Ex nihilo Herran hyvyyden saaliiksi eli Toinen epätyypillinen kääntymystarina

Hittolainen, nyt minä varmasti saan jotain kosketuspintaa siihen kamppailuun ja vihaan, jota C. S. Lewis koki kääntyessään jumalauskoon yhdeksänkymmentä vuotta sitten! Hän arveli tuona käänteentekevänä yönä olevansa koko Englannin alakuloisin ja vastahakoisin käännynnäinen. Mitä kummallisimmalta voikin varmasti tuntua se, että joku olisi pettynyt kääntymyksessään, mutta minä ymmärrän, minä todella ymmärrän nyt.

Oma filosofis-rationaalis-kriittinen prosessini oli suistanut minut ensin kyynisyyteen, sitten välinpitämättömyyteen ja lopulta jopa nihilismiin. Tämä maailma oli minusta sekava, järjetön ja absurdi. Mitä enemmän pohdin ja tutkin, sitä monimutkaisemmalta ja epävarmemmalta kaikki tuntui. Aistihavainnot, kokemukset, luonnonlait, tavat hahmottaa maailma – kaikki alkoi olla hämärän peitossa, usvan, joka pimentää ääriviivat juuri sopivasti siten, että ei enää voi tietää, onko mikään miltä näyttää. En voinut luottaa juuri mihinkään muutamia itsestäänselvästi tosia olevia lauseita lukuun ottamatta. Löysin aiemmin avukseni intuition, joka lohdutti minua toivottomassa ahdingossani ja sai minut kuvittelemaan olevani ihan hyvä ihminen mennessäni niiden mukaan. Mutta kun intuitiot alkoivat heiketä, kuten olin tiennyt niiden jossain vaiheessa voivan tehdä, asiat alkoivat mennä hyvin mielenkiintoisiksi.

Ennen tuon maailmaani jälleen kerran kuohuttaneen kokemuksen käsittelyä koen haluavani suhteellisen avoimesti tunnustaa sen, että hengellinen elämäni on jo monta vuotta ollut kokonaisuutena arvioiden kriisissä. Intuitio on jo kauan ollut minulle ainoa jäljelle jäänyt syy olla edelleen kristitty. Jokin vahva sisäinen kokemus minulla pitkään oli siitä, että tämä usko oli totta, vaikka en järjellisellä tasolla ollut siitä vakuuttunut eikä se minulle rationaalisesti tarkasteltuna ollut mitään muuta kuin yksi maailmankatsomus muiden joukossa. Yhtä kaikki kuitenkin pidin itseäni edelleen kristittynä ja jatkoin sangen ulkonaista hurskauselämääni sisäisesti kuitenkin ollessani hyvin kaukana Jumalasta, ainakin kokemuksen tasolla. Voi tietysti olla, että Hän ei ollut kaukana minusta. Ehkä hän ei ollut koskaan hiljaa, vaan kärsi rinnallani, niin kuin Hänet on elokuvassa Silence laitettu vakuuttamaan papille, joka kokee Jumalan vaienneen. Mutta miten Jumala suhtautuu minuun, sitä en perin juurin tiedä. Tiedän vain, että itse olin poikennut sangen kauas siltä tieltä, jolla kristittyjen olisi tarkoitus vaeltaa. Olin päästänyt itseni paatumaan – sanoivat muut mitä hyvänsä, olen varma, että paatumusta se oli. Välinpitämättömyyttä siitä, ovatko tekoni oikein vai väärin. Piittaamattomuutta hengellisestä elämästä. Paatumusta suhteessa Jumalaan, ja pientä mielipahaakin tästä, mutta kuitenkin niin pientä, että se ei riitä innostamaan kurssin korjaamiseen. Jokin raja oli ylittynyt jo hyvin kauan sitten, raja, jonka toiselle puolelle ajauduttua on erinomaisen vaikeaa päästä takaisin. Joskus muinoin kuulin vapaiden suuntien kaanaankielisen ilmauksen ”olla kylmällä paikalla”, mikä tarkoitti ihmisen olotilaa, jossa hänen uskonelämänsä on jollain tapaa passivoitunut, kylmennyt tai lähestulkoon kuollut. Kylmällä paikalla olijat olivat niitä hengellisten kokousten osanottajia ja seurakuntien jäseniä, jotka eivät osoittaneet mainittavaa hengellisyyttä, puhuivat lähinnä maallisista asioista ja joilla saattoi jopa olla ”toinen jalka maailmassa”, käyttääkseni toista ah-niin-ihanaa fraasia.

Yrittäessäni tarkastella asiaa objektiivisesti en olisi kauhean vihainen ihmisille, jotka peräti julistaisivat minun lakanneen olemasta kristitty suistuttuani näihin nihilistisiin mielenmaisemiin. Eihän kukaan tietenkään ole minulle näin sanonut, mutta se johtunee siitä, että ulospäin minusta on ollut varmaankin aika hankalaa nähdä kriisin merkkejä, jollen ole asiasta mitään sanallisesti maininnut. Eri ihmiset tietävät vaiheistani eri verran, eikä se haittaa, mutta ainakin kaikille tätä lukeville minut tunteville haluan esittää yhden pyynnön. Pitäkää minua teologina, pitäkää fiksuna tyyppinä, pitäkää hauskana, jos haluatte (en tiedä, olenko näistä oikeastaan mitään), mutta älkää pitäkö minua hengellisenä esikuvana. Älkää ylistäkö pyhyyttäni ja hurskauttani, sillä minä en ole mikään hyvä kristitty, ja minun pitäisi ihan oikeasti sisäistää se ja tehdä asialle jotakin.

Mutta palataanpa nyt intuitioon ja sen laskuun. Mitä ihmiselle tapahtuu silloin, kun hän ei voi järjen tasolla olla vakuuttunut mistään ja kun jopa hänen sisäinen maailmansa muuttuu epäselväksi? Minun tapauksessani reaktio ei lopulta ollut ahdistus tai masennus. Se oli nauru.

Aloin nähdä tämän sekavan, kaoottisen ja järjenvastaisen maailman huvittavana. Nihilismini romahti huumoriksi lopulta siinä laajuudessa, että huomasin suhtautuvani kaikkeen, rajoituksetta, kevyellä mielellä ja jopa naureskellen. Minä nauroin kaikelle ja kaikille. Nauroin ihmisille, jotka ottivat elämän jollain tapaa vakavasti, joilla oli jonkinlainen merkitys elämälleen, jotka halusivat pelata tätä peliä. Suhtauduin syvällä sisimmässäni heihin pilkallisesti. Vieläkin kuvittelevat, että jollakin olisi jotain himputin väliä! He eivät ymmärrä, he eivät ole päässeet sille tasolle, jolla minä olen! Tämä elämä, tämä maailma, se on vain yksi iso vitsi! Oi sitä riemua, kun koin jotain tästä kosmisesta vitsistä tajuavani luettuani eräänä iltana taas vaihteeksi kvanttimekaniikasta ja hämmennyttyäni siitä, että joidenkin teorioiden mukaan aika on vain emergentti ilmiö, tavallaan illuusio. Oli asia niin tai näin (en ole fyysikko), vaikutti minusta jo tiedekin antavan vihjeitä siitä, että tämä maailma on jotakin muuta kuin miltä näyttää, jollain lailla vinksahtanut. Oli pidättelemistä, ettei koko kaupunginosani sinä yönä joutunut heräämään hilpeään hekotukseen.

Kevytmielisyys. Se tuli minulle perin rakkaaksi. Monet varoittelevat jatkuvasti kyynisyyden vaaroista ja kuinka on elämälle tuhoisaa, jos ei pidä mitään merkityksellisenä. Mutta minulle kyynisyydellä ja kevytmielisyydellä oli omasta mielestäni keskeinen mielenterveyttäni varjeleva tehtävä. Pitkästä aikaa pystyin sanomaan, että olin onnistunut selättämään masennuksen. Tulevaisuus ei enää ahdistanut. Olin vakaa ja ajattelin vain, että kyllä jotain jostain ilmaantuu, ja jos ei ilmaannukaan, niin ei sen niin väliä. Ei tässä ole mitään pointtia. Ei tässä tarvitse olla mitään pointtia.

Mutta sitten se tuli. Tyhjyys. Hetki, kun ei enää naurattanut. Se oli eriskummallista: en ollut masentunut tai ahdistunut, en pystynyt olemaan surullinen. Mutta ilokin oli poissa. En osaa luonnehtia sitä millään muulla sanalla kuin tyhjyys. En sano, että se oli hirveää. Se ei tuntunut miltään.

Ongelma oli siinä, että jokin osa minusta edelleen tahtoi tuntea. Jokin osa tahtoi kokea iloa, onnellisuutta ja merkitystä. Samaan aikaan toinen puoli minussa nauroi noille asioille. Mutta tällainen primitiivinen tarve minulla silti edelleen lähtemättömästi oli. So what, ajattelin.

Suunnitelmani oli vain odottaa, kunnes tyhjyyden tunne jälleen hellittäisi ja voisin jatkaa maailman vitsille nauramista taas jossain vaiheessa. Mutta sitä tilaisuutta en enää koskaan saanut. En mene tarkemmin niihin tapahtumiin, jotka johtivat elämässäni tietynlaiseen mullistukseen, mutta sanottakoon sen verran, että tulin ajetuksi ajattelemaan filosofiaa ja aistiemme ja kokemustemme luotettavuutta uusin tavoin. Kun aiemmin olin ollut lähinnä sillä kannalla, että lähes mistään ei oikeastaan voi tietää mitään ja mitään ideoita, ilmiöitä tai vaikka vakaumuksia ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen, nyt prosessini keikahti siihen suuntaan, että voin kohtuullisen varmasti ja kohtuullisen hyvällä omalla tunnolla luottaa aisteihini ja kokemukseeni maailmasta. Filosofisesti ilmaistuna keikahdin siis kaiketi tietoteoreettisesta idealismista kohti tietoteoreettista realismia. Tämä saattaa vaikuttaa hyvinkin epäkonkreettiselta ja mitättömältä, mutta minulle kyse oli hyvin suuresta muutoksesta – suuresta etenkin vaikutuksiltaan.

Vaikutukset olivat suuret siksi, että mikäli vain voin hyväksyä aistieni ja kokemusteni viestivän maailmasta suhteellisen oikeanlaisia asioita, näistä lähtökohdista käsin kristinusko vaikuttaa hyvin uskottavalta vakaumukselta. Lähestulkoon kirosin sitä, että joudunko kaiken tämän jälkeen vielä alkamaan jälleen apologetiikan arvostajaksi – tuon disipliinin, jota olen viime vuodet pitänyt perin hyödyttömänä. Se ei nimittäin ole enää aikoihin kyennyt vastaamaan niihin kysymyksiin, joita minulla on ollut. Se ei ole onnistunut korottamaan kristinuskoa silmissäni yhtään korkeammalle kuin mitään muutakaan. Ja syy on ollut siinä, että en ole voinut hyväksyä sen lähtöoletuksia. Mutta nyt tietoteoreettisen keikahdukseni vuoksi tietyt lähtöoletukset ovat mielessäni alkaneet näyttäytyä melko uskottavina, mikä aiheuttaa siten myös kristinuskon näyttäytymisen uskottavampana. Ja jos kristinusko on uskottavaa, se tuo elämääni merkitystä, koska en vain voi muuttaa sitä piirrettä itsessäni, että jonkin totuudenmukaisuus on minulle merkittävää. Joten se siitä nihilismistä! Se siitä kyynisyydestä! Melkoinen ketjureaktio! En vielä täysin ole edes saanut kartoitettua tämän keikahduksen vaikutuspiiriä.

Täytyy tunnustaa, Jumala, että pelasit hyvin! Sait minut tilanteeseen, jossa koen, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tietyllä tavalla ryhdistäytyä ja alkaa ottaa asioita vakavammin. Olin erkaantumassa uskostani, mutta saitkin minut juurrutettua siihen entistä lujemmin. Well played, Sir.

Mieleeni pyrkii tulemaan vanha laulu Varmana laulaa Herrasta saan (Siionin kannel 356; jos olet Hengellisen laulukirjan käyttäjä, niin kuin minäkin ennen vanhaan, tämä kappale esiintyy siellä numerolla 435 ja nimellä Siunattu varmuus). En ole liiemmin koskaan pitänyt tuosta laulusta, osin sen varmuutta korostavan sanoman ja osin sen puhkikuluneen melodian vuoksi – kyllä, mielestäni tämän kuulee aivan liian usein! Niinä lukuisina kertoina, kun virsi on ollut tilaisuuden ohjelmistossa, on minulla ollut tilaisuus mutustella sen sanoituksia. Alkuperäiset lyriikat on tehnyt Fanny Jane Crosby, ja ainakin Siionin kanteleen versiosta lienee vastuussa Lauri Thurén. Nyt mieleni täyttää kolmannen säkeistön viimeinen säe, joka Siionin kanteleessa kuuluu: ”saaliiksi Herran hyvyyden jäin”. En tiedä, onko Thurén tämän ilmauksen keksinyt tai mistä se on tuohon hyvin vapaaseen mukaelmaan Crosbyn virrestä tullut (engl. ”lost in His love”, vrt. Hengellisen laulukirjan ”kätketty olen armossansa”), mutta se jotenkin tuli kuvaamaan tilannettani täydellisesti. Olin jäänyt Herran hyvyyden saaliiksi.

Ja minä olin tästä surullinen, jopa pahalla päällä, vihainen! Olin niin tykästynyt rentouteen, kepeyteen ja kyynisyyteen sekä niiden lieveilmiöinä olleisiin vastuuttomuuteen, pilkallisuuteen ja merkityksettömyyteen! Ja nyt minulla ei enää ollut niitä! Jonkinlaista eroahdistusta siis suomeksi sanottuna koin. Nyt pitäisi taas pompata johonkin uuteen. Tiesin, että en voisi olla tekemättä sitä. Tähän junaan minun olisi noustava. Nyt saisi entinen hekottelu jäädä. Jos nauraisin toisella puolen, minun pitäisi nauraa tyystin eri tavalla ja perin erilaisille asioille.

Joten Clive Staples, ehkä minä nyt – niin kuin sanottua – tavoitan jotain siitä kokemuksesta, joka kääntymyksesi oli sinulle.

Halusin avautua tästä osin siksi, että olen blogiini viime aikoina aika paljon päivitellyt sisältöä, jota kutsun äärisubjektiiviseksi mutuiluksi – tällainen kirjoitus on mitä luontevin jatko tälle kirjoitusperheelle, jolle voisi joskus keksiä jonkin nasevan nimenkin, jos niitä lisää tulee. Suurempi syy tämän kirjoittamiseen oli kuitenkin se, että halusin jälleen kerran tuoda perinteisten uskoontulo-, kääntymys- ja parannustodistusten joukkoon oman epätavallisehkon lisäni. Oma alkuperäinenkin kääntymykseni oli käänteinen verrattuna kertomuksiin, joissa uskoontuloa edeltää ahdistus ja synkkyys ja joissa sen jälkeen seuraa ilo ja onni. Kun aikoinaan tulin uskoon, menetin onnellisuuteni pitkäksi aikaa ja mielenterveyteni romahti (toki tämä johtui pitkälti piilevästä neuroottisuudestani ja omaksumani uskontulkinnan ongelmallisuudesta, mutta kuitenkin). Sitten pikkuhiljaa voitin ahdistuksen ja lakihenkisyyden kunnes noin kolmen vuoden kuluttua uskoontulostani olin päässyt tilanteeseen, jota muistelen uskonelämäni kulta-aikana. Silloin en ollut lain alla mutta otin uskonasiat tosissani. Valitettavasti tässäkin kohtaa tapahtui keikahdus – tai oikeastaan hiljainen ja salakavala kallistuminen – ja kun pitkään kaatuneena ollut laivani oli juuri saanut hilattua itsensä tasapainoon, se alkoikin kellahtaa toiselle kyljelleen saavuttaen viisi vuotta myöhemmin – näin sen tulkitsen – toisen lakipisteensä tässä tekstissä kuvatussa tilanteessa. Nyt koen, että alus on alkanut jälleen nousta, ja taas nousun alku on jossain määrin tuskallinen. Haluan ihmisten tietävän, että se voi olla sellainen. Ehkä jopa yllättävän monella näin on.

No, rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että ärtymykseni ankarin vaihe kesti vain pari päivää, enkä enää tämän tekstin loppupuolta kirjoittaessani ollut kovinkaan kuohuksissa. Kirjoituksen alkuosan halusin kuitenkin jättää mahdollisimman autenttiseksi: ehkä tästä syystä tekstin sävyssä on nähtävissä jonkinlainen muutos, tai sitten ei. Joka tapauksessa, iloinen asiahan tämä on. Koen elämäni jälleen merkitykselliseksi ja maailman hitusen järkevämmäksi paikaksi kuin aikoihin. Tietenkin edelleen kyselen, miksi minun onnellisuuteni olisi itseisarvo. Mutta minkäs sille voin, että tämä kumminkin lopulta tekee onnelliseksi.

Kiintoisinta onkin nähdä, saanko uuden ”kulta-ajan”: onnistuuko purteni saavuttamaan pysyvän tasapainon. Hyytyykö nousuni lupaavan alun jälkeen? Tuleeko minusta uudelleen armottoman lakihenkinen? Vai onko niin, että en todellisuudessa ole vielä koskaan saavuttanut todellista tasapainoa ja nyt on sen aika? Nähtäväksi jää. Tällä erää voin vain todeta palavani halusta nähdä, miten tässä käy, ja tämän tavoitteen saavuttaakseni tahdon oikeasti tehdä muutoksen ja jäljellä olevan matkani kulkea elävän ja voimallisen lunastajani ja sovittajani, ylösnousseen Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa. Hänen, joka ei varmaankaan koskaan ollut hiljaa vaan kärsi rinnallani ja jonka saalistava hyvyys piirittää poiskääntyviä tehden mahdottomia mahdollisiksi ja vastahakoisimpiakin nihilistejä ex-nihilisteiksi (tirsk!).