Kaupungissa oli tiheähkö sumu, kun matkasin jälleen uudelle ekskursiolle. Tällä kertaa kohteenani oli Mikael Agricolan kirkko Etelä-Helsingissä. Tuo jylhä rakennus on jotain perinteisen ja modernin kirkkoarkkitehtuurin väliltä. Koko ilmestys on vavahduttava, kun sen ensi kerran näkee: taivaita hipova piikkimäinen torni on maassamme poikkeuksellisen korkea, ja muutenkin rakennus on ikään kuin "autoritäärinen". Jos se olisi ihminen, se varmaankin vangitsisi katseet kookkaudellaan ja ylväydellään piittaamatta juurikaan siitä, mitä ympärillä olevat ajattelevat. Usva vielä tänä aamuna erityisesti tehosti rakennuksen arvovaltaa.
Jopas nyt meni esteettiseksi makusteluksi... Joka tapauksessa olin menossa tähän luterilaiseen kirkkoon, mutta en luterilaiseen tilaisuuteen. Suomalainen anglikaaninen yhteisö nimittäin saa pitää omia englanninkielisiä jumalanpalveluksiaan näissä tiloissa normaalin kymppimessun aikaan. Myöhemmin sunnuntaina kirkko on sitten yleensä myös luterilaisessa käytössä.
Anglikaanisuus on omintakeinen reformaation aikana 1500-luvulla syntynyt tunnustuskunta, jonka alkuhistoriasta usein muistetaan Englannin kuningas Henrik VIII ja hänen halunsa erota vaimostaan. Paavi ei tätä sallinut, joten itsenäinen anglikaaninen kirkkokunta sai alkunsa. Nykyisin anglikaanisuus on levinnyt ympäri maailmaa, mutta on edelleen keskeinen nimenomaan Englannissa.
Anglikaanisista tilaisuuksista minulla on kaksi aiempaa kokemusta. Ensimmäinen lienee ollut Madeiralla, jossa lomaillessani pistäydyin erään kerran paikallisessa Igreja Inglesassa englanninkielisessä rukoushetkessä. Toinen kerta on muistaakseni parin vuoden takaa, jolloin kävin tässä samaisessa Mikael Agricolan kirkossa samassa tilaisuudessa. Suuria yllätyksiä en siis tällä ekskursiolla kokenut, mutta oli edellinen sen verran painunut unholaan, että osasin ikään kuin ulkopuolisena panna merkille monia asioita.
Kirkossa sain jumalanpalveluksen kaavan ja Common Praise -kirjan. Istahdin alas kohtuullisen eteen mutta kuitenkin niin taakse, että saatoin tehdä muistiinpanoja. Väkeä ei ollut paikalla massoittain: muutama kymmenen pääasiassa keski-ikäistä tai tämän iän ylittänyttä kokoontui istumaan penkkeihin. Kirkon katto oli korkealla ja tilassa huomion kiinnittivät holvimaiset muodot ja pylväät. Niin vaikuttava kuin tämä rakennus onkin ulkoa päin, ei se sisätilaltaan kuulu lempikirkkoihini. Itseeni vetoaisi etenkin suurempi valoisuus.
Jumalanpalvelus alkoi mielenkiintoisesti, kun jostain kajahti huuto: "Let us proceed in peace". Siihen vastattiin: "In the name of Christ, Amen!" Seurasi alkuvirsi, jonka olisin löytänyt paremmin, jos olisin älynnyt katsoa käsiohjelmaa kirkon numerotaulun sijaan. Kuten luterilaisessakin messussa, myös tässä sanottiin aluksi vuorotervehdys mainiten kolminaisuuden persoonat. Pappina oli suomalainen, joka kuitenkin puhui hyvin englantia. Jumalanpalveluksen johdanto-osa sisälsi rukousta, hiljaisuuden, synnintunnustuksen ja -päästön, Kyrien sekä osan päättävän rukouksen. Sellaisenaan rakenne oli tässä osassa siis hyvin lähellä luterilaista. Poikkeavaa oli, että lähes koko tämän johdanto-osan ajan kirkkokansa seisoi.
Seuraavassa Jumalan sanalle omistetussa osassa luettiin aluksi ensimmäinen lukukappale Vanhasta testamentista, ja pistin merkille, että teksti oli eri kuin mitä ev.-lut. kirkko käytti sinä sunnuntaina. Lukukappaleen jälkeen oli psalmin (nro 121) vuoro. Merkillepantavaa oli sen sijoittaminen tähän johdanto-osan sijasta. Psalmin jälkeen tuli toinen lukukappale, joka oli Roomalaiskirjeestä. Kummankin kappaleen jälkeen sanottiin perinteitä kunnioittaen tekstien olevan Jumalan sanaa.
Lukemisen jälkeen oli vuorossa päivän virsi, jota noustiin laulamaan seisten. Se oli otsikoitu: Immortal Love for ever full. Virren jälkeen lausuttiin ylistyssanoja ja jälleen sanat: Herra olkoon teidän kanssanne. Sitten oli evankeliumin vuoro, se oli kohdasta Joh. 3:1–17, jossa kerrotaan Jeesuksen keskustelusta fariseus Nikodemoksen kanssa. Kun oli sanottu: "Tämä on Herran evankeliumi", saatiin istua saarnan ajaksi. Puhe käsitteli uskon ja tieteen välistä suhdetta, joka on tänä päivänä yleinen aihe monissakin piireissä. Saarnan loputtua oli aika jälleen nousta, kun oli uskontunnustuksen vuoro. Tunnustuksena käytettiin pidempää Nikean tunnustusta, josta halutessaan sai jättää pois niin kutsutun filioque-lisäyksen. Filioque merkitsee "ja Pojasta", joka lännen perinteessä lisättiin tunnustukseen kuvaamaan sitä, miten Pyhä Henki lähtee sekä Isästä että Pojasta. Idän mukaan taas Pyhä Henki lähtee Isästä eikä lisäystä käytetä.
Vielä oli sanaosassa mukana esirukous, jossa muistettiin muun muassa kirkkoja ja Suomen maata. Tästä edettiin ehtoollisosaan, joka aloitettiin Roomalaiskirjeen viidennen luvun ensimmäisillä jakeilla. Tälle tilaisuudelle oli muutenkin ominaista tiettyjen Raamatun jakeiden lausuminen eri kohdissa. Herran rauhaa saatiin toivottaa toisille kädestä pitäen, ja tämä osuus kesti kauemmin kuin yleensä luterilaisessa kirkossa. Minuakin tuli kättelemään moni omalta paikaltaan poistuen, mukaan lukien muistaakseni myös pappi. "Peace be with you", sanoimme.
Musiikki alkoi, ja sen aikana valmisteltiin ehtoollispöytä. Uhrivirren aikana kerättiin kolehti tukemaan ilmeisesti paikallisen Chaplaincyn ("kappalaiskunnan"?) missiota. Pappi sanoi kaksi "Blessed are you" -alkuista rukousta, ja kolmannessa pyysi, että voisimme olla osallisia Jeesuksen ikuisen elämän taivaallisesta juhla-ateriasta. Sitten sanottiin jälleen: Herra olkoon teidän kanssanne.
Seurasi lukuisia luterilaisesta ympäristöstä tuttuja elementtejä, kuten prefaatiorukous ja Pyhä-hymni sekä Isä meidän -rukous ja Jumalan Karitsa -hymni. Näin jälkikäteen huomaan, että olin unohtanut kirjoittaa muistiinpanoihini, missä vaiheessa ehtoollisen asetussanat tarkalleen sanottiin. Itse ateria nautittiin joka tapauksessa lyhyiden kutsusanojen jälkeen.
Olin huomaavinani, että yhtäpitävästi katolisen käytännön kanssa ehtoollisen toimittaja otti ensin itse ehtoollista. Hänellä oli avustaja, jonka kanssa hän tuli jakamaan ehtoollista seisaaltaan keskikäytävän kohdalle. Koskapa anglikaanisella kirkolla on ehtoollisyhteys muun muassa Suomen ev.-lut. kirkkoon, saivat luterilaisetkin halutessaan käydä ehtoollisella. Ainakin tällä kertaa leivän ja viinin nauttimisessa käytettiin intinktioksi kutsuttua menetelmää, jossa ensin saatu ehtoollisleipä "dipataan" viiniin ja sitten nautitaan.
Ehtoollisen jälkeen laulettiin "Post-Communion Hymn" ja luettiin Joh. 3:15. Hiljaisuuden jälkeen ensin rukoili pappi yksin ja sitten kaikki yhdessä seisten. Tämän jälkeen pappi siunasi kirkkokansan ja lyhyesti esiin tuotiin muutamia ilmoitusasioita. Kun tarvittava oli sanottu, sanottiin lähettämissanat ja laulettiin "Recessional Hymn". Se oli minusta ensimmäinen virsi, joka oli kohtuullisen helppo laulaa. Paitsi että täällä käytettävät sävelmät ovat minulle hyvin tuntemattomia, oli nuotit painettu kirjaan erilleen sanoista, mikä vaikeutti lauluun yhtymistä. Mutta harjoitus tekee mestarin, ja muutaman laulukerran jälkeen oppiminen olisi varmaankin jo helpompaa.
Kaiken lopuksi saimme kuulla viulua erään eteen saapuneen henkilön soittamana. Noustuani ja lähdettyäni kättelin pappia, joka toivotti minut tervetulleeksi alakerran kirkkokahveille. Krypta olikin minulle tuttu paikka monista opiskelijatilaisuuksista. Siemailin kahvia suuremmin juttelematta kenenkään kanssa, mutta tulin silti ajatelleeksi, kuinka kohteliaita ja sydämellisiä ihmisiä täällä onkaan. Oli jo itsessään mukava kulttuuriekskursio kuunnella hienostunutta brittiaksenttia, mutta minulla on vahva tunne, että ystävällistä puhetta ei tullut vain muodon vuoksi.
Anglikaanisuus näyttäytyy minulle yhtäältä tunnustuskuntana, joka on jossain luterilaisuuden ja katolisuuden välimaastossa. Toisaalta se on myös suuntaus, jonka sisään mahtuu paljon hyvinkin erilaisia perinteitä: suurelle yleisölle kohtuullisen tuttu saattaa olla jako korkea- ja matalakirkollisuuteen. Anglikaanisuus on etenkin Suomessa niin pieni vähemmistö ja elämässäni muutenkin niin pieni osatekijä, että en ole tullut paneutuneeksi siihen koskaan syvällisemmin. Ehkä siksi anglikaanisuuden "sisin olemus" on minulta vielä jossain määrin oivaltamatta. Well, that indeed could be yet another excellent study, I might say!
Kolmannen vuoden kolmas periodi.
Voisin sanoa, että lukuvuoden alussa koettu ahdistus työmäärän paljoudesta ja jaksamattomuus pistää toimeksi ovat pikkuhiljaa kolmannen periodin aikana murtuneet. Tämä jakso oli hyvin työläs ja sisälsi jälleen muutamia viime tingassa tehtyjä hommia, mutta kaiken kaikkiaan kyseessä oli mukava vaihe opinnoissani. Kanditutkinto häämöttää jo lähellä edessäpäin!
Eksegetiikka: Proseminaari: Jumalan valitut luomisesta Jeesus-liikkeeseen sekä Yleisopinnot: Aineopintojen HOPS
Viime periodia kuvaillessani kandidaatintutkielmani aihe oli jo kohtalaisen selvä, mutta itse kirjoittamista ei ollut vielä tapahtunut, ja suunnittelukin oli alkutekijöissään. Joululomalla en jaksanut paljoa aiheen eteen vaivaa nähdä, ja niin minulla tuli taas hieman kiire, kun yritin palauttaa ensimmäisen vedoksen ajoissa. Tuskailin paljon sen kanssa, mitä aion sanoa, mihin keskittyä ja missä järjestyksessä esittää asiat. Tuntui, että en oikein saanut otetta tutkielman teosta. Mutta sitten, yhtenä iltana eräässä kantakahvilassani muuan eksegeettisen kirjan äärellä koin "valaistumisen". Ikään kuin yhtäkkiä olisin vain täydellisesti ymmärtänyt Roomalaiskirjeen lukujen 9–11 Israel-teologian! Kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen, kaikkiin aiempiin kysymyksiini ja empimisiini tuntui tulevan vastaus. Kirjoittaminen sai alkaa toden teolla ja ensimmäisessä opponoitavassa versiossa oli jo paljon sisältöä, vaikka se ei vielä läheskään kokonainen tutkielma ollut.
Ensimmäisessä vaiheessa seminaariryhmämme tapasi kaksi kertaa, joista kummallakin käsiteltiin neljä työtä. Rakenne oli seuraavanlainen: ensin tutkielman laatija sai sanoa alkumietteitään ja sitten pääopponoijana toimiva ryhmäläinen esitti oman palautteensa, sekä kehuja että parannusehdotuksia. Tämän jälkeen oli muidenkin ryhmäläisten vuoro esittää lyhyemmin kommenttejaan, ja lopulta ohjaaja täydensi vielä omia huomioitaan tarpeellisessa määrin. Koin saamani palautteen hyödylliseksi. Se ohjasi hyvin tutkielmaani toivottuun suuntaan ja auttoi minua ajatusteni prosessoimisessa.
Minulla oli vain kaksi viikkoa aikaa täydentää tutkielmaani seuraavaa opponointia varten enkä ehtinytkään edes vastata kaikkiin palautteessa olleisiin parannusehdotuksiin. Sain kuitenkin kasaan tutkielmani keskeisen rakenteen ja jo nyt siitä hahmottuu erittäin selkeästi eräänlainen punainen lanka tai "tarina". Toisessa opponoinnissa kutakin työtä käsiteltiin lyhyemmin eikä erillistä pääopponoijaa ollut. Palaute oli jälleen hyvää eikä päälinjojani tyrmätty. Yksi keskeinen huomioitava seikka työssäni liittyy eri kirjallisiin tasoihin. Minun tulee selkeästi aina muistaa erotella toisistaan esimerkiksi seuraavat lauseet:
1. Abraham uskoi Messiaaseen.
2. Paavalin mukaan Abraham uskoi Messiaaseen.
3. Tutkijan X mukaan Paavalin mukaan Abraham uskoi Messiaaseen.
Tässäpä sitten onkin haastetta muotoilla tekstiä sujuvaksi! Lisäksi minun tulee hyödyntää tutkimuskirjallisuutta vielä paljon laajemmin kuin tällä hetkellä olen tehnyt. Mielessäni onkin paljon erikielisiä kirjoja, joita en vain ole vielä ehtinyt käyttää. Ne lienevät hyvinkin tarpeen, sillä nyt tutkielmani on jopa liikaa erään yksittäisen tutkijan varassa.
Hoksasin kolmannessa periodissa yhä selvemmin, miten huono suunnittelija olen. Tutkielmani hahmottui jatkuvasti sitä mukaa, kun kirjoitin sitä eteenpäin. Myös keskeiset löydökseni saivat sujuvasti muodon kirjoitusprosessin aikana.
Mikä sitten on väitteeni tai keskeinen tutkimustulokseni? Lyhyesti voidaan sanoa, että lähestyn aihetta "kahden Israelin teologian" kautta. Minusta tuntuu loogiselta erottaa Paavalin ajattelussa toisistaan etninen Israelin kansa ja niin kutsuttu "tosi Israel", johon kuuluu ja on aina patriarkoista asti kuulunut vain osa etnisestä Israelista. Siksi sitä voidaan kutsua myös jäännökseksi. Toinen nimitys on lupauksen lapset, sillä "tosi Israeliin" kuuluvaksi pääsee uskomalla Jumalan lupaukseen. Tuon uskon antaa Jumala valintansa mukaan. Tullaan kysymykseen ennaltamääräämisestä, ja ehkä osin yllätyksekseni löysin Roomalaiskirjeen luvusta 9 hyvin suvereenin Jumalan ja hyvin passiivisen ihmisen. En sano, että kannattaisin kalvinistista kaksinkertaista ennaltamääräämistä (jossa Jumala määrää ennalta toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen), muun Raamatun perusteella tyydyn ainakin toistaiseksi pitämään yksittäisen ihmisen pelastumista jonkinlaisena mysteerinä. Yksinkertaisen ennaltamääräämisen (jossa Jumala määrää ennalta pelastuvat, mutta ei määrää ketään kadotukseen) suhteen emmin yhä enemmän: minusta näyttää, että se tosiasiassa ei voi olla johtamatta joko kaksinkertaiseen ennaltamääräämiseen tai siihen, että Jumala valitsee pelastuvat jonkin näissä itsessään olevan syyn perusteella.
Kanditutkielmaan ja seminaariin liittyi kiinteästi tiedonhankintaosio, joka suoritettiin verkossa. Käytännössä siis Moodle-alustalta löytyi sarja kysymystenttejä ja muutama keskustelupalsta, jonne omasta kandista sitten jotain sai kirjoittaa. Tiedonhankintaosiossa piti myös opetella käyttämään niin kutsuttua viitteidenhallintaohjelmaa.
Proseminaarin yhteydessä suoritettiin myös viimeinen osio HOPSista (Henkilökohtainen opintosuunnitelma) eli Aineopintojen HOPS. Yksinkertaisuudessaan suoritus koostui esseen kirjoittamisesta, suunnitelmalomakkeen täytöstä sekä keskustelusta proseminaariohjaajan kanssa. Esseessä pohdiskelin tulevaisuudennäkymiäni sekä maisterivaiheen opintoja. Tutkintorakenne uudistetaan piakkoin, ja olenkin itse kiinnostunut tekemään maisterintutkintoni uuden rakenteen mukaisesti. Vanhasta se eroaa esimerkiksi lyhyemmän gradun ja teemoittaisemman lähestymistavan kautta. Kandidaatintutkielmani aion suorittaa vanhan rakenteen mukaisesti ja laskin vielä kertaalleen minulta vielä puuttuvat opintopisteet. Totesin, että kaiken pitäisi olla kohdallaan.
Kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tehtäviin painottuvat soveltavat opinnot, valmentava jakso
Minulta itse asiassa jäi kirjoittamatta tämän vuoden ensimmäisen periodin kohdalla, että suoritin silloin myös kirkkolaulun opintoja. Itse asiassa koko lukuvuoteni alkoi noin kuudella tunnilla kirkkolaulua. Siellä me harjoittelimme messun eri osia esimerkiksi siten, että sali jaettiin kahtia ja toinen puoli toimi liturgina laulaen: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", kun taas toinen vastasi: "Aamen, aamen, aamen." Lauloimme myös jonkin verran virsiä ja katsoimme, mitkä virret sopivat mihinkin toimituksiin.
Kirkkolaulu liittyi laajempaan soveltavien opintojen kokonaisuuteen, joka kulkee nimellä I praktikum tai "ykkösprakkarit". Näiden lisäksi on ainakin vanhassa tutkintorakenteessa opintoihin kuulunut vielä II praktikum sekä harjoittelujakso, jotka luetaan maisterivaiheen opintoihin. Monet suorittavat tästä huolimatta harjoittelun jo kolmannen vuoden keväällä, mihin ratkaisuun en itse kuitenkaan päätynyt. Ajattelin noin vuoden kuluttua hoitaa oman harjoitteluni, ja uuden rakenteen mukaisesti se lienee tähänastista pidempi.
No, kolmannessa periodissa olivat omalla kohdallani vuorossa I praktikumin loput opinnot, jotka koostuivat kolmesta osasta: uskontokasvatus, jumalanpalveluselämä sekä sielunhoito. Jokainen näistä kolmesta suoritettiin pääasiassa saman noin kaksitoistahenkisen ryhmän kanssa lukuunottamatta jumalanpalveluselämän ja sielunhoidon yleisempiä luentoja, joissa oli paikalla myös muita samaan aikaan soveltavia suorittavia. Kurssin ohjaaja oli joka osiossa omansa. Koska kuitenkin valtaosin opiskelimme saman porukan kesken, ehti ryhmä muodostua tiiviiksi ja siihen syntyi ryhmähenki.
Se henki oli mielestäni hyvä. Vaikka uskontokasvatuksen, jumalanpalveluselämän ja sieluhoidon luennot olivat usein peräkkäisinä päivinä aamukahdeksasta kello kahteentoista, ei niille ollut lopulta niin tuskastuttavaa tulla kuin voisi aluksi kuvitella. Minusta meillä oli kaiken kaikkiaan kiva ryhmä, jossa työskentely onnistui hyvin ongelmattomasti – lähes kaikki kurssin suoritukset olivat ryhmätöitä. Joukossa oli mukana joitakin hyvin tuntemiani henkilöitä, toisia hieman vähemmän tuttuja ja myös sellaisia, joita en lainkaan tuntenut ennalta. Väittäisin, että kaikkiin pääsin tämän intensiivisen kurssin aikana tutustumaan paremmin, ja nautin siitä. Jotenkin ryhmään sattuivat juuri sellaiset ihmiset, jotka muodostivat dynaamisen kokonaisuuden.
Itse suoritukset olivat monimuotoisia. Pedagogisia teemoja käsittelevässä uskontokasvatuksessa jakaannuimme pareiksi, joista jokaisen piti tehdä neljä tehtävää: ryhmäyttämisharjoitus, yksi teoreettisempi ja yksi soveltavampi opetustuokio sekä jokin rippikouluun liittyvä opetus. Minä ja parini pidimme esimerkiksi lyhyen ryhmäyttämisharjoituksen antamalla ihmisten valita Dixit-pelin kortit, joiden avulla he voivat kertoa keväästään. Teoreettisemman opetuksen pidimme kristinuskoon perehdyttävästä aikuiskatekumenaatista ja soveltavammassa kävimme läpi Laupias samarialainen -kertomuksen legoukkeleiden ja -palikoiden avulla kertoen. Pidimme loppuvaiheessa rippikouluoppitunnin, mistäs muustakaan kuin synnistä! Kolmesta pidemmästä tehtävästä tuli etukäteen laatia myös suunnitelmat.
Jumalanpalveluselämän luennoilla pääsimme toteuttamaan messuharjoituksia, tällä kertaa kuitenkin jakaannuimme kolmeen 4–5 henkilön pienryhmään. Jokaisen pienryhmän tuli järjestää kaksi harjoitusmessua, joiden lisäksi koko ryhmän kesken järjestimme myös kaksi harjoitusmessua, toisen kurssin alussa ja toisen sen lopussa. Kävimme tarkemmin läpi myös ehtoollisliturgiaa ja luimme kirkossakäymistä koskevaa kirjallisuutta.
Harjoitusmessut järjestettiin kampuksen uumenista löytyvässä pienessä kappelissa. Ehtoollinen jätettiin luonnollisesti pois, samoin joitakin siihen liittyviä liturgian osia, mutta muuten pyrimme kohtuullisen autenttiseen messun kulkuun, kirkollista rekvisiittaa ja liturgisia vaatteita myöten. Meitä oli kanttorin hommissa avustamassa myös asiantunteva muusikko. Harjoituksia edelsivät suunnittelupalaverit, joiden pituus saattoi venyä moninkertaisesti itse jumalanpalveluksia pidemmäksi.
Meidän ryhmällemme lankesi järjestää luomakunnan sunnuntain perhemessu ja 20. sunnuntain helluntaista jälkeisen viikon viikkomessu. Viimeinen, kaikille yhteinen harjoitus oli kiirastorstain messu, joka sisältää paljon erityisiä osia. Itse pääsin toimimaan liturgina monessakin eri messun osassa sekä kerran myös saarnaamaan (muistin jälleen, miksi saarnaaminen todellakin on minun juttuni). Päälle sain joka kerta vetää valkoisen alban.
Sielunhoidon ryhmissä työtä oli ehkä hiukan vähemmän: siellä jakaannuimme jälleen pareiksi tai kolmen hengen ryhmiin ja meidän tuli niissä kirjoittaa tietystä aiheesta (meillä se oli masennus) teoriapainotteinen essee sekä tapauskertomus, jossa rakennettiin kuvitteellinen aihetta sivuava keskustelu sielunhoitajan ja hoidettavan välille. Tapauskertomuksen pääsimme luennoilla draamallisesti esittämään, ja tiedollisen puolen toimme esille opetustuokioiden ja keskustelujen kautta. Lisäksi luennot sisälsivät erillisiä harjoituksia. Eräs oli kuunteluharjoitus, jossa jakaannuimme pareiksi ja kerroimme toisillemme elämässämme sattuneen tapauksen, joka sitten kuuntelijan piti pyrkiä toistamaan mahdollisimman tarkasti ensin hiljaa sitä kuunneltuaan.
Kaikissa kolmessa osiossa pitkälti me opiskelijat olimme äänessä ja saimme itse tekemällä oppia, ja monessa suhteessa me myös opetimme toisiamme. Ohjaajat olivat aina paikalla, ja antoivatkin meille tarpeellista palautetta. Kurssin aikana opin valtavasti etenkin uskontokasvatuksesta ja sen eri menetelmistä, jotka olivat minulle entuudestaan uppo-outoja. Myös messun rakenne selkeni ja pian ehkä jo muistan sen ulkoa. Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi pyörimään se, miten saada jumalanpalveluksesta samaan aikaan perinteitä kunnioittava ja ajan ja paikan huomioon ottava. Sielunhoidossa minulle avautui entistä enemmän kyseisen alan haasteellisuus.
Ehkä erikoisin piirre prakkareissa oli avoin tunnustuksellisuus ja hengellisyys. Sekä uskontokasvatuksessa että etenkin messuharjoituksissa me rukoilimme ja lauloimme, opetimme Jumalasta ja rohkaisimme toisiamme uskomaan Häneen. Papeiksi pyrkivien opiskelijoiden voi lähtökohtaisesti olettaa omaavan kristillisen vakaumuksen, mutta on mielestäni silti tavattoman mielenkiintoista, että yliopistossa järjestetään kursseja, joilla me harjoitamme uskontoa. Muutoin kun yliopistolla saatetaan suhtautua hyvinkin varauksellisesti uskonnonharjoitukseen sen tiloissa ja tunnustuksellisuus halutaan pitää erillään akateemisuudesta. Vai onko prakkareissa oletuksena se, että opiskelijat vain lukevat tietyt rukoukset ja laulavat tietyt sanat tarkoittamatta niitä, vain harjoituksen vuoksi. En usko. Miettimään jäinkin koko yliopistosysteemisen sisäistä johdonmukaisuutta tämän kysymyksen suhteen.
Minua ei kristittynä lainkaan haitannut hengellisyyden harjoittaminen tällaisessa viitekehyksessä: oli päinvastoin mukavaa ja virkistävää aloittaa päivät yhteisellä rukouksella. Silläkin uhalla, että ärsytän jotakuta, voisin jopa linjata, että akateemisuus ja tieteellisyys eivät aina ja kaikkialla välttämättä kärsi, jos läsnä on samaan aikaan tunnustuksellisuus tai ylipäätänsä jokin ideologia.
Ylipäätään voin sanoa, että juuri praktikumit olivat huomattavasta työmäärästään huolimatta yksi hauskimmista kursseista, joita olen teologitaipaleellani käynyt. Jotain niin toisenlaista, jotain niin avartavaa, jotain niin erilaisella tasolla miellyttävää.
Latina
Vielä lopuksi hieman lisää latinan vaiheita. Opiskeluni ovat tämän kielen osalta soljuneet tuttuja latuja. Olen käynyt ahkerasti luennoilla, omaksunut asioita verraten nopeasti, ja pitänyt hauskaa vaivaamalla kielellisiä aivosolujani (ja opettajaa) spesifeillä kysymyksillä, jotka eivät suoranaisesti välttämättä liity siihen, mitä juuri käsittelemme. Viihdyn tunneilla edelleen, niissä on sopivasti uutta asiaa, harjoitteita sekä kevennyksiä kuten videoita. Opettaja on osaava ja muutenkin huipputyyppi. Vieläpä se tila, jossa luennot pidetään, miellyttää minua. (Koen tilat ja huoneet toisinaan jostain syystä hyvin voimakkaasti kielteisinä tai myönteisinä enkä ole vielä hoksannut täsmällistä syytä sille).
Kolmannessa periodissa jouduin prakkareiden vuoksi käymään puoliksi eri latinan ryhmässä kuin normaalisti: kätevää, että se onnistui! Samaisten prakkareiden kahdeksan aamujen ansiosta torstaiset kymppilatinat eivät enää tuntuneet juuri miltään, vaikka alkulukuvuodesta ne vaikuttivat joskus niin ylitsepääsemättömiltä.
Olen laskenut, että minua erottaa kandidaatintutkinnosta enää viisi asiaa, jotka ovat latina, heprean jatkokurssi, kivijalkakurssin B-osan essee, Jeesus-liikkeestä kristinuskoksi -kurssin puuttuvat kolme opintopistettä sekä kandidaatintutkielma ja siihen liittyvä kypsyysnäyte. Siinä sitten taitaisi olla kaikki!
