Ensimmäisen vuoden kolmas periodi.
Jälleen on takana yksi osa teologian opintoja. Kuluneen vuoden opinnoista tähän mennessä voin todeta, että kyseessä on ollut kenties työläin jakso. On riittänyt lukemista, ja lisäksi toki on ollut myös paljon vapaa-ajan toimintaa, mikä on ollut omiaan pitämään minut suhteellisen kiireellisenä.
Tämä periodi on sisältänyt kreikkaa, joka onkin vanha tuttu (sen on tarkoitus kestää kolme neljästä periodista), mutta myös kirkkohistorian ja systemaattisen teologian opinnot ovat saaneet alkunsa. Lisäksi periodissa oli vielä uskontotiedettäkin: jo kolmas kurssi, joka käsittääkseni sitten paketoikin kyseisen aiheen perusopinnot. Kaikki aineet ovat jälleen olleet kukin omalla tavallaan kiintoisia.
Kreikka
Kreikassa kulunut jakso oli kenties kaikista haastavin. Nyt mentiin kieliopissa erittäin syvälle: tuli uusia muotoja kuten konjunktiivi, infinitiivi, imperatiivi sekä partisiippi, joukko uusia aoristimuotoja sekä substantiivien puolelta kolmannen deklinaation sanoja ja niiden vartaloita.
Nämä kielitieteelliset nimitykset eivät välttämättä kaikille sano kovin paljoa, joten lyhyt luonnehdinta lienee paikallaan. Infinitiivi on verbin muoto, joka on yleensä sanan perusmuoto (esim. sana "puhut" on perusmuodossaan, infinitiivissä "puhua"). Kreikassa kuitenkaan verbin perusmuodoksi ei sanakirjassa anneta infinitiivimuotoa, vaan ensimmäisen persoonan muoto aktiivin indikatiivin preesensissä ("puhun"). Tämä on erikoisuus koineekreikassa, mutta siihen ei ole kovinkaan vaikea tottua. Infinitiiviä voi kreikassa käyttää esimerkiksi apuverbien kanssa (voin tehdä), mutta myös ikään kuin suomen "-mään"-muodossa: (hän tuli tekemään). Tutuksi tuli myös niin kutsuttu accusativus cum infinitivo -rakenne, joka on lähinnä että-lausetta korvaava lauseenvastike: "En tahdo teidän kuolevan." / "En tahdo, että te kuolette."
Imperatiivi on käskymuoto. Kreikassa ei ole suomen tapaan yksikön ensimmäisen persoonan käskyä (eli itseään ei pysty suoraan käskemään), ja lisäksi monikon ensimmäisen persoonan käsky ("tehkäämme") ilmaistaan kreikassa konjunktiivilla. Joten jäljelle jää neljä muotoa, yksikön ja monikon 2. ja 3. persoonat. Näistä yksikön 2. persoonan päätteissä on luultavasti eniten vaihtelua, mikä tekee siitä mielestäni vaikeimman.
Konjunktiiville ei ole suoraa vastinetta suomessa, se ilmaisee jotain haluttua tai oletettua (tai ei-haluttua tai ei-oletettua), epävarmaa mutta todennäköistä tai mahdollista toimintaa. Se käännetään yleensä indikatiivilla, konditionaalilla tai imperatiivilla. Jo mainitun monikon 1. persoonan käskyn lisäksi konditionaalilla voidaan ilmaista mm. kieltoa tai harkitsevaa, epäröivää tai retorista kysymystä, ja se esiintyy kohtuullisen usein myös sivulauseissa. (Jarmo Kiilunen & Raimo Hakola, Alfasta alkuun: Johdatus Uuden testamentin kreikkaan.) Erityisen mielenkiintoista on, että erilaisilla muoto- ja sanavalinnoilla voi kirjamme mukaan näihin sivulauseisiin luoda hienoisiakin merkityseroja, jotka eivät välttämättä juurikaan välity Raamatun käännöksistä!
Partisiippia kutsuttiin kielessä niin keskeiseksi, että vasta sen myötä kreikka on kreikkaa. Kyse on verbimuodosta, joka on saanut substantiivin tai adjektiivin piirteitä. Selkeää on ajatella se -va- tai -vä-päätteen kanssa: "tekevä", "puhuva", ja sitten ruveta pohtimaan mahdollista sujuvampaa käännöstä. Esimerkiksi kuuluisa lähestyskäsky sisältää partisiippeja ja pitkään minua askarrutti, miten se tulisi kääntää. Kysyin opettajaltani ja hän hahmotteli sen kutakuinkin näin: "Mentyänne (partisiippi ja aoristi, joten oikeammin lienee kääntää 'mentyänne' kuin 'mennessänne' tai 'mennen') siis opetuslapseuttakaa (ilmeisesti ainoa Lähetyskäskyn todella imperatiivissa oleva sana) kaikki kansat, kastavina (partisiippi, voitaisiin kääntää sujuvammin myös: kastaen) heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, opettavina (taas partisiippi, voitaisiin kääntää myös: opettaen) heitä pitämään kaikki, mitä käskin teille."
Kreikka vilisee tämänkaltaisia partisiippimuotoisia sanoja, mutta niihinkin oli kohtuullisen helppo tottua.
Kerrallista tai loppuunsaatettua, kokonaisuutena tarkasteltavaa tekemistä kuvaavista aoristimuodoista uusina tulivat niin kutsutut sigma-, kappa- ja juuriaoristi sekä kaksi passiivin aoristiluokkaa. Kun nämä yhdistettiin edellä mainitsemaani ja aiemmin opittuun sekä otetaan vielä huomioon omalaatuiset päätteet saavat supistumaverbit, huomasinkin pian olevani aikamoisessa erilaisten muotojen paljoudessa. Läksymme koostuivat edelleen pääosin käännös- ja määrittelytehtävistä, joissa tuli kääntää tietty kreikankielinen teksti ja määritellä sen sanat kieliopillisesti. Kun vaihtoehtoisia muotoja alkaa olla aina vain enemmän, tulee määrittelystä ja sen hoksaamisesta, missä kaikissa muodoissa sana on, tarkkaa aivopeliä. Erityisesti verbimuotojen kulloinkin omaamat päätteet ovat olleet minulle vaikea hahmotettava kokonaisuutena.
Vaikeus kreikassa siis näyttävät minulle olevan nimenomaan verbit. Substantiivit ovat loppujen lopuksi mielestäni paljon yksinkertaisempia, ja vaikka 3. deklinaatio onkin hieman haastava, noudattavat substantiivit lähes aina tiettyä kaavaa (3 mahdollista sukua, 2 mahdollista lukua ja 4 tai 5 mahdollista sijamuotoa).
Olen edelleen pitänyt kreikasta (kielten opiskelu on minulle suuri nautinto), ja ottanut mielelläni sen tarjoaman haasteen vastaan. Eräs motivaattori on toki se, että unelmanani on kyetä lukemaan Raamattua suoraan kreikaksi. Opintojenkin suhteen ollaan jatkuvasti lähenemässä tätä tavoitetta: tilasimme joukon Novum Testamentum Graeceja, lyhyemmin "Novumeita", jotka sisältävät Nestle-Alandin version Uudesta testamentista. Loppukokeeseen meille on tulossa suoraan Novumista otettuja jaksoja. Olen menestynyt hyvin tähän mennessä ja innolla odotan, mitä viimeinen jakso tuo tullessaan.
Kirkkohistoria: Kirkkohistorian perusopinnot
Ennen kuin hain opiskelemaan teologiaa, pyrin kahtena vuotena historian opiskelijaksi lukuisiin eri yliopistoihin. Ollessani Helsingissä pääsykokeessa vuonna 2013 totesin kuitenkin, että historia ei sittenkään taida olla tiede, josta haluaisin ammatin itselleni. Siihen aikaan minua hirvitti se, että jatkuvasti pitäisi miettiä eri lähteiden luotettavuutta. No, tämän miettimisestä ei kyllä teologiassakaan ole puutetta!
Historia on kuitenkin ollut minulle mieluisa harrastus, ja kirkkohistorian kurssikin (tai se, mitä siitä on jo mennyt, se nimittäin jatkuu vielä neljännessäkin periodissa) on osoittautunut hyvin kiintoisaksi. Suoritustapa oli kenties hieman poikkeuksellinen: meidän tuli ryhmissä tuottaa kaksi miellekarttaa, toinen kristinuskon historiasta vuosina 200–1000 ja toinen vuosina 1000–1600. Yhteensä oli siis kyse hyvin laajasta ajanjaksosta, ja päädyimmekin jakamaan kullekin ryhmän jäsenelle omat vuodet, joihin hän erityisesti keskittyisi. Kokoonnuimme muutamia kertoja ja saimme aikaan kaksi käsintehtyä, noin A2:n kokoista miellekarttaa. Pohjatietona käytimme lähinnä Kaarlo Arffmanin kirjaa Kristinuskon historia ja Simo Heinisen ja Markku Heikkilän teosta Suomen kirkkohistoria. Näiden lukeminen tuntui etenkin systemaattiseen teologiaan verrattuna mukavan "kevyeltä", ja luinkin ainakin kerran ikään kuin iltasadukseni tätä mielenkiintoista kertomusta historian havinoista. Miellekartta piti myös intoa yllä olemalla aidosti erilainen oppimistapa.
Miellekarttojen lisäksi kurssi sisältää luentoja, joiden aiheet ja luennoitsijat vaihtelivat kirjavasti. Matkasimme marttyyrikertomuksista seksuaalisuuteen, keskiajan arkeologiasta reformaatioiden (huom. monikko!) aikaan pohtimaan sitä, oliko Luther johtotähti vai yksi monien joukossa. Psalmilaulua koskevalla luennolla pääsimme yleisönäkin monta kertaa laulamaan innokkaan luennoitsijan esitellessä muinaista muistiinkirjoitettua musiikkia.
Lisäksi kirkkohistorian kurssiin kuuluu tutkimusesseen kirjoittaminen jostain kirkkohistoriallisesta aiheesta. Aluksi tuli kirjoittaa harjoitusessee, jossa lähinnä harjoiteltiin lähteiden merkitsemistä ja valmiin sähköisen pohjan käyttöä (kaava tutkimuksen kirjoittamiseen on melko tarkka). Itse pohdiskelin aiheekseni erillisten piispan (episkopos) ja pastorin (presbyteros) virkojen kehittymistä Raamatun esittämästä mallista, jossa nuo sanat näyttävät viittaavan enemmänkin yhteen ja samaan virkaan. Kävi kuitenkin ilmi, että esseen aiheen täytyy olla ajallisesti sijoitettavissa vuoden 150 jälkeen, jottei se menisi päällekkäin perinteisen eksegetiikan alueen kanssa, joten minun oli luovuttava tästä hahmotelmasta. Mietin myös keskiajalla eläneiden valdolaisten tutkimista. Lopulta pääsyin kuitenkin 1800-luvulle, erään liikkeen pariin, josta nykyiset Jehovan todistajat ovat kehittyneet. Tarkoituksenani on tutkia ja pohtia, milloin näiden "Raamatun tutkijoiden" voidaan sanoa lakanneen olemasta kristittyjä. Jehovan todistajista minulla onkin jo kohtuullisen hyvät pohjatiedot, olen lukenut heistä lukuisia kirjoja ja käynyt heidän kanssaan keskusteluja kesästä lähtien.
Lähdemateriaalina esseessä on oltava kaksi nooteilla varustettua kirjaa, jotka onnistuin löytämään, vaikka Jehovan todistajien historiasta vaikuttikin olevan melko vähän kirjallisuutta saatavilla. Nuokin löytämäni kirjat ovat molemmat englanninkielisiä.
Kurssi siis vielä jatkuu uusin luennoin ja esseen seuraavakin versio on pian tehtävä valmiiksi. Sekä kirkkohistorian että kirjoitusviestinnän edustajien on käsittääkseni tarkoitus arvioida esseetä. Lopulta sen tulee olla noin 3-sivuinen.
Systemaattinen teologia: Johdatus systemaattiseen teologiaan
Monille juuri tämä aine yliopistoteologiassa lienee kaikista vaikeaselkoisin, ja ehkä useiten minulta kysytään juuri tästä aineesta, mitä se tarkoittaa. Luentomateriaalimme perusteella systemaattisen teologian voi lyhyesti määritellä kristinuskoa koskevien käsitysten tutkimiseksi. Teologia voidaan perinteisesti jakaa "kirkolliseen" ja "akateemiseen" teologiaan, joista ensimmäinen on kirkkojen omaa opetusta Jumalasta, Raamatusta ja hengellisistä asioista. Luentodioissa niin ikään mielenkiintoisesti kiteytettiin, että kirkollinen teologia on tieteellisen teologian tutkimuskohde. Olemukseltaan tieteellinen teologia lienee myös puolueettomampaa niin kutsuttujen totuuskysymysten suhteen. Kaikille vielä muistutuksena, että minä siis opiskelen tällä hetkellä yliopistossa nimen omaan tieteellistä teologiaa, joka on tänä päivänä kohtuullisen erillään kirkollisesta, vaikkakin entisaikoihin myös yliopistojen voidaan katsoa opettaneen kirkollista teologiaa.
Systemaattinen teologia jaetaan moniin eri osa-alueisiin, joita ovat dogmatiikka, ekumeniikka, teologinen etiikka ja sosiaalietiikka, uskonnonfilosofia, missiologia ja teologinen hermeneutiikka. Systemaattisen teologian eli "systiksen" alle mahtuu siten moninainen joukko eri oppialoja. Eksegetiikan ohella olen harkinnut myös systiksen ottamista pääaineekseni, vaikkakin toistaiseksi olen enemmän kallistunut eksegetiikan puolelle. Minua kiinnostaa erityisesti kirkko-opin eli ekklesiologian tutkiminen, mitä kaiketi voisin parhaiten tehdä juuri systiksen alla.
Joku saattaa kysyä (ja muistaakseni sitä kirkkohistorian luennolla kysyttiinkin), mitä eroa systiksellä ja kirkkohistorialla on? Kumpikin kertoo jollain tapaa historiasta ja kristinuskon parissa vallinneista opeista. Yhteistä aineille onkin nimenomaan kristinuskon historia ja dogmihistoria. Meille kuitenkin kerrottiin, että kirkkohistoria on enemmän aikaan ja paikkaan sidottua. Siinä kiinnostus kohdistuu ehkä ennemminkin tapahtumiin (esimerkiksi miten jokin harhaoppi on levinnyt), kun taas systiksessa oppeihin (itse harhaoppi ja sen opetukset). Ainakin näin olen ymmärtänyt.
Systiksen kurssi "Johdatus systemaattiseen teologiaan" koostui hyvin yksinkertaisesti luennoista ja kirjallisuudesta, jotka tentittiin. Luennoilla, jotka olivat mielestäni ehkä se vähemmän kiinnostava osa kurssia, käsiteltiin teologiaa yleensä, sen lähteitä (esimerkiksi Raamattua), Jumalaa (Hänen ominaisuuksiaan, olemassaoloaan ja kolminaisuutta) ja uskonnollista kieltä, jonka eräällä luennolla saimme nähdäksemme hyvin mielenkiintoisen ja syvällisen analyysin Psalmista 22 ja Jeesuksen sanoista ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"
Kirjallisuutena oli Alister E. McGrathin Kristillisen uskon perusteet: Johdatus teologiaan. Niin kuin kirkkohistoriankin kirjat, ostin myös tämän itselleni. Minua kiinnosti McGrathissa erityisesti se, että hän on ollut kirjoittamassa kahta vastinetta uusateisti Richard Dawkinsille. Hän vaikuttaa olevan kristitty, ja sellaisena apologeettinen luonne. Niinpä ajattelin, että tuo hänen kirjansa, jonka olemassaolosta olin jo kauan tiennyt, lienee ostamisen arvoinen johdatus kristinuskon teologiaan ja historiallisiin oppikäsityksiin.
Lähes 700-sivuinen kirja ei sentään tullut meille kokonaan luettavaksi, mutta yli 370 sivua oli kuitenkin kahlattava läpi. Kirja oli aiheiltaan kiintoisa, mutta paikoin raskasta luettavaa ja välillä piti patistaa itseään, jotta olisi pysynyt tarpeellisessa lukuvauhdissa. Voin kuitenkin mielelläni suositella kirjaa teologiasta kiinnostuneille.
Uskontotiede: Maailman uskontoperinteet
"The surest way to the heart of a people is through their religion, assuming it is still alive and has not fossilized." (Huxton Smith, The Religions of Man, 1958, s. 10.)
Uskontotieteestä oli vuorossa kenties paras kurssi tähän mennessä. Aiheena olivat maailmanuskonnot, jotka ovat jo lapsuudesta lähtien olleet yksi kiinnostuksenkohteeni. Minussa on tiettyä uskontotieteilijän vikaa, vaikka en olekaan vakavasti harkinnut uskontotiedettä pääaineekseni. Kuitenkin tämä kurssi oli sangen mielenkiintoinen katsaus maailman uskontoperinteisiin.
Systiksen tapaan kurssi koostui luennoista ja kirjallisuudesta. Kirjana oli jo aiemmasta esseekurssista tutuksi tulleen Ninian Smartin järkäle Uskontojen maailma. Kirjaa ei kuitenkaan sentään tarvinnut lukea kannesta kanteen, vaan meille annettiin luentojen lopussa senkertaista uskontoa koskevia tuntitehtäviä, joista Smartiin pohjautuvissa oli annettu tarpeelliset sivut kirjasta. Tuntitehtävät olivat kysymyksiä (moni niistä oli muotoa vastaa kysymykseen + pohdi), joista osa valittaisiin tenttikysymyksiksi, joten tavallaan tiesimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot jo ennalta ja pystyimme valmistautumaan niihin luentomateriaalin ja kirjan pohjalta. Yleensä tuntitehtäviä oli kolme per luento, ja niitä kertyi kaikkiaan hieman alle kolmekymmentä.
Johdantoluentoja oli kaksi, joiden jälkeen päästiin maailmanuskontojen pariin. Käsiteltävinä uskontoina olivat kristinusko, juutalaisuus, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus, Kiinan uskonnot ja Japanin uskonnot. Saimme myös vierailevan luennoitsijan, professori Iftikhar Malikin, joka kertoi muslimeista Etelä-Aasiassa ja Länsi-Euroopassa. Mielenkiintoisena lisänä oli myös luento ateismista ja uskonnottomuudesta. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että niitäkin voi hyvin käsitellä Maailman uskontoperinteet -kurssilla, sillä vaikka ne eivät välttämättä olekaan varsinaisia uskontoja, käyttäytyvät ihmiset, joilla ne ovat vakaumuksena, kuitenkin yleensä elämässään melko uskonnolliseksi tulkittavalla tavalla.
Itse asiassa ateismia käsitellessään uskontotiede meni hieman systiksen kurssin kanssa samalle alueelle, sielläkin nimittäin olimme eräällä luennolla käsitelleet samoja asioita, enimmäkseen näkökulmaa ateismin jaottelusta kahteen haaraan: joko uskotaan, että Jumalaa ei ole tai sitten ei uskota, että Jumala on. Siinä todella on ero.
Smartin kirja sisälsi erään ehkä merkittävimmistä saavutuksista, joista kirjoittaja muistetaan, nimittäin uskonnon seitsemän ulottuvuutta. Nämä ovat 1. Käytännön ja rituaalien ulottuvuus, 2. Kokemuksen ja tunteen ulottuvuus, 3. Kertomusten ja myyttien ulottuvuus, 4. Opin ja filosofian ulottuvuus, 5. Etiikan ja säädösten ulottuvuus, 6. Yhteisöjen ja instituutioiden ulottuvuus ja 7. Materiaalinen ulottuvuus. Uskontoja voidaan tämän jaottelun avulla analysoida, mutta mielenkiintoista kyllä, se soveltuu myös varsin hyvin esimerkiksi maolaisuuden ja sen ilmentymien analyysiin. Onko ihmistä, jolla ei olisi omia rituaalejaan? Montako sellaista ihmistä on, jolla ei ole jotain käsitystä moraalista? Onko täysin yhteisöihin kuulumisesta vapaata ihmistä, entä ihmistä, joka ei koe tiettyjä tuntemuksia ollessaan jonkin hänelle tärkeän asian äärellä? Yllättäen uskonnollista tai uskonvaraista voi olla monikin asia, jota äkkiseltään pidämme ei-uskonnollisena.
Tein luennoista ahkerasti muistiinpanoja, joita kertyi yli 70 sivua, tuntitehtävähahmotelmineen päästään yli 94:ään. Muistiinpanoissani on pääosin kaikki, mitä diaesityksissäkin, ja lisäksi tein kuulemani perusteella täydennyksiä. Erityisesti juutalaisuutta koskeva luento oli loistava, mutta muutenkin oli antoisaa tehdä tämä samantyyppinen kierros maailmanuskonnoissa nyt kaiketi jo kolmatta kertaa (aiemmin yläasteella ja lukiossa).
Seikka, jonka tietyllä tapaa voidaan sanoa yhdistävän kaikkia kolmea ainetta, joita kolmannessa periodissa opiskelin, on kristinuskon suhde muihin uskontoihin, niin kuin eräs opiskelutoverini huomautti minulle. Kirkkohistoriassa käsiteltiin erityisesti kristikunnan ja muslimien välistä historiaa sekä ympäri maailmaa tapahtunutta lähetystyötä. Systiksessä McGrathin kirjassa oli kokonainen luku omistettu lähes pelkästään kristinuskon ja muiden uskontojen suhteen käsittelylle. Uskontotieteessä taas kerrottiin kristinuskon tulleen leviämisensä myötä kontakteihin erilaisten filosofioiden, oppien ja kulttien kanssa ja kristillistämisen vivahteikkaasta prosessista.
Lopuksi sopii pohdintani eräästä uskontotieteessä ilmenneestä ongelmasta, nimittäin ihmisten luokittelusta eri uskontoihin. Mietin, mihin minut tulisi luokitella? Pidän itseäni kristittynä, mutta toisaalta en muodollisesti kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Jos pitää valita vain toinen, olenko minä tilastoissa "kristitty" vai "uskontokuntiin sitoutumaton"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti