Kokemuksia teologian opiskelusta 17: Viimeinkin kandidaatti!

Neljännen vuoden ensimmäinen puolisko sekä kandidaatinopintojen loppu ja summaus.

Kovin ovat opiskelusuunnitelmani olleet myllerryksessä viime aikoina. En onnistunut tekemään loppuja kandikursseja kesällä ja ne työllistivät minua syksyllä vielä merkittävästi. Olen aloittanut viimein maisterivaiheenkin opintoja ja suorittanut niitä arvaamattomalla menestyksellä, mutta olen oikeastaan ollut enemmän kuin hakoteillä sen suhteen, mitä edes suoritan. Yliopistolla tapahtui tutkinnonuudistus, joka kirvoitti muutamia vierailuja opintoneuvojalle asti. Kurssien ja tenttien etsiminen netistä on ollut työn ja tuskan takana, ja monin paikoin opintojen suorittaminen on ollut hankalaa jo käytännön järjestelyjen vuoksi.

Jos ihan totta puhutaan, on minulla ollut opiskeluvaikeuksia jo pitkään. On vaikeaa saada aloitettua työskentelyä ja jo tutuksi käyneeseen tapaan kaikki tuppaa venymään viime tippaan. Luulin kesäloman hengähdyksen auttaneen tähän, mutta itse ongelma lienee syvemmällä. Uusilla maisterikursseilla olen kohdannut paljon produktiivisuutta: oppimispäiväkirjan ja esseiden kirjoitusta. Ensimmäisinä vuosina olisin varmaan tehnyt tällaisia töitä mieluummin, nyt tökkii enemmän kuin pahasti. Haluaisin suorittaa opintoja mahdollisimman paljon kirjatentteinä, sillä tentteihin lukeminen on yksinkertaista ja päivät olisi helpompi rytmittää, jos ei olisi niin monta rautaa tulessa. Tämän johdosta lienen melko pitkälti päätynyt pysymään vanhassa tutkintorakenteessa, jossa kirjatenttejä on edelleen helposti tarjolla.

Kirjoitukseni teologian opinnoista eivät myöskään ole neljännen vuoden myötä jatkuneet niin tiheästi ja blogin kirjoittaminenkin on harmillisesti jaksamisen vuoksi jäänyt paljon vähemmälle. Nyt kuitenkin viimein tartun toimeen, ja minulla on siihen merkittävä syykin: olen juuri valmistunut teologian kandidaatiksi! Tässä ehkä melko hajanaisessa kirjoituksessa kuvaan syyslukukauden opintojani sekä viimeisiä kandidaatin papereiden saamiseen liittyneitä vaiheita. Lopulta voin myös katsoa taaksepäin teologintaivaltani tähän mennessä ja vetää yhteen elämäni viimeisiä kolmea ja puolta vuotta.

Syyskauden maisteriopinnot

Ensimmäisessä periodissa osallistuin mielenkiintoisille kursseille, joista eräässä pohdittiin uskonnon, filosofian ja kosmologian suhdetta, toisessa (toiselle periodille jatkuneessa) taas uskonnon ja tieteen suhdetta. Nämä ovat uuden tutkintorakenteen mukaisia maisterivaiheen kursseja, jotka liittyvät pääaineeseeni dogmatiikkaan. Vielä kyseisille kursseille ilmoittautuessani olin aikeissa tehdä uudenmuotoisen maisterintutkinnon, mutta nyt päätettyäni pysyä vanhassa rakenteessa minun kaiketi pitää vain sijoittaa nämä uudenmuotoiset kurssit oikeille paikoilleen vanhaan rakenteeseen. Kuulostaa varmaan melkoiselta sumplimiselta ja eiköhän se sitä tule olemaankin.

Kosmologiakurssissa oli viikoittaisia luentoja, jotka olivat sangen mielenkiintoisia. Kävimme läpi kosmologian kehitystä varhaisista kulttuureista tähän päivään, painopisteenä tosiaan kosmologian suhde filosofiaan ja uskontoon. Kurssin varsinainen suoritusmerkintä saatiin kirjoittamalla kaksi esseetä, joista yhden tuli käsitellä tieteellisen kosmologian muutosten vaikutusta uskontoon ja filosofiaan, toisen taas yleisluontoisemmin jonkin opin kehitystä. Kahdesta vaihtoehdosta valitsin kolminaisuusopin kehityksen esittelyn, se kun on minusta niin tavattoman kiintoisa konsepti. Kummankin esseen pituuden tuli olla noin kymmenen sivua. Täytyy sanoa, että olin kosmologiaesseen kanssa enemmän kuin sormi suussa, sen piti nimittäin tehtävänannon perusteella (jos oikein tulkitsin) perustua luentoihin, jotka kyllä olivat sisällökkäitä, mutta joista tuntui hyvin haastavalta saada aikaiseksi niin suurta sivumäärää. Heitin kehiin siis klassisen kikan mukaan paljon omaa pohdintaa ja koreita, polveilevia lauserakenteita. Essee viivästyi ja viivästyi niin, että hioin sitä vielä syksyisellä matkallani Israeliin, josta lopulta työt myös palautin. Yliopistourani luokattomimmat esseet, ajattelin. Siksipä yllätykseni oli suuri, kun sain kuulla saaneeni vitosen! Tässä olen sitten pähkäillyt, mikä on kirvoittanut moisen arvosanan: hauskimpana teoriana lienee se, että Pyhältä maalta palautettuihin esseisiin tarttui jonkinlaista siunausta…

Uskonnon ja tieteen suhdetta käsitelleellä kurssilla oli luentoja niin ikään joka viikko. Kyseessä oli niin sanottu temaattinen opintojakso, joka siis ei kiinteästi liittynyt mihinkään laitokseen: luennoitsijoitakin oli useammalta teologiselta alalta. Kurssi oli hyvin monipuolinen, aiheina olivat esimerkiksi ihmiskäsitys, evoluutio, uusateismi, tieteen ja uskonnon suhteen historia ja kognitiivinen uskontotiede. Kaikki ovat asioita, joista olisi niin hauska tietää paljon enemmän. Luennoitsijoiden oppineisuuden edessä ei voi kuin toivoa, että jostain saisi tarmoa päästä joskus samanlaiseksi ekspertiksi.

Kurssi suoritettiin luentopäiväkirjalla, esseellä sekä ryhmätyömuotoisella aineistotehtävällä. Essee jäi omalla kohdallani alamittaiseksi, vaikka vaatimus ei ollut kuin kuusi sivua. Aiheena olivat tieteen, erityisesti biologian ja kognitiotieteen uskonnolle ja moraalille kohdistamat haasteet ja niiden perusteiden arviointi. Aineistotehtävä oli aika hauska, siinä valittiin jokin uskonnon ja tieteen suhdetta populaaristi käsittelevä kirjoitus ja sitten analysoitiin, mitä uskonnon ja tieteen suhteen mallia se edustaa. Ryhmämme valitsi Kari Enqvistin kolumnin ”Hyvästi tontut, tervetuloa tiede”, jota, kuten Enqvistiä yleensäkin, oli hykerryttävän viihdyttävää lukea. Tämä johtuu siitä, että useimmiten kaikki hänen argumenttinsa voi kääntää häntä itseään vastaan. Nytkin huvittelin laatimalla kolumnille oman vastineen, jossa minun ei tarvinnut merkittävässä määrin tehdä muuta kuin vaihtaa tietyt termit toisiksi. Sama argumentaatio pätee hyvin kumpaankin suuntaan.

Suoritin kolmantena maisterikurssinani Uuden testamentin kreikkaa tenttimällä tietyt Raamatun tekstit. Tentissä ei saanut käyttää sanakirjaa, mitä aluksi jännitin, mutta tentti kuitenkin sujui hyvin. Merkittävin haasteellisuus liittyi käytännön järjestelyihin: minun piti itse toimia netissä, että sain selville kurssin vastuuopettajan ja sitten vielä olla yhteydessä häneen, että tentti-ilmoittautumisen sai näkyviin. Toisen kreikan jatkokurssin kanssa tätä edelleen odotan.

Viimeiset kandiopinnot

Toiseksi viimeisenä kandivaiheen kurssinani osallistuin Eero Huovisen saarnakurssille, jota olin kuullut aiemman järjestämiskerran yhteydessä kovasti kehuttavan. Eivätkä kehut mitään tyhjiä puheita olleetkaan. Huovisen esiintymiseen en ole koskaan ollut pettynyt, hän on karismaattinen ja viisas mies, jota on ilo kuunnella oikeastaan aina riippumatta siitä, mitä hän sanoo. Tällä noin sata osallistujaa vetäneellä kurssilla Huovinen luennoi pääasiassa saarnaa käsittelevän kirjansa pohjalta, mutta luennoille sisältyi myös merkittävässä määrin aktiviteetteja, esimerkiksi erään presidentti Obaman puheen perusteellista analysointia sekä yleistä keskustelua. Monen luennon aluksi Huovinen kysyi vapaaehtoista ja sellaisen saatuaan antoi hänen lukea Raamatusta jakeen. Kun oltiin yleisesti hieman annettu kohteliasta palautetta lukijan lukemisesta, oli tehtävänä keksiä jakeesta muistaakseni 20 sekunnin mittainen saarna. Hauskana muistona mieleen jäi myös se kerta, kun Huovinen toi luennolle vieraaksi tuntemansa entisen diplomaatti Jaakko Iloniemen, jonka one-linereita kirjoitinkin urakalla muistiin.

Saarnakurssi suoritettiin osin raportoitavalla kenttätyöllä ja osin tentillä. Kenttätyö oli mukava kokemus, ryhmämme lähti minulle jo tutuksi käyneeseen Pyhän Henrikin katedraaliin observoimaan katolista saarnaa. Tenttiin sai valita viidestä kirjasta kolme: mukana oli kaksi Huovisen kirjaa, eräs yleinen puhetaidon opas, muuan ruotsinkielinen kirja sekä jopa kaunokirjallinen teos. Itse valitsin tenttiin kolme ensin mainittua, en lukenut niistä yhtäkään lähellekään puoliväliä, ja onnistuin silti saamaan vitosen. Tämä mahdollistui tosin suureksi osaksi tentin melko yleisluontoisten kysymysten vuoksi.

Sitten päästäänkin pitkäaikaiseen murheenkryyniini, eksegetiikan kivijalkakurssin B-osaan! Tämä opintojakso odotti valmistumista noin puolitoista vuotta mutta saapui kuitenkin viimein päätökseensä. Mietin suoritusta pitkään esseellä, jota kirjoitinkin jo melko pitkälle, mutta viivästymisen ja tutkintouudistukseen liittyvän hässäkän vuoksi päädyin kuitenkin yrittämään kirjatenttisuoritusta. Tätä yritin jo ensimmäisessä periodissa samassa tilaisuudessa saarnakurssin tentin kanssa. Koska kuitenkaan en saanut luettua tähän tenttiin sitäkään vähää mitä saarnakurssiin, palautin tentin tyhjänä. Myöhemmin syksyllä yritin uudestaan luettuani jokaista neljästä kirjasta hyvin pinnallisesti, ja lopulta selätin tämän pitkällisen vastukseni saaden arvosanaksi kolmosen. Viimeinen kandikurssi oli suoritettu ja oli aika ottaa paperit ulos.

Kandidaatiksi valmistuminen

Tutkintotodistuksen saaminen oli lopulta helpompaa kuin olin luullut. Kävin kertaalleen juttelemassa opintoneuvojan kanssa, ja sain vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Ensin minun tuli sähköisellä lomakkeella rekisteröidä aineopintoni yhdeksi kokonaisuudeksi (tämä olisi tullut tehdä myös muiden opintojen osalta, jolleivät ne jo olisi suoraan olleet koottuina). Laskin moneen kertaan, että kursseja oli tarpeeksi, ja sijoitin ne sitten lomakkeelle. Aikoinaan suorittamani kahden opintopisteen Jeesuksen ihmeet -luentosarja muuten jäi näillä näkymin ylimääräiseksi suoritukseksi, sillä en yrityksestä huolimatta saanut siihen liittyvää kirjallisuusosiota suoritettua.

Kun aineopintokokonaisuus oli valmis, laitoin menemään tutkintotodistuspyynnön ja vastasin kandipalautekyselyyn. Noin kymmenen päivän kuluttua sain ilmoituksen, että todistukseni on noudettavissa. Ulkomaan matkalta arkeen palattuani kävin sitten noutamassa paperit ja sulkeuduin onnittelijoiden suosioon!

Kolme ja puoli vuotta teologisessa

Mitä siis on nyt sanottava? Olen eräänlaisella välietapilla, suurin osa opinnoistani on pistemäärän suhteen jo käyty. Nyt edessä siintää enää lopulta melko yksinkertainen paketti opintoja, harjoittelu, pro gradu -tutkielma ja itse pääpalkinto. Takana olevat kolme ja puoli vuotta näyttäytyvät minulle vaiherikkaana aikana, jossa olen kokenut kenties elämäni suurimmat ilot mutta myös todennäköisesti ainakin toisiksi suurimmat haasteet.

Moni asia on muuttunut. Tulin tiedekuntaan oppiakseni tuntemaan Raamattua paremmin ja vakavastiotettavammin, nyt huomaan tähtääväni hyvin kutsumustietoisena hengelliseen työhön. Tullessani 2014 olin kirkkokuntiin kuulumaton vapaakristillinen totuuden torvi, nyt olen luterilaiseen kirkkoon kuuluva yhteiskristillinen etsijä. Fuksina luulin tietäväni kaikesta kaiken, nyt tuntuu, että en tiedä oikeastaan mistään mitään. Opintojeni alussa olin teräkunnossa, nyttemmin jaksaminen on laahannut pahemman kerran maassa. Kolme ja puoli vuotta sitten tunsin pääkaupunkiseudulta niin vähän ihmisiä, että määrä olisi varmaan laskettavissa parin käden sormilla, nyt olen luontevasti mukana useammissa piireissä yli kirkkokuntarajojen ja akateemisten klikkien, ja sosiaalinen verkostoni on laajempi kuin ymmärränkään.

Ensimmäisen vuoden jälkeen kirjoitin, että tärkein oppimani asia oli laajempi perspektiivi. En ollut edes huomannut, miten ahdasta ja rajoittunutta, jopa naiivia ajatteluni oli monilta osin ollut. Suurimpia oivalluksiani teologian opiskelun ajalta on, että asiat tuppaavat olemaan monimutkaisia. Tämä havainto on merkittävässä ristiriidassa ihmisten arkisten toiveiden ja motiivien kanssa. Tänä päivänä kansa janoaa helppoja totuuksia, joitakin ihmisiä, jotka tunteisiin vetoavilla puheilla kertovat, mihin pitää uskoa. Tietoa on niin paljon, että yhden ihmisen elinikä ei riitä muuhun kuin korkeintaan muutamaan alaan tarkemmin perehtymiseen. Ja se musertava seikka, että asioihin pitäisi perehtyä ennen kuin niistä kannattaa sanoa mitään, halutaan kaikin keinoin torjua.

Minä en ole pystynyt valitsemaan helppojen totuuksien tietä. Useammat teologiset kysymykset ovat elämässäni ikään kuin hyllyllä odottamassa sitä, että tarkemmin tutkin asiat ja sitten ehkä voin muodostaa tarkemmat näkemykseni. Tämä on tärkeä näkökulma teologian opiskeluuni: kaiken muun ohella yritän löytää perusteltuja näkökantoja kantoihini. Hyvin tyydyttävä esimerkki tässä onnistumisestani on kandidaatintutkielmani. Aiemmin olin ollut Israel-teologian suhteen kysymysmerkkinä enkä ollut osannut löytää kantaani. Korvausteologia? Dispensationalismi? Jokin muu, mikä? Syvennyttyäni kandissani Roomalaiskirjeeseen lopulta löysin kannan, johon perusteellisesti kykenen sitoutumaan.

Toisen vuoden jälkeen kirjoitin eläneeni läpi kriisien vuoden. Oli raamattukriisiä, pääaineen pohtimista ja ennen kaikkea epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Kolmannen vuoden jälkeisenä kesänä kuitenkin tapahtui eräs merkillinen asia, joka tuntui selkiyttävän suuntaani. Voin sanoa, että sain silloin ensimmäisen kipinän pappiskutsumuksesta.

Olin toki ollut niin sanotulla pappislinjalla jo pidempään, mutta tämä johtui täysin linjan mielenkiintoisesta sisällöstä. Pitkin opiskeluja minulle tultiin sanomaan, että minusta tulisi hyvä pappi. En kuitenkaan nähnyt tälle edellytyksiä, enhän minä kuulunut kirkkoonkaan. Tämä asia muuttui talvella 2016-2017, ettekä varmaan usko, millaisen kamppailun ja pohdinnan jälkeen! Ratkaisu oli osaltaan käytännöllinen ja osaltaan teologinen, olin jo pidemmän aikaa ajattelultani lähestynyt luterilaisuutta.

Niin sitten kesällä eräänä iltana olin saunomassa sukutilallamme savolaisen luonnon keskellä, kun yhtäkkiä koin Jumalan läsnäoloa tavalla, jolla sitä en useimmiten koe. Ainakin tulkitsin sen Jumalaksi, joka halusi kohdata minua erityisesti anteeksiantavana (olin juuri märehtinyt elämäni syntejä) mutta myös kutsuvana. En muista, missä määrin kokemus oli sanallinen, mutta joka tapauksessa minulla heräsi jonkinlainen kutsumus paimenen virkaan. Tätä kutsumusta olen sitten koetellut ja tulkinnut saavani sille myös vahvistusta, se on myös pysynyt minussa kiinteämmin kuin monet ohikiitävät tunteet. Mutta aika näyttää, missä minun paikkani todella on.

Olen alkanut yhä enemmän mieltyä ajatukseen lähteä jonnekin kauas lähetystyöhön. Niin moni asia tuntuisi olevan kohdillaan: töitä olisi ehkä helpompi saada kuin armottomassa kilvassa kansankirkon papinpaikoista, minulla olisi ehkä mahdollisuus saada vihkimys ulkomailla, saisin myös irtioton ja ennen kaikkea ainutlaatuisen mahdollisuuden levittää hyvää sanomaa. Mikään ei myöskään erityisesti tunnu estävän lähtöä ulkomaille, en ole ainakaan tällä hetkellä mitenkään sidottu Suomeen. Jos joku taho haluaisi minut lähettää, katson, että en olisi välttämättä mikään kaukaahaetuin vaihtoehto.

Mutta kun katson näitä vuosia taaksepäin, jään melkein sanattomaksi niiden kaikkien hyvien muistojen edessä, jotka olen saanut opiskelujeni myötä. Muistan hyvin orientoivan viikon ja ensimmäisen päivän jännityksen, opiskelijatapahtumat Fuksiseikkailusta laskiaiseen ja leffailloista sitseihin. Peruskurssien massaluentojen sympaattisuuden. Ainoan kohtaamiseni Räisäsen kanssa hänen tullessaan vierailevaksi luennoitsijaksi ja sen, kuinka möhlin mahdollisuuteni ainiaaksi keksimällä huonosti muotoillun kysymyksen! Kuokkavierailuni alemman vuosikurssin luennolle, kun halusin päästä kuulemaan fuksien mielenkiintoiseksi sanottua luennoitsijaa. Sen, kun melkein myöhästyin TVT-ajokorttitentistä. Puurojuhlan, jonka jatkoilla minulle laulettiin syntymäpäivän onnittelulaulu. Vaiherikkaan teologiristeilyn, jolla voitin palkinnon, jota kukaan ei olisi halunnut: uuden risteilyn. Nautinnon opiskellessani klassisia kieliä. Aikaiset latinan luennot, joille ostin euron kahvin ja joilla pääsin kunnolla rentoutumaan. Uskontotieteen maailmanuskontojen kurssin, etenkin juutalaisluennon. Dogmatiikan luennon, jolla puhe kääntyi humoristiseen keskusteluun teologian opiskelusta Britanniassa. Kiinnostumiseni patristiikasta. Huovisen saarnakurssin. Kivoimpana opintojaksona kaikista praktikum I:n. Monet tuparit, synttärit, mökkeilyt, raamistelut ja illanvietot. TYT:n ekskursiot aivan ennennäkemättömiin maailmoihin. Lukemattomat ruokalakeskustelut mitä kirjavimmissa seurueissa. Moninaiset opiskelun ohessa käydyt teologiset tapahtumat, eksegeettiset ja patristiset päivät, STI-vierailut luentoineen, päiväkahvikeskusteluineen sekä tietenkin edullisine kirjoineen.

Lisäksi on teologian opiskelu Helsingissä välillisesti aiheuttanut elämässäni paljon hyvää. Olen tutustunut täällä toinen toistaan upeampiin ihmisiin, jakanut monia riemun hetkiä, antanut omastani ja tullut ravituksi muiden kautta. Olen kiitollinen siitä, että en vuonna 2012 päässyt ensimmäistä varasijaa edemmäs pyrkiessäni Jyväskylään opiskelemaan historiaa. Tai että lopulta otin ”riskin” valita Helsinki Joensuun sijaan. Ei epäilystäkään, etteikö minulla olisi voinut olla merkittävä tulevaisuus myös noissa kaupungeissa. Mutta en ole pettynyt siitä, että olen ollut täällä, saanut nämä ihmiset, nämä kokemukset, nämä hetket. Olen täällä niin kotonani, että en osaa pitää vieläkään valintaa lähteä tänne opiskelemaan teologiaa huonona ratkaisuna.

Kun elämää katsoo hiukankin yleisluonteisemmin, niin minullahan ovat asiat oikeastaan ihan hyvin. Kiitos Jumalalle ja kiitos teille, kanssakulkijat!