Julkisia ei sattunut kulkemaan sopivasti ja minulla oli kohtuullinen kiire, joten päädyin etenemään jalan rautatieasemalta etelään. Välillä juoksin, sikäli kun jaksoin, mutta jouduin myös kävelemään. Näpräilin puhelimeni karttaohjelmaa yrittäen päästä perille nopeimmasta reitistä.
Pian olin jo Tähtitorninvuorella ja lähdettyäni laskeutumaan siltä alas näin määränpääni: katolisen Pyhän Henrikin katedraalin. Kellot alkoivat soida. Ilokseni huomasin olevani sittenkin melko ajoissa. Kenties sisällä olisi vielä paikkoja. Olin saanut kuulla, että tänään saattaisi kirkkoon ilmaantua paljon väkeä, nimittäin itse Roomasta tullut kardinaali Kurt Koch saapuisi messuun. Minulle tilaisuudesta oli ystävällisesti vinkannut eräs katolinen kaverini.
Kompuroin sisälle tähän tuttuun rakennukseen väsyneenä. Tämä olisi laskujeni mukaan kolmas katolinen messu, johon osallistuisin – aiemmin olen sellaisessa käynyt Kuopiossa jouluna 2013 (kirjoitin siitä blogiinikin: http://childwhospoke.blogspot.fi/2013/12/yhteysmatkat-osa-7-katolinen.html) ja myöhemmin Helsingissä neokatekumenaalisen liturgian mukaisessa messussa – siitäkin minun olisi pitänyt kirjoittaa, niin erikoinen kokemus se oli!
Joka tapauksessa sisällä vaikutti olevan vielä hyvin paikkoja. Otin itselleni oman oikealta puolelta, takarivistä. Pappishenkilöitä pyöri kirkon etuosassa aina välillä ilmeisesti tekemässä vielä joitain järjestelyjä, pari heistä tunnistinkin kasvoilta. Kirkossa oli arvattavasti kansainvälinen meininki: maamme katolilaisista huomattavalla osalla on etninen tausta ainakin osittain muualla kuin Suomessa.
Pyyhin hikeäni ja käväisin juomassa ostamaani juomaa eteisessä, sillä kirkkotilassa en sitä kehdannut tehdä. Kellot jatkoivat tasaista ääntään ja ihmisten määrä lisääntyi.
Tämä kirkko ei ollut niin koristeellinen kuin jotkin ulkomailla näkemäni, mutta kuvat olivat täälläkin keskeinen osa sisustusta. Kirkossa oli kullattuja tauluja, jotka ilmeisesti kuvasivat Jeesuksen kärsimystietä. Seiniä koristivat lasimaalaukset, joista parin aiheiksi olin tunnistavinani Jeesuksen kasteen ja Pyhän Annan itse kolmantena. Lisäksi löytyi muun muassa Neitsyt Mariaa esittävä patsas ja suuri krusifiksi, joka roikkui katosta lähellä alttaria. Muistin, mitä olin koulussa oppinut, että tällaiset kuvat lienevät olleet keskiajan ihmisille tärkeitä väyliä Raamatun kertomusten oppimiseen, messut kun olivat suureksi osaksi latinaksi. Itse asiassa tämäkin messu tulisi olemaan osittain latinankielinen.
Kellot lakkasivat soimasta noin kahta minuuttia ennen messun ilmoitettua alkamisajankohtaa. Äkkiä alkoi kuulua taitavaa urkujensoittoa ja kirkkokansa nousi ylös. Joukko valkoisiin pukeutuneita miehiä käveli keskikäytävää pitkin juhlallisessa kulkueessa, joka suuntasi alttarin taakse, eräs kantoi ristiä ja toinen kirjaa. Laskin henkilöitä olleen noin kaksikymmentä, joukossa myös muistaakseni useampi lapsi – sekä tietenkin itse hänen eminenssinsä, kardinaali. Myös Helsingin katolisen piispan Teemu Sipon olin joukosta tunnistavinani.
Kardinaali suitsutti alttarin musiikin yhä soidessa, ja pian ilmoille kajahti "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" latinaksi sanottuna. Havaintoni piispasta osoittautui oikeaksi, kun tämä meni puhujanpöntön taakse sanomaan muutaman sanan suomeksi. Piispa mainitsi, että kardinaali Kochia olivat tänne olleet kutsumassa Suomen ekumeeninen neuvosto ja myös ortodoksinen ja luterilainen kirkko. Koch onkin kristittyjen ykseydestä vastaava kardinaali.
Kuten mainittu, messu oli suureksi osaksi latinankielinen, ja koska en toistaiseksi ole opiskellut kieltä, en päässyt perille kaikista tilaisuudessa sanotuista ja lauletuista asioista. Kokemustani lienee kuitenkin vaikea samaistaa siihen, mitä keskiajan ihminen on kokenut, sillä kaikesta huolimatta ymmärsin latinaa niinkin hyvin, että suunnilleen joka vaiheessa tiesin, mitä oli meneillään: rukoiltiinko esimerkiksi Isä meidän -rukousta tai tunnustettiinko uskoa. Osin opintojeni, osin kielikiinnostukseni tähden tiedän suuren joukon niin kutsuttuja yleissanoja, jotka ovat latinasta siirtyneet romaanisiin kieliin, englantiin ja omaankin äidinkieleeni. Niinpä kun sellaiset ilmaukset kuin Pater omnipotente (Isä kaikkivaltias), Gloria in excelsis Deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa) ja Pax Domini (Herran rauhaa) tulivat sanotuiksi, pystyin aika hyvin arvaamaan, mistä oli kyse. Tuttuja ilmauksia minulle olivat myös se pecca-alkuinen syntiä tarkoittava sana, mea culpa ja tietenkin in saecula saeculorum.
Myös suuri kokemukseni luterilaisista messuista auttoi varsin hyvin seuraamaan tätä tilaisuutta, vaikkakaan se ei täysin samanlainen sisällöltään ollutkaan. Messun rakenne oli tuttua kaavaa: Raamatun luku ja saarna tulivat ennen eukaristiaa, ja uskontunnustus, rahankeruu, Pyhä-laulu (Sanctus) sekä Isä meidän tulivat suunnilleen siinä kohden kuin osasin odottaakin. Lisäksi minua auttoi vieressäni olevan henkilön kirja, jossa olivat laulujen sanat nuotteineen: tätä kirjaa vilkuillessani hoksasin pari kertaa paremmin, mistä sillä hetkellä puhuttiin tai laulettiin.
Suitsutuksen lisäksi tässä messussa oli kuitenkin myös paljon luterilaisuudesta poikkeavia elementtejä. Siinä missä luterilaisessa messussa puhutaan paljon ja laulua kuuluu lähestulkoon vain virsissä ja muutamissa perinteisissä resitatiiviosioissa, täällä laulettiin mielestäni enemmän myös osia, jotka olin tottunut kuulemaan puhuttuina. Vierailemilleni ortodoksisille liturgioille tämä messu ei kuitenkaan laulun ja resitatiivin määrässä mielestäni vetänyt vertoja.
Lisäksi tämä tilaisuus oli jotenkin juhlallisempi: jopa evankeliumitekstin lukemista edelsi pieni kulkue puhujanpöntölle ja kirjan suitsuttaminen kolme kertaa. Kun evankeliumin nimi mainittiin, tekivät ihmiset ristinmerkin. He myös kumarsivat päätään laulujen aikana silloin, kun Jeesuksen nimi mainittiin. Messussa oli lisäksi lähempänä loppua pari kohtaa, jolloin kirkkokansa polvistui tätä tarkoitusta varten penkkirivien ohessa oleville pehmusteille. Itse en tehnyt sitä (toivottavasti en loukannut ketään), vaikka seisomaan nousinkin silloin, kun muutkin nousivat.
Raamattua luettiin sekä suomeksi että englanniksi, ja saarnakin, jonka kardinaali piti, oli englanniksi, tosin merkittävällä aksentilla. Ajatukseni harhaili hieman puheen aikana, mutta ymmärsin, että kardinaali puhui Hyvästä Paimenesta ja tämän sanoman julistuksesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli eminenssin päähine: saarnan ja ilmeisesti myös alkukulkueen aikana hänellä oli hiippa ja muuten pääosin se pieni pyöreä "töpöhattu" (sen virallinen nimi lienee ainakin Wikipedian mukaan zucchetto?), kuten piispa Sipollakin, mutta lähempänä eukaristiaa minusta näytti siltä, että tuo pikkuhattukin olisi kadonnut.
Kolehdinkeruun aikana alkoi alttarin takana olla jo kuhinaa, ja pian erinäisten vaiheiden jälkeen seurasi eukaristian asettaminen. Rekisteröin tämän oikeastaan vasta sitten, kun kuulin kellon pirinää ja kohotin katseeni asettajaan, jolla oli pieni leipä kohotettuna käsissään. Kertasin mielessäni aikaisempia sanoja ja ymmärsin, että leipä oli ilmeisesti juuri katolisen uskon mukaan muuttunut Jeesuksen ruumiiksi. Viinimaljan suhteen toistui sama kellon ääni – emmekä puhu nyt vain parista vaimeasta kulkusenkilinästä, vaan äänekkäästä ja useampia sekunteja kestäneestä kilkatuksesta.
Itse en luonnollisesti ehtoolliselle ei-katolilaisena mennyt, joten kun ihmiset nousivat ylös, puikkelehdin hieman taaemmas ja hetken kuluttua menin jopa ulos asti haukkaamaan ilmaa. Kuvittelin, että eukaristiassa kestäisi näin suurella ihmismäärällä kauemminkin, mutta mennessäni sisään olivat ihmiset jo takaisin paikoillaan ja tilaisuus läheni jo loppuaan. Se oli todella ollut hyvin ytimekäs, ehkä vähän yli tunnin mittainen. Väistyin syrjään, kun loppukulkue asteli kohti uloskäyntiä. Laskin taas ihmiset, tällä kertaa sain 21.
Nappasin kamppeeni, jotka yhä olivat lojuneet istumapaikkani lähellä, ja aloin purkautua muiden mukana ulos kirkosta. Vaihdettuani vielä kaverini kanssa muutaman sanan oli jo aika suunnata kohti uusia seikkailuja, taas yhtä kokemusta rikkaampana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti