerrat istuin messun aikana kirkon eteisessä ja join kahvia, sitten varsinaisilla kirkkokahveilla join lisää tavaten ystäviäni. Monet kerrat pääsin jopa saunomaan kirkon alakerrassa, toisilla kerroilla suunnattiin jatkoille johonkin pizzeriaan. Kirkon tungoksessa ei useinkaan kukaan papeista tai vastuunkantajista tullut suuremmin utelemaan hengellisestä tilastani tai pyytänyt vapaaehtoistehtäviin. Ja mikäs olisi sopinut minulle paremmin. Kaipasin siinä hengellisessä tilassani mahdollisimman vähän sitouttavaa ja mahdollisimman mutkatonta sosiaalista kristillisyyttä ilman painetta ottaa juuri kantaa tunnustuksiin. EO-illat Luther-kirkolla olen aina kokenut tietyllä tavalla matalamman kynnyksen toiminnaksi kuin varsinaiset jumalanpalvelukset, joten niissä käymistä jatkoin iloisesti.
Vuonna 2019 matkasin Verkoston kanssa samaa kristillisyyden suuntausta henkivään New Wine -tapahtumaan Himokselle. Sielläkin minulle oli tärkeintä se ystäväporukka, jossa olin, vaikkakin tapahtumassa puhunut Kate Wharton teki minuun suuren vaikutuksen.
Osallistuin vuonna 2019 vielä Hehkun parissa ollessani Avain-tapahtumaan Munkkiniemen kirkolla sekä legendaariselle Kairos-leirille Kansan Raamattuseuran keskuksessa Pyhä-tunturilla. Kyseisellä leirillä otin vastaan uuden vuosikymmenen, jolla maailma ei ole tuntunut olevan lainkaan entisensä. Ajattelin, että tuolla leirillä ottaisin viimeistä kertaa vastaan luterilaisen ehtoollisen ja jättäisin näin uuden vuosikymmenen uusille asioille, joita tiesin olevan tulossa. Pyörsin kuitenkin myöhemmin päätökseni ja kävin luterilaisella ehtoollisella vielä kerran vuonna 2020 eräässä morsiusmessussa.
Jättäydyin vuoden 2020 kesällä pois pitkäaikaisesta hengellisestä solustani. Syyni olivat henkilökohtaiset, mutta olen miettinyt, että jokin minussa varmaan halusi valmistaa tietä sille muutokselle, joka oli alati lähempänä ja varmempana näköpiirissäni.
 |
| Maisema Himoksella |
Katoliseen kirkkoon liittyminen
Suomessa katolisen kirkon täyteen yhteyteen ja jäseneksi pääseminen alkaa käännynnäisillä normaalisti noin vuoden kestävällä johdanto- tai infokurssilla, jossa tutustutaan kirkon oppiin ja elämään. Itse harkitsin kurssille menoa jo vuoden 2018 syksyllä, mutta aloitustapaamisen sijaan meninkin raamikseen ja niin kurssini siirtyikin sitten vuodella eteenpäin! Vuonna 2019 sain aloitetuksi, ja päätin, että jos kurssin loppuun mennessä ei ilmaantuisi pakottavaa syytä olla liittymättä katoliseen kirkkoon, aikoisin liittyä.
Johdantokurssi-iltoja oli muistaakseni parin viikon välein maanantaisin, ja niiden rakenne oli yksinkertainen: alussa sai ottaa iltapalaa ja mennä istumaan, sitten joku – useimmiten papiksi vihitty – katolilainen piti esitelmän ennalta ilmoitetusta aiheesta. Aiheissa edettiin systemaattisesti ja melko pitkälti Katolisen kirkon katekismusta seuraten. Lopuksi oli vielä yleensä jonkinlainen rukous tai siunaus.
Korona tietenkin vaikutti myös johdantokurssiin siten, että se jouduttiin vuoden 2020 puolella laittamaan hetkeksi tauolle. Se kuitenkin pidettiin loppuun kesään mennessä siten, että jäljellä olevat aiheet käytiin läpi tiuhempaan. Johdantokurssin lopulla kehotettiin ottamaan yhteyttä oman alueensa seurakunnan kirkkoherraan, jos kirkkoon liittyminen kiinnosti. Niin sitten heinäkuussa totesin, että minulle ei ole ilmaantunut syytä olla tulematta katolilaiseksi, ja laitoin sähköpostia Pyhän Marian seurakunnan kirkkoherralle ja sovin tapaamisen kuun lopulle.
Tapaamisessamme kirkkoherra haastatteli minua hengellisestä polustani ja sain allekirjoittaa muistaakseni useammankin liittymispaperin. Tuossa tapaamisessa minulta kysyttiin suojeluspyhimystäni ja päätin valita pyhän John Henry Newmanin (1801–1890), joka oli edellisvuonna kanonisoitu kirkon kunnioittamien pyhien joukkoon. Katolinen kirkko oli myös ensimmäinen kirkko, joka edellytti minulta kastetodistusta liittymisen yhteydessä, joten pyysin sellaisen – ja sain – Kuopion vapaaseurakunnasta vielä näin kahdeksan vuotta kastetapahtumaa myöhemmin!
Muita asioita, joita minun tuli hoitaa ennen liittymistäni, oli niin kutsutun esittelijän tai ”konfirmaatiokummin” (katolilainen, joka konfirmaatiossa seisoisi takanani ja ilmoittaisi suojeluspyhimykseni nimen) järjestäminen sekä ajan sopiminen ensimmäistä ripittäytymistäni varten.
Ensirippiä suositeltiin järjestettäväksi muutamaa päivää ennen konfirmaatiota. Kyseisessä toimituksessa on tarkoitus tunnustaa siihenastisen elämän kaikki omantunnon tutkimisen seurauksena mieleen tulleet kuolemansynnit, eikä muidenkaan syntien tunnustaminen ole lainkaan pahitteeksi. Ensimmäinen ripittäytyminen voi siis syystä kestää melko pitkäänkin, ja siksi se on hyvä sopia papin kanssa erikseen. Otinkin yhteyttä erääseen tulevan seurakuntani papeista. Valitsin tarkoituksella tuntemattoman henkilön, sillä tietty etäisyys tuntui luontevalta tilanteessa, jossa kertoisin hyvin henkilökohtaisia juttuja koko elämäni ajalta. Muistaakseni sain jo ajankin sovittua, mutta sitten se jouduttiin perumaan papin jouduttua korona-ajan karanteeniin. Minulla ei ollut paljoa aikaa etsiä uutta pappia ja otinkin seuraavaksi yhteyttä erääseen hyvinkin tuttuun pappiin. Pääasia, että vain pääsen ripittäytymään, ajattelin.
Rippi sujui alkujännityksestä huolimatta mielestäni oikein hyvin ja oloni oli hyvin huojentunut sen jälkeen. Omistin täydellisesti minulle julistetun synninpäästön osakseni, ja monet elämääni ja omaatuntoani painaneet asiat saivat sakramentin tuloksena ikään kuin lopullisen naulan arkkuunsa. Ne olivat nyt kokonaan menneisyyttä, jota minun ei tarvitsisi muistella.
Lauantaina 5.9.2020 vastaanotin Pyhän Marian kirkossa vahvistuksen eli konfirmaation sakramentin sekä hetkeä myöhemmin myös ensimmäisen katolisen eukaristian eli ehtoollisen. Olin liittynyt katoliseen kirkkoon tai tarkemmin ilmaistuna minut oli otettu sen täyteen yhteyteen.
Vahvistuksen sakramentissa minut voiteli krismalla eli pyhitetyllä öljyllä emerituspiispa Teemu Sippo. Siihen aikaan Helsingin katolisen piispan istuin oli tyhjänä, mutta emerituspiispa osoitti palvelumieltään hoitamalla ideaalitapauksissa piispalle kuuluvia toimituksia, joihin konfirmaatio kuuluu. Konfirmaatiokummini seisoi takanani ja ilmoitti piispalle suojeluspyhimykseni nimen, minkä jälkeen piispa lausui voitelusanat: "John Henry, ota vastaan Pyhän Hengen sinetti." John Henry on siis minulle eräänlainen kirkollinen nimi, vaikken olekaan sitä virallisesti nimeeni lisännyt.
Konfirmaatiomessussa tunnelma oli juhlallinen: kulkue, urkujen pauhu ja muistaakseni kuorokin sitä korostivat. Meitä kirkon täyteen yhteyteen otettavia oli useita, ja saimme tilaisuudessa myös suurehkot kaularistit sekä ruusukkorukousnauhat. Messun jälkeen oli hetkeen vaikea käsittää sitä suuruutta, mitä oli juuri tapahtunut, mutta olin silti hyvin helpottunut. Tuntui samalta kuin silloin, kun pitkän ja epävarman matkan jälkeen on lopulta perillä siellä, missä on tarkoituskin olla. Toki perille saapuminen merkitsi tässä tapauksessa myös uuden matkan alkua. Siitä aion kertoa seuraavassa osassa, mutta sanottakoon vielä jotain oleellista.
 |
| Minä ottamassa vastaan ensimmäistä katolista ehtoollistani. Kuva: Emil Anton. |
Miksi liityin katoliseen kirkkoon?
Kuten kirjoitin sinä päivänä, jona minut otettiin katolisen kirkon yhteyteen: päätökseeni ei liittynyt juuri mitään dramaattista. Ei ollut mitään tiettyä hetkeä, jona päätin liittyä tai jona edes tiesin ylittäneeni rajan, jonka jälkeen ei ollut paluuta. Kahdeksan vuoden aikana katolisuus kasvoi minussa pienestä kipinästä suureksi roihuksi sulavasti ja jouhevasti – toki välillä hiipuen mutta sitten taas suurentuen, ikään kuin kaikki vääjäämättömästi kulkisi kohti tiettyä kohtaloa. En tahdo tällaista kieltä käyttämällä vähätellä omaa osuuttani kääntymyksessäni, mutta minulla todella on sellainen olo, niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin, että minulla oli lopulta yllättävän vähän "sananvaltaa" lopputuloksen suhteen.
Päätös hakeutua katolisen kirkon jäseneksi oli omani, mutta se oli ainoastaan sinetti ja viimeinen askel, joka vahvisti sen, mitä jo olin sydämessäni. Tässä suhteessa katolistumiseni on verrattavissa luterilaistumiseeni: ensin tapahtui sisäinen muutos ja sitten halusin korjata ulkoiset puitteet vastaamaan sitä. Minulla ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa, sillä persoonani on sellainen, että kärsin, jos ulkoinen ja sisäinen joutuvat elämässäni olemaan pidempiä jaksoja ristiriidassa.
Mitä tuon kahdeksanvuotisen prosessin aikana sitten muuttui niin, että minun oli lopulta otettava viimeinen askel? Ensinnäkin erimielisyyteni katolisen uskon kanssa ropisivat vähitellen pois perehtyessäni niihin lisää. Tämän sarjan lukeneet muistanevat, että olin aikoinani erittäin antikatolinen, joten muutosta piti tapahtua paljon. Taipumukseni jatkuvasti korjata itseäni ja ajatteluani sai minut kyseenalaistamaan aiemmat antikatoliset argumenttini: löysin niistä aukkoja mutta katolisten selitysten havaitsin vastaavan hyvin kaikkiin vastaväitteisiini. Tämä johti siihen, että minun piti vetää pois vastustukseni katolista kirkkoa kohtaan, sillä en saata tuomita sellaista, jonka tuomittavuudesta en ole täysin varma.
Olla tuomitsematta ei kuitenkaan ole vielä sama kuin liittyä niihin, jotka jättää tuomitsematta. Siispä antikatolisuuteni vähentymisen ohella tarvittiin toinenkin prosessi, jonka nimi on – yllätys, yllätys – katolisuuteni lisääntyminen. Nämä tapahtuivat molemmat samanaikaisesti noiden vuosien aikana eikä tunnu hedelmälliseltä yrittää limittää niitä yksityiskohtaisesti toisiinsa. Pystyn silti kertomaan, mikä oli suhteeni katolisuuteen juuri ennen kuin liityin ja millä perusteella siis liittymispäätökseni oli tehtävä.
Havaitsin luottavani tähän kirkkoon. Ja sanamuotoni on täysin harkittu: havaitsin luottavani sen sijaan että olisin päättänyt alkaa luottaa. Luottamus katoliseen kirkkoon oli hiljalleen noussut sydämessäni ja ennen liittymistäni kykenin toteamaan tämän asian. Huomasin luottavani ja luottaneeni jo jonkin aikaa ja luottamukseni kasvaneen vuosien myötä. Enkä kokenut, että olisin kyennyt omalla tahdollani tai kyvyilläni saamaan tuota luottamusta katoamaan, se vain oli ja pysyi.
Katolinen spiritualiteetti koko täyteydessään soi ja resonoi jollain sanoinkuvaamattoman syvällä ja valloittavalla tavalla kaikkien maailman äänien joukossa. Se näyttäytyi minulle laajana, täyteläisenä aarteiden kirjona, joka oli silti eheä ja harmoninen kokonaisuus. Täältä löytäisin vastaukset suurimpaan osaan tai jopa kaikkiin mieltäni askarruttavista kysymyksistä, täällä kokisin tulevani kohdatuksi ehkä kokonaisvaltaisimmalla tavalla, jota kuvitella saattaa.
Katolisuudesta saisin kaiken, mitä koin tarvitsevani: on sakramentit ja vahva etiikka, vanhurskaus ja pyhitys, ikiaikaiseen historiaan ankkuroituminen ja nykyajan ymmärtäminen, vankka ja elävä oppi, rukous ja kirkollisen musiikin kirjo, kirkon apostolinen virka ja Pietarin seuraaja kirkon ykseyden palvelijana, rationaalisuus sekä verraton mystiikan perinne, luostarit ja pyhimykset ja heistä kunnioitetuimpana pyhä Jumalansynnyttäjä, pyhä Raamattu ja pyhä traditio, lempeys, laupeus ja armollisuus. Olin katolisen kirkon kanssa yhtäpitävä siinä, että minulle jokainen näistä oli tärkeä. Ja olin kokenut näiden kaikkien puolien olevan katolisuudessa kiinteästi läsnä niin, että mikään ei kuitenkaan ylikorostunut. Kaikista tärkein oli tietysti Jumala, jonka vaikutukseen näissä kirkon ulottuvuuksissa tulin itse tarpeeksi luottavaiseksi.
Joten jos halusin olla rehellinen itselleni, ei minulle tavallaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tulla osaksi katolista kirkkoa.
Olin jo liittyessäni hyvin avoin siitä, että liittymistäni ei aikaansaanut halu päästä pois liberalisoituvasta kirkosta konservatiivisemman helmaan. Jos yksin tämä olisi ollut tahtotilani, minun on mahdotonta nähdä, miksi olisin silloin päätynyt katoliseen kirkkoon. Katolisen kirkon voi nähdä konservatiivisena, mutta se ei missään tapauksessa pelkisty konservatiivisuuteen. "Paketissa" tulee aikamoinen, maailmankatsomuksen laajuinen kokonaisuus, jossa konservatiivisuus on minun nähdäkseni enemmänkin kehällinen silaus kuin hengellisyyden keskiössä oleva piirre. Tällaisessa asemassa oleva konservatiivisuus ei haittaa minua, se on pikemminkin tervetullut osa tasapainoa.
Mainitsin edellä tietenkin jo paavin, mutta ehkä jotkut silti miettivät, miksen sitten hakeutunut ortodoksiseen kirkkoon. Kysymys on mielestäni hyvin validi ja siihen nähden minua itse asiassa yllättää, miten vähän olen joutunut sen kanssa painimaan. Tunnustan olevani ortodoksisuuden fani jo ainakin vuodesta 2016 (Ketko-kurssista) saakka. Rakastan ortodoksisia jumalanpalveluksia ja eritoten niiden musiikkia. Rakastan sitä rukouksen virtaa, johon tekee monesti niin hyvää heittäytyä mukaan. Ihailen ortodoksista paastoa ja kannustusta kilvoitteluun, vavahdan ajatellessani ortodoksisia luostareita, niiden ilmapiiriä ja tarinoita ja etenkin sitä mielikuvaa, joka minulle on pyhästä Athos-vuoresta muodostunut. Mutta veikkaisin monen ortodoksinkin voivan olla samaa mieltä kanssani todetessani, että nämä eivät ole kovinkaan hyviä syitä liittyä ortodoksikirkkoon – parhaimmillaankin vain hyvä alku.
Sillä vaikka minulla on lähes pelkästään hyvää sanottavaa ortodoksisuudesta, sen syvin olemus on minulle silti yhä verhon takana. En koe koskaan varsinaisesti käsittäneeni sitä, suhtaudun siihen kunnioittavalla ja ihailevalla ihmettelyllä. Huomaan olevani "toivottoman jumissa" läntisen kristinuskon kysymyksenasetteluissa. Aivan: sen lisäksi, että en täysin ymmärrä ortodoksisia vastauksia, en osaa edes esittää ortodoksisia kysymyksiä. Ajatteluni ja jäsentelyni kristillisyyden ympärillä on kyllästetty niin täydellisesti läntisyydellä, että koen sen täytyvän kyetä laajenemaan, jotta voisin edes harkita itään matkaamista. Siihen saakka olen ortodoksikirkossa mitä iloisin vieras.
Muutenkin minulle oli alusta asti selvää, että en hakeutuisi olemaan pelkässä katolisessa kuplassa. Minulla oli lukuisia ystäviä muissa kirkkokunnissa eikä näiden ihmissuhteiden tarvinnut minun puolestani kaikota mihinkään, vaikka olinkin löytänyt oman hengellisen kotini toisaalta. Onneksi katolisuuden piirissä myös laaja ekumenia on hyväksyttävää ja arvostettavaa.
Huomaan jo lähes alkavani kirjoittaa siitä, millaista elämäni katolilaisena on ollut, mutta se on seuraavan – tällä erää viimeisen suunnittelemani – osan aihe. On parasta olla lupaamatta ajankohtaa, jolloin sitä pääsette lukemaan. Sen lisäksi, että postaukseni nykyään ylipäätään ilmestyvät sangen verkkaiseen tahtiin, on minun seuraavan osan suhteen myös erityisen paljon mietittävä sitä, mitä haluan sanoa.
Kaikkea hyvää teille, lukijani. Muistan teitä rukouksissani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti