torstai 6. helmikuuta 2020

"Joka voi sen itseensä sovittaa" - valintani on selvä



Minun kuulee usein puhuvan luostariin menemisestä, ja vaikka näissä puheissa eittämättä on mukana aimo annos vitsiä, eivät ne ole aivan tuulestakaan temmattuja. Olen jo vuosien ajan hyvin syvällisesti pohdiskellut elämänkutsumustani: mikä on se suunta, joka juuri minun on tarkoitus ottaa, ja mikä tehtävä on annettu minulle täytettäväksi? Välillä tämä kokonaisvaltaisempi pähkäily konkretisoituu myös yksittäisten kysymysten mietiskelemisenä. Niistä eräs on kysymys naimattomuudesta tai avioitumisesta.

On sanomattakin selvää, että puhuessamme parisuhteesta, ihastumisesta, rakastumisesta ja seksuaalisuudesta, puhumme eräästä ihmiselämän herkimmistä alueista. Tällä alueella koetaan suuria tunteita laidasta laitaan ja eletään elämämme kokemuksista ne kenties kaikista ihanimmat ja kamalimmat. Näistä ja monista muistakin syistä olen usein pidättäytynyt sanomasta paljoakaan kyseisestä aihepiiristä varsinkaan julkisesti – en ole nimittäin kokenut osaavani käsitellä sitä tarpeellisella hienovaraisuudella. Nytkään tarkoitukseni ei ole luoda aiheeseen objektiivista katsausta, vaan kertoa omia kokemuksiani ja mielipiteitäni hyvin subjektiivisen näkökulman kautta. Tällaisen kirjoitustyylin olen viime aikoina kokenut itselleni erityisen toimivaksi, ehkäpä jopa ainoaksi mahdollisuudekseni kirjoittaa tekstiä, johon voin olla täysin tyytyväinen. Jotain yleisen tason sanottavaakin minulla kyllä olisi, mutta haluan vielä muotoilla sanojani paremmiksi.


Olen ehtinyt kokea yhtä ja toista hyvin tavallista liittyen elämän romanttiseen puoleen. Minulla on omakohtaista kokemusta parisuhteesta, ”säädöistä” ja ihastumisista toisensa perään. Lisäksi olen seurannut vuosikausien ajan eri etäisyyksiltä lukemattomien miesten ja naisten parinmuodostusta menestyksineen ja kamppailuineen ollen monille myös jonkinasteinen neuvonantaja. En missään tapauksessa ole mikään parisuhde-ekspertti, mutta jonkin verran kokemusta ja sanottavaa katson aiheesta omaavani, koska olen siitä hyvin kiinnostunut. Muun muassa kaiken karttuneen tietoni perusteella minulle on kehittynyt jokseenkin vahva taju siitä, että parisuhde-elämä ei välttämättä ole minun juttuni ensinkään.

Minulta tuntuu puuttuvan jotain, mitä havaitsen valtaosalla muista ihmisistä, nimittäin kaipuu parisuhteeseen. Joskus minulla sellainen kyllä oli: läpi yläasteen ja lukion unelmoin seurustelukumppanista ja tuskailin paljon sen kanssa, että minulla ei sellaista ollut. Kun sitten aikuisuuden koitettua tilaisuus tarjoutui ja yksi tapahtuma johti toiseen, huomasin äkkiä olevani parisuhteessa. Tuo suhde kesti vain muutaman kuukauden, mutta se oli silti elämäni opettavaisimpia kokemuksia! Opin paljon sitoutumisesta, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja siitä, mitä itse elämältä haen. Lopulta ero tapahtui yhteisymmärryksessä molempien sitä toivottua, ja väistämättömän tunnemyrskyn laannuttua uskalsin olla ratkaisusta onnellinen. Seurusteluajan lopulla en ollut enää tuntenut oloani erityisen luontevaksi, ja uskallan sanoa, että tämä ei johtunut seurustelukumppanistani, vaan erikoista kyllä parisuhteen konseptista itsestään.

Etsin kyllä taas pian uudestaan parisuhdetta, mutta muutamat tapaukset eivät edenneet seurusteluksi asti. Mielessäni alkoi pyöriä yhä enemmän ajatus siitä, että en tahdo tätä oikeasti. Alle vuodessa elämäni oli kokenut suuren muutoksen: vielä edellisvuoden syksyllä olin kuumeisesti haaveillut parisuhteesta, seuraavana syksynä olin ajautunut suunnilleen siihen pisteeseen, jossa edelleen olen: parisuhdetta kaipaamattomaan tilaan.
Toki olen sittemmin ollut ihastunut monta kertaa ja tämän johdosta toisinaan horjunut paljonkin vakaumuksellisessa sinkkuudessani. Tämä vakaumus elämässäni on kuitenkin aina säilynyt ja hiljalleen voimistunut ihastusten tullessa ja mennessä. Viime vuonna otettiin erityisen merkittäviä askelia, joista eräs aiheutui aivan yllättäen osallistuttuani erääseen hengelliseen kesätapahtumaan.


Se oli New Wine, Himoksella vuosittain pidettävä yhteiskristillinen (mutta kuitenkin selkeän karismaattisen pohjavireen omaava) tapahtuma. Lähdin mukaan lähinnä sosiaalisista syistä odottamatta hengellisesti mitään sen kummempaa, mutta eräs ulkomainen puhujavieras teki minuun vaikutuksen. Kyseessä oli Kate Wharton, joka toimii kirkkoherrana anglikaanisessa kirkossa. Hän kertoi vihkiytyneensä sinkkuuteen, toisin sanoen hän ymmärtääkseni oli tehnyt virallisen lupauksen, että ei aio mennä naimisiin. Mitä kiinteimmin tässä lupauksessa vaikutti olevan läsnä hengellinen ulottuvuus. Etenkään protestanttisessa maailmassa ei kuule juuri koskaan opetusta tai todistusta naimattomuuden armolahjasta (1. Kor. 7:7), vaan painopiste on yleensä aina hyvin vahvasti avioliitossa, ja kaikki sinkkuutta käsittelevät opetukset keskittyvät yleensä lähinnä siihen, miten päästä parisuhteeseen ja selvitä sinkkuna siihen asti, että on naimisissa. Tästä syystä olin positiivisesti yllättynyt kuunnellessani, kuinka Wharton puhui vapaaehtoisen sinkkuuden yhtäläisestä arvokkuudesta avioliiton rinnalla. Tämän harvinaisen aihepiirin tultua esiin koin jopa lähes jotain johdatuksen kaltaista omassa pohdinnassani ja aloin entistä vakavammin miettiä, voisinko minäkin joskus ainakin määräajaksi sitoutua siihen elämäntapaan, jota olen jo viisi vuotta tosiasiallisesti harjoittanut. Voisiko se olla minun kutsumukseni? Monet seikat puoltavat myönteistä vastausta tähän kysymykseen.

Ensinnäkään, kuten jo sanottua, en huomaa itsessäni samanlaista kaipuuta, joka valtaosalla näyttää olevan. En pääsääntöisesti osaa nähdä parisuhdetta itselleni tavoittelemisen arvoisena asiana. Havaitsen parisuhde-elämässä kyllä joitain eduiksi katsomiani puolia, mutta paljon enemmän näen siellä sellaista, joka ei kiinnosta minua laisinkaan.

Minua ei kiehdo ajatus ”aloilleni asettumisesta”, perheen perustamisesta ja ”normaalin” arjen elämisestä. Jos minulla olisi puoliso ja tämän seurauksena todennäköisesti myös lapsia ja näiden päälle vielä työ, en kokisi saavani itselleni tarpeeksi sellaista aikaa, jota pidän tuiki tärkeänä hyvinvointini kannalta. Kaltaiselleni introvertille, yksinkertaisuutta rakastavalle ja helposti stressaantuvalle persoonalle tuntuu uuvuttavalta ajatellakin, kuinka paljon aikaa ja voimavaroja kuluisi pelkän perusarjen pyörittämiseen. Minulle tällainen näyttäytyy vapauteni tarpeettoman laajuisena rajoitteena ja edellä mainituista syistä kannattamattomana sijoituksena. Korostan, että tässä puhun pelkästään subjektiivisesta näkökulmastani käsin – uskon, että valtaosalle ihmisistä mainitsemani seikat eivät ole missään määrin ongelmia. Mutta itse koen parisuhde- ja perhe-elämässä huomattavan suurta luotaantyöntävyyttä, jonka vuoksi ei tunnu kovinkaan vaikealta valita sinkkuutta sen sijaan.


Koska seurustelu seurauksineen ei kiinnosta minua, en näe myöskään syytä osallistua niin kutsuttuun ”peliin”, jota pariutumista yrittävät ihmiset lähes pakosta joutuvat pelaamaan. Jos palavasti tahtoisin saada seurustelukumppanin, ehkä jotenkin kykenisin lähtemään samoamaan siihen armottomaan piiloviestien, uskaliaiden aloitteiden ja toinen toistaan seuraavien pettymysten viidakkoon, jossa tuloksia saadakseen pitää pikkutarkasti hioa omia sanojaan, liikkeitään ja itseään kohti täydellisyyttä ihastuksen liekkien jatkuvasti korventaessa sisintä. Tämä epämiellyttävä peli voisi niukin naukin olla järkevää, jos tahtoisin saavuttaa sillä jotain, mutta koska en tahdo, muuttuu se täysin järjettömäksi kohdallani. Oikeastaan huokaisen usein helpotuksesta muistaessani, että minun ei tarvitse ottaa siihen osaa.

Pitkään sanoin, että jos joku ilmaisisi minulle olevansa minusta kiinnostunut, niin voisin lähteä kyllä yrittämään, mutta niin paljon en parisuhdetta yleisellä tasolla halua, että viitsisin lähteä itse ottamaan aloitteen tekemisen riskiä. No, vuosien kuluessa ei ole ollut syytä kertaakaan ajatella kenenkään olevan minuun ihastunut. Viimeistään New Winen tienoilla alkoi kyllä olla jo myöhäistäkin, eikä välttämättä mikään enää silloin olisi saanut päätäni kääntymään. Kuten sanottua, kaipuuta ei enää ole.



Tämä kaipuun puute on ensimmäinen ja painavin syy elämäntavalleni. Se riittäisi jo yksinään, mutta koen sen muodostavan ikään kuin perustan, jolla toimien voin saavuttaa muitakin hyötyjä. Eräs niistä on oman pienen protestini esittäminen. Se on protesti luonnollisesti sellaista maailmaa ja ajattelua vastaan, jossa ajatellaan avioliiton tai parisuhteen olevan kaikkia varten ja jokin itsestään selvä tavoite kenelle tahansa. Se on protesti kohdistuen sellaiseen kristillisyyteen, jossa unohdetaan naimattomuuskutsumuksen olevan luonnollinen ja tärkeä osa uskontoamme. Se on protesti sellaista laajemminkin yhteiskuntaamme pesiytynyttä ajatusta vastaan, jossa kuvitellaan sinkkujen ja sellaisiksi jäävien olevan alempiarvoisia, elämässään epäonnistuneita tai luusereita. Tällainen ajattelu on mielestäni tuhoisaa, ja haluan olla omalta osaltani tässä kohtaa luomassa kulttuuriimme muutosta.

Oma protestinsa kohdistuu myös tietyissä piireissä hyvin vahvana vaikuttavaa pariutumiskulttuuria vastaan, jonka koen olevan pohjimmiltaan kestämätön suhteessa kumpaankin sukupuoleen, mutta aivan erityisesti suhteessa miehiin. Lyhyesti ilmaistuna näen siirtymän, joka on tapahtunut perinteisistä sukupuolirooleista kohti modernia ”roolittomuutta”, paikoin jämähtäneen ristiriitaiseen välimaastoon, jossa etenkin miehiin kohdistuu kohtuuttoman absurdeja suorituspaineita. Jos Jumala suo, juuri tästä kirjoitan vielä pidemmin, mikäli saan ajatukseni sopivalla tavalla muotoiltua.


Jeesus opetti naimattomuudesta, että kuka voi sen ratkaisun valita tai sen itseensä sovittaa, tehköön näin (Matt. 19:12). Hän näyttää tunnustavan kolmenlaista naimattomuutta tai ”avioliittoon kelpaamattomuutta”: ensinnäkin sellaista, joka johtuu synnynnäisistä tekijöistä; toiseksi sellaista, jonka ihmiset ovat aiheuttaneet; ja kolmanneksi sellaista, joka on itse otettu osaksi taivasten valtakunnan tähden. Huomionarvoista listassa on se, että siellä ei esiinny naimattomuutta, joka on valittu siksi, että avioliitto ei kiinnosta. Tämän kanssa olen saanut aika paljon painiskella.

Kristillinen seksuaalietiikka on kokemukseni mukaan ennen muuta sitoutumiskeskeistä. Avioliitto on eräs elämän suurimpia sitoutumisia: tämä elinikäiseksi tarkoitettu yhteys kahden ihmisen välillä on ainoa tarkoituksenmukainen paikka seksuaalisuuden toteuttamiselle. Vastaavasti selibaattiin on kristillisessä teologiassa aina liittynyt ajatus sitoutumisesta: usein selibaattiinkin vihkiydytään eliniäksi, jotta voitaisiin Jeesuksen opetuksen mukaisesti omistautua täysin taivasten valtakunnalle. Kysymys kuuluu: jääkö näiden kahden toisensa poissulkevan kutsumuksen väliin mitään? Onko olemassa kolmatta tietä? Onko kristillisessä viitekehyksessä lainkaan oikein pysytellä koko elämänsä tilanteessa, jossa ei pyri avioliittoon mutta jossa ei myöskään aktiivisesti vihkiydytä selibaattiin? Lopullista vastausta ei minulla tähän ole, mutta jokin vie minua siihen suuntaan, että sitoutuminen suuntaan tai toiseen olisi hyvä tehdä. Minun kohdallani se luonnollisesti tarkoittaisi sitoutumista naimattomuuteen.

Suuri pulma tässä ja itse asiassa koko elämässäni nousee siitä, että en pidä sitoutumisesta. Ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Monet minut tuntevat ovat saattaneet ihmetellä, miksi minua ei ole juuri koskaan näkynyt missään hallitustehtävissä tai vapaaehtoispesteissä, vaikka olen ollut sisäpiiriläinen hyvinkin monissa paikoissa. Eräs syy on sitoutumiskammoni. Minusta tuntuu ahdistavalta luvata, että tulevaisuuteni tulee joko määräajan tai toistaiseksi olemaan tietynlainen. Luonnolliselta kannalta katsottuna en näe siinä suuremmin edes mitään järkeä, koska tulevaisuus on meiltä kuitenkin enemmän tai vähemmän salattu. Kaikista käsittämättömimpiä ovat elämänmittaiset sitoumukset, kuten avioliitto ja vihkiytyminen naimattomuuteen. Minusta ne osaltaan vaikuttavat jopa lyhytnäköisiltä valinnoilta, koska mistä sitä kukaan voi tietää, muuttuvatko elämä ja olosuhteet joskus niin, että noita lupauksia joutuu joskus katumaan? Jos sitoumusten toteuttaminen muuttuu aivan sietämättömäksi, näyttäytyy ammoinen valinta kiinnittyä niihin sangen kannattamattomana. On ikävä välikäsi joutua kamppailemaan lupauksen rikkomisen ja sen tuskastuttavan toteuttamisen välillä, joten ainakin minun luonnollinen järkeni pitää paljon viisaampana luvata (lue: sitoutua) elämässä niin vähän kuin mahdollista.

Tiedän kuitenkin, että nämä ajatukset eivät osu yksiin sen uskonnon kanssa, jota kannatan. Kristinusko on sitoutumisen uskonto, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Siksi olen tässä kohtaa halunnut nöyrtyä ja ajatella, että kenties en vielä ole oivaltanut aivan kaikkea. Olen tyytynyt allekirjoittamaan kaiken sen, mitä kirkon usko lausuu avioliitosta ja selibaatista opettamatta missään tätä vastaan. Tämä on eräs niistä muutamasta kohdasta, joissa ajattelisin lähes päinvastoin, jos en olisi kristitty. Luonnollinen järkeni ei voi tätä asiaa käsittää, mutta haluan silti uskossa asettua sen taakse, sillä koen sen omalta osaltaan edustavan totuutta.

Ja näen toki sitoutumisessa hyviäkin puolia. Johonkin sitoutuminen voinee parhaimmillaan antaa suurta rauhaa, vakautta ja voimaa elämään. Ongelmassani on kyse ennen muuta ikävästä tunteesta, jonka elinikäisen sitoutumisen lopullisuus aiheuttaa, mutta tiedon tasolla kyllä näen sitoutumisessa merkittäviä etujakin. Tiedän sen olevan oikein. Näistä ja uskonnollisista syistä siis minunkin ehkä nähdään jonain päivänä julkisesti sitoutuvan ratkaisuun pysyä naimattomana. Mahdollisesti ensin lyhyemmäksi aikaa, sitten kenties loppuelämäksi.


En voi kieltää sitä, että naimattomana pysyttelemisessä jokin kiehtoo minua valtavan paljon. Paitsi että se on mielestäni hauskempaa, näen sen myös aivan ainutlaatuisena tapana palvella Jumalan valtakuntaa ja edistyä hengellisesti. On itsestään selvää, että jos kaikki se aika säästyy, joka normaalisti kuluisi perheen asioista huolehtimiseen, jää todella paljon enemmän aikaa rukoukselle, Raamatun lukemiselle ja toisenlaiselle lähimmäisen rakastamiselle. Siis jos itseään saa oikeasti otettua niskasta kiinni ja todella käyttää ylimenevän ajan oikein.

Tässä kirjoituksessa olen esittänyt monia syitä sille, miksi naimattomuus hyvin suurella todennäköisyydellä tulee olemaan valintani. Silti ehkä vain yksi näistä syistä lopulta on todella painava syy. Ei avioliittokaipuun puute, ei protesti, vaan se hyvä, mikä on tämän kutsumuksen kautta mahdollista saavuttaa. Nuo muut vahvistavat ja tukevat kyllä valintaani oleellisesti, mutta todella täyteläistä ja merkitsevää elämä ilman avioliittoa voi mielestäni olla vain silloin, jos Jumala saa olla sen keskiössä ja jos tästä valinnasta seuraavan vapauden käyttää Hänen valtakuntansa levittämiseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti