Olin keskustassa jo ennestään, joten ehdin hyvissä ajoin tähän tilaisuuteen. Kierreltyäni hetken suuren evankelis-luterilaisen kirkkorakennuksen ympärillä astuin sisään.
Kirkossa harjoitteli kuoro, joka esiintyisi tilaisuudessa. Menin istumaan kohtalaisen eteen lähelle keskikäytävää. Totesin mielessäni, että tässä tilaisuudessa kirkon tunnelma vaikutti jotenkin toiselta kuin aiemmin samana päivänä olleessa messussa.
Rukoilin, että asennoitumiseni tähän tilaisuuteen ei olisi liian negatiivinen, mutta ei liian positiivinenkaan. En ole ekumenian suuri ystävä, vaikka tosin myönnän, että en edes tiedä siitä valtavasti. Jotenkin olen kuitenkin saanut siitä tietyssä mielessä kielteisen kuvan. En itse halua edistää sitä, että eri kirkkokunnat lähentyisivät toisiaan ja ehkä fuusioituisivat, vaan yksinkertaisesti haluan tukea kristittyjen yhteyttä ja ykseyttä, johon päästäisiin mielestäni hyvin ilman kirkkokuntia. Tavallaan ajattelen, että meidän ei tarvitse ponnistella yhteyden synnyttämiseksi, vaan voimme hyväksyä sen tosiasian, että on yksi seurakunta, ja elää sen mukaisesti.
Näin paljon tuttaviani eri suuntauksista. Koin ilon tunnetta siitä, että kristityt olivat yhdessä.
Pian urut alkoivat soida vaikuttavan kuuloisesti. Evankelis-luterilainen kirkkoherra Sammeli Juntunen puhui ensin. Hän kertoi piispantarkastuksesta ja sen yhteydessä olevasta ekumeenisesta juhlasta. Hän mainitsi odotetusti Johanneksen evankeliumin 17. luvun ja kertoi kristityistä saadusta julkisuuskuvasta: keskenään riitelevä joukko. Hän esitti ajatuksen, että tämä kuva voi olla virheellinen ja puhui kristittyjä yhdistävistä tekijöistä.
Itse olen kuitenkin hieman eri mieltä. Kielteisessä julkisuuskuvassa voi olla perääkin. Jos meillä on niin paljon yhteistä ja tunnustamme toisemme uskoviksi, miksi emme aina kokoontuisi samalla tavalla kuin tässä juhlassa, erilaisina yhteen? Ovatko eromme kuitenkin niin suuria, että kristittyjen on oltava eri puolta keskenään?
Apostolinen uskontunnustus oli keskeinen teema juhlassa. Ihmiset tunnustivat uskontunnustuksen kolmeen kohtaan jaettuna, ja välissä eri suuntausten pastorit tulivat kertomaan lyhyesti uskonkohdista.
Ennen ensimmäistä kohtaa oli rukousta ja laulua. Ensimmäisessä kohdassa tunnustettiin usko Jumalaan, Luojaan. Helluntaiseurakunnan pastori Timo Ala-Vainio kertoi luomisesta ja siitä, että minkä Jumala on tehnyt, se on hyvää. Myös evankelis-luterilainen, ortodoksinen ja vapaakirkollinen pastori puhuivat. Ortodoksinen kirkkoherra Bogdan Grosu kertoi Jumalan luoneen maailman tyhjästä, mutta ei pahuutta. Vapaaseurakunnan pastori Antti Kautto puolestaan puhui näkyvästä ja näkymättömästä.
Välissä kuultiin aiheeseen sopivasti Ludwig van Beethovenin sävellys Jumalan kunnia luonnossa.
Toinen uskonkohta keskittyi Jeesukseen. Kautto kertoi siitä, miten Jeesus alensi itsensä, Ala-Vainio taas siitä, että Jeesus istuu Jumalan oikealla puolella ja on suurempi kuin enkelit. Evankelis-luterilainen kappalainen Marjaana Härkönen kertoi kuvailevia sanoja Jeesuksesta mainiten muun muassa nimitykset uskon keskus, elämän ja kuoleman Herra ja ainoa toivo. Grosu puhui Kuninkaasta ja entiseen kunniaan palauttamisesta. Jeesuksesta tuotiin paljon eri puolia esiin ja totisesti meillä on Suuri Herra, joka on yksi ja pysyvä, mutta silti monenlainen samalla kertaa.
Tämän jälkeen seurasi kuorolaulua kahden laulun verran, minkä jälkeen oli vuorossa kolmas uskonkohta Pyhästä Hengestä, seurakunnasta, yhteydestä, syntien anteeksiantamisesta ja ruumiin ylösnousemisesta ja iankaikkisesta elämästä. Ala-Vainio selitti meille luvatusta Puolustajasta, jolla viitataan yleensä Pyhään Henkeen, Kautto kertoi syntisyyden tiedostamisesta ja että samalle tielle on monia teitä. Grosu sanoi, että Kristus ja kirkko ovat molemmat yksi, ja kertoi Taivaan valtakunnan astumisesta maan päälle. Kun vielä oltiin kuultu luterilaisen sanoja, sai vuoron myös baptisti, joka puhui englanniksi kirkkoherra Juntusen tulkatessa. Tämän jälkeen baptistisen seurakunnan ihmiset lauloivat omalla kielellään laulun siitä, kuinka Jumalaa tulee seurata heti, kun Hänen äänensä kuulee.
Lauloimme yhteislaulun, jonka jälkeen sai vuoron evankelis-luterilainen piispa Seppo Häkkinen. Hän puhui mielestäni todella hyvin siitä, että emme ole välttämättä ottaneet yhteyttä riittävän vakavasti. Yhteyden tarkoitus on Raamatun mukaan se, että maailma uskoisi Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä. Piispa puhui siitä, että kyseessä on sanomamme uskottavuus. Yhteys ei ole piispojen yksinoikeus eikä ekumeenista elitismiä, vaan jokaisen kristityn tehtävä.
Tunnelmani oli tapahtuman jälkeen hyvä. Toivon, että piispan hyvät sanat voisivat myös ilmetä mahdollisimman konkreettisesti niin hänen kuin muidenkin kristittyjen elämissä. Soisin että ykseys ei rajoittuisi vain yhteiskristillisiin tapahtumiin vaan että se voisi olla aina vain konkreettisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Niinkuin, näin uskon, se on ollut ja tulee olemaan.
Voin tästä tilaisuudesta sanoa sen, että koin olevani koolla sen paikallisseurakunnan kanssa, jonka jäsen olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti